VALIKKO

Tutkija ryöpyttää ulkopoliittisen johdon hyssyttelyä: ”Suomella ei ole erillissuhdetta Yhdysvaltoihin”

Puolustusministeri Antti Häkkänen (kok) pääsi toukokuussa 2024 vierailemaan lentotukialus Gerald R Fordilla.

Suomella ei ole mitään sellaista erityissuhdetta Yhdysvaltoihin, mikä takaisi ettemme koskaan joudu samanlaiseen pulaan Donald Trumpin kanssa kuin vaikka Tanska ja Kanada.

Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin ja hänen hallintonsa toimet ovat johtaneet Euroopan ja Suomen kylmän sodan jälkeisen ajan ehkä vaikeimpaan geopoliittisen puristustilanteeseen.

Grönlantia havitteleva Trump on käytännössä uhannut loukata EU:n ja Naton jäsenvaltion Tanskan alueellista koskemattomuutta. Maan johto on luonnehtinut Tanskaa ”huonoksi liittolaiseksi”, vaikka maa on auliisti osallistunut Yhdysvaltojen sotilaallisiin operaatioihin ja menettänyt niissä suhteessa liki saman verran sotilaitaan kuin Yhdysvallat.

Kanadaa – Yhdysvaltain tähän asti avuliainta naapurimaata – Trump painostaa maansa osavaltioksi.

Trump on tehnyt selväksi, että maansa sotilaallinen tuki liittolaisilleen, ydinsateenvarjoa myöten, onkin ehdollista. Samaan aikaan Trumpin hallinto on edistänyt monia Venäjän keskeisiä turvallisuuspoliittisia tavoitteita Euroopassa.

TÄSTÄ HUOLIMATTA Suomen ulkopoliittinen johto käskee yhä liturgiamaisesti kansalaisia panemaan jäitä hattuun, pitämään pään kylmänä, makaamaan hiljaa ja ajattelemaan transatlanttisia suhteita.

Suomella on tässä virallisessa narratiivissa hyvä, vahva erityissuhde Yhdysvaltojen kanssa.

Tätä kertojat perustelevat joko hengenheimolaisuudella, tärkeillä F-35 -hankinnoilla, jäänmurtajateollisuudella tai jollain muulla mielestämme järkisyyllä jonka takia Yhdysvallat ”tarvitsee meitä”.

Tämä on joko toiveajattelua, omien kansalaisten rauhoittelua tai Suomenkin mediaa seuraavien yhdysvaltalaishallinnon virkamiesten varomista.

Järkevät syyt eivät nimittäin enää nykyisessä geopolitiikassa päde. Järkiperustein Venäjän ei olisi ikinä pitänyt tehdä suurhyökkäystään Ukrainaan, eikä Trumpin ryhtyä pilaamaan suhteitaan Yhdysvaltain parhaimpiin eurooppalaisiin ystävämaihin.

Liittolaisuus ei suojannut Kanadaa tai Tanskaa.

SUOMELLA ON toki suhteessa väkilukuumme poikkeuksellisen vahva puolustus, mutta emme silti vielä yllä Yhdysvaltain haluamiin tuleviin Nato-budjettivaatimuksiin.

Kun Suomi sanoo hoitavansa oman osuutensa Naton pohjoisen alueen turvallisuudesta, tällä argumentilla ei pitkälle pötkitä keskusteluissa Trumpin hallinnon kanssa. Oman tonttinsa hoitaminen on oletusarvo, josta ei erikseen palkita.

Yhdysvallat ei tarvitse Suomea erityisesti mihinkään, mitä se ei saisi muualtakin.

Pelkkä syvä liittolaisuus ja taloudellis-sotilaallinen yhteistyö rauhan aikana eivät ole ehdottomia keskinäisriippuvuuden mittareita. Eivät ne suojanneet Kanadaa tai Tanskaakaan.

TODELLISUUDESSA Yhdysvallat ei tarvitse Suomea erityisesti mihinkään, mitä se ei saisi muualtakin. Positiivista tilanteessa on, ettei Yhdysvalloilla juuri nyt ole erityisesti mitään meitä vastaankaan. Olemme harmiton alue, joka ei tuota heille päänvaivaa.

Silti jos Yhdysvaltain geopoliittiset edut niin vaativat, se voi käyttää meitä yhtenä pelimerkkinä Venäjän kanssa, kun Venäjä haluaa palauttaa koko Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin itselleen mieluisammaksi.

Jos Venäjä tosissaan vaatii, Trumpin hallinnolle ei tuota mitään tunnontuskia jättää meidät geopoliittisen saranan väärälle puolelle – Venäjän etupiiriin kuuluvaksi alueeksi.

