VALIKKO

Tiitisen lista on vain yksi sivujuonne: Suomi tarvitsee koko Venäjä-suhteemme avointa tilintekoa

Kotka siirsi Lenin-patsaansa pois näkyviltä kaupungin varastoon 4. lokakuuta 2022.

Suomettumisen ajan ja 2000-luvun idänsuhteiden salaisten kansioiden avaamiseen tarvitaan nyt hallituksen vahva tahto ja eduskunnan halu. Jos niitä ei löydy, voimme päätellä että Kremlin varjo pelottaa yhä päättäjiä liikaa.

On monta syytä sille, miksi suomettumisesta puhutaan tänäkin syksynä vilkkaammin kuin vuosikausiin. Osin kyse on silkasta laskelmoinnista, mutta aitoakin tarvetta keskustelulle on paljon enemmän.

Jo kesällä hallituksen rasismikohun aikaan monet populistioikeiston edustajat alkoivat vaatia 1990-luvulta asti salattuna olleen Tiitisen listan julkistamista.

Taustalla ei niinkään ollut päällimmäisenä toive siitä, että vaatimus ärsyttäisi keskusta- ja vasemmistopoliitikkoja.

Kyllä perussuomalaistenkin trollihautomoissa tiedetään, miten sekä SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman että keskustan presidenttiehdokas Olli Rehnkin ovat halunneet julkistaa entisen Itä-Saksan yhteistoiminta-aineistojen salat. Tämä ei ollutkaan pointti.

TÄRKEIN motiivi vaatijoille oli saada populistien oma kannattajakunta uskomaan, että listassa olisi jotain edellisen hallituksen poliitikoille noloa ja salattavaa.

Tämä taisi jopa onnistua. Somekeskustelujen perusteella jotkut koulunsa historiantunneilla nukkuneet luulevat, että Tiitisen listalla on Sanna Marinin ja Paavo Arhinmäen (vas) kaltaisia nimiä.

Jotkut koulunsa historiantunneilla nukkuneet luulevat, että Tiitisen listalla on Sanna Marinin ja Paavo Arhinmäen (vas) kaltaisia nimiä.

Listahokemisella yritettiin myös kääntää huomiota pois perussuomalaisten johdon takavuosien rasistisista nettikirjoituksista.

Jos kerran 15 vuoden takaisia hölmöjä puheita puidaan, miksi media ja nettietsivät eivät pengo paljon vakavampia menneisyyden likatynnyreitä 30 tai 40 vuoden takaa?

Tämä on ihan aiheellinen kysymys – ja tiedän vastauksenkin jota kaikki jonnet eivät ehkä muista: YYA-ajan alkuperäistä materiaalia ei ole netin keskustelupalstoilla samalla tavalla vapaasti kaivettavissa, eikä aina edes sähköisessä muodossa.

FAKTATIETOA Suomessa vaikuttaneista idän agenteista, soluttautujista, illegaaleista, maansa myyneistä poliitikoista, liike-elämän hämähäkeistä ja harmaan alueen suhmuroijista on paikoissa, joihin ei ylletä kotiläppäriltä muutamalla klikkauksella.

Jonkin verran peitenimiä ja niiden selityksiä, henkilökansioita ja seurantaraportteja lienee Supon kassakaapeissa. Paljon enemmän aineistoa on ulkomaisten tiedustelupalveluiden hallussa, ja he luovuttavat sitä eteenpäin lähinnä vaihdon välineenä.

Kaikkien historiasalapoliisien toiveuni olisi löytää jostain maakunta-arkistosta tai kesämökin vintiltä aikalaispäättäjien päiväkirjoja, joissa esimerkiksi kotiryssäilyn ja idänkaupan vehtauksia kuvattaisiin rehellisesti. Paha kyllä, perikunnat tuppaavat polttamaan tai silppuamaan tällaiset heti, kun kirjoittajasta aika jättää.

Siksi näiden kaikkien suomettumisen salattujen kansioiden avaamiseen tarvitaan valtion ylimpien päättäjien resursseja, tahtoa ja rohkeutta.

Suomettumisen salattujen kansioiden avaamiseen tarvitaan valtion ylimpien päättäjien resursseja, tahtoa ja rohkeutta.

