Tutkija ryöpyttää ulkopoliittisen johdon hyssyttelyä: ”Suomella ei ole erillissuhdetta Yhdysvaltoihin”

Puolustusministeri Antti Häkkänen (kok) pääsi toukokuussa 2024 vierailemaan lentotukialus Gerald R Fordilla.

Suomella ei ole mitään sellaista erityissuhdetta Yhdysvaltoihin, mikä takaisi ettemme koskaan joudu samanlaiseen pulaan Donald Trumpin kanssa kuin vaikka Tanska ja Kanada.

Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin ja hänen hallintonsa toimet ovat johtaneet Euroopan ja Suomen kylmän sodan jälkeisen ajan ehkä vaikeimpaan geopoliittisen puristustilanteeseen.

Grönlantia havitteleva Trump on käytännössä uhannut loukata EU:n ja Naton jäsenvaltion Tanskan alueellista koskemattomuutta. Maan johto on luonnehtinut Tanskaa ”huonoksi liittolaiseksi”, vaikka maa on auliisti osallistunut Yhdysvaltojen sotilaallisiin operaatioihin ja menettänyt niissä suhteessa liki saman verran sotilaitaan kuin Yhdysvallat.

Kanadaa – Yhdysvaltain tähän asti avuliainta naapurimaata – Trump painostaa maansa osavaltioksi.

Trump on tehnyt selväksi, että maansa sotilaallinen tuki liittolaisilleen, ydinsateenvarjoa myöten, onkin ehdollista. Samaan aikaan Trumpin hallinto on edistänyt monia Venäjän keskeisiä turvallisuuspoliittisia tavoitteita Euroopassa.

TÄSTÄ HUOLIMATTA Suomen ulkopoliittinen johto käskee yhä liturgiamaisesti kansalaisia panemaan jäitä hattuun, pitämään pään kylmänä, makaamaan hiljaa ja ajattelemaan transatlanttisia suhteita.

Suomella on tässä virallisessa narratiivissa hyvä, vahva erityissuhde Yhdysvaltojen kanssa.

Tätä kertojat perustelevat joko hengenheimolaisuudella, tärkeillä F-35 -hankinnoilla, jäänmurtajateollisuudella tai jollain muulla mielestämme järkisyyllä jonka takia Yhdysvallat ”tarvitsee meitä”.

Tämä on joko toiveajattelua, omien kansalaisten rauhoittelua tai Suomenkin mediaa seuraavien yhdysvaltalaishallinnon virkamiesten varomista.

Järkevät syyt eivät nimittäin enää nykyisessä geopolitiikassa päde. Järkiperustein Venäjän ei olisi ikinä pitänyt tehdä suurhyökkäystään Ukrainaan, eikä Trumpin ryhtyä pilaamaan suhteitaan Yhdysvaltain parhaimpiin eurooppalaisiin ystävämaihin.

Liittolaisuus ei suojannut Kanadaa tai Tanskaa.

SUOMELLA ON toki suhteessa väkilukuumme poikkeuksellisen vahva puolustus, mutta emme silti vielä yllä Yhdysvaltain haluamiin tuleviin Nato-budjettivaatimuksiin.

Kun Suomi sanoo hoitavansa oman osuutensa Naton pohjoisen alueen turvallisuudesta, tällä argumentilla ei pitkälle pötkitä keskusteluissa Trumpin hallinnon kanssa. Oman tonttinsa hoitaminen on oletusarvo, josta ei erikseen palkita.

Yhdysvallat ei tarvitse Suomea erityisesti mihinkään, mitä se ei saisi muualtakin.

Pelkkä syvä liittolaisuus ja taloudellis-sotilaallinen yhteistyö rauhan aikana eivät ole ehdottomia keskinäisriippuvuuden mittareita. Eivät ne suojanneet Kanadaa tai Tanskaakaan.

TODELLISUUDESSA Yhdysvallat ei tarvitse Suomea erityisesti mihinkään, mitä se ei saisi muualtakin. Positiivista tilanteessa on, ettei Yhdysvalloilla juuri nyt ole erityisesti mitään meitä vastaankaan. Olemme harmiton alue, joka ei tuota heille päänvaivaa.

Silti jos Yhdysvaltain geopoliittiset edut niin vaativat, se voi käyttää meitä yhtenä pelimerkkinä Venäjän kanssa, kun Venäjä haluaa palauttaa koko Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin itselleen mieluisammaksi.

Jos Venäjä tosissaan vaatii, Trumpin hallinnolle ei tuota mitään tunnontuskia jättää meidät geopoliittisen saranan väärälle puolelle – Venäjän etupiiriin kuuluvaksi alueeksi.

Tässä Kremlin kannattaa toimia nopeasti, sillä kukaan ei tiedä vaihtuuko heille myötämielisen Trumpin valta seuraavissa Yhdysvaltain vaaleissa, vajaan neljän vuoden kuluttua.

Positiivista tilanteessa on, ettei Yhdysvalloilla juuri nyt ole erityisesti mitään meitä vastaankaan.

SUOMEN VAIHTOEHDOT ovat varsin vähissä. Niitä kuitenkin on.

Voimme edistää sotilaallista integraatiota lähimpien Nato-naapurimaidemme kanssa, ja yrittää varmistaa että EU:n yhteisvelkaa eurooppalaisen puolustuksen vahvistamiseen käytetään nimenomaan Yhdysvallat-riippuvuuden vähentämiseen.

