VALIKKO

Teatteriarvio: Salainen puutarha vetoaa humaanisuudellaan ja visuaalisella kauneudellaan

Anna-Sofia Tuominen on ilon ja paljon muutakin elämäänsä löytävä Meeri Ryhmäteatterin näytelmässä Salainen Puutarha. Taustalla temmeltävät hänen kaverinsa Dino ja Konsta (Ville Saarenketo ja Nicklas Pohjola).

Ryhmäteatterin klassikkosovitus on koko perheen teatteria käsitteen täydessä merkityksessä.

Frances Hodgson Burnettin kirjoittama, 112 vuotta sitten julkaistu lastenromaani Salainen puutarha voi olla tiettyine brittiläiseen luokkayhteiskuntaan viittavine elementteineen vähän aikansa elänyt tarina, mutta kun siitä kaivaa kestävimmät ainekset esiin, se toimii yhä. Näin ovat sen Ryhmäteatterin kesänäyttämölle Suomenlinnaan dramatsoinut Anna Krogerus ja ohjaannut Anne Rautiainen toimineet.

Sitä kestokulutustavaraa Salaisessa puutarhassa ovat sen kantavat rakenteet: idealistinen humanismi ja usko luonnon monimuotoisuuden voimaan. Tässä kyynisessä ajassa nekin voivat joidenkin mielissä tuntua fantasialta, mutta so what – eipä tarinaa tosiaan ole kirjoitettu iltapäivälehtien politiikan toimituksissa, joissa viher-etuliitettä käytetään vain dissaavassa tai ironisoivassa merkityksessä.

Burnettin sekä Korogeruksen ja Rautiaisen vihreä on luonnonläheinen väri, joka säteilee toivoa ja uskoa.

BURNETTIN TARINASSA orvoksi jäänyt Meeri saa uuden kodin yrmyn ja ihmisiä karttavan setänsä kartanosta. Tällä Herra Sysiluodolla on taloudenhoitajana vielä piirun verran töykeämpi rouva Medaljonki, jolle kuri ja järjestys ovat kaikki kaikessa. Ankeuttaja joka solullaan.

Meerin onneksi on myös lastenhoitajaksi palkattu lempeä Martta ja tämän elämäniloinen poika Dino, jotka nostavat Meerin masennuksen alhosta.

Sysiluodon tylsästä kartanosta alkaa löytyä kiinnostaviakin piirteitä. Ennen kaikkea muurien taakse lukittu salainen puutarha, josta aikuiset välttelevät puhumasta. Määrätietoinen Meeri päättää löytää sinne sisäänpääsyn.

Kartanon toinen salaisuus on huoneeseensa linnoittautunut, tai tavallaan aikuisten pelotteluilla ja komennoilla vangittu Sysiluodon poika Konsta, jonka äiti on kuollut (tässä tulkinnassa onnettomuudessa, alkuteoksessa synnytyksessä). Poika ei tiedä ulkomaailmasta mitään, koska ei ole siellä koskaan käynyt. Hän ei osaa edes kävellä sen vertaa, että voisikaan liikkua luonnossa. Kunnes ”fyssariksi ” tulee Meeri…

Ryhmäteatterin esityksessä korostuu ystävyyden voima. Se nostaa jaloilleen vaikka omaehtoisesti liikuntakyvyttömäksi ryhtyneen pojannaskalin. Rautiaisen ohjaus seuraa tätä ystävystymisen prosessia läheltä mutta höntyilemättä. Luottamus kasvaa pala palalta ensin lasten välille, ja sitten jo lasten ja nihkeimpien aikuisten kesken.

Tarinan aikuisista ei kuitenkaan ole tehty hölmöjä niin kuin monissa lastenjutuissa nykyään. He ovat vaan vähän outoja, ja elävät lasten silmissä omaa oudon älytöntä elämäänsä.

TEATTERI
Ryhmäteatteri, Suomenlinna
F. H. Burnett-Anna Krogerus: Salainen puutarha

Ohjaus Anne Rautiainen – Musiikki Arttu Takalo – Lavastus ja nuket Janne Siltavuori – Puvut Ninja Pasanen – Valot Ville Mäkelä – Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen – Maskeeraus Anu Rokkanen – Koreografia Ninni Perko – Rooleissa Anna-Sofia Tuominen, Nicklas Pohjola, Ville Saarenketo, Minna Suuronen, Robin Svartström

KOKENEET RYHMISJYRÄT Minna Suuronen ja Robin Svartström saavat tällä kertaa olla komppiryhmänä tuplarooleissaan, kun nuorempi polvi hoitelee solistiosuudet – sekä kuvaannollisesti näyttelijöinä että laulunumeroissa.