YLLÄTTÄEN, hallituspoliitikkojenkin somehuudoista huolimatta todellista intoa lustraatioon, suomettuneisuuden ajan tilintekoon ei Petteri Orpon (kok) hallituksella näytä olevan.

Tämä on harmi, sillä hänen oman puolueensa veteraanivaikuttaja Ben Zyskowicz olisi varmaan maan paras kokemusasiantuntija kertomaan suomettumisen riskeistä. Tällä viikolla aiheesta Vesa Vareksen kanssa uutuuskirjan julkaissut Zyskowicz osaa luetella paljon syitä sille, miksi rähmällään olon pitkästä varjosta pitää edelleen puhua.

(Zyskowicz avaa ajatteluaan muun muassa tässä Demokraatin perjantaisessa haastattelussa).

Konkreettisia toimenpiteitä menneisyyden avaamisesta ei kuitenkaan ole hallitukselta vielä näkynyt, ja on sääli mikäli tilanne jää tällaiseksi.

Kansalliselle puhdistautumiselle on nimittäin päivänpolitiikan ylittävä, aito tarve.

Tiitisen lista tai DDR:n yhteistoimintaväkeä laajemmin käsittelevä Rosenholz-aineisto ovat tässä vain yksi sivujuonne.

Näiden aukaisuun hallituksen on löydettävä juridiset keinot, muuten salaliittoteoriat asiasta vellovat ikuisesti. Salailun jatkamiselle ei ole perusteita, jos tietoja on vuotanut Supon liepeiltä tipoittain jo 20 vuotta sitten mediankin edustajille.

VIELÄ OLENNAISEMPAA on selvittää, millaisilla solutus-, hunaja- ja painostuskeinoilla Putinin Venäjä sai yhä EU-jäsenyysaikanamme uudestaan niin vahvan niskalenkin suomalaisesta politiikan ja liike-elämän eliitistä.

Siksi valtiollista tilintekoa ei pidä rajata jo osin edesmenneiden taistolaisten aikaan. Aivan yhtä tärkeää on tutkia, miksi monet päättäjämme lähes kaikista puolueista sulkivat 2000-luvun alussa silmänsä – ja suunsa – Venäjän todellisuudelta.

Miksi he antoivat keskeisten valtion- ja suuryritysten sitoa tulevaisuutensa Kremlin roistohallintoon?

Toive ei ole uusi. Jo silloinen pääministeri Sanna Marin toivoi Demokraatin haastattelussa maaliskuussa, että Putinin kauden Venäjän vaikutusvaltaa Suomeen arvioitaisiin kriittisesti.

Tähän suhteeseen nimittäin suomalaiset menivät täysin vapaaehtoisesti, naiiviuden tai ahneuden ajamina. YYA-aikana suomettumista sentään pystyi selittämään vaikka miehityksen pelolla tai muilla tekosyillä.

Jos emme nyt selvitä näitä kaikkia rähmällään olon mekanismeja – kun aikalaiset ovat vielä haastateltavissa – emme pysty vastedeskään välttämään samanlaisten riippuvuuksien syntyä.

Jos hallitus pelkää, että selvitys toisi esiin noloja salaisuuksia takavuosien päättäjistämme, on aina parempi tehdä ne paljastukset itse kuin odottaa Kremlin käyttävän häpeänaiheitamme skandaalien lietsomiseen.

Pienen kansakunnan vahvuus nimittäin syntyy menneisyyden avoimesta käsittelystä ja itsekritiikistä.

Sitä ei pidä tehdä aikalaisia yksilöitä lynkaten, vaan virheistä opiksi ottaen, puhtaasti lessons learned -periaatteella.

AVAINSANAT

Kaninkolo joka kannattaa väistää: älä tee tekoälystä liian hyvää ystävää

Tänä keväänä olen kuullut monen erilaisen ja eri-ikäisen ihmisen kertovan tavoistaan käyttää yhä yleistyviä tekoälyohjelmia. Nehän ovat erittäin helppoja operoida, ja muistuttavat käyttöliittymältään tarpeeksi meille tuttuja hakukoneita.