Voisimme myös nykyistä selvemmin ilmoittaa julkisesti olevamme kumppanimme, pohjoismaa Tanskan tukena, tuli mitä tuli. Tätä toivoisimme itsellemmekin vastaavanlaisessa tilanteessa.

Valtionjohdon pitäisi myös salatusti ja nopeasti tehdä hyvin käytännönläheinen suunnitelma B pahimman mahdollisuuden varalta: mitä teemme jos kahdenvälinen DCA-puolustussopimuksemme Yhdysvaltain kanssa menettää merkityksensä.

Ennen kaikkea johdon pitää varautua selittämään kansalaisille, jos ”ikuiset turvatakuut – ei koskaan enää yksin” -tilanteemme muuttuukin yhdessä päivässä tai viikossa.

Yhdysvaltain hallinnon teot ja puheet osoittavat nyt niin selvästi samaan suuntaan, että Suomenkaan poliittisen johdon ei kannata kovin pitkään jatkaa tilannekuvan siloittelua, saati hyssyttelyä.

Ristiriita virallisten lausuntojen ja suomalaisten reaaliajassa näkemän julkisen geopoliittisen tilannekuvan välillä uhkaa pian kasvaa liian suureksi.

Kirjoittaja on ajatuspaja Nordic West Officen toimitusjohtaja ja entinen pitkäaikainen Ulkopoliittisen instituutin johtava tutkija.

Pekka Tuuri: Kuka hemmetti tämmöisiä on politiikassa sopinut?

Nuorena koetut ikäpolviangstit vaikuttavat siihen, mihin asioihin politiikassa jumittuu: demareillakin seniorit muistelevat yhä rauhanohjuksiaan, keski-ikäisiä huolettavat lentopäästöt ja nuoriso ihmettelee, miksi olemme käyttäneet aikaa tällaisista vääntämiseen.

Menin armeijan jälkeen ensimmäisenä yliopistovuotenani Demariopiskelijoiden liittokokoukseen. Olin ollut jo vuosia mukana kuntapolitiikassa ja olin aivan henkisesti loppu vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjasta ja leikatun indeksin kuuntelemisesta.

Liittokokouksessa kuulin taas lauseen, jota jotkut puoluetoverit olivat käyttäneet aiemminkin. Työväenliike on rauhanliike.

Aina ihmettelin, mitähän tuolla oikein tarkoitetaan.

Työväenliikkeessä ajatuksella oli aikanaan varsin konkreettinen sisältö. Miksi suomalaisen työläisen pitäisi ampua toisen maan työläistä, jonka kanssa hänellä saattaa olla enemmän yhteistä kuin oman maansa tehtaanomistajan kanssa?

Yhteisen aseman uskottiin synnyttävän solidaarisuutta yli rajojen.

JOKAINEN VOI tykönään miettiä, kuinka usein nykyään tulee ajatelleeksi toisessa maassa asuvaa ihmistä ensisijaisesti samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvana.

Kun luen somesta puolueen entisten suuruuksien kirjoituksia asevarustelun kauheudesta, tunnistan niistä entiset rauhannuoret.

Välillä tuntuu kuin he huutaisivat tyhjään huoneeseen. He ovat aidosti järkyttyneitä. Ja välillä näyttää siltä, että heitä järkyttää vielä enemmän se, ettei juuri kukaan muu järkyty.

Minussa se puhe ei herätä samaa hätää. Heille ohjukset olivat joskus niin iso asia, että niiden takia lähdettiin kadulle. Minulle pitäisi ensin selittää, miksi juuri nyt pitäisi lähteä.

Kun luen puolueen entisten suuruuksien kirjoituksia asevarustelun kauheudesta, tunnistan niistä entiset rauhannuoret.

OPPENHEIMER-ELOKUVAA katsoessa voi hetken kuvitella, miltä tuntui elää maailmassa, joka oli juuri keksinyt keinon tuhota itsensä.

Vuosina 1945-1996 maailmassa tehtiin yli 2 000 ydinkoetta. Yhdysvalloissa koululaisia opetettiin suojautumaan pulpetin alle.

Suomessa väestönsuojien rakentaminen käynnistettiin uudelleen 1950-luvulla, ja kylmän sodan suojia suunniteltiin myös ydinlaskeuman varalle.

Nyt niitä esitellään ylpeinä, kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan on muistuttanut, mihin väestönsuojia tarvitaan.

Oma ensimmäinen ajatukseni ydinaseista on lähempänä Bruce Willisin tähdittämää Armageddon–elokuvaa. Onhan se hyvä, että ihmiskunnalla on jotakin varastossa, jos sieltä joskus tulee asteroidi.

Ymmärrän silti hyvin, että kun Eurooppaan 1980-luvulla tuotiin taas uusia ohjuksia, monella nuorella oli sanottavaa kummallekin suurvallalle:

Menkää helvettiin ohjustenne kanssa. Me haluaisimme opiskella, elää ja juoda cappuccinomme rauhassa.

Jens Stoltenberg kertoo muistelmissaan, kuinka hän osoitti 1980-luvulla mieltään sekä Neuvostoliiton että lännen ydinohjuksia vastaan. Ohjusmarsseille osallistui eri puolilla Eurooppaa satojatuhansia ihmisiä.

Vuonna 1987 Yhdysvallat ja Neuvostoliitto solmivat INF-sopimuksen, jolla kokonainen luokka maasta laukaistavia ohjuksia poistettiin.