Tässä Kremlin kannattaa toimia nopeasti, sillä kukaan ei tiedä vaihtuuko heille myötämielisen Trumpin valta seuraavissa Yhdysvaltain vaaleissa, vajaan neljän vuoden kuluttua.

Positiivista tilanteessa on, ettei Yhdysvalloilla juuri nyt ole erityisesti mitään meitä vastaankaan.

SUOMEN VAIHTOEHDOT ovat varsin vähissä. Niitä kuitenkin on.

Voimme edistää sotilaallista integraatiota lähimpien Nato-naapurimaidemme kanssa, ja yrittää varmistaa että EU:n yhteisvelkaa eurooppalaisen puolustuksen vahvistamiseen käytetään nimenomaan Yhdysvallat-riippuvuuden vähentämiseen.

Voisimme myös nykyistä selvemmin ilmoittaa julkisesti olevamme kumppanimme, pohjoismaa Tanskan tukena, tuli mitä tuli. Tätä toivoisimme itsellemmekin vastaavanlaisessa tilanteessa.

Valtionjohdon pitäisi myös salatusti ja nopeasti tehdä hyvin käytännönläheinen suunnitelma B pahimman mahdollisuuden varalta: mitä teemme jos kahdenvälinen DCA-puolustussopimuksemme Yhdysvaltain kanssa menettää merkityksensä.

Ennen kaikkea johdon pitää varautua selittämään kansalaisille, jos ”ikuiset turvatakuut – ei koskaan enää yksin” -tilanteemme muuttuukin yhdessä päivässä tai viikossa.

Yhdysvaltain hallinnon teot ja puheet osoittavat nyt niin selvästi samaan suuntaan, että Suomenkaan poliittisen johdon ei kannata kovin pitkään jatkaa tilannekuvan siloittelua, saati hyssyttelyä.

Ristiriita virallisten lausuntojen ja suomalaisten reaaliajassa näkemän julkisen geopoliittisen tilannekuvan välillä uhkaa pian kasvaa liian suureksi.

Kirjoittaja on ajatuspaja Nordic West Officen toimitusjohtaja ja entinen pitkäaikainen Ulkopoliittisen instituutin johtava tutkija.

AVAINSANAT

Janne Riiheläinen: Suomettumistapojen avaamisyritys jäi kiertelyksi

  • Kolumnit
  • 06.02.2026
  • 19:01
  • (Päivitetty: 06.02. 19:50)

Viime viikolla ilmestyi Ulkopoliittisen instituutin tutkimusraportti ”Venäjän laaja-alainen vaikuttaminen Suomeen 2000-luvulla”.

Tutkimuksen tekeminen oli hallitusohjelmassa ja sen tavoitteena oli palvella “Suomen kansallisen itseymmärryksen, toimijuuden ja edun vahvistamista.”

Tulos on kattava ja syvällinen paketti, jossa luodaan pysäyttävä kokonaiskuva siitä, mitä kaikkea Venäjä kohdisti Suomeen 2000-luvulla, ennen 2022 suurhyökkäystä.

Raportin taustalla oleviin valtiollisiin tietotarpeisiin oli kirjattu myös “Hanke edistää Suomen pyrkimystä vahvistaa menneisyydenhallintaa ja käsitellä kriittisesti omaa lähihistoriaansa.”

Kaikista ansioistaan huolimatta tätä tavoitetta tutkimus ei kuitenkaan palvele kovinkaan hyvin.

EN PIDÄ lopputuloksen rajoittuneisuutta tekijöiden, vaan tilaajan tavoitteiden ja rajausten vikana.

Annettu aika, noin vuosi, oli tällaisen tutkimuksen laatimiseen hyvin lyhyt. Mihinkään leimattuun tietoon eivät tutkijat päässeet käsiksi ja myös sosiaalinen media oli rajattu lähteistä pois. Lähteinä toimivat siis käytännössä julkiset asiapaperit, mediasisällöt ja puolensataa haastatteluja.

Hieman outoa on myös se, että hankkeen ohjausryhmästä ei ole muuta tietoa kuin kuin että puheenjohtajana oli ulkoministeriön erikoistutkija Veera Laine.

Jäsenet koostuivat valtioneuvoston nimeämistä ministeriöiden virkamiehistä. Laine, kuten raportin tekijätkin, on tosin kovinta Venäjä-osaamisen ryhmää tässä maassa.

MIELESTÄNI on perusteltua epäillä, että raportoitujen asioiden rajaukset ovat syntyneet epäsuoran ja kenties jopa suhteellisen suorankin poliittisen ohjauksen tuloksena.

Se sinällään on ymmärrettävää, sillä tutkituissa asioissa oli aikoinaan mukana muun muassa nykyinen ylin valtiojohto.

