VALIKKO

Teatterikesä: Iggy Malmborgin sooloesitys kääntyy tavistarinasta yllätysten kimaraksi

Iggy Malmborgin tarina vie mediumista kohti raakaa.
Rolf Bamberg

Iggyn uskomaton tarina umpiuskovaisen kodin kasvatista ateistiksi ja wannabe-kiusaajasta näyttelijäksi tenhosi Teatterikesässä.

Manaushenkinen otsikko monologista ties mihin sfääreihin kasvavassa ruotsalasen Iggy Malmborgin yhden miehen teatteriesityksessä Satan tulee esittäjänsä lapsuudesta. Uskovaisen kodin ilmapiirissä varttunut poika oppi kavahtamaan sielunvihollista, mutta kääntyessään teininä kaverinsa vaikutuksesta ateistiksi hän pyrki löytämääm sisäisen saatanansa. Joksikin sellaisiksi kaverukset Iggy ja Adam päättivät ryhtyä tullakseen huomatuiksi ja kavahdetuiksi. Eli saadakseen ystäviä ja vaikutusvaltaa, mikä keinoja ajatellen kuulostaa aika risiriitaiselta.

Pahana oleminen otti Iggyllä kuitenkin fyysisesti koville. Hän näet kärsi syndroomasta, joka aiheuttaa heikotusta aina, kun teki tai edes aikoi tehdä väkivaltaa. Paha olla pahana, jos voi pahoin.

Riddarhyttan-Malmö-Berliini. Siinä Iggyn reittikartta nuoruuden vaellusvuosilta, kun hän etsi tarkoitusta elämäänsä.

Sen hän löytää viimeiseltä etapilta, kun hän sattuman oikusta astui pilarein komistettuun rakennukseen, jonka oven päällä luki: Volksbühne. Siis teatteri olkoon hänen tiensä.

Tie, joka lopulta on tuonut Tampereen Teatterikesään.

TAMPEREEN TEATTERIKESÄ
Iggy Malmborg: Satan

Teksti ja esittäminen Iggy Malmborg -Dramaturgi Johan Jönson – Koreografia Sebastian Persson

TAMPEREEN YLIOPISTON Teatterimontun mustassa boksissa mustalla taittotuolilla istuva Iggy Malmborg tarkkailee hetken meitä katsojia, ja alkaa sitten kertoa kuuteen lukuun jaettua tarinaansa. Aluksi se tuntuu aika tavalliselta pienen, kaivosteollisuuden loputtua entisestään kuihtuneen kaivoskaupungin pojan kasvutarinalta. Sen käänteistä on kuitenkin keskushenkilön Malmöön muuttamisen jälkeiseltä ajalta paras olla spoilausvaaran vuoksi sen enempiä aukomatta.

Sen voi todeta, että Iggyn tarina ei ole korostetun hauska. Se ei ole stand upia. Ei se missään nimessä tylsäkään ole. Se on vähän niin kuin medium, tiettyyn pisteeseen asti. Kertoja heittelee muutamia sarkasmeja ja henkilökohtaisia paljastuksia, mutta pitäytyy pitkään arkisessa poljennossa.

Hetkeksi hän rikkoo rytmiä puhjetessaan lujiin kierroksiin yltyvään lauluun. Se on kansanviisu Hårgalåten, joka Suomessakin tunnetaan: ”On kotiseutu mulla tuolla Peräpohjolassa/ siellä saanut olen tuntea talven tuiskutuulen sekä kesän lämpöisen – – -”

Pakko sanoa, että Malmborgin livetulkinta hakkaa särmikkyydessä ja myös tekstin tunnelmilla esimerkiksi Esko Rahkosen levytysversion sata-nolla.

Sama laulu kuullaan vielä ihan esityksen lopussa, kuoron hyräilemänä, arvoituksellisempana. Monta muutakin arvoitusta loppukiihdytyksessä sekä asetetaan että ratkaistaan. Muun muassa se, miksi esityksen tekijätietoihin on nimetty koreografi. Sen voi sanoa, että Malmborgin esitys tarjoaa jätte kivan yllätysten kimaran.

JÄIN ESITYKSEN jälkeen miettimään, että tähänkö on tultu: ruotsalainen näyttelijä vetämässä suomalaisella teatterifestivaalilla yhden miehen esitystä englanniksi suomeksi tekstitettynä. Olisiko Malmborgin saaga tullut tuhdimmin läpi, jos hän olisi voinut esittää sen äidinkielellään. Vai mennyt kielimuurin takia enemmän ohi niin kakskielisessä maassa ollaankin.

No, toki ymmärrän, että näimme Satanin festivaaliversion, ei Malmborg sitä ollut tätä esitystä varten englannintanut. Ja onhan se Teatterikesän kontekstissa sikäli paikallaan, että tokihan Tampereen katsomoissa on teatteri-ihmisiä monista maista.

Suomalaiseen tekstitykseen sisältyi muuten hauska koukku: Malmborg sai (eli oli saavinaan) yskänpuuskan, ja hänen rykiessään käännös juoksi hänen selkänsä takana näyttötaululla kaiken aikaa. No nytkö tapahtui se livetekstityksen helmasynti, rytmin sekoaminen? No hätä, Malmborg tokeni, pyysi anteeksi ja jatkoi stooriaan tasan siitä paikasta, jossa suomi-tekstitys sillä hetkellä oli etenemässä.

Meitä oli vedätetty. Eikä viimeistä kertaa tässä esityksessä.

Jos Iggy Malmoborg monologeineen sattuu kohdalle maailmalla kiertäessänne, älkää missatko. Tämä meille tutuissa ruotsalaisissa tv-sarjoissakin kuten Wallanderissa ja Sillassa pikkurooleissa uransa alkupuolella vilahdellut näyttelijä on kiertänyt soolollaan pitkin Eurooppaa jo 15 vuoden aikana, joten varmaan tilaisuuksia kohtaamisiin tulee jatkossakin. Toivottavasti Suomen-vierailujakin.

 

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Tutut sotilaat valtaavat Pyynikin silkalla liike-energiallaan

Lahtinen (Paavo Kinnunen, keskellä) ja se "perkeleen kelkka" Kuvassa vasemmalla myös Koskela (Jussi-Pekka Parviainen) ja oikealla Kariluoto (Antti Tiensuu)sekä sotamiehiä esittävät Markus Pärssinen ja Topias Kanto.

Antti Mikkolan ohjaus ansaitsee paikkansa Tuntematon sotilas -jatkumossa jo sillä, miten se tuo esiin sotasukupolven surun.

Muutama minuutti ennen esityksen alkua puistonäyttämölle kaivetussa vesielementissä kahlailee sinisorsa. Olisipa kuovi, huomaan toivovani, mutta sepä ei viihdy tässä miljöössä.

Syreenipuskat ovat kukassa. ”Pensasneuvostoliittolaiset” saavat niistä hehkeän aseman.

Pyynikin kesäteatterin tiistaisen esityksen alla on satanut jo pohjiksi kolme tuntia, ja luvassa on toiset kolme lisää. ”Tuossa noin, siinä kastetaan kolmas joukkue”, sanoo kapteeni Kaarna alkukohtauksissa, vaikka koko joukkue alkaa olla jo märkä.

Mietin myös, että olosuhteet ovat oivat ainakin yhteen kuuluisaan kohtaukseen, Lehdon kuolemanyöhön.