Kun sopimus päättyi elokuussa 2019, entinen mielenosoittaja oli Naton pääsihteeri. Hän pani merkille, ettei kukaan enää marssinut kaduilla.

SOSIOLOGI Karl Mannheim ajatteli, että nuorena koetut kiistat muovaavat sitä, mihin politiikassa kiinnittää myöhemminkin huomiota.

Stoltenbergin sukupolvelle yksi sellainen kiista koski Eurooppaan sijoitettuja ohjuksia. Samana vuonna kun INF-sopimus päättyi, me mietimme puoluetoimistolla, voiko vaalikiertueella käyttää kotimaanlentoja.

Kysymys oli silloin oikeasti tukala. Ilmastonmuutos pelotti monia nuoria, myös omassa ikäluokassani.

Vaalikiertueella lentäminen oli yksi niistä asioista, joista nähtiin, ottiko puolue huolen tosissaan.

Nyt vaaleissa tuntuvat olevan ihan toiset murheet.

Voi olla, että joskus 2060-luvulla, kun Suomi on ollut jo pitkään hiilineutraali, joku ikätoverini lukee aamukahvilla, että hallitus aikoo lakkauttaa ilmastopolitiikan ministerityöryhmän.

Hän kirjoittaa someen kädet täristen, miten tässä puretaan hänen sukupolvensa elämäntyötä. Nuoremmat ihmettelevät, että ai meillä oli vielä sellainenkin työryhmä.

SOPIMUS on helppo periä. Sen syntyyn johtanutta pelkoa on vaikeampi siirtää eteenpäin. Jos sopimus toimii tarpeeksi pitkään, nuorempi sukupolvi tuntee lähinnä sen ansiosta syntyneen arjen.

Siinä voi olla vanhalle aktivistille aika katkera paikka. Hän on saanut pitkälti sen, mitä halusi, ja nyt joku kysyy, että kuka hemmetti tämmöisiä on sopinut.

En ole elämässäni juuri ollut peloissani. Pari yhteiskunnallista asiaa on silti joskus ihan tosissaan ahdistanut. Kuten ikkunoita rikkovat mielenosoittajat ja eräs Elina Lepomäki.

Ranskassa näyteikkunoita on taas rikottu mielenosoitusten yhteydessä. Onneksi minua ei enää pelota.

Parikymppisenä pelotti. Lepomäki tuli ryminällä suomalaiseen julkisuuteen ravistelemaan kaikkea minulle rakasta.

Keväällä 2014 hän arvioi Ylioppilaslehdessä, että turvallisuuteen, oikeuslaitokseen ja köyhäinapuun riittäisi kymmenen prosenttia bruttokansantuotteesta. Työehdoista työnantaja ja työntekijä voisivat sopia keskenään.

Minun korvissani siinä purettiin käytännössä koko hyvinvointivaltio ja räjäytettiin työmarkkinat. Ja hän puhui siitä aivan rauhallisesti.

Olin ihan ahdistunut. Miten voi olla näin kauheita ihmisiä? Miten he saavat näin paljon palstatilaa? Ja vielä nousevat eduskuntaan!

Loppu oli lähellä.

Kirjoitin Facebookiin vuonna 2014, että tunsin ”ahdistuneisuutta ja voimattomuutta edistyksellisenä sosialidemokraattina” ja että ”yksilölliset arvot tallovat yhteisen arvopohjamme näkymättömiä rakenteita rikki”.

Lopuksi toivotin kaikille hyvää kesää.

Sopimus on helppo periä. Sen syntyyn johtanutta pelkoa on vaikeampi siirtää eteenpäin.

JOIDENKIN puoluetoverieni arvioissa nykyinen Elina Valtonen kuuluu nykyään suunnilleen kokoomuksen demarisiipeen. Ihana, suvaitsevainen liberaali. Järkipoliitikko.

Moni toveri toivoo hänelle kaikkea hyvää kokoomuksen sisäisissä kamppailuissa.

Valtonen kyseenalaistaa edelleen veropäivän. Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa hän ilmoitti kampanjarahoitusta noin 42 000 euroa enemmän kuin kampanjakuluja. Eli evil, olisi vuoden 2014 minä ehkä sanonut.

Olisipa joku kertonut minulle silloin, miten tästäkin vielä puhutaan.

SUKUPOLVI vaihtui työmarkkinajärjestöissäkin.

Voin hyvin kuvitella, kuinka Lasse Laatusen jäätyä eläkkeelle joku Elinkeinoelämän keskusliiton nuori ajokoira Etelärannassa katsoi vanhoja sopimuksia ja mietti, kuka hemmetti tämmöisiä on sopinut.

Vuoden 1968 Liinamaa-sopimuksessa sovittiin, että työnantajat perivät ammattiliittojen jäsenmaksut suoraan palkasta ja tilittävät ne liitoille. Miksi me hoidamme ammattiliiton jäsenmaksutkin, jos meidän ei nykyisillä voimasuhteilla tarvitse?

Siinä on Hakaniemessä aika turha muistella, kuinka hieno hetki vuoden 1940 tammikuun kihlaus oli.

Nuori työnantajaneuvottelija voi tietää aivan hyvin, miksi työnantajat silloin tunnustivat ay-liikkeen neuvottelukumppaniksi.

Hän kysyy, mitä syytä työnantajilla on tänään suostua sellaiseen, mistä ne voivat yhtä hyvin kieltäytyä.