Kun muistaa, miten vuonna 2016 Ulkopoliittisen instituutin tekemä Venäjä-raportti sai hyvin tylyn reaktion poliitikoilta, nyt vastaanotto oli suorastaan vaisu.

Kokoomuksen kansanedustaja Pia Kauma kommentoi tutkimusta viestipalvelu X:ssä näin:

”Hyssyttelyä todellakin! Olin silloin talousvaliokunnassa, kun Fennovoimaa koskeva mietintö tehtiin ja siitä äänestettiin. Hanketta arvioitiin teknisen turvallisuuden ja ympäristöturvallisuuden kannalta, mutta ei turvallisuuspolitiikan. Se oli kielletty.”

Juuri Fennovoima-osiossa tutkimusten tulosten ylimalkaisuus tulee selvästi esiin.

Värikäs prosessi oli kuvattu sinällään oikein, mutta suomalaisten poliitikkojen nimet oli siivottu pois tapahtumien kuvauksesta. Tilalla olivat instituutiot, tyyliin ”hallitukset rajasivat hankkeen pois turvallisuuspolitiikasta”.

Tai kun ”Fortum suostuteltiin tai pakotettiin lopulta hankkeen osakkaaksi”, suostuttelun tai pakottamisen tekijästä ei edes vihjattu. Jos painostajana olisi ollut Venäjä, varmaankin se olisi mainittu?

SUOMESSA Venäjä-suhteet ovat olleet presidentin vastuualueella ja erityisen tarkka tästä kaudellaan oli Sauli Niinistö. Vaikea uskoa, ettei hänellä olisi ollut mitään tekemistä Fennovoima-hankkeen kanssa.

Sinällään mielenkiintoinen on myös tutkimuksen analyysi, että “presidentin vaihtuminen Tarja Halosesta Sauli Niinistöön ei muuttanut ulkopoliittista Venäjä-linjaa.”

Julkisesta keskustelusta voisi saada kovin toisenlaisen kuvan.

Olisin itse myös liittänyt raporttiin ainakin sen, miten presidentti Niinistö vuoden 2014 lopussa piti puoluejohtajatapaamisen, jossa Nato rajattiin pois seuraavan kevään eduskuntavaalien teemoista.

Ja monia muitakin asioita olisi voinut havaintoihin kirjata.

TAPAHTUMIEN ylimalkaisessa ja kovin passiivimuotoisessa kuvauksessa on mielestäni kyse samasta ilmiöstä, josta tutkimuksessa puhuttiin: suomalaisten poliitikkojen halusta välttää kohuja ja vahinkoa itselleen.

Toki, kuten tutkijatkin totesivat, aiemmat ja nyt virheellisiltä vaikuttavat linjanvedot nauttivat aikanaan laajaa kansalaisten luottamusta.

Tämän kaiken valossa käy enemmän kuin ymmärrettävämmäksi hanketta johtaneen Sinikukka Saaren toteamus, että tämä tutkimus oli ennen kaikkea keskustelunavaus.

Se kannustaa monenlaisten tulkintojen sekä jatkoselvitysten tekoon. Niitä nimittäin tarvitaan, sillä nimiä mainitsematon poliittinen lähihistoria kiertää menneisyyttä sen hallitsemisen sijaan.

AVAINSANAT

Saksa on Euroopan kohtalonkysymys – epäsäännölliset verbit kannattaa kerrata

  • Kolumnit
  • 02.02.2026
  • 19:30
  • (Päivitetty: 05.02. 10:45)

Yksin emme selviydy. Tämä on Suomen turvallisuuspolitiikan ydin, jonka mukaan olemme hakeneet itsellemme kautta aikojen kumppaneita ja vahvempien tukea.

Historiassamme on vaiheita, jolloin Suomi on hakenut hapuillen turvaa keisarillisesta Saksasta, suuntautunut pohjoismaihin tai reunavaltiopolitiikkaan, pyrkinyt läntisiin rakenteisiin ja lopulta Euroopan unionin jäsenyyteen ja paikkaan Euroopan ytimessä. Viimeisin vaihe on Marinin hallituksen päätös Nato-jäsenyydestä ja kahdenvälinen puolustussopimus Yhdysvaltojen kanssa.

Trumpin hallinto on tehnyt Yhdysvaltain liittolaissuhteista strategisesti monitulkintaisia. Viestit ovat hämmentäviä ja epäselviä.

Yksi viesti Valkoisesta talosta on selkeä: Euroopan on otettava aiempaa vahvempi vastuu oman maanosan turvallisuudesta. Se viesti on kuultu, ja eurooppalaiset maat varustautuvat vastaamaan uudesta turvallisuustilanteesta.

Venäjän uhka on todellinen ja pitkäkestoinen. Emme käännä selkäämme ja etäänny Yhdysvalloista, mutta meidän on sopeuduttava realiteetteihin.