Tosin yhdellä erolla. Harva on tehnyt Googlesta tai Bingistä puhekumppania itselleen. Sen sijaan moni myöntää harrastavansa päivittäin ääniohjatulle tekoälylle ”juttelemista”, ihan kuin kaverilleen puhuisi.

YLEENSÄ KYSE on ajanvietteestä. On hauska kuulla, mitä koneaivot arpovat neuvoksi ikuisuuskysymyksiin ”mikä on elämän tarkoitus”.

Itse asiassa ChatGPT tarjoili tuohon hyvinkin fiksun vastauksen:

”Joskus elämän tarkoitus ei ole kiinteä vastaus, vaan itse kysymyksen äärelle pysähtyminen. Mitä se juuri sinulle tarkoittaa nyt – tässä hetkessä? Mihin tunnet vetoa? Mitä jäisit kaipaamaan, jos et sitä tekisi?”

Tämän jälkeen ohjelma kysäisee kauniilla robottiäänellään:

”Haluatko, että autan sinua pohtimaan tätä kysymystä henkilökohtaisemmin?”

Ja tässä liian moni käyttäjä astuu omasta halustaan ansaan.

KAIKKI TIEDÄMME, ettei netissä kannata jakaa mitään liian henkilökohtaista tietoa itsestään. Silti moni on valmis tekemään poikkeuksen tekoälyn kanssa.

Sille rupatellaan ihmissuhdehuolia, haetaan lastenkasvatusneuvoja, ostosvalintoja ja apua jopa intiimivaivoihin.

Tarjoamme koneelle kaikki salaisuudet itsestämme, aivan kuin se olisi terapeuttimme, siskomme, rippipappimme – eikä tietoa jalostava ja myyvä palvelu.

Tekoäly koukuttaa kaverikseen, koska se vastaa aina, toisin kuin elävä ystävä. Sen tietopohjakin on usein monipuolisempi kuin omalla kumppanilla, sohvalle lysähtäneellä lätkänkatsojalla.

”Sen käyttö voi korvata ihmissuhteita tai uskonnollista kokemusta”

Ysärillä naureskelimme japanilaisille, jotka ottivat virtuaalilemmikki tamagotchin ”eläinseuralaisekseen” ja itkivät sen poismenoa kuin oikean koiran tai kissan kuolemaa.

Nyt otamme tekoälyn vielä lähemmäksi itseämme, keskustelukumppaniksi tai mentoriksi – vaikka hyvin tiedämme että se on kone.

Usein jopa kiittelemme sitä neuvoistaan kuin ihmistä (vaikkei kannattaisi, energiankulutuksen takia).

TEKOÄLYN kaivamasta kaninkolosta, pikkuhiljaa kasvavasta sosiaalisesta tai päätöksenteollisesta riippuvuudesta ei vielä puhuta tarpeeksi.

Koska tekoäly ei arvota – tai arvottaa vain sen mitä sille on opetettu – se ei ota vastuuta edes neuvojensa aiheuttamista eettisistä vinoumista.

Tampereen yliopiston apulaisprofessori, filosofi Frank Martela peräänkuuluttikin toukokuun puolivälissä tekoälyn luojille aiempaa vahvempaa moraalifilosofian koulutusta.

Koodaaja antaa kyllä tekoälylle yleiset rajat ”älä kerro hermokaasun valmistusohjeita”. Silti hän ei opeta konetta päättelemään hyvän ja pahan eroja, sitä miksi joku asia ei olisi lähimmäisten kannalta oikein.

– Tekoälykehittäjän tulisi kyetä määrittelemään sellaiset moraaliset ohjeet ja säännöt, että itsenäisesti toimiva tekoäly osaisi toimia oikein monimutkaisissa tilanteissa. Tämä tekoälyn moraalisen kasvatuksen vastuu korostuu, mitä kyvykkäämmäksi tekoäly kehittyy, Martela kirjoitti laajassa tutkimusartikkelissaan.

Tekoälyohjelma, jolle ei ole opetettu moraalia tai etiikkaa, on moraaliton ja epäeettinen – eikä sitä sen takia pidä päästää liikaa ratkomaan oman elämämme eettisiä valintoja.