Hienosti hoitavatkin. Anna-Sofia Tuominen on kerrassaan hurmaava pääroolissa Meerinä. Hänen ei tarvitse turvautua mihinkään infantilismeihin sujahtaakseen kymmenvuotiaan tytön nahkoihin, sillä hänessä on jotain sisäsyntyistä elämäniloa ja kepeyttä. Tarvittaessa irtoaa kyllä sitä kipakkaa uhmaakin, jota Meeri puhkuu kartanoon tullessaan. Tuominen pääsee käyttämään kerrankin heleänkaunista lauluääntään myös teatterilavoilla, kun vibrafonivelho Arttu Takalo on säveltänyt pikkunipun näytelmän henkeen istuvia biisejä. Ennen näyttelijäuraa Tuomisen laulutaitohan tuli monille tutuksi erityshienossa folkpop-bändissä Tilhet, pajut ja muut.

Rouva Medaljonki (Minna Suuronen) edustaa kaikkea sitä ankeaa, mitä elämänhaluiset lapset kavahtavat.

Nicklas Pohjola tekee luulosairaasta ja siksi äkäisestä Konstasta hahmon, jonka luonnekuva kulkee ärsyttävästä hellyttävän kautta rakastettavaksi. Hän on, niin kuin hän leikissä itseään nimittää, ”poikaeläin”, mutta hänestä kasvaa poikaihminen. Ville Saarenketo taas tekee sosiaalisesn Dinon roolissa hauskan, koko ajan positiivista energiaa tursuavan tyypin.

ANNE RAUTIAISEN ohjauksissa säväyttää järjestään niiden rikas visuaalinen ajattelu. Suomenlinnan linnakenäyttämö on tarjonnut ohjaajelle herkullisen haasteen. Niinpä katsomossa on nautinto natustella ohjaajan ja visualistien yhteispelin hedelmiä .

Hyvän omantunnon linnakkeen jykevät muurit ja niiden varaan rakennettu kartanon monitasoinen portaikko yhdistettynä permantotason liikkuviin makuuhuone-elementteihin ovat erittäin toimiva lavastusratkaisu. Ryhmiksen luottolavastaja Janne Siltavuori tunteekin linnakkeen vaatimukset kuin omat taskunsa, onhan hän tehnyt liki kaikkien Suomenlinnassa nähtyjen seikkailu/fantasiajuttujen lavastusratkaisut alkaen Shakespearen Myrskystä, ja siitä edelleen Peter Paniin, Robin Hoodiin ja Liisa Ihmemaassa -seikkailuun.

Hän myös suunnitellut tämän esityksen nuket, ja sellaisethan kuuluvat aina elimellisenä osana Anne Rautiaisen ohjauksiin. ”Puutarhaoppaana” pyrähtelevä punarinta on vähän kömpelö luomus, mutta luonnollista ihmiskokoa oleva herra Sysiluodon kuolleen Lilian-vaimon kuvajainen, jota nukettaa valkoisissaan Minna Suuronen, on kiehtova hahmo. Sysiluotojen kolmintanssi – herra (Robin Svartström), nukke ja nukettaja – on yksi esityksen vangitsevimpia kohtauksia.

Myös Ville Mäkelän valosuunnittelun ansiosta Salainen puutarhaa on kaunista katsoa. Valot pääsevät katosta laskeutuvia kasvustoja siilatessaan kerrankin oikeuksiinsa myös kesäteatterissa. Linnakkeen katteen alta tilaan työntyvä ilta-auringon kiila täydentää vielä tunnelmaa.
Vaikka lapsilla on taatusti kyky kaivaa jutusta kuin jutusta itseään viihdyttävät momenttinsa, on Burnettin tarina ja Anna Krogeruksen siitä tekemä sovitus aikuiskatsojalle sinänsä aika yllätyksetön pistestä a pisteeseen b kulkeva stoori. Niiinhän monet vanhat lastenklassikot tapaavat olla. Poikkeuksen tekee dadaileva Liisa ihmemaassa, ja siksi se on edelleen minun kirjoissani näistä Ryhmiksen koko perheen kesäjutuista ykkönen. Salainen puutarha kiilaa tässä sarjassa hyväksi kakkoseksi, koska sillä on sekä kaunis sisältö että soma ulkokuori.

 

 

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Espoon Teatterissa on vierailulla liikkeellä raikastettu kotimainen klassikkotragedia

Anna-Liisa ja Mikko eli Milla Kuikka ja Mika Silvennoinen.
Rolf Bamberg

Minna Canthin 130 vuotta vanha Anna-Liisa-näytelmä henkii Kajaanin kaupunginteatterin käsittelyssä hyvin tätä aikaa.

Niin kuin yleensä aina aiemmin, myös viime elokuisen Tampereen Teatterikesän pääohjelmiston kotimaisten esitysten kohdalle ilmaantui ensimmäisenä ”loppuunvarattu”-merkinnät. Kajaanin kaupunginteatterin Anna-Liisa oli siinä joukossa kärkipäässä, sen molemmat festivaaliesitykset myytiin loppuun nopeasti, ja hyvin se on käynyt kaupaksi vieraillessaan nyt Espoon Teatterin Revontulihallissa.