TÄSSÄ uudessa tilanteessa Suomen lähimmät ystävät ovat pohjoismaissa ja Euroopassa. Näin linjasi tasavallan presidentti uudenvuodenpuheessaan.

Tätä voi täsmentää niin, että Suomen on tukeuduttava Eurooppaan ja siellä ennen kaikkea maihin, jotka tunnistavat Venäjän uhkan yhtä määrätietoisesti kuin me. Tällöin kyseessä ovat Pohjoismaat, Baltian maat ja Puola – sekä Saksa.

Itäisen reunan uskottavuuden ratkaisee Saksa. Ja jos Saksa yhtyy pohjoismaiden ja Baltian ponnistukseen, muu Eurooppa seuraa. Saksa on jälleen kerran Euroopan kohtalonkysymys.

Saksan varustautuminen herättää myös pahoja aavistuksia. Entä jos valta ajautuu jälleen äärioikeistolle?

NATOSTA sanottiin ennen, että sen tavoitteena on pitää amerikkalaiset sisällä, venäläiset ulkona ja saksalaiset matalana.

Liittokansleri Friedrich Merzin konservatiivien ja sosialidemokraattien hallituksen johdolla Saksa tekee nyt päätöksiä, joilla se palauttaa puolustusvoimiensa kyvykkyyttä. Kysymys Saksasta on kysymys eurooppalaisesta turvallisuusjärjestelmästä. Tällä hetkellä ajatus tuntuu helpottavalta: sotilaallisesti vahva Saksa on Euroopan ja Suomen etu.

Mutta etenkin Saksan naapurimaissa kehitystä katsotaan myös alta kulmain. Henry Kissingerin väitetään sanoneen ”Saksa – liian iso Eurooppaan, liian pieni maailmaan”.

Kirjailija Thomas Mann puolestaan on kuvannut tavoitteena olevan eurooppalainen Saksa, ei saksalainen Eurooppa.

Saksan varustautuminen herättää myös pahoja aavistuksia. Entä jos valta ajautuu jälleen äärioikeistolle? Palomuuri rakoilee jo; muun muassa Mittelstand-yrityksiä edustava perheyritysten liitto ehti jo avata oven AfD:lle, kunnes kohun jälkeen sulki sen taas.

Suomessa Saksa-suuntausta on vahvistettava. Olemme saman Itämeren rannalla. On oltava valpas. Epäsäännölliset verbit kannattaa kerrata.

AVAINSANAT

Evp-upseeri: Tätä kaikkea Suomen sotilastiedustelun katsauksesta voi päätellä

Arktinen alue tulee olemaan suomalaistenkin omaa, puolustettavaa reviiriä.
  • Kolumnit
  • 27.01.2026
  • 8:19
  • (Päivitetty: 31.01. 11:03)

Puolustusvoimat julkaisi viime viikolla järjestyksessään neljännen sotilastiedustelukatsauksensa. Sen pitäisi avoimuuden nimissä selventää kansalaisille ja miksei myös kumppanimaille, miten täällä nähdään turvallisuuden uhat ja mahdollisuudet.

Onkin mielenkiintoista katsoa, mitä katsauksessa sanotaan – ja ennen kaikkea mitä siinä jätetään kertomatta. Kesällä 2023 kirjoitin hieman samasta aiheesta: siitä miksi kansalaisille kannattaisi viestiä tiedustelunkin tilannekuvasta mahdollisimman selkeästi – että ihmiset tietäisivät realistisesti mitä etenkin idästä odottaa.

Viranomainen ei voi tietenkään käyttää katsauksissaan kovin räväkkää kieltä eikä esittää muita kuin todettuja faktoja. Mutta sen vuoksi tämänkin katsauksen teksti jää ehkä hieman kädenlämpöiseksi.

Katsotaanpa esimerkiksi tätä katsauksen kohtaa:

Venäjä on jatkanut aggressiivista lännen vastaista toimintaansa, näkyvimpänä laajamittainen hyökkäyssota Ukrainassa.
Vastakkainasettelu lännen kanssa näkyy yhä selvemmin myös Itämeren alueella, jossa jännitteet ovat lisääntyneet selvästi vuodesta 2022 alkaen. Venäjä käyttää määrätietoisesti laaja-alaisen vaikuttamisen eri keinoja ja pyrkii usein mitoittamaan toimintansa siten, että sen toimet ovat kiistettävissä tai vaikeasti yhdistettävissä siihen.
Venäjä jatkaa kunnianhimoista asevoimareformiaan, joka toteutuessaan lisää merkittävästi Venäjän sotilaallista voimaa Suomen lähialueella.