Salaa vielä toivon, että majuri Sarastietä nyt esittävän Aimo Räsäsen suuhun olisi istutettu vänrikki Koskelan repliikki: ”Taitaa olla tarpeellista vähän selittää. Kun minä, meinaan, olen ennen ollut.” Räsänen kun tosiaan on sotinut Pyynikillä aiemmin, ainoana koko laumasta.

HUOMAAN SIIS ajattelevani ennakkoon, miten se ja tuo Tuntemattoman sotilaan kohtaus tässä kelissä ja tässä miljöössä sujuisi. Se on aika helppoa, sillä vähintään noin miljoonan muun sukupolveni ihmisen tavoin osaan romaanin kutakuinkin ulkoa. Harva ”Tuntematon” on niin monille umpituttu.

Näyttämöversioita olen nähnyt kymmenkunta, ensimmäisenä Jouko Turkan ohjauksen Helsingin kaupunginteatterille vuonna 1979. Kristian Smedsin villi versio Kansallisteatteríssa vuonna 2007 oli vedenjakaja, sen jälkeen on ollut aina pakko kysyä uuden dramatisoinnin nähtyään, että mitä uutta tämä toi kansallissotaromaanin käsittelyyn.

Sitä samaa mietin kävellessäni pois Joselininniemen teatterialueelta. Pelkästään se, että Pyynikin kesäteatteri viettää tänä vuonna seitsenkymppisiään, olisi liian pateettinen motivointi järkäleen esille kaivamiseen. Eli mitä uutta Antti Mikkolan ohjaama toteutus tuo verrattuna Väinö Linnan romaanin aiempiin dramatisointeihin, joita Pyynikilläkin on nähty kahdesti aiemmin? Edvin Laineen ohjaus ja sovitus pyöri upouuden pyörivän katsomon edessä vuodesta 1961 läpi kaikkien 60-luvun kesien, Kalle Holmbergin rouhea tulkinta kesän 1997.

No, ainakin tämä tuore tulkinta tuo mielestäni sodan koskettamien surun käsinkosketeltavammaksi kuin ehkä yhdessäkään aiemmin näkemissäni elokuva- tai teatteriversioissa.

TEATTERI
Pyynikin kesäteatteri, Tampere
Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Ohjaus Antti Mikkola – Dramatisointi Sami Keski-Vähälä – Lavastus Kimmo Sirén – Äänisuunnittelu Sami Silén – Puvustus Jaana Aro – Naamiointi Riina Vänttinen – Rooleissa mm. Verneri Lilja, Jussi-Pekka Parviainen, Antti Tiensuu, Tommi Raitolehto, Konsta Laakso, Paavo Kinnunen, Pyry Kähkönen, Kai Vaine, Aimo Räsänen, Kasperi Kola, Jyrki Mänttäri

PÄÄLLIMMÄISENÄ PYYNIKIN esityksestä jää kuitenkin mieleen sen uupumaton liike-energia. Oliko niin, että pojat – sallinette pojittelun, sillä sellaisiahan nämä heidän esittämänsä sotilashahmot melkein olivat jatkosodan melskeisiin joutuessaan, ja sellaisina roolihahmot kollektiivina toisiaan kutsuvat – pistivät viime tiistain koleassa sadekelissä vielä yhden pykälän tempoa lisää lämpimänä pysyäkseen? Oli miten oli, pitelemätön porukka Pyynikin rapaiseĺla näyttämökentällä Kimmo Sirénin luomassa (ja juuri sateella vaarallisen liukkaan näköisessä) viistolavastuksessa, puiston pensaistoissa ja Pyhäjärveen laskeutuvalla rinteellä ryömi, ryntäili ja raahusti.

On hämmästyttävää, millaista joukkovoimaa Mikkola on saanut porukastaan irti, sillä hän on toteuttanut koko suuren sotaeepoksen 26 näyttelijällä, joista keskeiset puheroolit hoitelevaan ydinjoukkoon kuluu vain 11; muissa tehtävissä uurastaa muun muassa Nokian Etunäyttämön harrastajanäyttelijöitä. Vertailun vuoksi todettakoon, että Laineen Pyynikki-versiossa mukana oli kolmisenkymmentä ammattinäyttelijää ja 70 avustajaa, Holmbergin ensemblessä oli samaten 30 ammattinäyttelijää.

Juuri nokialaisvahvistusten avulla isoista hyökkäyskohtauksista, niin suomalaisten kuin venäläisten tekemistä, saadaan vaikuttavia, kun miehet kaatuvat ja nousevat heti uudeksi rivistoksi vyörymään kohti maaliaan. Näin esimerkiksi Rokan suorittamasta kuuluisasta 52 viholaisen lahtausoperaatiosta tulee näyttämöolosuhteissa poikkeuksellisen uskottava.

SAMI KESKI-VÄHÄLÄN käsikirjoitus ja Mikkolan ohjaus painottuvat monia aikaisempia Tuntematon-toteutuksia vahvemmin juuri joukkoihin. Rokka, Hietanen, Koskela ja Kariluoto ovat yleensä henkilöitä, joita sovittajat ja ohjaajat ovat tavanneet nostaa ikään kuin päärooleihin, mutta Pyynikillä työnjako tuntuu tasaisemmalta. Yhdessä tähän kuseen on jouduttu, ja yhdessä siitä on läpi mentävä, voisi olla tämän konekiväärikomppanian motto.

Toki railo niin sanotun suorittavan portaan ja heidän käskyttäjiensä välillä osoitetaan aika isoksi. Luutnantti Lammiosta soturit toteavat nytkin, että jos ei luoti osu tuohon edestä niin sitten takaa. Majuri Sarastie on lunkimpi tapaus niin kuin on ollut dramatisoinneissa aina Laineen filmiversion ja Tauno Palon päivistä lähtien. Esimerkiksi Pyynikin 60-luvun versiossa roolissa nähtiin leppoisten hahmojen mies Reino Kalliolahti ja Holmbergin ohjauksessa aina joviaaliutta huokuva Pertti Sveholm. Aimo Räsänen on Mikkolan ensemblen vanhimpana itseoikeutettu ja erittäin sopiva tähän korkeimman upseerin tehtävään. Keski-Vähälä on myös vähän laajentanut roolihahmon urakkaa, sillä Sarastie saa kertoa romaanin ”tilannekatsauksia” sodan kulusta ja myös Linnan kriittisiä näkemyksiä sodan mielekkyydestä noin ylipäätään. Ne istuvat tähän tulkintaan, jonka sodanvastaisuudesta ei tässä uusmilitarismin ajassa tarvinne vääntää samalla tavalla kättä kuin kuten joidenkin muiden tuotantojen tai aikoinaan jopa itse romaanin kohdalla.

Rokka (Tommi Raitolehto, vasemmalla) Sarastien (Aimo Räsänen) puhuteltavana. Lammio (Kai Vaine) seuraa taustalta.

Väräyttävää Mikkolan roolituksessa on myös se, että kokenut TTT-näyttelijä Jyrki Mänttäri on saanut tehtäväkseen esittää upseerikunnan kahta ääripäätä, pidettyä ja arvostettua kapteeni Kaarnaa ja fanaattista sotahullua, inhottua eversti Karjulaa. Kun Mänttäri vielä rellestää Petroskoin haltuunoton yhteydessä kännisenä kapteeni Usko-Antero Lautsalona, jota harvemmin missään dramatisoinneissa on tavattu, on yhdellä näyttelijällä upseerikirjoa kerrakseen.

