VALIKKO

Teatteriarvio: Kansallisteatterin lystikäs ”huwi-näytelmä” kääntyy loppua kohden vakavaksi saarnaksi

Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset -näytelmän jylhintä kohtausta (kuten aika pitkälle koko esitystä) hallitsevat naiset Emilie Bergbomin (Sari Puumalainen, keskellä) johdolla.

Kaksikko Tiina Puumalainen–Hanna Suutela avasi yhteisen työhistoriansa Kansallisteatterissa viime vuoden keväällä Krohnien kirjallisesti lahjakkaista sisaruksista kertovalla mainiolla draamalla Kurjet. Lisää kulttuurihistoriaa tarjoaa parin uusi näytelmä, joka syventyy aiheeseen ”miten Kansallisteatterista tuli Kansallisteatteri”.

Olen jyrkästi sitä mieltä, että sanat ”rolli”, ”kuiskuttaja” ja ”dekoratsiooni” ansaitsisivat yhä paikan suomalaisessa teatterisanastossa. Ihan jo siksi, että ne rikastuttavat vuonna 2025 esitettävää näytelmää suomalaisen teatterihistorian merkkihetkistä. Tai hetkestä, sillä käytännössä Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset on yhden päivän näytelmä kertoessaan vuoden 1902 huhtikuun 9. päivän tapahtumista Kansallisteatterin kulisseissa. Ensi viikolla tulee siis kuluneeksi 123 vuotta siitä, kun Kansallisteatterin rakennus Rautatientorin varrella avattiin yleisölle.

Suutelan ja Puumalaisen näytelmä tulee sikäli vähän jälkijunassa, että se olisi sopinut ensi-iltaan enemmän kuin hyvin siinä kohtaa, kun Kansallisteatteri kolme vuotta sitten julkaisi 150-vuotisjuhlintansa lomassa uuden historiikin Päänäyttämöllä. Tuo Kai Häggmanin kirjoittama oivallinen teos vilisee samoja henkilöitä, joita nyt nähdään näyttämöllä lähtien tietysti Suomalaisen teatterin ja siitä jatkojalostetun Suomen Kansallisteatterin perustajahahmoista Kaarlo ja Emilie Bergbomista.

TEATTERI
Suomen Kansallisteatteri, suuri näyttämä
Hanna Suutela-Tiina Puumalainen: Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset

Ohjaus Tiina Puumalainen – Lavastus ja videot Teppo Järvinen – Valot Kalle Ropponen – Musiikki Joakim Berghäll – Puvustus Heli Hyttinen – Äänisuunnittelu Esa Mattila – Naamiointi Anna Pelkonen – Rooleissa Juha Varis, Sari Puumalainen, Kristiina Halttu, Maria Kuusiluoma, Paula Siimes, Carl-Kristian Rundman, Linnea Leino, Esa-Matti Long, Timo Tuominen, Petri Liski, Harri Nousiainen

NÄYTELMÄN OTSIKKOON on ikään kuin itseoikeutetusti nostettu tuo suomalaisen kulttuurin merkkimies, teatterimme ja myös oopperamme kantaisä, Aleksis Kiven luottoystävä, Minna Canthin tukija ja itse niin draamaa, alan tutkimustekstejä kuin kritiikkejä julkaissut Kaarlo Bergbom. Hän jää kuitenkin vähän ”kakkosrolliin”, sillä tarinan voimanainen on veljensä aisaparina kaikkia tärkeitä, varsinkin raha-asioihin liittyviä nyörejä käsissään pidellyt Emilie Bergbom. Myös Bergbomin sisarusten nuorimmainen, Augusta, on dramaturgiassa Kansallisteatterin syntytarinan vahva hahmo.

Historiallisesti tässä ei mennä tippaakaan harhaan, sillä Emilien nimi kuuluu Kansallisteatterin syntyvaiheita käsiteltäessä ehdottomasti Kaarlon rinnalle (ja siksi teatterin yleisölämpiöstä löytyvät tänäkin päivänä molempien rintakuvat tasa-arvoisesti vieretysten). Jäin kuitenkin kaipaamaan näytelmältä kaivautumista syvemmälle Kaarlon henkilöhistoriaan, esimerkiksi juuri merkitykseen kirjailijoiden mesenaattina ja uuden kotimaisen draaman näyttämöllepääsyn mahdollistajana. (Esityksen käsiohjelmasta löytyy kyllä johtaviin teatterihistorioitsijoihimme kuuluvan Pentti Paavolaisen hyvä artikkeli Kaarlo Bergbomin vaiheista.) Suomalaisen teatterin avajaisnäytelmänä vuonna 1872 nähtyyn Leaan viitataan Suutelan ja Puumalaisen näytelmän eri vaiheissa sekä vakavissaan että etenkin pienellä silmänpilkkeellä ties kuinka monta kertaa, mutta sen kirjoittajaa, Kaarlo Bergbomin suojattia Aleksis Kiveä ei juuri kertaakaan. Siitä, että Lean roolista tuli nimenomaan Ida Aalbergin tavaramerkki ja merkkitavara, pitää kyllä huolen tämä henkilö itse, joka myös on yksi Bergbom-draaman vahvoista naisista.