TÄMÄN VOISI kertoa kansanomaisemmin vaikka näin:

Tällä hetkellä suoran sotilaallisen Suomeen hyökkäämisen todennäköisyys on pieni, ja Venäjän uhka ilmenee muilla tavoilla. Maa ei noudata nykyisiä allekirjoittamiaan sopimuksia, ja suhtautuu todennäköisesti tuleviinkin valtioiden välisiin papereihin yhtä vähäisellä kunnioituksella.

Venäjä haastaa totuutta muuntamalla lännen politiikkaa ja haluaa sanella etupiirinsä. Vaatimukset siitä, että Naton pitäisi palata johonkin 1990-luvun rajoihinsa, eivät ole edelleenkään poistuneet.

Lännessä Venäjä käyttää häikäilemättä hyväkseen Yhdysvaltojen nykyisen presidentin persoutta kehuille diilien tekemisestä. Tämä lisää Suomeen kohdistuvaa uhkaa merkittävästi ja epävakauttaa koko Euroopan turvallisuutta.

Venäjälle sopii hyvin, että täällä lännessä rikotaan infraa tai yhteiskunnan toimintoja alihankkijoiden ja rikollisten kautta. Kreml luottaa länsimaiseen oikeuslaitokseen, ettei sitä pystytä osoittamaan mihinkään syylliseksi, jolleivät tekijät tunnusta ja näyttö ole 110-prosenttisen varmaa.

Ja jos näin tapahtuisi, Venäjä kiistäisi sen silti, kuten se on kiistänyt matkustajakoneiden alasampumiset ja alueloukkauksetkin.

KATSAUS ennustaa, että toimintaympäristömme säilyy ”jännitteisenä”, ja että Venäjä voi jatkaa jonkinasteista sotimista Ukrainassa vielä pitkään.

Venäjän ja lännen pitkään jännitteiset ja Venäjän hyökkäyssodan äärimmilleen kärjistämät suhteet jatkuvat erittäin heikkoina. Venäjä jatkaa pyrkimystään asevoimiensa vahvuuden kasvattamiseksi. Vaikka Venäjän joukot toistaiseksi sitoutuvatkin hyökkäyssotaan Ukrainassa, Venäjän asevoimia kehitetään asevoimareformissa julkaistua tavoitetilaa kohti.

Tavoitetilahan Kremlillä on asevoimien vahvuus ja riittävä voimakkuus sotia kaikissa ilmansuunnissa ja dimensioissa, missä valtiojohto katsookin tarpeelliseksi.

Loppuvuoden ennustamisessa katsaus on lakoninen:

Kriisit ja konfliktit värittävät kansainvälisiä suhteita myös vuonna 2026. Niin
suurvaltojen väliset jännitteet kuin paikalliset aseelliset yhteenototkin jatkuvat eri puolilla maailmaa.

SUOMEN toimintaympäristön eli selkeämmin sanottuna Pohjoismaiden, Baltian ja Itämeren sekä arktisen alueen jännitteisyys johtuu monesta tekijästä – ja osa näistä jätetään katsauksessa luettelematta.

Katsauksesta voi päätellä, että suurin uhka meille on Venäjän halu kontrolloida lähialueitaan sille mieleisellä tavalla. Tähän se valmistelee myös kansaansa, sopivia viholliskuvia rakentamalla. Suomea on yhä useammin siellä alettu kuvata fasistisena maana, joka ei ole ollut tarpeeksi kiitollinen Venäjän ja aiemmin Neuvostoliiton hyvistä teoista ja aluelahjoituksista täällä.
Hiukan samaan tapaan mielipiteenmuokkaus alkoi vuosia sitten Ukrainaakin vastaan.

Toinen kriisejä aiheuttava tai mahdollistava tekijä on tärkeimmän sotilaallisen liittolaisemme Yhdysvaltain presidentin ailahtelevaisuus – joka on sitä luokkaa ettei miehen mielenliikkeitä oikein voi tällaisissa katsauksissa kovin rationaalisilla perusteilla ennustaakaan.

Olihan vielä viikko sitten Grönlantikin tulossa puolustettavien kohteidemme listalle niin sanotusti takavasemmalta ja yllättäen. Hetken oli vain epäselvää, pitäisikö meidän puolustaa aluetta Venäjää, Kiinaa vai omia liittolaisiamme vastaan.

SELVÄÄ kuitenkin katsauksessa on se, että Suomen tärkein viiteryhmä ja sotilaalliset käytännön kumppanit ovat muut pohjoismaat. Osaamme parhaiten toimia heidän kanssaan niin poliittisella kuin sotilaallisellakin tasolla, ja meillä on keskenämme eniten yhteisiä turvallisuuden intressejä.

Uhkaapa Pohjolaa kuka tahansa, vaikka hypoteettisesti edes Yhdysvallat, me pohjoismaat olemme siellä uhkaajaa vastassa joko yksin tai jonkun pienemmän täsmäkoalition kanssa.