En lähde nyt käymään läpi näytelmän miehitystä rooli roolilta, sillä paikkansa täyttävät täysin jokainen kuten jo tarinaan kuuluu. Pari erityisesti mieleeni jäänyttä hahmoa pitää silti huomioida. Ensiksi ”ylen sankia priha”, Vanhala, joka tässäkin versiossa on se hihittelevä, kaikesta pilaa tekevä narri, mutta myös taistelija loppuun asti. Ja hänhän on niitä harvoja, jotka selviävät melskeestä hengissä ns. päätyyn asti. Jänniä viboja Kasperi Kolan sydämelliseen roolityöhän tuo se, että hänellä on taustaa klovnerian tekemisessä, ja toisaalta se, että hän on keskeisessä alokas Korhosen roolissa juuri nyt tv-kakkosella pyörivässä inttiaiheisessa nuorisosarjassa Tupa 13.

Vähän jyrkemmän kaksijakoisuuden kautta katsoin Pyynikin Rahikaista. En ole koskaan oikein tykännyt tästä ruumiita ryöstelevästä ja Petroskoissa paritukseen valmiista sodan jokapaikan bisnesmiehestä, mutta Konsta Laakson näyttelemänä hahmosta tulee helpommin nieltävä, aika sympaattinen jopa. Se kaksoivalotus tulee nyt siitä, että viimeksi näin Laakson näyttämöllä puolitoista vuotta sitten Tampereen Teatterin upeassa draamassa Vieras eli Julmurin suviyö. Siinä hän oli tuo Suomessa pyörähtävä kesävieras eli Gestapo-pomo Heinrich Himmler. Asevelijiähen he, tavallaan, Rahikainen ja Himmler. Rahikainen, ”niin kiero mies, ettei luotikaan satu”, selvisi sodasta naarnuitta. Himmler onneksi ei.

Ja se piti vielä sanoa, että Paavo Kinnunen on ihan mahtava Lahtinen. Tämä mies ei nyt purnaa purnaamisen ilosta vaan asiasta. Siitä, että ennen pitkää sota kuluttaa sotijansa sietokyvyn loppuun.

LOPPUUN KULUNEITA miehiä Pyynikin esityksen viimeisissä kohtauksissa nähdäänkin kasapäin. Kariluodon viimeiset sanat toistuvat: ”Nyt ei enää… nyt se loppui.”

Kuten Sami Keski-Vähälän koko käsikirjoitus ylipäätäänkin, esityksen loppuvaiheet on leikattu erityisen tehokkaaksi. Sarastie, Hietanen, Kariluoto ja Koskela kaatuvat miltei kuin yhdessä kohtauksessa. Ja Hietasta lukuun ottamatta varsin eleettömästi.

Pyynikillä ei nähdä perääntymisvaiheen loppuvaiheiden kaoottista karkua, vaan vihollisen ylivoima todentuu hiljentäen. Finaalin näyttämökuvissa näemme paikoilleen jähmettyneitä sotilaita – nääntyneitä, kärsineitä, kuolleita.

Suru on Pyynikin esityksessä kouriintuntuvasti läsnä. Kuvassa edessä Maarit Pakarinen.

Katsomo kääntyy pienen matkaa rantaan päin ja näemme ryhmän hiljaisia naisia surupuvuissa, rinnuksessaan mustanauhaiset sururistit.

Vielä yksi katsomon käännös: korokkeet, jotka olemme aiemmin nähneet ties minä upseerikorsuina ja Marskin synttärijuhlien näyttämönä, on nyt seppeloity sankarihaudoiksi. Tämä on se suru, jonkalaista Tuntemattoman sotilaan esityksissä ei ole ennen koettu.

Vihonviimeinen kuva: tuntematon sotilas tyhjentyneellä taistelutantereella. Ääninauhalta kuuluu esitystä varten haastatellun 101-vuotiaan sotaveteraani Aimo Reinikaisen muistoja sodasta. Jos olisimme tavallisessa teatterissa tässä kohtaa valot hiljaa himmenisivät. Pyynikin sadeillan harmaus pysyy.

Tällaisen päätöksen jälkeen ei puhuta ”raivoisista aplodeista”. Ne ovat nyt kunnioittavat, sekä kolmisen tuntia rypeneille näyttelijöille että Aimo Reinikaiselle.

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Ryhmäteatterin Pinokkiossa vetoavat parhaiten kekseliäs totetus ja tarkat roolityöt

Gepetolle (Robin Svartström, oikealla) riitää huolta itse veistämästään nukkepojasta Pinokkiosta (Mikko Kauppila).

Puuseppä Gepetto on palannut juhannuslomalta verstaalleen Hyvän Omantunnon linnakkeeseen eli Ryhmäteatterin Pinokkion esitykset jatkuvat ensi-iltaviikon jälkeisen pikkuhuilin jälkeen.

Nyt ryhmisläiset paahtavat koko perheen seikkailunsa kanssapari viikkoa ja sitten on luvassa heinäkuun pidempi kolmen viikon breikki, kunnes liki koko elokuuksi palataan sorvin ääreen – Gepetton tapauksessa tuo kulunut fraasi on kerrankin kohdallaan.

Tämän Pinokkio-version kokoperheellisyyden rajaukset aistii heti astuessaan Hyvän Omantunnon linnakkeen näyttämön sivuitse katsomoon. Lavastus on pääasiassa kylmää hohkaavia rautaverkkoaitoja, piikkilankaa, Danger-kylttejä… ei ihan sitä totunnaisinta kesäteatterin näyttämökuvaa.

Teatteri onkin asettanut esityksensä suositusikärajaksi +9, joka on varmaan varsin kohdallaan. Sen verran pelottavia kohtauksia parituntiseen mahtuu, vaikka se ei dystooppisissa vireissään olekaan ihan niin synkkä ja lohduton kuin ennakkomarkkinoinnin pohjalta voisi kuvitella.

Aika kaukana se toisaalta on kuitenkin vaikkapa Disney-elokuvan värikylläisestä karkkimaasta, jonne Pinokkio harharetkillään ajautuu.

RYHMIKSEN SUOMENLINNAN ohjauksista 2010-20-luvuilla valtaosin vastanneen Juha Kukkosen sovitus Carlo Collodin tutusta tarnasta, jossa puuseppä Gepetton veistämä puunukke herää eloon, ja tahtoo eläväksi vielä enemmän eli oikeaksi ihmispojaksi, on viritetty siis vähän aikuismaisempaan suuntaan. Tämän esityksen myötä Ryhmäteatterin veturivastuut 15 vuoden jälkeen jättävä ja koulutustaan vastaaviin tivolihommiin eli näyttelijäksi taas palaava Kukkonen on ottanut ohjaukseensa mukaan myös Collodin originaalitarinan karmeimpia kohtauksia, mutta ei niitä ihan äärikolkkoina katsojille heitetä. Esimerkiksi episodi, jossa Pinokkiota työkseen vedättävät Kettu ja Kissa (sopivasti koomistetuissa pahisrooleissa mainiot Alex Anton ja Severi Saarinen) yrittävät peräti hirttää nukkepojan, on ennemmin teknisesti kekseliäs ja vauhdikas kuin silkkaa horroria. Niinpä yleisön satunnaisille alle ysivuotiaillekaan ei näyttänyt katsomassani esityksessä tulevan isompaa pelkoa puseroon.