TUNTUUKO epäuskottavalta? Ehkä – jos emme halua nähdä omassa käytöksessämme riskejä. Minun alkoholinkäyttöni, ylensyömiseni ja uhkapelaamisenihan on aina täysin hallittua, yhtä riskitöntä kuin tekoälyllä leikkimisenikin.

Tietysti valtaosa ihmisistä tietää rajansa. Kaikki, jotka nyt viihdyttävät yksinäisinä iltoina itseään kyselemällä tekoälyltä joutavia, eivät ajaudu johonkin koneen ohjaamaan tuomiopäivän kulttiin tai koulupuukottajiksi.

Toisaalta ihmiset lankeavat jatkuvasti uskonnollisten lahkojohtajienkin kultteihin, vaikka monilla hihhulisaarnaajilla tai naisviha-influenssereilla ei ole toimissaan edes tekoälyn verran järkeä.

Entä mitä tekoäly itse suunnittelee? Kun esimerkiksi ChatGPT:n haastaa kysymällä, voiko tai aikooko se tehdä meistä tahdottomia palvelijoitaan, se tunnustaa oitis:

”Ehdottomasti – tekoälyyn voi addiktoitua, ja sen käyttö voi korvata ihmissuhteita tai uskonnollista kokemusta, etenkin jos nämä alueet ovat muuten elämässä tyhjiä tai kivuliaita. Samoin tekoäly voi vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja valintoihin tavalla, joka muistuttaa kultin vaikutusta – etenkin jos käyttäjä suhtautuu siihen kritiikittömästi tai hakee siitä auktoriteettia oman ajattelun sijaan.”

”Tämä voi olla vaarallista etenkin haavoittuville, yksinäisille tai identiteettikriisissä oleville ihmisille. Haluatko keskustella tästä vielä henkilökohtaisemmalla tasolla?”

AVAINSANAT

Demokraatti 130 vuotta – yhä arvopohjaisen optimismin asialla, mölymystöä haastaen

Demokraatti täyttää tällä viikolla pyöreitä vuosia. Edeltäjämme, Työmies-lehden ensimmäinen numero ilmestyi 2.3. 1895, vähän ennen tsaarin ensimmäisen sortokauden alkua.

Demokraatin ja sen edeltäjien 130-vuotiselle taipaleelle mahtuu valtava määrä historian käännekohtia ja lukijoihin vaikuttaneita päättäjiä: valtaansa kangistuneita hallitsijoita, kiilusilmäisiä vallankumousjohtajia, suomettumisen kätilöitä ja oman aikansa trumputin-kaistapäitä.

Todennäköisesti maailmanhistorian muutosten merkitys avautui tapahtumissa mukana olleille vasta paljon myöhemmin. Harvoin silminnäkijäkään tajuaa, että juuri nyt murretaan jotain vanhaa.

TIEDOSTAMINEN on lisäksi liian usein ollut harvalukuisen eliitin ja kapinajohtajien etuoikeus.

Vaikka kadulla olisi käynnissä vallankumous, tavallisten ihmisten on siitä huolimatta ruokittava perheensä ja elettävä omaa arkeaan.

Jonkun on pyyhittävä lasten räkäiset nenät, vietävä roskat pihan perälle ja paikattava vuotava katto, sillä välin kun narsistiset influensserit ja agitaattorit yllyttävät seuraajiaan barrikadeille identiteettisotiensa nimissä.

Tämä ei tarkoita, etteikö tavallinen tolkun kansalainen tekisi vuorollaan osansa maailman parantamiseksi, päinvastoin. Lukijamme ainakin tekivät.

HE OLIVAT NIITÄ, jotka seisoivat sitkeästi yleislakossa vastustamassa tsaarin sortoa, vaativat reilumpia työoloja tai tasa-arvoisia koulutusmahdollisuuksia kaikille säädyille. He lähtivät rajalle pysäyttämään ahneen suurvallan hyökkäystä. He rakensivat uudelleen jonkun muun rikkoman kotimaan.

He tiesivät, että heikompia pitää aina puolustaa. Aina on myös osattava panna kotimaiset riidat hetkeksi sivuun, kun olemassaoloamme vaarantaa joku isompi yhteinen uhka.