Kotimaiset klassikot siis vetävät yhä. Iloinen asia, kuten myös se, että uudet teatterintekijäpolvet kaivavat ja löytävät uusia näkokulmia näihin teoksiin ja puhkuvat mahdolliset pölykerrostumat niiden päältä.

NÄIN ON tehnyt Kajaanin kaupunginteatteria luotsaava Anni Mikkelson tuulettaessaan pieteetillä Minna Canthin tragediaklassikkoa. Näytelmän ydinasiat on silti pidetty keskiössä: avioittoman lapsen synnyttävän nuoren naisen avuttomuus moralistisessa yhteiskunnassa, patriarkaalisen perhe- ja kyläyhteisön vahvistama syyllisyyden taakka, ylipäätään 1800-luvun lopun naisen kohtalo, jossa hänet on ikään kuin määritetty miehen omaisuudeksi.

Vaikka esityksenkäsiohjelmassa todetaan, että ”tulkinta on polttavan ajankohtainen esitys naisten kehollisesta itsemääräämisoikeudesta”, ei Kajaanin kaupunginteatterin esitys itsessään tätä aspektia ihmeemmin alleviivaa tai manifestoi, vaan se on luettavissa ikään kuin dialogirivien, kuvien ja liikekielen välistä.

TAMPEREEN TEATTERIKESÄ
Kajaanin kaupunginteatteri
Minna Canth: Anna-Liisa

Ohjaus Anni Mikkelsen – Koreografia Maija Viipuri – Lavastus Markku Hernetkoski, Veera Kopsala (reliefit) – Puvustus Tiina Siltala – Valot Jukka Laukkanen – Rooleissa Milla Kuikka, Mika Silvennoinen, Vera Veiskola, Satu Turunen, Jukka Peltola, Jose Viitala, Teija Töyry, Janne Kinnunen, Maija Viipuri (tanssi)

Puhe, kuva, liike. Kajaanilaisten esityksen erityinen tuoreus syntyy juuri näiden kolmen ilmaisutavan liitosta. Anni Mikkelsonin ratkaisu, jossa näytelmän nimihenkilön epätoivossaan surmaama vastasyntynyt lapsi on fyysisesti läsnä tarinassa tanssija Maija Viipurin kehollistamana. on kiehtova ja väräyttävä ratkaisu. Se korostaa sitä, millaisen taakan Anna-Liisa on saanut kauhean tekonsa myötä kantaakseen. Suohon haudattu lapsi ei ole vain hänen mielessään, vaan myös silmissään, koko elämässään.

Maija Viipuri elävöittää ja syventää tanssillaan klassikkotragediaa.

Kuvataiteilija Veera Kopsalan suuret puureliefit, jotka tosin äkkiseltään vilkaistuna näyttävät maalauksilta, hallitsevat esityksen näyttämökuvaa sen toisella puoliskolla. Ne ovat kuin Anna-Liisan sanaton viesti juuri esiin nostetusta kehollisesta itsemääräämisoikeudesta, ja siitä, kuinka se on häneltä nuorena tyttönä riistetty.

CANTHIN SANAVARASTOON ei ehkä kuulunut nykyinen muoti-ilmaus toksinen, mutta hän ilmaisee saman asian monisanaisemmin, moni-ilmeisemmin. Anna-Liisan vain 15-vuotiaana raskaaksi saattama renkimies Mikko on sen kuuluisan toksisen maskuliinisuuden ruumillistuma. Hän on niljakas mutta livertelijänä taidokas heppu, jolle naiset ovat paitsi himojen tyydyttämistä varten, myös välinearvoltaan hyödyllisiä: Kortesuon Anna-Liisan kautta voi kohota talollisten sosiaaliluokkaan.

Mika Silvennoisen esittämä Mikko on takatukkaa ja inhaa kehon kieltä myöten niin täysverinen niljake, että pahaa tekee. Ja hyvää, sillä Silvennoisen roolityö on mainio.

Hänen vastapainonaan, ja lopussa myös vastavoimanaan Mikkelsonin tulkinnassa on Anna-Liisan pikkusisko Pirkko. Hän on nuoresta iästään huolimatta jo perhenormeja ja naisen betonoitua yhteiskunnallista asemaa uhmaava villikko, joka tuntuu tekevän mitä tahtoo ja puhuvan mitä sattuu. Esityksen harkitut verbaaliset anakronismit putoavat juuri hänen repliikeistään purevimmin. Vera Veiskolan railakkaasti esittämä hahmo tuo myös tarvittavaa iloa ja valoa umpimurheellisiin tapahtumakulkuihin.

Sen murheen keskiössä on tietysti Anna-Liisa. Milla Kuikka tekee pääroolin viisaasti, tunnetiloja taiten säädellen. Hänen Anna-Liisansa ei tyydy vain rypemään syyllisyydessään, vaan kasvaa tunnustuksensa myötä lasikattojen pirstojaksi. Naiseksi, jossa on synnintuntoista katumusta, mutta myös taistelijaluonnetta.