Nyt osa nuorista katsoo sotia, asumisen hintaa ja ääriliikkeiden nousua ja miettii, kannattaako tässä elämässä edes suunnitella kovin pitkälle. Osa etsii vastauksia vasemmalta.

Vanhemmissa ikäpolvissa joku näkee siinä jo taistolaisuuden paluun. Taistolaisille Neuvostoliitto oli poliittinen esikuva.

Moni tämän päivän nuorista radikaaleista syntyi liki kaksikymmentä vuotta Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Olisi kiinnostavampaa kysyä heiltä, mikä tässä ajassa saa heidät radikalisoitumaan.

Kun kahdeksankymppinen edustaja väistyy ja tilalle tulee kolmekymppinen, yhdessä vaalissa vaihtuu puoli vuosisataa elettyä elämää.

PARIKYMPPPISENÄ pelkäsin, että pohjoismainen malli puretaan. Enää en elä siinä pelossa.

Pidän mallia edelleen järkevänä. On hyvä, että lapsi pääsee kouluun vanhempiensa tuloista riippumatta. Jos työttömyys ei vie heti perheen toimeentuloa, ihmisellä on varaa etsiä työtä, jossa hänen osaamisestaan on enemmän hyötyä.

Näistä asioista voi puhua ihan rauhallisesti.

Jos joskus huomaan selittäväni nuorelle puoluetoverille, että pohjoismainen malli on meille demareille pyhä, toivon, että hän malttaa kysyä, mitähän tuolla oikein tarkoitetaan.

Siihen pitäisi osata vastata.

Janne Riiheläinen: Miksi infopuolustuksen kehitys vesittyi näin pahasti?

Hallitus lupasi tehdä vieraan valtion informaatiokätyrinä toimimisesta rangaistavaa – erilaisten Kremlin kellokkaiden työn vaikeuttamiseksi. Silti jostain mystisistä syistä tämä ja monet muutkin puolustushankkeet vesittyivät.

Ensin kehut: vastikään ilmestyneessä uudessa Kansallisessa riskiarviossa informaatiovaikuttaminen on näkyvästi mukana.

Saman uhkakuvan ovat jakaneet kaikki viime vuosien keskeiset valtiolliset asiakirjat ja selonteot, joissa aihetta on käsitelty.

Päättäjillä ja virkamieskunnassa vallitsee näiden perusteella ymmärrys siitä, miten vihamielisten valtioiden meihin kohdistama informaatiovaikuttaminen on yhdenlaista kognitiivista sodankäyntiä.

Uhan torjunnan ajatellaan vaativan perinteisempien puolustustoimien rinnalle uusia konsteja, sekä koko yhteiskunnan läpäisevää henkistä kriisinkestävyyttä ja kriittistä medialukutaitoa.

UUDESSA riskiarviossa on analysoitu myös infovaikuttajien keinoja ja tekniikkaa ansiokkaasti.

Keskeinen huomio on, että fyysisen maailman konkreettisilla teoilla vihollinen saa usein huomattavasti vaikuttavampia ja pitkäkestoisempia reaktioita informaatiokenttäänkin kun pelkällä ”trollaamisella” tai propagandan jaolla.

Näin esimerkiksi sabotaasin tai hakkeroinnin ensisijainen tavoite ei ole materiaali- tai järjestelmävahinko, vaan sen aiheuttama psykologinen vaikutus.

Siis pelon ilmapiirin lietsominen, viranomaistoiminnan kyseenalaistaminen tai yhteiskunnallisen hajaannuksen tuottaminen.

Sabotaasin tai hakkeroinnin ensisijainen tavoite ei ole materiaali- tai järjestelmävahinko, vaan sen aiheuttama psykologinen vaikutus.

Toinen arvion esiin nostama seikka on tekoälyn vahvistava vaikutus informaatiovaikuttamiseen.

Tästä teemasta muuten kilpailutetaan parhaillaan tutkimusta aiheella Tekoälyavusteinen informaatiovaikuttaminen turvallisuusjohtamisen haasteena.

Kuten niin usein, haaste on tässä yhteydessä kaunisteleva termi mahdollisesti hyvin vakavillekin ongelmille.

Suomelle olennainen asia kehityksessä on, ettei pieni ja vaikea äidinkielemme enää suojaa meitä kokonaan. Kielimallit tuottavat nykyään aidon oloista suomenkieltä.

TIETOA JA TILANNEKUVAA siis on tarjolla, mutta siitä huolimatta nykyinen hallitus ei ole pystynyt luomaan koordinoitua ja näkyvää kokonaisuutta suomalaisen informaatiopuolustuksen lujittamiseksi.

Valtiokoneiston sisällä on tehty paljonkin viestinnällisiä ja organisaatioiden uudistuksia, mutta kansakunnan kestokyky ratkaistaan suuren yleisön kestävyyden pohjalta.

Tätä tukevat, tällä hallituskaudella tehdyt toimet ovat jääneet irrallisiksi tai menneet jopa pieleen.

HALLITUSOHJELMAAN oli kirjattu tavoite kriminalisoida vieraan valtion hyväksi tapahtuva yhteiskunnalliseen päätöksentekoon vaikuttaminen ja Suomea koskevan perättömän tiedon levittäminen.

Mukana kokonaisuudessa oli myös muita turvallisuuteen liittyviä uusia säädöksiä, kuten pakolaisvakoilun rangaistavuus.