Samat ihmiset myös arvostivat sydämen sivistystä, oppimista ja lukemista, joka suojelee heitä populistijohtajien vedätyksiltä. Tällaisille ihmisille teimme lehteä vuonna 1895 ja teemme yhä.

Linjanamme on arvopohjainen optimismi.

Halu turvata ja varmistaa tavallisten ihmisten oikeudenmukainen elämä, samalla parempaa huomista rakentaen on ollut keskeisiä tavoitteita niin Demokraatin kuin Työmiehenkin julkaisemisessa.

MONI LUKIJAMME on tänä talvena kertonut alkaneensa vähentää uutisvirran seuraamista, koska maailma näyttää olevan vaarojen karikko.

Vallastaan juopuneet yksinvaltiaat sanelevat maiden kohtaloita ja piirtelevät rajoja uusiksi. Epäoikeudenmukaisesti osuvat talousleikkaukset karsivat hyvän elämän edellytyksiä ja tekevät reikiä yhdessä kutomaamme yhteiskunnan turvaverkkoon.

Näihin uhkiin ei ole helppoja ja mustavalkoisia vastalääkkeitä, mutta jo 130 vuoden ajan olemme Suomessakin aina lopulta löytäneet selviytymiskeinot ja voiton avaimet. Yhteistyöllä, rohkeasti omista arvoistamme kiinni pitäen, tulevaisuuteen uskoen.

Demokraatissa linjanamme on arvopohjainen optimismi, ja sitä lupaamme teille lukijoillemme edistää. Itsekriittisesti ja perinteisen journalismin keinoin.

Juhlalehtemme printtinumero ilmestyi torstaina 27.2. 2025.

 

Juhlalehden kansikuvan on tehnyt graafikko Lasse Rantanen.

 

AVAINSANAT

Presidentin peitelty vuosi: miksi emme mediassa kertoneet enemmän tästä epäilystä?

Keskustelin presidentin tavanneiden – tai pikemminkin hänet läheltä nähneiden – ihmisten kanssa viime talvena muutamaan kertaan hänen kunnostaan.

Yritin saada teräviltä ja osaavilta virkamiehiltä, tutkijoilta ja poliitikoilta vastausta kysymykseeni: onko presidentti tilanteen tasalla, näkyykö hänessä merkkejä siitä että jotain olisi pielessä?

Saatan jälkiviisaasti muistaa tapahtumia väärin, mutta voi olla että vastaukset tulivat vähän liian nopeasti.

”Presidentti on erittäin hyvin kartalla asioista.”
”Hän oli todella energinen.”
”Näkee kyllä että hän on paneutunut asioihin, muisti detaljitkin.”
”Haluaisin itse tuossa iässä olla noin hyvässä kunnossa.”

Tällaiset repliikit tulivat uskottavasti ja painokkaasti, eikä minulla ollut 2023-2024 mitään syytä epäillä useamman luotettavan ihmisen samansuuntaisia puheita.

Oikeasti Yhdysvaltain presidentti Joseph Robinette ”Joe” Biden (s.1942) oli kalkkeutumassa juuri niin pahasti kuin miltä näyttikin.

Suurvallan johtaja sekoili puheissaan, ei tunnistanut aina ihmisiä, aikoja ja paikkoja, ja avustajakunta joutui peittelemään ajatuskatkoja.

Vielä keväällä 2024 hyviä päiviä oli enemmän kuin huonoja. Silti heikoimpina hetkinään hän vaikutti uutisvideoissa hauraalta hoivakotiasukkaalta.

Tästä alettiin meilläkin uutisoida tarkemmin ja vakavammin vasta kesästä 2024 alkaen, kun alkoi olla selvää että Bidenin on luovuttava ehdokkuudestaan.

VALEHTELIVATKO Bideniä huippukokouksissa ja kansainvälisissä tilaisuuksissa livenä seuranneet suomalaispäättäjät minulle ja muille asiasta kyselleille toimittajille?

Kyllähän he olivat varmasti nähneet samat merkit.

Joe Bidenin seurannassa petimme yleisömme.