Minna Canth olisi voinut ollut ylpeä tästä Anna-Liisasta. Sekä nimihenkilöstä että koko esityksestä.

Tämä arvio on aiemmin julkaistu Demokraatti.fi-verkkosivulla 7.8.2024 ja julkaistaan nyt uudelleen esityksen vieraillessa Espoon teatterissa. Esityksiä Espoossa 2.5. klo 19, 3.5. klo 13 ja 6.5. klo 19.

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Jukolan viestissä aukeaa avoin umpikuja

Selostaja (Samuli Niittymäki) Jukolan yössä.

”Jokainen suunta on yhtä mieletön”, parahtaa Jukolan viestin radioselostaja yöhön.

Teatteri Takomon Existential Jukola -esityksen alkaessa selostaja on odottanut kaksi tuntia viestin viimeisen rastin läheisyydessä, että kolmatta sijaa pitävä kilpailija ilmestyisi näkyviin. Puhumattakaan seuraavista, kymmenistä kilpailijoista. Selostaja on pitänyt pokkansa pitkään, ja saamme todistaa, kuinka puheen tuottamisen ammattilainen kehii sanottavaa kerta toisensa jälkeen ei-mistään ja muun muassa siitä, mihin suuntaan rastilta kannattaa jatkaa kohti maalia.

TEATTERI
Teatteri Takomo
Existential Jukola
Työryhmä: Tuomas Rinta-Panttila, Samuli Niittymäki, Eva Louhivuori, Denisa Snyder, Ilkka Tolonen, Ville MJ Hyvönen

Metsä on sysipimeä, vain hiukan väsyneen näköinen täysikuu loistaa taivaalla ja puiden huminan keskeltä kuuluu yölintujen ääniä. Selostajan on oltava poissa näkyvistä ja kuiskittava hiljaa mikrofoniinsa, jotta ei paljastaisi rastin paikkaa.

Tässä vaiheessa meitä katsojia vielä naurattaa. Naurattaa yhä enemmän, kun selostajan lisääntyvä turhautuminen alkaa paljastua puheesta – “Täällä ei todellakaan näy ketään missään!”. Ja kun onneton amattilaisemme alkaa epäillä, ettei studiossakaan ole ketään, kuuluu yleisöstä jo kiekaisuja.

Me kaikki odotamme yhdessä Samuli Niittymäen esittämän selostajan kanssa kuten Vladimir ja Estragon Beckettin Huomenna hän tulee -klassikossa. Olemme saman ajattomuuden ja pakottavan hiljaisuuden äärellä, jossa jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Metsässä tilanne kehittyy kauhuksi, koska selostaja ainakin olettaa olevansa aivan yksin. Hänen tunteensa rinnastuu maapalloon, joka pyörii valtavassa avaruudessa, jota on mahdoton käsittää, vaikka hallussa olisivat fysiikan, biologian ja ihmiskunnan historian parametrit.

Koko aikana emme näe Niittymäkeä kunnolla. Hän ei ole meille läsnä, vain hänen ajatuksensa ovat. Niittymäen kyky ilmaista pelkästään äänellään monitasoisia tunnetiloja on ihmeellinen. Myöhemmin saamme nauttia myös hänen tanssijan lahjoistaan.

EXISTENTIAL JUKOLAN toinen osa on laulaja Eva Louhivuoren, näyttelijä-muusikko Denisa Snyderin ja rumpali Ilkka Tolosen konsertti. Se alkaa Snyderin laulamalla tunnekylläisellä ja rosoisella soololla ilman säestystä. Vähitellen mukaan tulevat Louhivuori ja Tolonen.

Laulujen oivaltavat sanoitukset kertovat arkisin kuvin isoista asioista, yksinäisyydestä, kaipuusta sekä merkityksen hakemisesta, mutta eivät ilman huumoria. Lohtu löytyy seurasta, toisista ihmisistä.”Älä jätä mua rauhaan!”, laulaa Snyder. Hän odottaa rakastaan “kuin kissa.”

Esityksen kovin erilaiset osat täydentävät kuitenkin toisiaan. Ensin kuulemme/koemme Niittymäen näyttämörunon, jonka jälkeen näemme/koemme samaa teemaa laulettuna ja lohdullisempana. Niittymäki piipahtaa tanssimassa toisessa osassa yhden kappaleen verran.

Niittymäki on tehnyt tai ollut mukana tekemässä inhimillisen olemisen perustuksiin kaivautuvia esitystä aiemminkin. Muun muassa Plup plup -soolo (2021) laittoi katsojat seuraamaan rotta-Samulin kärsimyksiä addiktiokokeissa, joissa yksi merkittävä tekijä oli häkkiin suljetun rotan yksinäisyys. Tatu Nenosen kanssa toteutettu Kohina käsitteli olemista, kuolemaa ja odottamista (2024). Molemmissa korostui Niittymäen kyky sanattomaan ilmaisuun, sekä fyysiseen että äänelliseen.