TEATTERI
Ryhmäteatteri, Suomenlinnan kesäteatteri
Carlo Collodi-Juha Kukkonen: Pinokkio

Sovitus ja ohjaus Juha Kukkonen – Dramaturgi Elina Snicker – Lavastus Janne Siltavuori – Puvut Ninja Pasanen – Valot Ville Mäkelä – Äänisuunnittelu ja musiikki Jussi Kärkkäinen – Naamiointi Tiina Winter – Koreografinen konsultaatio Hanna Brotherus – Rooleissa Mikko Kauppila, Robin Svartström, Talvikki Eerola, Miila Virtanen, Minna Suuronen Alex Anton, Severi Saarinen

Myös tainan loppupuolen klassikkokohtaus, jossa Gepetto ja Pinokkio joutuvat merihirviön nielaisemiksi (joissain versioinneissa nielaisija muuten on Raamatun Joona-kertomuksen hengessä valas), on toteutettu nokkelasti ja ulkonäyttämön rajallisilla teknisillä fasiliteeteila hyvinkin kunnianhimoisesti. Sekin tarjoaa siis enemmän näyttävyyttä kuin pelotusta, ja hyvä niin, sillä sadun äärellähän nyt ollaan.

Vähän varttuneemmille katsojille Kukkonen on aikamme hengessä pyrkinyt luomaan tuunelmaa kahtiajakautuneesta maailmasta, jossa rikkaat elävät omassa eristetyssä Onnelassaan, ja köyhempi kansa yrittää siinä sivussa pärjätä parhaan kykynsä mukaan. Eli kuten Juice Leskinen asetelman muinoin laulussaan sanoksi puki: ”Rikkaat elää hyvyydellä, rikkaat elää pahalla / köyhät ne vain räpeltää rahalla.” (Leskinen: Keskitysleirin ruokavalio, 1975)

Suomenlinnan näyttämöllä paljon lavastaneen Janne Siltavuoren luoma näyttämökuva on jos ei nyt sentään keskitysleirimäinen, mutta ghettomainen vähintään. Se enimmäkseen saakin siis vastata esityksen yhteiskunnallisista dystopiafiiliksistä, siilä tekstin tasolla nämä painotukset jäävät muutamien alleviivaavíen repliikkien varaan.

TÄMÄ PINOKKIO-SEIKKAILU on armollisesti enemmän kasvutarina kuin manifestoiva poliittinen allegoria, mistä kiitos, koska tällaisena se istuu Hyvän Omantunnon linnakkeeseen luontevammin. Toki sitä yhteiskunnallista viestiä voi lukea vaikka Pinokkion vilpittömässä halussa oppia uutta ja saada kouluopetusta – näinä sivistyksen ja faktatiedon arvostuksen rospuuttoaikoina moisia päämääriä on syytä kunnioittaa.

Kasvutarina Ryhmiksen esitys on ihan fyysisestikin. Pinokkiota näyttelevän Mikko Kauppilan eteemme loihtima metamorfoosi puisesta marionettinukesta ihan oikeaksi pojaksi on yhtä gestiikan juhlaa. Kömpelyyden ja kropanhallinnan puutteiden näytteleminen kääntyy monesti silkaksi slapstickiksi, mutta Kauppilan Pinokkion huojunta ja heilunta on kokonaisvaltaista liikekieltä, josta näkee, että päämääränä on stabiilisuus. Ja sitä Pinokkio loppukuvissa todella on!

En tiedä, oliko Carlo Collodilla nukkeseikkailua ja sen puuseppähahmoa kirjoittaessaan visio noin 140-vuotta myöhemmin elävästä suomalaisnäyttelijästä, mutta minä tiesin oitis. kun Ryhmis kesänäytelmänsä viime syystalvena julkisti, kuka näyttelisi Gepetton. Robin Svartströmiä sopivampaa ja pätevämpää ei siihen rooliin löydy mistään. Hän tekee täsmätyönä hahmosta lempeän, vähän hössöttävän mutta huolehtivaisen ukkelin, jollainen Gepetton kuuluu aina olla, vaikka satua miten versioitaisiin.

Pinokkion omatunto Samu Sirkka lienee Disney-animaation pohjalta tarinan toiseksi tunnetuin hahmo. Ryhmiksessä sirittäjä on vaihtanut sukupuolta, ja on nyt Satu Sirkka, jota esittää elastisesti Talvikki Eerola. Kasvuilmiötä nähdään tässäkin hahmossa, sillä välillä sirkka näyttäytyy lavalla miniatyyrisenä nukkehahmona, mutta jo kohta se pompahtaa lattialuukusta täydessä ihmismitassa luotsamaan Pinokkiota oikeille poluille.

Vielä yhden muodonmmuutoksen esityksessä voi bongata. Miila Virtanen ja Minna Suuronen, joiden päähahmoina isommassa roolikirjossaan on sinitukkainen haltiahahmo, varttuu näyttämöllä vaikka silmänräpäyksessä tyttösestä aikuiseksi naiseksi.

SUOMENLINNAN PINOKKIO ottaa eri-ikäiset katsojaryhmät haltuunsa ehkä eri asioilla, mutta oivaltava näyttämötoteutus vetoaa ihan kaikkiin. Pinokkion herääminen eloon, seikkailut niin koulumaailman kuin nukketeatterin maailmoissa sekä merihirviö kuin monet muutkin sivuhahmot on toteutettu kekseliäästi.

Naamioitsija Tiina Winterinlle ja tarpeiston suunnittelija Minna Kaipaiselle taitaa kimpassa uulua pääkiitos tarinan yhdestä katseenvangitsijasta, siitä Pinokkion kuuluisasta nenästä. Se kasvaa näyttämöllä hämmästyttävän luontevasti nukkepojan päästellessä palturia.

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Uskomatonta ilotulitusta ja herkkävireistä liiketulkintaa

Compagnie Hervé Koubi: Sol Invictus.

Kuopion Tanssiviikko eteni katutanssipainotteisesti myös festivaalin loppupäivien kahden ulkomaisen esityksen kohdalla.

Niistä toinen oli Miller de Nobilin duettoteos There Was Still Time kaupunginteatterissa ja toinen ranskalaisen Compagnie Hervé Koubin Sol Invictus Olvi Areenalla.

Enpä olisi uskonut, että Olvi Areena vaikuttaa jo toisessa esityksessään hivenen liian pieneltä. Mutta niin vain kävi, kun Sol Invictus, tarkoituksella tai tarkoittamatta, pursuili välillä yli näyttämön reunan.

Pursuili esitys muutenkin, erityisesti huikeaa tanssitaitoa. Ryhmän perustaja ja teoksen koreografi, ranskalais-algerialainen Hervé Koubi oli halunnut koota teosta varten mahdollisimman laajan tanssijaryhmän niin maantieteellisesti kuin tanssilajillisestikin. Yhdeksäntoistajäsenisen, pääasiassa miestanssijoista koostuvan, ryhmän tanssijat tulivat eri puolilta maailmaa lähes kaikista maanosista. Tanssillisesti he edustivat eri katutanssilajeja, akrobatiaa, taistelulajeja ja myös itse kehittämiään tanssityylejä.

Koubin teoksen pääsanomana oli rakkaus elämään ja tanssiin. Tanssin kautta ja avulla luomme iloa, valoa ja yhteenkuuluvuutta. Tanssien voimme juhlia, loistaa taidoillamme ja kohdata toisen ihmisen. Tätä sanomaa tanssijoiden taustojen kirjavuus ja laajuus palveli erinomaisesti.