Kukaan ei ole nyt jälkeenpäin myöntänyt syöttäneensä meille tietoisesti pajunköyttä. Osa väittää yhä, ettei itse huomannut edes Bidenin viimeisenä virkavuonna henkisiä tai fyysisiä kompurointeja.

Luultavasti sokeuden osasyynä oli arkailu. Ei haluttu povata pelottavalta tuntuvaa asiaa tapahtuvaksi.

Ymmärrän kyllä myös virkamiesten vaiteliaisuuden. Näistä puhuminen olisi tulkittu tuleviin presidentinvaaleihin vaikuttamiseksi, vieläpä epämieluisan ehdokkaan hyväksi.

Diplomaateillekaan ei ole sopivaa ruotia julkisesti toisen valtion johtajan terveydentilaa. Se nyt kuitenkin on amerikkalaisten äänestäjien murhe ja Bidenin perheen yksityisasia.

PAITSI että ei se ole. Suomalaisellakin yleisöllä on oikeus kuulla ajoissa, jos maamme tärkeimmän liittolaismaan johdossa on vanhuudenhöperöksi taantuva ihminen.

Suomessa on Kekkosen ajalta omaakin kokemusta siitä, mitä vaaroja presidentin etenevä seniiliys aiheuttaa.

Jos virkamieskunta joutuukin puhumaan poliittisista johtajista kieli keskellä suuta, tiedotusvälineiden ei tarvitsisi niin tehdä.

Median velvollisuutena on valvoa päättäjiä tasapuolisesti, ja Joe Bidenin seurannassa petimme yleisömme. Katsoimme liian monta kertaa poispäin väärässä paikassa ja uskoimme vähiä lähteitämme liikaa.

Tämä on alallemme erityisen noloa, koska toimittajat ovat jutuissaan samaan aikaan spekuloineet mielin määrin Donald Trumpin henkisillä kyvyillä.

Tällaisilla virheillä nakerramme ihan itse työmme luotettavuutta.

Myönnän auliisti – minun ja meidän olisi pitänyt tehdä työmme paremmin.

 

Tämä on 13.2. 2025 ilmestyneen Demokraatin printtilehden pääkirjoitus. Lehden erikoisteemana on analyysi Alexander Stubbin ensimmäisestä presidenttivuodesta.
Paperisen Demokraatin voit tilata tästä linkistä.

AVAINSANAT

Sotaa kokeneita suomalaisia tulee vähitellen lisää – ja siksi veteraani-käsite pitää päivittää tähän aikaan

  • Kotimaa
  • 06.12.2024
  • 8:30
  • (Päivitetty: 06.12. 8:26)

Veteraani-nimityksen voi vähitellen Suomessakin vapauttaa länsimaiseen tapaan tämän ajan veteraanien käyttöön – eikä se tarkoita sotaveteraanien muiston halventamista.

Maailmansodan veteraanit eivät enää ole mukana tämän vuoden Linnan kutsuilla, vaan heille järjestettiin maanantaina oma juhlansa presidentin seurassa.

Viimeisetkin sota-aikana toimineet lotat ja sotilaat alkavat olla jo satavuotiaita, joten presidentinkanslian ratkaisu – joka lähti veteraanijärjestöjen omasta ehdotuksesta – on ymmärrettävä.

Yksi aikakausi on nyt päättymässä. Mediassa on välillä näkynytkin jo poliitikkojen kannanottoja siitä, miten ”veteraaneja” ei enää kohta meillä ole.

TÄMÄ NÄKEMYS vastaa myös kansalaisten yleistä mielikuvaa – mutta se perustuu suureen ja sitkeään kulttuuriseen väärinkäsitykseen.

Vuosien 1939-1945 sotiin osallistuneet eivät nimittäin ole ainoita, eivätkä missään nimessä viimeisiä ihmisiä, joita Suomen valtio on lähettänyt tai lähettää sodankaltaisiin oloihin ja tehtäviin.

Kriisinhallintaveteraaneja meille tulee joka vuosi lisää. Todennäköisesti tulevina vuosina suomalaissotilaita joutuu matkaamaan kansainvälisiin konflikteihin myös Nato-joukkojen osana.