Kaikissa esityksissä kysymykset ovat niin suuria ja vastaukset väistämättä vajavaisia, että löydän niistä myös uskonnollisia sävyjä. Lohdullisimpana tämä työryhmän yhdessä valmistama, eksistentiaalinen Jukolan viesti. Kaikilla meillä on rastimme etsittävänä.

 

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Näyttelijäopiskelijoilla riittää tuhdisti tekemistä satua ja true crimeä sekoittavassa yhteistuotannossa

Kylän kaunottaren kohtalo on karu. Tapettuna hänestä tulee myytti ja turistilaumojen vaellusten kohde. Kuvassa keskellä Bellen roolissa nähtävä TeaKin kolmoskurssilainen Iina Nylander.

Helsingin kaupunginteatterissa nähtävä Kaunotar ja hirviöt ei tarjoile mitään Disney-söpöilyä vaan ennemminkin Twin Peaksia.

Taideyliopiston teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin jokakeväisistä yhteistuotannoista on muuodostumassa minulle virkistävä, näytäntövuoden sulkeva katsomistraditio. Tänä keväänä nähdään jo viides teatterikorkekoulun näyttelijäopiskelijoiden kolmosvuosikurssin esitys, joka toteutetaan huipputason ammattiohjaajan johdolla ja kaupunginteatterin priimaluoikan fasiliteeteissa.

HKT:n pääjohtajaksi vuoden 2017 alusta tullut Kari Arffman totesi tuolloin Demokraatin haastattelussa, että hän haluaa kehittää yhteistyötä teatterikorkeakoulun ja kaupunginteatterin välille. Muutama vuosi yhteistoimintamuodon kehittelyssä meni, mutta asiaan päästiin keväällä 2021, jolloin Akse Petterson kutsuttiin ohjaamaan Boccaccion Decamerone TeaKin kolmoskusilaisille. Tai päästiin ja päästiin, koronasulku taisi tuolloin peruuttaa merkittävän osan esityksistä.

Seuraavanakin keväänä yhteisproduktiolla oli hankaluuksia, kun koululaisia luotsaamaan kutsuttu Leea Klemola joutui työpaineissa vetäytymään uuden oman tekstinsä ohjaamisesta. Kävi kuitenkin onni onnettomuudessa, sillä viime tingan paikkaajaksi saatiin Kristian Smeds, joka ohjasi näyttelijäopiskelijoille vimmaisen version omasta merkkiteoksestaan Jumala on kauneus.

Keväällä 2023 opiskelijoita ohjasi virolaionen Ene-Liis Semper Nimetön-esityksessä, jossa erityisenä tutkimuskohteena oli esiintyjien kehollisuus.

Smedsin työ on mielestäni edelleen paras tässä sarjassa, vaikka Heidi Räsäsen viime keväänä ohjaama 1930-luvun laman raadollinen luotaus Maratontanssit lähelle pääsikin.

TEATTERI
Helsingin kaupunginteatteri & TeaK
Sinna Virtanen: Kaunotar ja hirviöt

Ohjaus Linda Wallgren – Lavastus Sanna Levo – Puvut Kaisa Savolainen (Aalto Arts) – Valot Aku Lahti – Ääni Juri Jänis – Naamiointi Henri Karjalainen – Musikaalinumeron sävellys Eeva Kontu – Näyttämöllä
Sonja Arffman, Heidi Finnberg, Elina Kanerva, Mikael Karvia, Väinö Lehtinen, Miriam Mekhane, Yosef Nousiainen, Rebecca Nugent, Iina Nyländen, Milla Palin, Janika Suopanki, Pablo Ounaskari

VIIDENNEKSI NÄYTELMÄKSI tähän sarjaan on valikoitunut Sinna Virtasen kirjoittama Kaunotar ja hirviöt, joka on alunperin opinnäytetyö itsessäänkin.Virtanen näet kirjoittu sen vuonna 2012 teatterikorkean dramaturgian koulutusohjalman kandityökseen. Sellaisena siinä on sekä hyviä että huonompia puolia.

Hyviä on ehdottomasti se, että se tarjoaa isolle joukolle näyttelijöitä paljon tekemistä ja sisältää monenlaisia aineksia ja draamatyylejä.

Miinuksen puolelle menee se, että kun lopputyö on aina tietysti näytön paikka, kirjoittajan on pitänyt – proosapuolen esikoiskirjailijoiden tapaan – tyhjentää paperille koko sielunsa ja mielensä. Niinpä Kaunotar ja hirviöt -näytelmän moniaineksiset ja potentiaalisesti laadukkaat elementit eivät tahdo löytää toisiaan, ja nyt kapunginteatterin pienellä näyttämöllä toteutetusta esityksestä tulee paikoin sekava

Virtasen tekstin toisiaan etsivinä elementteinä on niin true crime -pohjaista mysteerinäytelmää perhedraamaa, klassikkosatua kuin tv-parodiaa.