Esityksenä Sol Invictus oli mahtava, ylitsepursuava, hallittu kaaos. Jatkuvana virtana toistensa lomassa tanssijat esittelivät uskomattomia taitojaan. Juuri kun katsoja alkoi hieman kyllästyä tähän taitokavalkaadiin, Koubi keräsi heidät hetkeksi yhteisen koreografisen osuuden pariin. Yhteisessä liikekielessä näkyi taistelulajeista tuttuja käsieleitä sekä eri maiden kansantanssien askelkuvioita.

TANSSI
Kuopio tanssii ja soi

Miller de Nobili: There was still time
Koreografia Maria Chiara de´Nobili & Alexander Miller— Sävellys Gábor Halász – Lavastus Sabine Mäder – Valot Geohwan Ju – Dramaturgia Marie Glassi – Tanssijat Alessandro Ottaviani ja Nam Tran Xuan

Compagnie Hervé Koubi: Sol Invictus
Koreografia Hervé Koubi – Musiikki kooste

Vaikka teoksessa oli näyttäviä, jättimäisen kultaisen kankaan kanssa toteutettuja rauhallisempia, ja ehkä syvällisempiäkin, jaksoja, päävaikutelmana oli loputon vauhti. Sitä toteutettiin niin juosten, pyörien kuin hypäten kaikilla mahdollisilla, ja mahdottomillakin, katutanssin ja akrobatian tavoilla ja liikkeillä.

Teoksen tanssijoille ei mikään tuntunut olevan liikkeellisesti mahdotonta. Ei edes yksijalkaisena katutanssiminen. Yhdeltä ryhmän tanssijoista todella puuttui toinen jalka, mutta se ei selvästikään ollut mikään este loistavalle ja monipuoliselle tanssille.

Kaikki ryhmän tanssijat olivat teknisesti ja tanssillisesti uskomattomia ja Koubi antoi koreografiassaan heidän loistaa sekä kunkin vuorollaan että kaikkien yhdessä. Silti hän piti langat käsissään ja loi kokonaisuudesta yhtenäisen. Oman eksoottisen lisänsä esitykseen toi sen musiikkikooste, jonka teokset Ludwig Van Beethovenista Steve Reichiin olivat mielenkiintoisessa ristiriidassa tanssin kanssa.

Sol Invictus oli sitä mitä lupasi, upea ylistys tanssille, mutta ei muuta. Siitä nautti ja sitä hämmästeli, mutta se ei varsinaisesti koskettanut. Toisaalta ei kaikkien esitysten tarvitsekaan, jos niillä on muuta annettavaa.

MILLER DE NOBILIN Tanssiviikon toinen esitys kaupunginteatterissa, There Was Still Time, oli hyvin erilainen kuin heidän Pack -teoksensa. Toki siinä oli paljon samaakin, vaikkapa aivan erinomaiset tanssijat Alessando Ottaviani ja Nam Tran Xuan, joille ja joiden kanssa tiivis duetto oli tehty.

Teos oli saanut inspiraationsa Samuel Beckkettin absurdista klassikkonäytelmästä Huomenna hän tulee. Tämä tieto oli kuitenkin melkeinpä haitaksi, kun katsoja lähes huomaamattaan ryhtyi etsimään esityksestä yhtymäkohtia näytelmään.

Intensiivinen esitys tapahtui epämääräisessä ei-missään. Paikassa, jossa olijat eivät oikein tienneet, missä olivat, miksi ja kauanko olivat olleet ja olivatko he johonkin menossa. Muistotkaan eivät tuntuneet olevan yhteisiä, vaikka ne ilmeisesti oli yhdessä koettu.

Ottaviani ja Xuan olivat kuin pari, joka on elänyt niin kauan yhdessä, että yhdessäolon syyt olivat unohtuneet, mutta tarve ja pakko oli jäljellä. Yhdessä ei voinut olla, mutta poiskaan ei pystynyt lähtemään. Ja olemisen tyhjyyttä oli pakko täyttää tekemisellä, oli sillä päämäärää tai ei. Myötätunto ja agressio keskinäisessä suhteessa vaihtelivat rajusti ja johtivat lopulta umpikujaan.

Esitys oli fyysisesti vaativa ja äärimmäisen raskas. Se oli vahvaa liiketeatteria, jonka pohjana oli katutanssi, mutta joka oli siitä kehittynyt omaksi ilmaisulliseksi liikekielekseen. Se vilisi lukuisia liikkeellisiä yksityiskohtia melkein hengästyttävyyteen asti. Jopa varpaat tanssivat.

Sekä Ottaviani että Xuan olivat aivan ilmiömäisiä tanssijoita. He artikuloivat liikettä uskomattomalla tavalla, hienovireisesti ja tarkasti. Pieninkin liikkeellinen yksityiskohta näkyi. Heidän keskinäinen työskentelynsä oli täysin saumatonta. Silti he säilyttivät oman persoonallisen tanssijanlaatunsa, jossa Xuan oli aavistuksen verran pidättyväisempi ja minimalistisempi kuin Ottaviani.

Gábor Halászin musiikki vaihteli erilaisista nakutuksista pianosooloon. Se sekä korosti että seurasi näyttämön tapahtumia. Lavastuksen pääelementtinä olivat eri asennoissa katosta roikkuvat loisteputket, joiden syttymisen ja sammumisen yhteyttä tanssiin en aina tavoittanut.

There Was Still Time oli ehdottomasti tähänastisen Tanssiviikon eniten ajatuksia herättävä teos niin sisällöllisesti kuin ennen kaikkea tanssillisesti.

Miller de Nobilin There was still time – esityksessä tanssivat (Kuva: Alexander Miller)

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Kuopion Tanssiviikon avausviikonloppu tarjosi monenlaisia vaikuttavia esityskokemuksia katutanssista saamelaiskulttuuriin

Miller de Nobili -ryhmä toteutti PACK-esityksellään oivallisesti Kuopion tanssifestivaalin tämänvuotista teemaa, katutanssia.

Jo 56. Kuopio Tanssii ja soi alkoi viime perjantaina. Se on uuden taiteellisen johtajan, Kenneth Kvarnströmin viisivuotisen kauden ensimmäinen festivaali.

Kokonaisuudessa on maksullisine ja ilmaisine esityksineen, kursseineen ja tanssikoulukatselmuksineen paljon samaa kuin kaikkina muinakin vuosina. Joitakin asioita on kuitenkin muuttunut.

Festivaali alkoi tänä vuonna vajaata viikkoa totuttua aikaisemmin ja se kestää hieman pitempään, kahden viikonlopun yli ensi sunnuntaihin asti. Yksi tuttu esiintymispaikka ei ole mukana. Eri syistä pois jääneen Musiikkikeskuksen sijasta esityksiä on Olvi Areenalla.

Katutanssi ja sen eri muotojen sulautuminen nykytanssin kanssa esityksissä on yksi tämän vuotisen festivaalin teemoista. Se ei ole odottamatonta, sillä Suomessakin on jo useamman vuoden ajan nähty teoksia, joissa katutanssi on yksi nykytanssiesitysten liikekielistä.

ALOITUSPÄIVÄN ESITYKSISTÄ toinen olikin vahvasti katutanssiin pohjaava. Italialaissyntyisten Maria Chiara de’Nobilin ja Alexander Millerin Dresdenissä toimiva ryhmä Miller de’ Nobili korkkasi teoksellaan PACK myös Olvi Areenan.

Tanssiteosten esittäminen jäähallissa ei sinänsä ole uutta, mutta Tanssiviikon toisena pääesityspaikkana näin ei ole ennen ollut. Mustin sivu- ja taustaverhoin rajattuna esitystilana halli ainakin katsomosta käsin toimi moitteettomasti. Yleisön kannalta puitteet olivat jonkin verran karumpia ja arkisempia kuin mihin ehkä Tanssiviikolla on totuttu.