Vihamielisen vieraan vallan etuja palveleva vaikuttaminen mainittiin vielä esityksen valmisteluvaiheessa ja lausuntokierroksella.

Murskaavien lausuntojen takia informaatiovaikuttamisen kriminalisointi päätettiin lopulta poistaa viime viikolla eduskunnalle annetusta esityksestä ja “siirtää jatkovalmisteluun”.

Informaatiovaikuttamisen kriminalisointi päätettiin lopulta poistaa viime viikolla eduskunnalle annetusta esityksestä.

Melkeinpä ainoa näkyvä ja konkreettinen yritys toimia vihamielistä informaatiovaikuttamista vastaan kaatui siten vähin äänin. Lakiesitystä vastaan noussutta kritiikkiä ja koko asian poistoa ei ole mediassa juuri käsitelty.

Toki hyvä kysymys on, oliko valittu lähestymistapa viisas tai käytännössä edes mahdollinen.

Demokratian olemukseen kuuluu, että se suo oikeuksia, joilla toimia sitä itseään vastaan.

OMA STRATEGIANSA luvattiin hallitusohjelmassa luoda informaatioturvallisuudellekin.

Kun kirjausta oli palloteltu eri selonteoissa eteenpäin, oli takista tullut kukkaro ja strategiasta konsepti.

Tämän informaatioturvallisuuden konseptin meille lupasi parisen vuotta sitten ilmestynyt Valtioneuvoston puolustusselonteko 2024. Sitten onkin ollut hiljaisempaa.

Ainoat julkiset merkinnät tämän jälkeen ovat, että puolustusvaliokunta pitää lausunnossaan konseptin laatimista hyvin tärkeänä.

Se on myös kirjattu poikkihallinnollisena hankkeena puolustusministeriön vuoden 2025 toimintasuunnitelmaan, jonka mukaan “vastuut tarkentuvat vuoden 2025 aikana.”

Myös Valtioneuvoston turvallisuusjohtamisen toimintamallin kehittämishankkeen loppuraportti alkuvuodesta 2026 lupasi informaatioturvallisuuden kansallisen konseptin.

Raportti sentään myös kirjasi, että on selvitettävä tarve Suomen ensimmäiselle informaatioturvallisuuden strategialle, jossa määritellään yhteiset tavoitteet ja kehittämiskohteet.

VAIKKA VALTIO on pätevästi tunnistanut infovaikuttamisen riskit ja uhat meille, jostain syystä konkreettinen varautuminen näihin pääsi hyytymään pahasti.

Ei mikään ihme, että hallituksen ulkopuolelta on asiasta noussut aloitteita ja vetoomuksia – ja linjanvetoja kuuluu hallituspuolueiden edustajiltakin.

Syntyipä seuraava hallitus miltä pohjalta tahansa, sen ei pidä enää seuraavia neljää vuotta lyödä laimin Suomen informaatiopuolustuksen lujittamista.

Tämä vaatii asian pitämistä esillä paitsi vaalikampanjoissa, myös Säätytalon hallitusneuvottelupöydissä, kun on sen aika.

Matias Mäkynen: Isänpäivän paras lahja on yhteinen arki

Tänä vuonna vietän isänpäivää vanhempainvapaalla ja saan keskittyä siihen, mikä elämässä on tärkeintä: omat lapset ja perhe. Eduskunnan arki on hetkeksi vaihtunut toisenlaiseen arkeen.

Päiviä rytmittävät nyt lasten tarpeet, yhdessäolo ja kaikki ne pienet hetket, joista lapsiperheen elämä rakentuu. Tämä on aikaa, jota en vaihtaisi pois.

Olemme puolisoni kanssa jakaneet vanhempainvapaat tasan molempien lastemme kohdalla. Nyt puolisoni on palannut töihin ja minä olen jäänyt kotiin. Meille tämä on ollut luonteva valinta. Haluamme molemmat olla yhtä lailla läsnä lastemme elämässä ja kantaa vastuun yhteisestä arjestamme.

OLEN myös ensimmäinen mieskansanedustaja, joka pitää yli neljän kuukauden vanhempainvapaan vuoden 2022 perhevapaauudistuksen jälkeen.

Pitkä vanhempainvapaa on minulle jo toinen ja toivon, että tulevaisuudessa tällaisessa ratkaisussa ei olisi mitään poikkeuksellista. Jokaisella isällä pitäisi olla mahdollisuus viettää kunnolla aikaa lastensa kanssa. Kaikille isille tällainen mahdollisuus ei kuitenkaan ole aina ollut yhtä itsestään selvä.

Vuonna 2022 SDP:n johdolla toteutettiin historiallinen perhevapaauudistus. Uudistuksessa molemmille vanhemmille annettiin lähtökohtaisesti yhtä pitkät, 160 arkipäivän vanhempainrahakiintiöt.

Tavoitteena oli tehdä perhevapaiden jakamisesta tasaisempaa ja antaa myös isille paremmat mahdollisuudet jäädä kotiin lastensa kanssa. Nyt neljä vuotta myöhemmin voimme ilolla todeta, että uudistus on tuottanut tulosta.

Perhevapaauudistus on yksi niistä uudistuksista, joiden merkitys kasvaa vuosi vuodelta

KELAN tilastojen mukaan vuonna 2022 isät käyttivät reilut 12 prosenttia vanhempainpäivärahapäivistä. Viime vuonna osuus oli jo 23 prosenttia.