Lumoava Ida Aalberg (Maria Kuusiluoma) on Kaarlo Bergbomin teatterin (Juha Varis) ykköstähti ja selkeään artikulaatioon panostavan näyttelijä Kaarola Avellanin (Paula Siimes) pahin kilpakumppani.

”Koottujen kärsimysten” neljäs voimanainen on Aalbergin aikalainen ja teatterielämämme ykkösdiivan tittelistä tämän kanssa rajusti kilpaillut Kaarola Avellan. Näiden erilaisin teatterikäsityksin ja draamaelein operoivien mahtinäyttelijättärien verbaaliset yhteenotot ovat verrattomia, ja antavat katetta esityksen harkitun vanhahtavalle epiteetille ”huwi-näytelmä”.

SITÄ HUWIA Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset tarjoaa koko ensipuoliskollaan ja pätkittäin toisellakin. Se on historiallisesti taustoitettua komediaa, joka ammentaa niin menneiden aikojen teatterikielestä, tekemisen tavoista kuin teatteripolitiikastakin. Erityisen hilpeää komiikkaa syntyy esimerkiksi Kansallisteatterin vuoden 1902 avajaisnäytelmänä nähdyn Pohjolan häiden harjoituksista, jossa kalevalaiskuoseihin ja -karvoihin sonnustautuneet näyttelijäukot sekä herkät näyttelijätär”impyet” tavoittelevat näyttämöpaatoksen korkeinta astetta. Vallan riemukas kohtaus on myös Kansallisteatterin ensemblen yritys hurmata teatteriin ennen avajaisjuhlaa tarkastuskäynnille pelmahtava painoylihallituksen tarkastaja. Uhkana kun on koko juhlanäytöksen peruminen, koska J. H. Erkon Pohjolan häät ei ole vielä läpäissyt ennakkosensuuria.

Teatteriestetiikkaa 123 vuoden takaa. J. H. Erkon Pohjolan häitä rekonstruoimassa Esa-Matti Long, Petri Liski, Timo Tuominen, Harri Nousiainen ja Linnea Leino, Taustalla vasemmalla esityksen muusikko Joakim Berghäll.

Toisella puoliskolla huwinäytelmästä putoaa ehkä yhden tupla-veen verran iloa pois, kun se rupeaa manifestoimaan. Totta kai kantaaottaminen ja piikittely nykyhallinnon harjoittaman ”kulttuuripolitiikan” suuntaan on tervetullutta, ja tällaisessa teatterihistoriasta ammentavassa näytelmässä välttämätöntäkin, mutta nyt sitä tyrkytetään hiukka liikaa ja alleviivaten.

Esityksen jykevimpiin kuuluvassa kohtauksessa Emilie rinnallaan muut näytelmän vahvat naishahmot esittää väkevän monologin, joka määrittelee teatterin tehtävää yhteiskunnallisena voimatekijänä ja naisten roolia silloisessa yhteiskunnassa. Hyvä puhe! Olisi syytä pistää sähköpostijakeluun vaikka kaikille kansanedustajillemme. Ja olisi mielestäni riittänyt yksinkin näytelmän näkyviin kirjoitetuksi piiloviestiksi

Kun samaa manifestaatiota sujautellaan loppupuolen kohtauksissa vielä sinne tänne riveille ja niiden väliin, uhkaa huvinäytelmä vakavoitua jäykäksi, saarnaavaksi. Lopussa kuullaan vielä painoylihallituksen johtajan pitkä profetia siitä, mikä on teatterin ja kaiken kulttuurin kohtalo siinä maailmanhstorian vaiheessa, kun pohdittavana ovat ihmiskunnan kannalta ”oikeasti” tärkeät asiat. Esityksen ihan viimeinen repliikki – ”Loppuuko teatteri?” – juuri siihen kohtaan, kun lupa uuden kansallisen teatterin avajaisesitykselle on saatu, on jo miltei kaikkien alleviivausten äiti; ehkä ironiseksi tarkoitettu, mutta yhtä kaikki tarpeeton.