Toisaalta ainakin tähän teokseen esityspaikka sopi miljööltään erinomaisesti. Viidelle miehelle tehdyn PACKin koreografia pohjasi katutanssiin, jota yhdistettiin nykytanssin liikekieleen. Samalla teoksessa pyrittiin haastamaan hiphopin ja breikin mieskuvaa ja kulttuurisia stereotypioita tuomalla mukaan herkkyyttä, epävarmuutta ja tuskaakin pelkän maskuliinisen uhon sijaan.

Toki sitäkin teoksesta löytyi sekä leikillisessä, poikamaisessa muodossa että voimakkaan agressiivisena. Esityksen sisällöstä näkyikin selvä kehityskaari, joka kuvasi yhteisön tai ryhmän syntymistä, tiivistä yhdessäoloa ja vähitellen eri syistä syntyviä säröjä sekä lopulta rankkojenkin kasvukipujen kautta uuden syvemmän yhteyden löytymistä.

Tärkeintä teoksessa olivat kuitenkin ehdottomasti liike ja tanssi. Ja se oli upeata, fyysisesti vaativaa ja erittäin energistä. Jokainen esityksen tanssija, niin Alessandro Ottaviani, Sem Deliveyne, Anton Schalnich, Niklas Capel kuin Nam Tran Xuan, oli ehdottomasti yksilö, ei vain osa ryhmää. Kullakin oli liikkeellisesti omat erityistaitonsa ja he saivat myös tuoda ne esille. Silti he toimivat selkeästi yhdessä. Kaikki olivat myös äärimmäisen tasavahvoja niin tanssiteknisesti kuin ilmaisullisestikin. Heissä oli uskallusta monenlaiseen tunneilmaisuun ja hurjaa läsnäolon iloa ja paloa. Tanssijoista myös huokui vahva luottamus toisiinsa, joka ei useimmiten synny kuin pitkäaikaisen yhdessä tekemisen myötä.

Kaiken tämän de’ Nobili ja Miller olivat osanneet paketoida tiiviiksi kokonaisuudeksi, joka kantoi alusta loppuun ja tulkitsi teoksen sisältöä juuri niin viitteellisesti kuin oli tarkoituskin.

Antonia Krullin puvustuksen katu-uskottavat t-paita ja verkkarihousuasut antoivat eleettömyydessään tilaa tanssille. Yhtä itsestään numeroa tekemättömät olivat Geohwan Jun valot, jotka sekä ohjasivat välillä katsojan huomiokykyä että loivat näyttämölle tarvittavia ilmapiirin muutoksia. Kokonaisuudelle antoi vahvan pohjan Michele Strobinon musiikki, joka myös muuntui tapahtumien ja tunnelmien myötä sykkivästä biitistä herkkään pianosooloon.

TANSSIFESTIVAALI
Kuopio Tanssii ja soi

Miller de Nobili: PACK
Koreografia Maria Chiara de’Nobili & Alexander Miller – Dramaturgia Marvin Neidhardt – Sävellys Michele Strobino – Valot Geohwan Ju – Puvut Antonia Krull – Tanssijat Alessandro Ottaviani, Sem Deliveyne, Anton Schalnich, Niklas Capel, Nam Tran Xuan

Elle Sofe Company: Vástádus eana/The answer is land
Koreografia Elle Sofe Sara – Sävellys Frode Fjellheim

Reijo Kela: Hiljainen kansa
Esitys ja installaatio Reijo Kela – Musiikki ja laulut Heikki Laitinen

NORJALAISEN Elle Sofe Companyn esitys Vástádus eana/The answer is land Kuopion kaupunginteatterissa oli vaikuttava kokemus. Tai oikeastaan esitys alkoi jo läheisen Valkeisen lammen rannalta, jossa yleisö ikään kuin kutsuttiin mukaan yhteiseen rituaaliin esityksen aloitusjoiulla.

Sitten tunnelma tosin hieman rikkoutui vaeltaessamme joukkona esiintyjien perässä teatterille. Nopeasti hieman maaginen ilmapiiri kuitenkin palasi jopa entistä voimakkaampana niin näyttämön kuin katsomon kattavassa kellanhämärässä valaistuksessa ja esiintyjien vakavan olemuksen myötä.

En ole saamelainen, en tunne saamelaista kulttuuria tai perinteitä, enkä osaa saamen kieltä. Siksi esityksessä oli varmasti tasoja ja tapahtumia, joita en tavoittanut tai ymmärtänyt. Tilannetta olisi voinut auttaa, jos saatavilla olisi ollut edes jonkinlainen sisältöselostus joikujen sanoista, sillä ne olivat selvästi hyvin tärkeitä. Tapahtumat näyttivät joko noudattavan tekstejä tai joiut olivat reaktioita näyttämötapahtumiin.

Kokonaistunnelmaltaan ankaran, totisen ja surumielisenkin teoksen aiheena olivat yhteisöllisyys sekä ihmisen ja luonnon suhde.

Yhteisössä elämiseen kuuluvat myös monet sanattomat säännöt. Niiden paine ja rikkominen olivat myös esityksen teemoja, sillä yksi esityksen hurjimmista ja koskettavimmista kohtauksista kuvasi ryhmän yhden jäsenen sietokyvyn ylittymistä ja sen seurauksia.

Teos on tehty seitsemälle naisesiintyjälle. Vaikka kaikki heistä sekä tanssivat että joikasivat, keskittyi teknisesti vaativampi ja monipuolisempi liikekieli kolmelle tanssijalle. Vastaavasti musiikin solistiset osuudet ja suurin osa tekstistä oli neljän muun esiintyjän vastuulla.

Elle Sofe Company: Vástádus eana/The answer is land. (Kuva: Michele Monasta-Maggio)

Musiikin teokseen on tehnyt joikuprofessori Frode Fjellheim, joka sävellyksessään on monipuolistanut ja käsitellyt uudella tavalla joikuperinnettä. Runsaasti eri tavoin kaiulla käsitelty esiintyjien joikaaminen täyttikin näyttämön mahtavalla äänimaailmalla, jossa kuuluivat monenlaiset tunteet. Tosin enimmäkseen tunneskaalan tummemmasta päästä.

Tummasävyinen oli myös esityksen visuaalinen maailma. Esiintyjien mustien asujen ainoina väripilkkuina olivat punaiset päähineet tai nauhat. Mustaa, seiniä myöten riisuttua näyttämöä hallitsi taustalla suuri ympyrä, josta riippui eri punaisen sävyisiä tekstiilinauhoja. Etualalla puolestaan kattoon kohosi punertavin tekstiilimateriaalein verhottu pylväs. Molemmat kuin eri tavoin pyhiä paikkoja.

Elle Sofe Saran koreografia pohjautui saamelaiseen hengelliseen käytäntöön ja muodostelmatanssiin, mutta myös nykytanssin liikekieleen. Perusliikkeinä olivat erilaiset askelkuviot ja rytmin tuottaminen jaloilla. Olennaista oli myös esiintyjien eräänlainen kehollinen ylväys, joka näkyi ryhdissä ja eleissä. Voimakkaisiin tunneilmaisuihin ja yhteisöllisyyteen syntyvien säröjen ilmaisuun käytettiin nykytanssin sanastoa. Koreografia oli kuitenkin hyvin yhtenäinen ja joustava ja liikkeellinen vaihtelu palveli loistavasti kokonaisuutta.