Vieläkin ilahduttavampaa on, että isät viettävät yhä enemmän aikaa lastensa kanssa itsenäisesti. Kelan tutkimuksen mukaan isien keskimääräinen itsenäinen vanhempainvapaa on uudistuksen myötä yli kaksinkertaistunut 33 päivästä 68 päivään.

Luvut kertovat tärkeästä muutoksesta suomalaisessa perhe-elämässä. Yhä useampi isä saa mahdollisuuden olla lapsensa arjessa mukana aivan alusta lähtien. Kyse on ajasta ja mahdollisuudesta rakentaa läheistä suhdetta omaan lapseen.

Isyys on tavallista arkea, huolenpitoa ja vastuuta. Syöttämistä, pukemista, lohduttamista, nukuttamista ja yhdessä opettelua. Juuri niissä arkisissa hetkissä syntyy läheisyys ja luottamus, joka kantaa pitkälle tulevaisuuteen.

Samalla kun isä saa enemmän aikaa lapsensa kanssa, myös toinen vanhempi saa mahdollisuuden palata työelämään ja jakaa perheen vastuuta tasaisemmin. Tästä hyötyy koko perhe.

OLEN ylpeä siitä, että saimme perhevapaauudistuksen aikaan. Politiikassa puhutaan usein suurista periaatteista, mutta parhaimmillaan sen tulokset näkyvät ihmisten tavallisessa elämässä. Siinä, että isä voi jäädä kotiin lapsensa kanssa. Siinä, että vanhemmat voivat jakaa vastuuta tasaisemmin.

Ja ennen kaikkea siinä, että lapsi saa enemmän yhteistä aikaa molempien vanhempiensa kanssa.

Tämä on yksi niistä uudistuksista, joiden merkitys kasvaa vuosi vuodelta. Samalla muuttuvat vähitellen myös käsitykset siitä, millaista on olla isä ja miten perheissä jaetaan vastuuta.

ISÄNPÄIVÄNÄ on hyvä muistaa, että lapsi tarvitsee isän, joka on läsnä, pitää huolta ja kulkee rinnalla. Sellaista isyyttä haluan omalta osaltani toteuttaa ja sellaiseen haluan myös muita isiä kannustaa.

Yhteinen aika lasten kanssa on arvokkainta, mitä meillä on. Sitä ei saa myöhemmin takaisin, mutta sen muistot ja vaikutukset kantavat läpi elämän.

Hyvää isänpäivää kaikille!

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.)

AVAINSANAT

Poliitikot, menkää podcasteihin – uran kannalta ei kannata jättää tilaisuutta käyttämättä

Kaksi tuntia aikaa puhua. Juontaja kuuntelee, nyökkäilee ja kysyy lisää. Kukaan ei keskeytä ja vaadi vastaamaan kysymykseen – kuten ne ilkeät lineaarimedian toimittajat.

Luulisi poliitikon innostuvan.

Yhdysvaltain vuoden 2024 presidentinvaaleissa näkyi internetin heimojen poliittinen voima. Trumpin ympärille kokoontui miesvaltaisten podcastien yleisöjä, manosfääriä, Elon Muskin teknoveljiä ja kryptovaluuttaväkeä sekä Robert F. Kennedy juniorin ympärille ryhmittynyttä vaihtoehtoterveyden maailmaa. Kuntosali-, ravinto- ja hyvinvointisisällöistä kulki yhteyksiä politiikkaan.

Heimot olivat osittain päällekkäisiä. Samassa keskustelussa saatettiin puhua testosteronista, bitcoinista ja sananvapaudesta. Trumpin voittoa ne eivät yksin selitä, mutta ne olivat näkyvä osa hänen ympärilleen rakentunutta liittoumaa.

Trump istui Joe Roganin vieraana lähes kolme tuntia. Myös Kamala Harris kävi podcasteissa, mutta vaalien ympärille syntyi silti kertomus demokraateista, jotka eivät uskalla puhua ilman valmiiksi hiottuja vastauksia.

Kertomus oli epäreilu mutta tehokas. Toinen puhuu kuin ihminen, toinen kuin viestintäosasto.

SUOMESSAKIN kannattaa katsoa, missä keskustelua käydään – ja ketkä sitä seuraavat.

Finnpanelin listalla ajalta 14.-27. lokakuuta 2026 A-Talkin katsotuimman jakson keskikatsojamäärä oli 45 vuotta täyttäneiden joukossa 594 000. Alle 45-vuotiaiden kahdenkymmenen katsotuimman Yle-ohjelman listalle A-Talk ei mahtunut lainkaan. Listan viimeisellä ohjelmalla oli 53 000 katsojaa. Mukana on myös verkkokatselu.

Television poliittisissa keskusteluissa voi siis esiintyä säännöllisesti ja jäädä silti suurelle osalle nuoremmista täysin vieraaksi.

Samaan aikaan Sijoituskästin jakso voi kerätä pelkästään YouTubessa 200 000 näyttökertaa. Tekijät ovat kertoneet saavansa Spotifysta noin 20 000 euroa kuukaudessa. Pitkä keskustelu on myös liiketoimintaa: alustalle on arvokasta, että sen parissa viihdytään.

Television keskikatsojamäärä ja YouTuben näyttökerrat ovat eri mittareita. Kokonaisten podcastjaksojen luvutkin kertovat silti vain osan vaikutuksesta.