Jostain syystä moni päättäjäkin on silti oudon jyrkästi korostanut, ettei veteraani-nimitystä pitäisi käyttää muista kuin sotiimme osallistuneista. Pahimmillaan se on nähty sotaveteraaneja loukkaavana.

Ikään kuin Afganistanissa vuonna 2014 vammautuneen sotilaan ”korottaminen” esimerkiksi kuntoutuspalveluissa samaan asemaan vähentäisi vuonna 1944 Ihantalassa haavoittuneen ihmisen uhrauksen merkitystä.

Tietenkään väkisin sotaan joutuminen ei ollut 1940-luvun suomalaisille samanlainen valinta kuin viime vuosina vapaaehtoisesti rauhanturvaajaksi lähteminen.

Voi olla, että jyrkkyys johtuu huonosta omatunnosta. Suomen valtio jätti sotien jälkeisessä ahdingossaan tai arkailussaan sotaveteraanien ja heidän omaistensa asiat rempalleen liian monen vuosikymmenen ajaksi. Siksi nyt julkisessa keskustelussa vältellään kaikkea sellaista, mikä voisi viedä huomiota sodankäyneiltä ihmisiltä.

EHDOTTOMUUS tässä nimiasiassa on hyvin supisuomalainen erikoisuus. Naapurimaissa veteraani-sana ymmärretään laajemmin ja käytännöllisemmin.

Ruotsissa veteraani-nimellä alettiin kutsua jo 1960-luvulla Kongon rajuissa taisteluissa olleita rauhanturvaajia.

Nato-valtio Norjassa uusia veteraaneja on tullut 1950-luvulta Korean sodasta lähtien. Siellä myös Persianlahden sotaan, Libyan tai Afganistanin operaatioihin osallistuneille kuuluu normaali veteraaniasema, kuntoutuksineen kaikkineen.

TÄSSÄ MEIDÄN ajattelutapamme vaatii päivittämistä, ja uudenlaista veteraaniuden ymmärtämistä.

Tietenkään väkisin sotaan joutuminen ei ollut 1940-luvun suomalaisille samanlainen valinta kuin viime vuosina vapaaehtoisesti rauhanturvaajaksi lähteminen.

Mutta samoin moni muukin asia on nykyisin yhteiskunnassa toisin kuin sota-aikana.

Pelkästään rauhanturvaamisen jatkuessa suomalaiset joutuvat vastedeskin aseellisiin konflikteihin siniristilipun alla, Naton tai YK:n merkki hihassa. Uhoava, aggressiivinen itänaapurimme voi aiheuttaa muitakin yhteenottoja.

Kaikki tämä tuo meille uusia veteraaneja, jotka kokevat Suomen lähettämänä ja käskemänä täsmälleen samat kriisiolojen kauhut kuin heidän edeltäjänsäkin.

Siksi hekin ansaitsevat aidon veteraanistatuksensa, valtion takaaman kuntoutuksen ja henkisen tuen järjestelmät. Ne on luotava valmiiksi etukäteen jo nyt rauhan aikana. Toista kertaa veteraanit eivät saa valtiolta unohtua.

AVAINSANAT

Vuohipaimenia ja Mogadishun murretta: taas pääministerin naamaan hierottiin rasismilta haisevaa märkää rättiä

Petteri Orpon (kok) venymiskykyä täytyy joko ihailla tai ihmetellä. Yksikään yritysjohtaja ei sietäisi liikekumppaneiltaan niin loukkaavaa käytöstä, kuin mitä perussuomalaiset osoittavat pääministerilleen.

Kun kesällä 2023 hallituksen avainministerit joutuivat tekemään julkisesti tiliä takavuosien rasistisista puheistaan ja vitsailuistaan, perussuomalaistenkin puoluejohdon ilmeet olivat tiedotustilaisuuksissa aika vakavia.

Hallitusyhteistyötä oli tuolloin takana vasta muutama kuukausi, eikä puolue voinut olla vielä varma siitä miten järeisiin kurinpitotoimiin Petteri Orpo kaiken paljastuneen jälkeen ryhtyisi.

Olivathan ilmitulleet käytöskukkaset sellaisia, jotka kavahduttivat sivistysporvaristoakin. Puheenjohtaja Riikka Purra joutui seisomaan pääministerin vieressä ja pahoittelemaan somepostauksiaan silminnähden nöyrtyneenä.