AVAINSANAT

Janne Riiheläinen: Hyvää kymmenvuotispäivää, infosotaveteraanit!

  • Kolumnit
  • 23.01.2026
  • 19:01
  • (Päivitetty: 23.01. 19:39)

Suomessa aselajien vuosipäivät liittyvät useimmiten kyseisen lajin perustamiseen tai merkittävään taisteluun. Suomalaisen informaatiopuolustuksen vuosipäivän voisi laittaa tähän tammikuun jälkipuoliskolle.

Täsmälleen tällä viikolla vuonna 2016 satakunta valtion virkamiestä sai ensimmäisen kerran nykyaikaista koulutusta informaatiovaikuttamisen tunnistamisesta ja torjumisesta.

Valtioneuvoston kanslian (VNK) järjestämässä koulutuksessa oppia haettiin Harvardista asti, sillä kurssituksesta vastasi yhdysvaltalainen Jed Willard.

(Vaikka koulutuspaikkana oli pääkaupunkiseutu, monet kursseista kiukustuneet venäjämieliset toimijat väittävät yhä virheellisesti miten ”Suomi lähetti sata virkamiestä Amerikkaan infosotaa oppimaan”.)

Keskeisiä moottoreita koulutushankkeelle olivat silloinen valtioneuvoston viestintäjohtaja Markku Mantila ja ulkoministeriön kollegansa Jouni Mölsä. Olennainen toimija oli myös kanslian viestintäasiantuntija Jussi Toivanen.

Myöhemmin Mantila ja Mölsä julkaisivat valtiollisesta vaikuttamisesta yhdessä jopa tietokirjan.

INFORMAATIOLLA häiritsemisestä ja häiriköinnistä oli alettu puhua enemmän Venäjän 2014 tekemän Krimin valtauksen jälkeen.

Asiat mainittiin jo Juha Sipilän (kesk.) hallituksen (2015-2019) ulko- ja turvallisuus- sekä puolustuspoliittisissa selonteoissa.

Jo kesällä 2015 Suomi oli liittynyt Riikaan perustettuun Naton Stratcom-osaamiskeskukseen. Se ei ole sotilaallinen toimija, vaan tutkimuskeskus. Ensimmäinen suomalainen siellä oli sittemmin huoltovarmuuskeskukseen Informaatioturvallisuuden osaamiskeskuksen perustanut Antti Sillanpää.

Noihin aikoihin olennaisia herättelijöitä aiheeseen olivat myös Yleisradion toimittajan Jessikka Aron palkittu juttusarja Venäjän trolleista sekä sotatieteiden tohtorin Saara Jantusen kirja Infosota.

Kansalaisyhteiskunnan puolella alkunsa sai Faktabaari, poliittisesti sitoutumaton suomalainen faktantarkistuspalvelu, verkkomedia ja mediakasvattaja.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistökin puhui asiasta useampaan kertaan vuosien 2015-2016 aikana. Hän muistutti, että käynnissä olevassa infosodassa olemme kaikki maanpuolustajia.

Sen ajan yleisen näkemyksen mukaisesti Niinistökään ei ollut huolestunut suomalaisten medialukutaidoista. Huolettomuuteen oli syynä ehkä hyväksi tiedetty koulujärjestelmämme, joka aloittaa kasvatuksen aiheesta jo esikoulussa.

VUONNA 2020 alkanut koronapandemian aika salaliittohuhuineen ja rokotepelotteluineen oli meille tässä mielessä herätys: väärä tieto leviää suomalaisillekin liukkaasti ja voi olla jopa tappavaa.

Tässä tilanteessa valtioneuvoston kanslian toimijat Päivi Tampereen johdolla tekivät hyvää työtä. Toimittaja Johanna Vehkoon panos disinformaation torjunnassa on myös ollut merkittävä, muun muassa Yleltä yhä löytyvän Valheenpaljastaja-sarjan myötä.

Suomalaiseen informaatioympäristöön korona loi myös pienen, mutta varsin pysyväluonteisen vaikuttajajoukon, joka kamppailee omasta rinnakkaistodellisuudestaan päättäjiä ja etenkin tiedettä vastaan.

Samaan aikaan akateemisessa maailmassa informaatioturvallisuuden soihdun otti näkyvimmin kantaakseen entinen tiedustelueversti Martti J. Kari. Nyt jo edesmennyt Kari puski Jyväskylän yliopistoon Kilpi-hankkeen, jota on kiittäminen alan tutkimuksen laajentamisesta.

Lehtori Panu Moilanen on kollegoineen luonut Jyväskylään alan osaamiskeskittymän, jonka soisi saavan haasteen suuruutta vastaavia resursseja.
Monet muutkin tutkijat ovat ansiokkaasti käsitelleet alan teemoja julkisesti, väistämättä seuraavasta nettihäirinnästä huolimatta.