Surmatun tytön äidistä (Miriam Mekhane, vasemmalla) tulee hetkeksi myös laskelmoivan true crime -viihteen materiaa. Kuvassa tv-väen rooleissa myös Yosef Nousiainen ja Pablo Ounaskari sekä takana Elina Kanerva ja Milla Palin.

Näytelmän perustilanteessa ollaan italialaisessa kyläidyllissä, joka kohtaa kriisin, kun yksi sen asukkaista, nuori tyttö, katoaa mystisesti ja löytyy lopåulta kuolleena (ja tämä osa tarinaa perustuu tositapahtumaan, vuonna 2010 Italian Avetranassa sattuneeseen henkirikokseen). Arjessaan tytön perhe elää sohvaperunaelämää, jossa italialaisen tv-viihteen sekstiset ja populistiset piirteet (näytelmän kirjoitusajankohtanahan Silvio Berlusconi ja hänen aikoinaan moguloimansa Canale 5 olivat vielä täydessä vauhdissa) lomittuvat perheen eräänlsisen iltasatutradition eli juuri sen Kaunottaren ja hirviön kanssa.

Kun todellisuus eli tytön katoaminen astuu perheen olohuoneeseen, pasmat sekoavat. Viihde muuttuu painajaiseksi.

PARHAIMMILLAAN WALLGRENIN ohjaus on hetkissä, jolloin sen asetelmat ja tunnelmat lähenevät yhtä aikaa sekä Twin Peaksia että kotimaisten mysteerimurhatragedioiden klassikkoa Runaria ja Kyllikkiä. Silloin fantasia, maaginen realismi ja true crime kohtaavat. Melkein, mutta jäävät kuitenkin harmillisen irti toisistaan.

Kyläyhteisön ”kansantuomioistuin” syyttää tytön katoamisesta ”Hirviöksi” nimitettyä miestä. Tämä on saanut haukkumanimensä lähinnä siitä, että hänellä on mustat kynsinauhat. Joukkosuggestio ja kaksinaismoralismi käyvät Virtasenkin tekstissä yli tutkinnallisten faktojen.

Sääli, ettei noihin isoihin aiheisiin ehditä kunnolla paneutua, kun lujatempoisessa esityksessä pitää kiitää jo seuraaviin vaiheisiin. Vauhdinpidossa ei ole mitään vikaa, oppilastyön tapauksessa pikemminkin päinvastoin. Se kuitenkin tuottaa esityksen jatkumoon pientä ongelmaa, ja disharmonisia epätoivon hetkiä ainakin niille katsojille, jotka toivovat tarinan runsaiden ainesten keriytyvän siististi yhteen.

Samankaltaista runsautta on myös Sanna Levon lavastuksessa ja Kaisa Savolaisen puvustuksessa. Vähän ylitursuavaa, vähän räikeää, mutta silti kivaa katsella.

Mutta kuten sanottu, sekä Virtasen teksti että Wallgrenin ohjaus täyttävät tässä tapauksessa tärkeimmän tehtävänsä. Vähän päivityksiä vanhaan näytelmäänsä tehnyt käsikirjoittaja ja tällaista karnevalismin ja tragedian comboa jo TTT:n Juhannustanssit-toteutuksessaan ylläpitänyt ohjaaja pitävät joukkueensa koko ajan työn touhussa ja liikkeessä, kun 12 kolmoskurssilaisella on tehtävänään nelisenkymmentä roolia. Osa niistä on tietysti ihan kuriositeettisia, mutta myös kunnon näyteltävää riittää jokaiselle. Kaikki pelaa on vallitseva periaate. Ja hyvin he pelaavatkin. Erityisesti jenginä, joten tällaisessa hurlumheissa ei kannata lähteä poimimaan roolitöistä yksittäisiä huippuhetkiä.

Yksi kohtaus on kuitenkin syytä nostaa esiin eli sinänsä irrallinen, mutta komeasti toteutettu musikaalinumero, joka on yhtä aikaa sekä virnuileva että tyylipuhdas pastissi Disney-tyypin blingbling-teatteriproduktioista. Hyvää harjoitusta sekin, sillä näissäkin ympyröissä joitakin tästä näyttelijätusinasta tullaan tulevina vuosina näkemään. Vaikka suurin osa ehkä haluaisikin tehdä vaikkapa Wallgrenin luotsauksessa jotain Angels in America -tyyppistä draamaspektaakkelia.

Kaunotar ja hirviöt on Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistossa vain kuukauden päivät. Viimeinen esitys on 8.5.

AVAINSANAT

Tanssiarvio: ”Vain elämää, ei sen vähempää” jatkaa onnistuneesti ikäihmisten kanssa tehtyä tanssiyhteistyötä

Susanna Leinonen Company on jo useamman vuoden ollut mukana Helsingin kaupungin iäkkäiden ihmisten kulttuuritoiminnan edistämishankkeessa. Yhteistyö on selvästi ollut onnistunutta, sillä nyt Stoassa nähtiin jo neljäs hankkeen puitteissa toteutettu tanssiteos.