Television poliittisissa keskusteluissa voi esiintyä säännöllisesti ja jäädä silti suurelle osalle nuoremmista täysin vieraaksi.

VIDEOPODCAST on lyhytvideoiden raaka-ainetta. Kahdesta tunnista leikataan minuutti, jossa vieras sanoo jotakin kärjekästä, yllättävää tai ärsyttävää. TikTokissa katkelma voi kerätä enemmän katselukertoja kuin kokonainen ajankohtaisohjelma televisiossa.

Kasvua rakennetaan ristiinpölyttämällä yleisöjä. Somesta tunnettu vieras tuo seuraajansa ohjelman luo ja saa vastineeksi uusia. Kirjan julkaiseminen auttaa täälläkin, aivan kuten aamutelevisiossa. Sponsorina saattaa sopivasti olla äänikirjapalvelu.

Omassa kuuntelussani yhteiskunnallisten podcastien maailma näyttää usein miehiseltä ja oikealle kallistuvalta.

Aihepiirit toistuvat: teknologia, raha, menestyminen, koneet ja laitteet. Historia, varsinkin Rooma ja toinen maailmansota. Ruokavalio, miesten terveys ja lihasten kasvattaminen. Seksuaalinen valinta ja parinmuodostus.

Välillä kasvatetaan sijoitussalkkua, välillä hauista ja välillä selitetään, miten nämä vaikuttavat pariutumismenestykseen.

Kuinka paljon tällaista sisältöä perinteinen televisio enää tarjoaa? Omassa katselussani sille ei tunnu löytyvän edes puolta tuntia viikossa. Verkosta sitä saa loputtomasti.

Myös puhetavassa on jotakin tuttua. Vielä 1990-luvun televisiossa oli tilaa Jari Sarasvuon kaltaisille vahvoille persoonille, suorille mielipiteille ja äijämäiselle itsevarmuudelle. Ehkä osa tästä tarjonnasta ja sen yleisöstä on löytänyt toisensa uudelleen verkossa. Yhteiskunnalliset näkemykset tulevat treenivinkkien ja menestystarinoiden mukana.

PODCASTIN kiinnostavin ristiriita on kuitenkin muualla. Ulospäin formaatti voi näyttää kovalta ja provosoivalta. Vieraalle se saattaa olla tavattoman lempeä.

Monessa kuuntelemassani ohjelmassa vieras saa puhua pitkään ja vapaasti. Jos kysymys ei miellytä, hän voi ehdottaa toista aihetta. Juontaja suostuu. Keskustelu jatkuu, vieras viihtyy ja seuraavakin vieras uskaltaa tulla.

Vieras saattaa esittää jotakin pöyristyttävää tai tutkimustiedon vastaista. ”Ihanko totta”, juontaja vastaa. Tai keskustelun siirtyessä perintöveroon: ”Kuulostaapa kauhean epäreilulta sinua ja perhettäsi kohtaan.”

Myötätunto on kaunis asia. Joskus sen rinnalle kaipaisi jatkokysymystä.

PERINTEINEN media rakensi vähitellen itselleen journalistiset säännöt ja rajan mainonnan ja toimitustyön välille. Taustalla olivat niin ammattiylpeys, yhteiskunnallinen vastuu kuin kaupallinenkin etu: luottamus oli liiketoiminnan voimavara.

Internetin huomiotaloudessa yhteys näyttää heikommalta. Pöyristyttävä väite voi tuottaa erinomaisen klipin, vaikka se ei kestäisi tarkistamista. Alusta saa katseluaikaa, tekijä näkyvyyttä ja sponsori yleisön. Virheellinen väitekin on ehtinyt tehdä työnsä ennen kuin kukaan kysyy, pitikö se paikkansa.

Huomiosta kilpailtaessa tämä antaa etumatkaa podcasteille, jotka eivät ole sitoutuneet samoihin sääntöihin. Toinen tarkistaa väitettä, kun toinen julkaisee siitä jo kolmatta klippiä.

Myötätunto on kaunis asia. Joskus sen rinnalle kaipaisi jatkokysymystä.

JA TÄMÄN kaiken sanottuani: poliitikot, menkää podcasteihin!

Kaksi tuntia puheaikaa ja kiinnostunut keskustelukumppani. Tämmöistähän olette aina toivoneet.

Vastassa voi olla eri tavalla ajatteleva juontaja, mutta hän haluaa kiinnostavan jakson. Kokeneen poliitikon luulisi pärjäävän. Jos yrittäjä saa kertoa kaksikymmentä minuuttia verotuksen kurjuudesta, ehkä siinä ehtisi itsekin kertoa, mitä veroilla rahoitetaan.

Jo oman poliittisen uran kannalta on vaikea ymmärtää, miksi tällaisen tilaisuuden jättäisi käyttämättä.

Samalla toivon lisää keskustavasemmistolaisia podcasteja. Sellaisia, joissa puhutaan rahasta, teknologiasta, menestyksestä ja hyvästä elämästä kiinnostavasti ja omista arvoista käsin. Kyllä yhteisvastuustakin pitäisi riittää keskusteltavaa kahdeksi tunniksi.

Ehkä pitää perustaa oma.

Siihen asti: poliitikot, menkää niihin podcasteihin, joita jo on.

AVAINSANAT

Evp-upseeri: Sodan traumojen purku vie ukrainalaisilta vuosia

Sodassa kaatuneiden huippu-urheilijoiden muistoseinä Kiovan olympiastadionin luona.