JOSTAIN SYYSTÄ tämä hidas mutta positiivinen kehitys informaatioturvallisuuden valtiollisten kykyjen ja koordinaation kehittämisestä loppui kesän 2023 hallitusneuvotteluissa.

Petteri Orpon (kok.) hallitusohjelmaan päätyi informaatioturvallisuudesta vain maininta siitä, että asia käsiteltäisiin osana kyberturvallisuusstrategiaa.

Sen tiivistelmässä asia mainitaan osana strategisen viestinnän toimintamallia ja puolustuspoliittista selontekoa. Mainitussa selonteossa taas luvattiin, että joskus Suomelle laaditaan informaatioturvallisuuden konsepti.

Myös upouudessa valtioneuvoston turvallisuusjohtamisen toimintamallin kehittämishankkeen loppuraportissa kerrotaan, miten kohta “selvitetään tarve Suomen ensimmäiselle informaatioturvallisuuden strategialle, jossa määritellään yhteiset tavoitteet ja kehittämiskohteet.”

Samalla alan varautuminen määriteltäisiin osaksi jonkin toimialan ”lakisääteisiä tehtäviä”. Mikäli tämä kirjaus etenee, Suomessa on vihdoin joku taho, joka vastaa asiasta.

NYKYISIN JOKAISEN hallinnonalan odotetaan hoitelevan oman alueensa informaatioturvallisuutta muiden toimiensa ohella, siinä sivussa. Kun ketään ei ole aiheeseen korvamerkitty päältäkatsojaksi, kokonaisuutta ei myös oikein tunne kukaan.

Tämän toiminnan, varautumiskyvyn ja -keinojen kuntoon saaminen luulisi olevan mukana seuraavan hallituksen ohjelmassa. Sitä kannattaisi alkaa valmistella jo nyt eri puolueiden kabineteissa.

Geopoliittinen kaaos, polarisaatio ja tekoälyn vauhdittama digitalisaatio takaavat, että myös tulevan kymmenen vuoden aikana informaatioturvallisuuttamme koetellaan lujasti.

Siksi sitä pitää rakentaa järjestelmällisesti ja erilaisten toimijoiden avulla niin, että lopputulos toimii eri olosuhteissa kunnolla Suomen hyväksi.

AVAINSANAT

Janne Riiheläinen: Venezuelasta tuli leimakirves vasemmiston mätkimiseen – ajan hengessä

  • Kolumnit
  • 09.01.2026
  • 19:01
  • (Päivitetty: 09.01. 19:06)

Suomalaisesta eduskuntavasemmistosta ei löydy Nicolas Maduron diktatuurin tukijoita, mutta se ei haittaa: Venezuelasta tuli populisteille kätevä väline kotimaiseenkin kulttuurisotimiseen. Tämä ilmiö on uuden ajan airut.

Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jani Mäkelä kommentoi Yhdysvaltain Venezuelassa tekemän sotilasoperaation herättämiä reaktioita seuraavasti X-päivityksessään:

“Nyt mahtaa olla vasemmistolaisilla ja vasemmistomedialla iso maansuru, kun Venezuelassa vaihtuu komento. Seuraavaksi ohjelmassa saattaa olla Iran. Jokohan on varattu punaviiniä, soijaa ja kriisiapua?”

Mäkelä kommentoi siis kansainvälisiä poliittisia tapahtumia ideologisten vastakkainasettelujen kautta. Ulkopoliittinen tapahtuma kehystetään sisäpoliittisen keskustelun osaksi, vaikkei se siihen liittyisikään.

“Vasemmistolaiset” ja “vasemmistomedian” Mäkelä esittää yhtenäisiksi ryhmiksi, joille hän vielä olettaa yhteisen tunne- ja reaktioprofiilin.

Retorisesti tämäkin päivitys hyödyntää ironiaa ja viittauksia symbolisiin kulutustottumuksiin ja elämäntyyleihin.

Ulkopoliittinen tapahtuma kehystetään sisäpoliittisen keskustelun osaksi.

Tässä vastakkainasettelussa poliittisesti eri tavalla asiat näkevä esitetään moraalisesti epäilyttävänä, tunnepohjaisena ja rationaalisuudesta vieraantuneena.

POIKKEUKSELLISTA, ja tärkeää tässä on kuitenkin se, että kansainvälisiä tapahtumia ja sitä kautta myös ulkopoliittista kannanmuodostusta käytetään nyt kotimaisen identiteettipolitiikan rakennusaineena.

Mäkelän oletuksena on, että “vasemmisto” ja “vasemmistomedia” tukevat tai ainakin sympatiseeraavat autoritaarisia, Yhdysvaltojen vastaisia hallintoja.