Tatiana Urtevan luoma Vain elämää, ei sen vähempää noudattaa aikaisemmista esityksistä tuttua rakennetta. Koreografian ytimessä on ikäihmisten muodostama ryhmä, jota käytetään erilaisina kombinaatioina. Mukana on myös lyhyitä solistisia ja duetto-osuuksia erityisesti teoksen kolmelle ammattitanssijalle, mutta myös muutamalle vanhemmalle esiintyjälle.

TANSSI
Susanna Leinonen Company, Stoa
Vain elämää, ei sen vähempää

Koreografia Tatiana Urteva – Ääni Kasperi Laine – Puvut Sari Nuttunen – Valot Immi Kettula ja Jouka Valkama – Video Jouka Valkama – Tanssijat Kasperi Kolehmainen, Ninni Niemikunnas, Viktoria Radin – Senioritanssijat Riitta Hautaniemi, Mervi Henriksson, Riitta Hintikka, Sirpa Inkilä, Tiina Lampi, Susan Lönnqvist, Vuokko Maria Nummi, Maarit Rantanen-Lajunen, Matti Rasilainen, Raisa Rauhamaa, Tarja Ruippo, Leena Savander, Simo Silander, Päivi Suhonen, Päivi Tikkanen

HIENOINTA ON jälleen se, että kaikki tanssijat ovat näyttämöllä tasavertaisia niin liikkeellisesti kuin ilmaisullisestikin. Toki iän ja kehon tuomat rajoitukset on huomioitu, ja teknisesti vaativinta liikekieltä nähdään Kasperi Kolehmaisen, Ninni Niemikunnaksen ja Viktoria Radinin tanssissa, mutta sitä ei mitenkään korosteta. Liikekieli on pohjimmiltaan kaikille samaa, täsmällisesti aksentoitua sekä runsaasti käsiä ja ylävartaloa käyttävää. Energia on elävää ja hengittävää.

Esityksen aiheena ovat elämän suuret ja pienet sattumukset, jotka voivat olla sekä haikeita että humoristisia. Mitään varsinaista tarinaa ei ole, vaan melko abstraktit tapahtumat seuraavat toisiaan kuin helmet helminauhassa. Jos jonkinlaista sanomaa haluaa löytää, se voisi olla se, että elämä kantaa ja kanssaihmiset ottavat vastaan, ilmoittaa sitten kaatuvansa mihin suuntaan tahansa, eteen tai taakse.

Joukkona juhliminenkin on tärkeää ja sen myötä pääsee nauramaan myös itselleen. Veden ohessa pääpyyhkeestä voi puristaa ulos myös surun kyyneleet. Mieleen jää myös kohtaus, jossa puujaloilla liikkuvan tanssijan pitkään laahukseen heijastetaan piirretty lapsihahmo, jonka vanhempi nainen lopulta hellästi ottaa syliinsä. Sama Jouka Valkaman luoma videotyttö seikkailee myös muutaman muunkin kerran tanssijoiden joukossa.

Sari Nuttusen suunnittelema puvustus on väreiltään tiukasti mustaa tai pehmeän valkoista. Liivimäiset yläosat ja housut saavat seurakseen muutamia harsomaisia lisukkeita ja välillä ollaan alushameisillaan.

Immi Kettulan ja Jouka Valkaman valot toimivat juuri niin kuin pitääkin nostaen esille liikkeen ja tanssijan. Kasperi Laineen luoma äänimaailma on jälleen monipuolinen, mutta ei tee itsestään numeroa.

Vain elämää, ei sen vähempää on osaavasti tehty ja moitteettomasti tanssittu ja tulkittu esitys, mutta ei sen enempää. Se toteuttaa hankkeen edellisistä teoksista hyväksi havaittua kaavaa tuomatta siihen varsinaisesti mitään lisää tai uutta.

 

 

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Kansallisbaletin kolmen esityksen teospaketti on täyttä liikkeen juhlaa

Violetta Keller ja Thomas Brun teoksessa Spinning Off.

Kansallisbaletin T(r)anssi on monessa mielessä näkemisen arvoinen kokonaisuus.

Ensinnäkin tämä kolmesta teoksesta koostuva esitys on erinomainen pikaläpileikkaus siitä, miten monenlaista tämän hetken nykytanssi voi olla. Tällä tarkoitan nimenomaan sitä nykytanssia, jossa pääosassa on teknisesti vaativa liike lähes sellaisenaan.

Toisekseen itse esitykset olivat loistavia ennen kaikkea tanssillisesti, mutta myös koreografisesti.

Kolmanneksi pohjimmiltaan abstraktit teokset eivät olleet ollenkaan vaikeaselkoisia, vaan helposti vastaanotettavia vähemmänkin tanssiin tutustuneelle.