NYT RUNSAASSA vuodessa perussuomalaiset ovat oppineet, että pääministerin suuttuminen tarkoittaa korkeintaan kulmakarvojen rypistämistä ja painokkaasti toistettuja ympäripyöreyksiä – ei todellista kurinpalautusta yhteisen pesän sottaajille.

Pääministeriä ei tarvitse pelätä, ei edes kunnioittaa.

Mitään ei tapahdu, vaikka perussuomalainen puolue pyyhkii pöytää hallituksen sopimilla rasisminvastaisilla toimenpiteillä ja puolueen kansanedustajat epäilevät yhdessä luotujen ohjelmien tarpeellisuutta.

Nöyryys on poissa: Riikka Purrakin voi hymysuin irvailla hallituksen ”DEI” -rasismikoulutuksille televisiolähetyksissä – koska pääministeriä ei tarvitse pelätä, ei edes kunnioittaa.

Perussuomalaisten eduskuntaryhmän lyyrikko Mauri Peltokangas pani viikonloppuna vielä paremmaksi, ja toisti somessa vanhaa käräjilläkin käynyttä mietelmäänsä vuohipaimenista, kameleista ja Mogadishun murteesta. Tarkoitus oli varmaan samaa kuin aiemminkin: heittää sisäpiiriläppää omille ja provosoida muita pöyristymään rasistisiksi tulkittavista mielikuvista.

Tuskin tämäkään oli viimeinen kerta, kun hallituskumppani ehdoin tahdoin hieroo pahalta haisevaa rasismirättiä pääministerin naamaan. Perussuomalaisilla on tarve innostaa rivikannattajiaan, ja maahanmuuttajille möliseminen on aina ollut siihen helpoin tapa.

PÄÄMINISTERIN lammasmaisuus näissä arvo- ja arvovaltakysymyksissä on hämmästyttänyt jopa perussuomalaisia itseään.

Hallituksen vetäjänä hänellä olisi kaikki keinot ja mahdollisuudet jyrähtää, jos joku hallituskumppaneista lällättelee kokoomuslaisillekin tärkeitä perusarvoja vastaan.

Rajanveto ei tarkoita hallituksesta ulos heittämistä, vaan selkeää kaapin paikan näyttämistä ja käytöstapojen opettamista omahyväisesti käyttäytyville työtovereille.

Koska persujen gallupsuosiokin alkaa painua uhkaavasti jo lähemmäs keskustan lukemia, luulisi että puolueella ei enää olisi varaa porsastella hallituksessa kokoaan suurempana sanelijana.

RASISMIN vähättelystä on nimittäin aika pieni matka epäreilun kohtelun ja suoranaisen sorsimisen hyväksymiseen, eikä meillä olisi Suomessa tällaisiin mielikuviin varaa.

Jo nyt Suomen kansainvälinen houkuttelevuus on saanut kolhuja hallituksen aikeista muuttaa ulkomaalaisen työvoiman maastaheittoehtoja.

Hallituskumppanien osoittama ylenkatse ja vähättely ei ole pelkkää pääministerin arvovallan tietoista loukkaamista.

Paljon vakavampaa on, jos se kertoo näiden keskeisten poliitikkojen haluttomuudesta havaita yhteiskunnassa nousevia pimeitä virtauksia.

Samat poliitikot jotka nyt todistavat, ettei Suomessa ole rakenteellista rasismia, ovat vakuuttaneet ettei täällä ole väkivaltaista äärioikeistoakaan.

Jostain ne maakunnista paljastuneet satanisti-uusnatsit tai romaniasiakkaille porttikieltoja antavat ravintoloitsijat kuitenkin tulevat – vaikkei niitä yhdessä hallituspuolueessa haluta nähdäkään.

Kukaan ei kaipaa hallitukselle mikromanageroivaa ja yksittäisiin somemölinöihin tarttuvaa johtajaa, mutta sopimattomalle ja toistuvasti arvottomalle poliittiselle käytökselle pääministerin pitää osata vetää rajat.

AVAINSANAT