Tämä kylmän sodan kaikuja toistava asetelma tuo myös hyvin esiin nykyisen keskustelun isomman ilmiön, jossa sosiaalisessa mediassa monia asioita vastustetaan “vasemmistolaisina”.

Yleensä laita- ja äärioikeistolaisesta mielenmaisemasta kumpuavissa näkemyksissä vasemmistolaisuus ja pilkkaversio “vasentuneisuus” yhdistetään autoritaariseen kollektivismiin, tekopyhyyteen, länsivastaisuuteen ja sananvapauden rajoittamiseen.

Näissä näkemyksissä on kyse radikaalin oikeistopopulismin noususta kaikkialla. Liikehdinnän lipunkantajana toimii Yhdysvaltain presidentti Donald Trump.

NÄIN TOIMIVAT populistit, kuten Suomenkin perussuomalaiset, edustavat niitä voimia, jotka saivat huomiota joulun alla ilmestyneessä Yhdysvaltain Kansallisen turvallisuuden strategiassa.

Siinä lausuttiin kutakuinkin näin: “Haluamme tukea liittolaisiamme Euroopan vapauden ja turvallisuuden säilyttämisessä, samalla kun palautamme eurooppalaisen sivilisaation itsetunnon ja läntisen identiteetin.”

Jonkun verran kärjistäen voi sanoa, että tuon perusteella valkoinen, kristitty mies olisi taas oletusarvo eurooppalaisuudelle. Maahanmuutto ja islam esitetään vaaroina, joita Yhdysvallat haluaa torjua Euroopassa.

KENENKÄÄN YKSITTÄISEN poliitikon, ei edes hallituspuolueen edustajan somepäivitys ei tietenkään määritä Suomen ulkopolitiikkaa.

Se kertoo kuitenkin siitä poliittisesta ilmapiiristä, jossa ulkopoliittisia valintoja tulevaisuudessa tehdään.

Valkoinen, kristitty mies olisi taas oletusarvo eurooppalaisuudelle.

Suomen ulkopolitiikkaa on leimannut toisen maailmansodan jälkeen pyrkimys konsensukseen. Se taas on noussut varsin yksimielisestä näkemyksestä siitä, miten Suomen kannattaa ulkosuhteitaan eri tilanteissa hoitaa.

Kylmässä sodassa olimme pakotetusti ”ystäviä” Neuvostoliiton kanssa, mutta hyvin harva haastoi asetelmaa tosissaan.

Neuvostoliiton kaaduttua vauhdittui integraatio Eurooppaan päin ja se jatkuu yhä edelleen, vahvasti kannatettuna. Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan muutti Nato-kannat. Olkapäitään kohauttaen suomalaiset päättivät laajoin joukoin Nato-jäsenyyden olevan nyt se parempi tapa rakentaa turvallisuutta.

NYT TRUMP on toimillaan rikkomassa maailmanjärjestystä tavoilla, jotka edellyttävät uudenlaisen suhtautumisen löytämistä Suomen asemaan ja asemoitumiseen maailmassa.

Tilanne on nyt kuitenkin monesta syystä paljon monimutkaisempi – ja konsensus on paljon tiukemmassa kuin aiemmin.

Ensinnäkin demokraattisen Euroopan järjestäytyminen uuteen tilanteeseen on pahasti kesken. EU edustaa laajaa kirjoa näkemyksiä ja poliittisten kompromissien kautta syntyvää politiikantekoa sekä niin kutsuttua sääntöpohjaista maailmanjärjestystä.

Voi hyvinkin olla, että tähän asti varsin yhtenäinen EU hajoaa käytännössä pienempiin kokonaisuuksiin, jotka perustuvat vaihteleville yhteisille eduille ja uhille.

TOISEKSEEN Trumpin ajama uusi maailmanjärjestys vastaa hyvin pitkälti maahanmuuttovastaisten radikaalipopulistien, myös monen perussuomalaisen näkemyksiä.

Trumpin vaatimus EU:n heikentämiseksi tai jopa hajottamiseksi ja maahanmuuton lopettamiseksi saa selvästi vastakaikua eurooppalaiselta laita- ja äärioikeistolta.

Samalla tukea tulee tässä nähdyn mukaisesti rujolle voimapolitiikalle.

Jani Mäkelä ei suinkaan ole ainoa tämän uuden ajan airut, joka toitottaa trumpilaista viestiä eurooppalaisessa, liberaalissa demokratiassa.

Mikäli maailmalla tapahtumat etenevät nyt koettuun rivakkaan tyyliin, meillä saattaa olla runsaan vuoden päästä todella pitkästä aikaa eduskuntavaalit, joissa äänestetään myös ulkopoliittisesta linjasta.

AVAINSANAT