Pekka Vanhainen ja Ritva Posio ovat tunteneet toisensa serkkuina vasta viime syksystä lähtien. Pekka on ollut korvaamaton apu Ritvan isän ja isän puolen suvun selvittämisessä.
Dna-jäljityksen huima tulos: Ritva löysi isänsä
Kuva: Viljo Manninen
Keltinmäkeläinen Ritva Posio hymyilee kun 70 vuoden epätietoisuuden jälkeen löysi dna-jäljityksen avulla itselleen isän, 110-prosenttisen varmasti. Oli uskomaton onni, että jyväskyläläisen Ritva Posion nuorin poika Anssi kiinnostui sukupuista, ensin isänsä ja sitten äitinsä. Isän puolelta hän oli löytänyt pitkänkin puun, mutta Ritvan isästä ei ollut tiedossa oksan tynkääkään.
Syyskuussa Ritva sitten innostui Anssin patistelujen jälkeen kokeilemaan, mitä löytyisi maksullisesta dna-internetpalvelusta. Perintötekijöihin perustuvalla dna-jäljityksellä voi päästä pitkällekin, jos tietokannassa on 'omaan linjaan osuvia' henkilöitä.
Ritvalle tuon selvityksen hinta 290 dollaria tulikin ns. kertaheitolla takaisin. Hän löysi isänsä, miehen, josta ei ollut kuullutkaan. Lauri Arvid Aukustinpoika Kylmämaa on 110-prosentin varmuudella Ritvan isä. Selvityksen mukaan Lauri Arviiti oli kaatunut jatkosodassa elokuussa 1941 Alakurtissa.
Ritvan äiti ei ollut lyhyeksi jääneestä suhteestaan puhunut tyttärelleen mitään. Posio-sukunimensä Ritva on saanut äidiltään.
Kullanarvoinen serkku ilmaantuu
Merkittävää dna-selvityksen edetessä oli oululaisen Pekka Vanhaisen löytyminen: Pekka on Ritvan 2. serkku, innokas sukututkija. Hänen avullaan suku on nyt selvinnyt huomattavasti kauemmas mitä Ritva koskaan uskalsi ajatellakaan, 1500-1600 –lukujen taitteeseen Juoksenkiin.
Ritva muistaa päivän kun uusi serkku putkahti langoille.
– Pekka lähetti sähköpostia juuri kun olin lukemassa omia tuloksiani, olin ne pakettina saanut dna-projektin suomalaiselta firmalta. Kävi ilmi, että Pekan äiti on isäni täti, Ritva kertoo tietokoneensa ääreltä Keltinmäessä.
Kotitietokone on tässä sukututkimustarinassa avainväline. Tärkeä on myös Ritvan tietokone-tutor Viljo Manninen, Ritvan nykyinen elämänkumppani.
Viljo on myös nyt innostunut tutkailemaan Mannisen sukunsa vaiheita Savon ja Keski-Suomen rajoilla, mutta myös äitinsä Jääskeläisen suvun vaiheita Jääskessä.
Viljo on kokenut myös arkistot hyviksi lähteiksi; maakunta-arkistoissa on vierähtänyt tunti jos toinenkin.
– Käsin kirjoitetut kirkonkirjat saattavat olla vaikeasti tulkittavia, eikä aina niin täydellisiä. Mikrofilmeiltä lukeminen on antoisaa mutta aikaa se vie, Viljo tietää.
Sukunäköä?
Syystalvella uuden suvun löydyttyä jännitys vaan tiivistyi; Ritva oli sopinut tapaamisen uuden serkkunsa kanssa.
– Halusin tavata Pekan, ja nähdä onko tämä totta. Näkyisikö suvun piirteitä ulkonäössä. Pekka totesi heti, että minussa on Kylmämaan näköä niin paljon että ei voi enää epäilläkään, Ritva muistelee.
Pekka etsi Ritvalle myös tämän äidin puolen sukua ja jäljitti sukujuuret Petsamoon aivan Suomen ja Venäjän rajan tuntumaan. Toinen tutkinta on valottanut myös Pekan äidin ja samalla myös Ritvan äidin sukuhaarat. Kaukaa on lähdetty, sillä suku ulottuu Kreikkaan ja sieltä Latvian ja Viron kautta Suomeen.
– Ennenkin väki liikkui – ehkä hieman toisista syistä kuin nykyisin. Lähdettiin nälkää ja kylmää pakoon, mutta etsimään myös uuden elämän alkua jossakin muualla, Viljo puntaroi.
Malliksi muille
Ritva ei aluksi ollut kovinkaan innokas kertomaan julkisesti sukuselvityksestään ja isänsä löytymisestä 70 vuoden jälkeen, mutta päätti uusien sukulaistensa rohkaisemana kertoa tarinan pääkohtia, painottaen internetin mahdollisuuksia sukututkimuksen aloittamisessa.
– Minun motiivini on jakaa hyvät kokemukseni. Ja olisi tietenkin hyvä, että ihmiset rohkaistuisivat hakemaan tietoa suvustaan, on se sen verran jännittävää. Ajattelen myös, että samassa tilanteessa, ilman tietoa isästä, on paljon suomalaisia.
Ritvan isän suku edusti Torniolaakson radikaalisti jakautuneessa luokkayhteiskunnassa suojeluskuntalaisia, kun taas hänen äitinsä kuului äärivasemmistolaisiin, kommunisteihin. Yhteinen lapsi luokkarajojen yli ei tarkoittanut, että aviolle olisi saatu siunaus. Siitäkin syystä tiedon panttaus oli ymmärrettävää.
Lapsuutensa Ritva vietti sijoituskodissa Haapajärvellä, ajalle tyypilliseen tapaan ensin sijoituspaikasta toiseen heitettynä. Kuuteen ikävuoteen mennessä hän oli ollut yhdeksässä perheessä, kunnes sai rakastavan vanhemman pariskunnan kasvatusvanhemmikseen. Äiti ei ollut välittänyt vauvastaan, mutta tuli Rovaniemellä katumapäälle ja yritti saada hänet sitten takaisin, mutta Ritva ei halunnut pois Haapajärveltä.
– Itkin yöt läpeensä ja sen päälle aloin nälkälakkoon ja se tehosi. Laihduin melkein luurangoksi ja pääsin takaisin Haapajärvelle, muistelee Ritva kuusivuotiaan elämänvaihettaan.
Elämä soljui sitten hyvin: oli hyvä koti ja vanhemmat, onnistunut ammatinvalinta lääkintäjumppariksi ja fysioterapeutiksi, perheen perustaminen ja lasten saaminen, 30 vuotta kestänyt työura kaupunginsairaalassa Porissa – ja nyt myös oma sukutarina.
– Nyt kun on suku ja isä löytynyt, siinä on vähän aikaa ihan kylliksi. Serkkuja on 142, kolmansia ja neljänsiä, ehkä joku läheisempikin.
– Tämä kyllä uuvuttaa tämmöisen, jolla on tähän saakka ollut pieni suku!
Sukututkimuksesta kiinnostuneille Ritva välittää omat kokemuksensa ja serkkunsa Pekan neuvon: – Olkaa sinnikäitä, ja seuratkaa kaikkia, pieniltäkin tuntuvia linjoja tarkasti mutta kriittisesti.
– Viljo tietää, että lääninarkistojen mikrofilmien ääressä voi varautua viettämään pitkät ajat. Eläkkeellä on onneksi aikaa. Itse aion tyytyä nyt siihen, mitä internetistä löytyy, Ritva tuumaa.
HANNU TUOVINEN