Neljänneksi esitystapahtuma laajeni Kansallisbaletissa ensimmäisen kerran näyttämön ulkopuolelle aulatiloihin. DJ hapan korpun eli Hanna Toivosen vetämät etkot ja jatkot ennen ja jälkeen itse näyttämöesitysten veivät yleisön mukanaan erilaisiin musiikkielämyksiin.

Myös väliajalla tapahtui. Eri puolilla lämpiötä olleilla tanssikorokkeilla viisi tanssijaa esitti Reija Wäreen Hanna Toivosen säveltämään musiikkiin koreografioimia sooloja siirtyen vuorotellen paikasta toiseen.

NÄYTTÄMÖTEOKSET aloitti koreografipari Sol Leónin ja Paul Lightfootin teos Signing Off. Molemmat toimivat pitkään Nederland Dans Theaterin koreografeina ja taiteellisina johtajina. Jo vuonna 2003 kantaesitetty, palkittu teos myös aloitti koreografien pitkän ja tiiviin yhteistyön säveltäjä Philip Glassin kanssa.

TANSSI
Suomen Kansallisbaletti
T(r)anssi

Signing Off
Koreografia, lavastus, puvut Sol León, Paul Lightfoot – Musiikki Philip Glass – Valot Tom Bevoort

Playlist (Track1, 2)
Koreografia, lavastus, puvut William Forsythe – Musiikki Peven Everett, Lion Babe – Valot Tanja Rühl Ä

Half Life
Koreografia Sharon Eyal – Musiikki Ori Lichtink – Valot Alon Cohen

Kuudelle tanssijalle tehty teos oli upea. Sen mietiskelevä, jopa vakava tunnelma sai ajattelemaan jonkin päättymistä, vaikkei teoksessa varsinaista tarinaa ollutkaan. Jun Xian musta-asuinen keskushahmo tuntui muistelevan elämäänsä tai jättävän jäähyväisiä jollekin.

Kaikkien tanssi oli henkeäsalpaavan kirkasta ja selkeää. Linjakas ja kehoa monipuolisesti käyttävä liikekieli soljui kauniina ja vapaana. Tanssijat olivat täydellisesti läsnä ja heitä olisi voinut katsella loputtomiin.

Omanlaisensa outouden tunteen lisäsi Tom Bevoortin suunnittelema valaistus, jossa suurin osa näyttämöstä oli usein lähes pimeänä tanssijoiden ollessa tummasta taustasta kuin irrallaan.

ILLAN TOISENA esityksenä nähtiin nykybaletin grand old manin William Forsythen vuonna 2018 luoma Playlist (Track 1, 2). Kahdelletoista miestanssijalle tehty esitys yhdisti virtuoosista ja tiukkaa täsmällisyyttä vaativaa balettitekniikkaa Peven Everettin ja Lion Babe -duon popmusiikkiin.

Vaikka tanssijat olivat teknisesti erinomaisia, hypyt ja piruetit näyttäviä ja lennokkaita, en silti voinut välttyä hivenen vanhahtavalta vaikutelmalta. Balettitekniikan ja nykypopmusiikin yhdistäminen ei enää aikoihin ole ollut mitenkään erikoista. Jotta teos olisi todella säväyttänyt sen sisällöksi olisi tarvittu jotain muutakin kuin teknisesti huipputason balettitanssia.

Playlistin eräänlaisena prologina esitetty Thomas Lovellin ohjaama mustavalkoinen videoteos Solo vuodelta 1997. Siinä Forsythe itse tanssii hyvinkin modernia omaa koreografiaansa, ja videotaltiointi olikin itse asiassa jopa mielenkiintoisempi kuin varsinainen näyttämöteos.

Half Life.

ILLAN KOLMANNESSA esityksessä, israelilaisen Sharon Eyalin ja työparinsa multimediataiteilija Gai Beharin teoksessa Half Life pääsivät vuorostaan naistanssijat loistamaan.

Kolmelletoista tanssijalle tehty teos oli teknisesti äärimmäisen raskas ja vaativa, vaikkei se siltä välttämättä näyttänyt. Liikekielen ytimenä oli jatkuva, suurimmaksi osaksi puolivarpailla lähes paikallaan tapahtuva kävely. Muutenkin hyvin minimalistisen ja tarkan liikekielen voimakkain elementti oli loputon toisto, joka jatkuessaan oli lähes hypnoottista.

Teoksen aiheena oli ryhmäpaine sääntöineen. Se näkyi ennen kaikkea siinä, että suurin osa tanssista tapahtui tiiviissä ryhmässä. Kun ryhmä välillä hajosi tai joku teki jonkin muista hieman poikkeavan liikkeen, yhteen palattiin nopeasti.

Oman haasteensa niin tanssijoille kuin katsojallekin toi Ori Lichtikin luoma metallinen, konemainen äänimaailma, joka väkisin imi mukaansa loputtomaan teknobiittinsä. Myös tässä teoksessa valaistus (Alon Cohen) oli tarkoituksellisesti melko hämärä, hennon vihreän ja punertavan värjätessä välillä tanssijoiden kehot.

AVAINSANAT