Teoksen esiintyjät olivat äärimmäisen keskittyneitä. Näki, että niin teoksen sisältö kuin sen esittäminen oli heille erittäin tärkeää. He vaikuttivat olevan joikuesityksissään aivan suvereeneja, mutta myös tanssi eli ja hengitti intensiivisenä.

Vástádus eana/The answer is land oli ei-saamelaistaustaisellekin hyvin voimakas ja jopa mystinen kokemus. Miltä se mahtoikaan tuntua katsojasta, joka ymmärsi täysin sen käsittelemää maailmaa.

Herkkä ja huikea osoitus taiteilijan sitkeydestä

HILJAINEN KANSA seisoo tiiviissä rykelmässä metsäisessä rinteessä Syväniemen vanhan rullatehtaan raunioiden vieressä ja tuijottaa järvelle. Nämä 250 turvepäistä hahmoa eivät julista, vaan näyttävät juhla-asuissaan pikemminkin haikeina miettivän, kuinka nopeasti aika kulkeekaan ja erilaiset pienemmät ja suuremmat elämän hetket kiitävät ohi.

Kyseessä on tanssitaiteilija Reijo Kelan uusin versio jo vuonna 1988 ensimmäisen kerran Suomussalmella toteutetusta ympäristö- ja performanssiteoksesta Ilmarin kynnös. Tuolloin arkiasuihin puettuja hahmoja oli 973, joka vastasi Kelan synnyinpitäjän työttömien määrää. Teoksesta tuli nopeasti kuuluisa ja se on siitä lähtien seissyt paikallaan yhtenä maamme kulttuurikohteista.

Hiljainen kansa. (Kuva: Heikki Huttu)

Nyt yhdessä Syväniemen kyläyhdistyksen kanssa toteutetut hahmot juhlistavat Kuopion kaupungin 250-vuotisjuhlaa. Mietteliäät turvepäät seisovat paikallaan lumen tuloon asti.

Kuten alkuperäiseenkin teokseen, myös tähän kuuluu muutamia lyhyitä performanssiesityksiä, joista kolme Kela viikonlopun aikana toteutti yhdessä muusikko Heikki Laitisen kanssa.

Kela (s. 1952) on läpi koko uransa ollut tunnettu tavallisuudesta poikkeavista ja näyttämötilakäsitystä haastavista esityksistä, joissa hän on monin tavoin asettanut myös itsensä alttiiksi. Tämän kertainen Hiljainen kansa -toteutus kuitenkin ylitti ne kaikki. Se oli huikea osoitus taiteilijan sitkeydestä ja peräänantamattomuudesta, jossa sovittu esitys toteutetaan kehon esteistä huolimatta, vaikkakin ne huomioiden.

Esitys myös osoitti, että pakollisena apuvälineenä toimiva rollaattori ei kahlitse taiteellista tulkintaa. Se voidaan kuljettaa mukana vaikka saunan katolle.

Kelan esitys Laitisen improvisoidun puhelaulun myötäilemänä kulki katolta alas maanpinnalle yleisön keskelle ja takaisin katolle. Hyvin lähellä katsojaa tapahtunut esitys oli herkkä ja hauras, mutta pilkahteli siinä myös hiven leikkisyyttä. Kela otti muutaman kerran kujeellista kontaktia katsojiin ja lopussa hän katolla maatessaan heitteli kukkapuskan kukat päälleen kuin parodisena kiitosseremoniana. Hiljainen kansa seurasi tapahtumia vain taustalla, varsinainen esitys ei kulkenut sen joukossa.

Hiljainen kansa esityskokonaisuus oli monella tavalla ainutlaatuinen kuten performanssiesitykset yleensä ovat ja siten se myös korosti läsnäolon ja hetkiin tarttumisen merkitystä.

 

AVAINSANAT

Kuopion tanssifestivaalin veturiksi tulleen Kenneth Kvarnströmin resepti: Tanssia ja ahvenkukkoa

Kenneth Kvarnström on huomenna perjantaina alkavan Kuopio tanssii ja soi -festivaalin tulevaksi viisivuotiskaudeksi valittu uusi taiteellinen johtaja.

Minna Tawast

Vahvasti hip hop- ja breakvaikutteinen teos avaa perjantaina Kuopio tanssii ja soi -festivaalin pääohjelmiston. Sen on koonnut festivaalin uusi taiteellinen johtaja, joka tulevat viisi vuotta on Kenneth Kvarnström.

Kuopion kansainvälinen tanssifestivaali on saanut kansainvälisen taiteellisen johtajan. Karjaalla syntynyt Kenneth Kvarnström on jo vuosia sukkuloinut Suomen ja Ruotsin välillä. Suomi-palkittu taiteilijaprofessori on kiertänyt oman ryhmänsä kanssa myös ympäri maailmaa sekä tehnyt tilausteoksia esimerkiksi Sydney Dance Companylle ja Göteborgin oopperan tanssiryhmälle. 2000-luvun alussa hän johti neljä vuotta Tukholman Dansens Husia. Nykyisin Kvarnström toimii vapaana tanssitaiteilijana ja asuu Ruotsissa.

Vielä 2000-luvun alussa Kuopion festivaalilla vieraili vuosittain parhaimmillaan kymmenkunta kansainvälistä teosta. Kvarnström on tuonut Kuopion tämän kesän ohjelmistoon ryhmät Saksasta, Ranskasta, Tanskasta, Norjasta ja Espanjasta. Suomen nykyhallituksen kulttuuripolitiikka kiristää kukkaronnyörejä, vaikka festivaalien yleisöt ovatkin yleisesti ottaen palanneet korona jälkeen katsomoihin.

Pääohjelmistossa nähdään kansainvälisten esitysten ohella kolme kotimaista. Lisäksi Gaala-kokonaisuudessa esiintyy kotimaisia tanssijoita sekä Jarkko Mandelinin Kinetic Orchestra, jonka Silence-teos täytti Pasilan studion katsomot viime syksynä. Reijo Kelan Hiljainen kansa juhlistaa Kuopion kaupungin 250 vuotta 250:llä hahmolla. Se avataan festivaalin ensimmäisenä päivänä, 6. kesäkuuta. Osana teosta nähdään performansseja eri puolilla kaupunkia.

Ensimmäisen festivaaliohjelmiston laatiminen ei taiteellisen johtajan mielestä mennyt aivan kuin Strömsössä.

– Tämä taitaa olla neljäs versio alkuperäisestä suunnitelmastani. Isoin yllätys oli, että on aika hankalaa saada logistiikka toimimaan, kun festivalin kesto on vain kaksi viikonloppua ja pari arkipäivää. Tietyt produktiot eivät kierrä juuri festivaalin aikaan, jotkut ovat teknisesti liian vaativia, joku ei halua tulla Kuopioon ja niin edelleen. Tässä suhteessa esimerkiksi Tukholman Dansens Husin ohjelmiston rakentaminen oli helpompaa. Nyt on kuitenkin saatu kasaan mielestäni kiinnostava kokonaisuus.”

SAKSASSA TYÖSKENTELEVÄT koreografit Maria Chiara de’ Nobili ja Alexander Miller ovat valmistaneet festivaalin pääohjelmistoon There Was Still Time -teoksen yhdessä tanssijoidensa kanssa. Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmästä inspiroitunut teos sai ensi-iltansa Venetsian tanssibiennalessa viime kesänä. Koreografisesti se pohjaa hip hopiin ja breakiin. Ryhmän toinen teos Pack puolestaan haastaa miehisyyden myyttejä.