Rintamataistelijat eivät ole ainoita ihmisiä, jotka saavat kokemastaan traumaperäisiä stressihäiriöitä. Ukrainassa kymmenien miljoonien ihmisten kansa on saanut sieluunsa vamman, jota puretaan monen sukupolven ajan.

Laskennallisesti Suomi oli vuosina 1939-1945 suorissa sotatoimissa runsaan 1500 päivän ajan.

Ukrainalaiset siviilit, lapset ja vanhukset ovat eläneet kuolemanuhan sävyttämää arkea nyt yli 1700 päivää, jos laskemme aikaa pelkästään helmikuun 2022 suurhyökkäyksestä asti.

Rintamalinjat ovat vakiintuneet, ja Venäjä pommittaa asutuskeskuksia yhä kauempana, joten missään Ukrainan kolkassa ei voi luottaa olevansa varmasti turvassa.

Viime viikkoina Venäjän ohjus- ja drooni-iskut ovat keskittyneet etenkin Kiovaan sekä muihin suurempiin kaupunkeihin, unohtamatta Länsi-Ukrainaa tai länteen liikkuvia junia.

SODAN AIKANA ensin hyökkäyskiilojen tieltä ja Venäjän miehitysalueilta, sittemmin pommitusten alta on paennut miljoonia ihmisiä.

Moni perhe muuttaa kotimaansa sisällä esimerkiksi lännen suuntaan, lähemmäksi Puolan tai Unkarin rajaa.

Osa lähtijöistä on jatkanut matkaa esimerkiksi entuudestaan tuttuihin keikkatyömaihinsa, kuten Suomeen.

Ruotsiin 1940-luvulla lähetettyjen suomalaisten sotalasten kokemuksista tiedämme, ettei turvaan pääsy ole aina pelkkä helpotus. Arki pitää aloittaa uudessa maassa tyhjästä, vieraalla kielellä ja epävarmoin tulevaisuudennäkymin, sotaan jääneistä läheisistä huolta kantaen.

Perheensä turvaan saaneilla voikin olla tavallaan helpompaa jatkaa elämää ja/tai sotimista Ukrainassa: yksi huoli on poissa. Voi uskoa siihen, että edes joku rakkaista säästyi näiltä vaaroilta.

Huolenaiheita ja vaaroja on silti Ukrainassa olijoilla riittämiin.

OLEN KÄYNYT Ukrainassa Venäjän hyökkäyssodan aikana kaksi kertaa, ensin syksyllä 2024 ja sitten talvella 2025.

Ensimmäisellä kerralla Länsi-Ukrainassa sota ei juuri näkynyt arjessa. Ilmahälytyksiä toki tuli, mutta taajamissa elettiin kuin ennenkin, käveltiin kaduilla iltaisin tai pohdittiin missä viikonloppuna syötäisiin.

Toisella kerralla kävin rintamakaupungissa Harkovan eteläpuolella. Sielläkin elämä soljui normaalia latuaan, mutta silmiinpistävää oli, että kaikki alle 18-vuotiaat oli evakuoitu.

Kaupunki vailla lapsia oli erikoinen näky. Mutta kauppoja, kahviloita, ravintoloita, vaatekauppoja ja kampaamoita oli aikuisille – ja runsaslukuisille sotilaille – auki.

Kaikkea tällaista arjen jatkamista Venäjä pyrkii ohjus- ja drooni-iskuillaan estämään.

Ihmisten psyyke väsyy, kuluu ja vaurioituu jatkuvasta kuormituksesta vääjäämättä monella tavalla.

Päätavoitteena on tavallisen kansan ahdistuksen, univajeen, väsymyksen ja epävarmuuden lisääminen kaikkialla maassa, ja siinä Venäjä luultavasti onnistuukin.

Vähentääkö se silti ukrainalaisten siviilien ja sotilaiden taistelutahtoa ratkaisevasti – tuskin. Eivät sitä tehneet toisen maailmansodan terroripommituksetkaan missään maassa.

VAIKKA TAHTO ja viha hyökkääjää kohtaan pitävätkin pitkään toimintakykyä yllä, ihmisten psyyke väsyy, kuluu ja vaurioituu jatkuvasta kuormituksesta vääjäämättä monella tavalla.

Yksilöstä riippuu, millaisia PTSD-oireita, mielenterveyden ongelmia ja arkeen palaamisen pulmia kullekin ilmestyy.

Suomen sota-ajan kokemuksien perusteella voi varmuudella sanoa, että jokaiselle tulee jotain henkisiä arpia, niin rintamajermulle kuin evakollekin.

Vaikka tulitauko alkaisi huomenna ja rauhakin saataisiin
aikaiseksi jollain aikajaksolla, kaikki sodan kokemukset eivät pyyhkiydy pois samalla hetkellä.

Jos rauhanehtoihin liittyy vielä kokemus suurvaltojen petollisuudesta tai liittolaisten avuntarjousten tyhjyydestä, vääryyden tunne lisää yleistä katkeruutta.

Kaikki tämä heijastuu yhteiskuntarauhaan ja politiikkaankin pitkään. Seuraavat sukupolvetkin saavat isien ja äitien muistoista osansa, hyvässä ja pahassa.

Jälleenrakennuksen ohella Ukrainassa on edessä kansalaisten mielien korjaaminen, ja sen uskon olevan rakennusten korjaamiseen verrattuna huomattavasti vaikeampaa.