Kuopion festivaalilla nähdään muun muassa Miller de Nobili -ryhmän hip hopiin ja break danceen pohjaava teos There Was Still Time.

Edellisten lisäksi ranskalais-algerialaisen Hervé Koubin ryhmän Sol Invictus on saanut vaikutteita urbaanista tanssista. Teoksen seitsemäntoista tanssijaa tulevat eri puolilta maailmaa. Heissä on katutanssijoita, battle-mestareita, akrobaatteja sekä ainutlaatuisen tyylinsä kehittäneitä tanssijoita esimerkiksi Amazonin alueelta ja Siperiasta.

Katutansseissa korostuu improvisointikyvyn lisäksi tekninen taituruus. Mitä ne tuovat eurooppalaiseen nykytanssiin?

– Haasteita. Varsinkin Kuopiossa nähtävissä teoksissa näkyy taituruus ja kehon hallinta; improvisaatiota ei niinkään. Monessa eurooppalaisessa ryhmässä joko koreografit tai useampi ryhmän tanssija on lähtöisin katutanssin parista. Teokset ovat todella nerokkaita ja hiottuja kokonaisuuksia. Sanoisin että noin 70 prosenttia viime aikoina valmistuneista nykytanssiteoksista on erilaisia hybridimuotoja.

VUONNA 1969 perustettu Kuopio tanssii ja soi on ollut pitkään pohjoismaiden suurin kansainvälinen tanssifestivaali. Siellä ovat kohdanneet kotimaiset ja ulkomaiset ammattilaiset sekä tanssijaksi opiskelevat. Ruotsalaisen Danstidningen-lehden päätoimittaja Ann-Marie Wrange määritteli vielä 2019 ilmestyneessä festivaalin juhlakirjassa Kuopion festivaalin yhdeksi Euroopan tärkeimmistä alan tapahtumasta Lyonin ja Venetsian tanssibiennaalien ohella.

Kansainvälistä yleisöä ei ole viime vuosina kuitenkaan kovin paljon näkynyt – eikä kansainvälistä mediaakaan. Kotimainen ammattilaisyleisökin on harventunut. Festivaalin maksettujen lippujen myynti on laskenut Finland Festivalsin vuodesta 2010 julkaistujen käyntitilastojen mukaan vuoden 2010 9700 myydystä lipusta viime vuoden 5896 myytyyn lippuun. Kokonaiskävijämäärä lisääntyneine ilmaisnäytöksineen on koronavuosia lukuunottamatta liikkunut viime vuosina yli 30 000:ssa, kun se kymmenluvun alussa pysytteli 10 000:ssa. Myös festivaalin laaja kurssitarjonta tuo opiskelijoita ja tuloja festivaalille.

– Ajat ovat muuttuneet: Matkustaminen ja hotelliasuminen on kallista. Myös internetillä on osuutensa tähän kehitykseen. Ennen Suomessa ei ollut tilaisuutta nähdä ulkomaisia ryhmiä muutoin kuin festivaaleilla. Nykyisin voi katsoa esimerkiksi suoratoistoja verkon kautta. Kansainväliseen painoarvoon vaikuttaa myös, että nykyään samantyyppisiä festivaaleja on useita ympäri Eurooppaa. Siksi se sauna ja valkoiset yöt ovat ehkä tärkeitä. Ja tietysti hyvä vastaanotto. Ja ahvenkukko, virnuilee Kvarnström.

Toiminnanjohtaja Salima Peippo kertoo olevansa helpottunut, kun valtionavustus pysyi kulttuurirahoituksen leikkauksista huolimatta edellisvuoden tasolla, 200 000 eurossa. Hän huomauttaa, että hintojen nousu, pääsylippujen alv-kannan nosto ja monet muut asiat vaikeuttavat kuitenkin toimintaa joka vuosi. Samalla tasolla pysymiseen vaadittaisiin pientä vuosittaista avustusten nousua.

Kuopion kaupungin kanssa solmittu yhteistyösopimus on taannut vuosittaisen kaupunginavustuksen, joka tänä vuonna on 352 000 euroa.

Tänä vuonna aikavälille 6.6. – 14.6. osuvan festivaalin esityksiä nähdään nyt myös Olvi Areenalla Musiikkikeskuksen jäätyä pois festivaalin käytöstä. Toki tanssiteos näyttää jäähallikatsomosta toiselta kuin teatterimaisen tilan näyttämöltä, mutta ongelmia oli myös Musiikkikeskuksen taakse kapenevan lavan kanssa. Kvarnström näkee tilanteessa hyviä puolia:

– Se mahdollistaa suurempien ryhmien saamisen Kuopioon. Näyttämöstä voidaan rakentaa isompi kuin Musiikkikeskuksessa.

KVARNSTRÖM NOUSI suomalaiselle tanssitaivaalle 1990-luvulla persoonallisilla, aggressiivisilla ja fyysisesti vaativilla koreografioillaan kuten Carmen (1993), XXX (1995) ja no-no (1996). Niiden jälkeen tuli monta merkittävää teosta, ja Kvarnström toimi muun muassa Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän pääkoreografina sekä koreografian apulaisprofessorina Teatterikorkeakoulussa. Hän pitää kulttuurin ja taiteen tekijöiden tämänhetkistä tilannetta Suomessa todella vaikeana

– Isot leikkaukset kohdistuvat freekentälle. Se ei ole hyvä. Tanssiteokset ovat enimmäkseen pienimuotoisia, ja harvalla ryhmällä on mahdollisuus tuottaa isompia kokonaisuuksia. Hienoa, että Reija Wäre sai tällaisessa tilanteessa koreografioida Kansallisoopperalle ison Edith Piaf -baletin vuoden alussa. Tanssin talon vuokrat taas ovat niin korkeat, että ihmettelen, kuinka tanssin kenttää voidaan kehittää! Onko kaikkien teosten nyt pakko puhutella suurta yleisöä?

Esimerkiksi Venetsian biennalessa on haluttu tukea uransa keskivaiheilla olevia italialaiskoreografeja ja tilata heiltä teoksia biennaleen. Näin suodaan koreografeille mahdollisuus kehittyä ja kokeilla ilman liian suurta taloudellista riskiä. Kvarnström kertoo, että hänkin on pohtinut, miten voisi tukea suomalaisia koreografeja heidän työssään. Mahdollisesti jo ensi vuonna jotain tähän liittyvää on tarjolla, mutta Kvarnström ei halua vielä tarkentaa, mitä.

Ensi vuoden ohjelmisto on Kuopio tanssii ja soin verkkosivujen mukaan jo pitkälle suunniteltu. Kvarnström sanoo, että hänen teoksiaan ei johtajakaudella Kuopiossa nähdä.

– Carmen?!-teokseni on tämänvuotisessa Gaalassa ainoastaan siksi, että siinä on poikaleiriläisiä tanssimassa. Halusimme tuoda leiriä esiin. Minusta riittää, että saan tehdä valintoja pääohjelman suhteen. Olisi todella outoa valita omia juttuja siihen settiin. Ensi vuoden ohjelmisto tulee olemaan erilainen kuin muut vuodet.”

Kvarnström kertoo, että on pikkuhiljaa lopettamassa koreografian tekemisen sillä myöskin Ruotsissa ajat ovat hankalat. Työn alla on nyt yksi uusi näytelmä/esitys talveksi 2026, ja tänä syksynä hän kiertää Ruotsissa osana duettoa:

– Minä ja yksi muusikko.

AVAINSANAT