TUON LOPPUREPLIIKIN esittää nuori Amanda, näytelmän kuvitteellisin henkilö, joka on ikään kuin synteesi niistä nuorista naisista, jotka tuohon aikaan pyrkivät näyttelijäntöihin tullakseen yhtä palvotuiksi kuin suuri Aalberg. Amandaa esittää monista elokuva- ja tv-töistään tuttu Linnea Leino, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa näyttämöllä. Hänenlaistensa puolesta voikin kantaa huolta teatterin huomisesta.

Toista kertaa Kansallisteatterissa nyt ohjaavalla Tiina Puumalaisella on ollut käytettävissä oivallinen roolitus, paljon pitkän linjan kansislaisia historiallisina vaan ei patsastelevina henkilöhahmoina. Roolityöt näyttävät kautta linjan tuskattomasti syntyneiltä, siltä, kuin ohjaaja olisi tehnyt töitä näiden samojen näyttelijöiden kanssa jo iät ajat.

Kansallisteatterin toinen ”peruskivi”, Emilie Bergbom, on saanut Sari Puumalaisesta arvoisensa tulkitsijan. Tämä ottaa näyttämötilan suvereenisti haltuun jokseenkin aina, kun sinne astuu. Saman toki tekee Ida Aalbergia esittävä Maria Kuusiluoma, mutta siinä roolissa se on perusvaatimus, ei mahdollisuus.

Juha Varis esittää hellyyttävästi Kaarlo Bergbomin miehenä, joka tietää mitä tekee silloinkin kun ei tiedä. Hänen takiaan saa jännittää (vaikka historiallisen faktan tietäisikin), irtoaako sensoreilta se esityslupa.

Carl-Kristian Rundman on Kaarlon apulaisregissöörin, kirjailija Jalmari Finnen roolissa esityksen eräänlainen komediallinen seremoniamestari, joka pitää tunnelmaa leppoisana kireissäkin tilanteissa. Paula Siimeksen esittämä Kaarola Avellan tekee samoin, mutta korskeammalla itsetunnolla.

Tiina Puumalainen on jo pitkään muodostanut näyttämötöissään kiinteän tutkaparin puolisonsa Teppo Järvisen kanssa, joka vastaa Bergbom-esityksenkin lavastuksesta. Nyt lavastaja on päässyt ihan luvan kanssa leikittelemään pahvikulisseilla, joita hilataan ylös alas aika tiuhaan. Komeimmillaan näyttämö on kuitenkin portaikkokohtauksessa, jossa viisi porraselementtiä liittyvät yhteen, muun muassa teatterikatsomoksi. Myös Onni Tarjanteen piirtämän teatteritalon pohjapaalutusurakka tulee rekonstruoiduksi näyttävästi

Näyttämökuvaa rikastuttavat myös Kalle Ropposen valaistusratkaisut. Niissä hyödynnetään sekä retrohengessä vanhanaikaisia lamppurivistöjä että led-kirkkautta ja modernia tietokoneajan valo-ohjausta.

Hienolta näyttää myös Järvisen loppuun loihtima nopearytminen kuvakavalkadi, joka sinkoaa eteemme historiallisia otoksia sieltä Ida Aalbergin päivistä Tauno Palon, Ella Erosen ja kumppaneiden kautta tälle vuosituhannelle, nyt nähtyyn esitykseen saakka. Siihen kun esitys päättyisikin. Mutta kun tulee vielä se ”loppuuko…”

 

 

 

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Alpo Aaltokosken seesteisessä Kantajassa näkyvät elämän sekä raskaat että keveät puolet

Kantaja-teoksessa 50+Tanssikollektiivin tanssijoista näyttämöllä ovat Marja Leino (vasemmalla), Sari Laakso, Ari Numminen, Maikki Harju ja Tiina Huczkowski.

Näennäisesti Alpo Aaltokosken 50+Tanssikollektiiville tekemä Kantaja jakautuu kahteen täysin erilaiseen osaan liikekielestä ja visuaalisesta ilmeestä lähtien. Näin ei kuitenkaan ole. Väliajan molemmin puolin olevilla osilla on keskenään paljonkin yhteisiä tekijöitä.

Keväällä 2023 perustettu 50+Tanssikollektiivi koostuu yli 50 vuoden iän saavuttaneista tanssijoista, joista tällä kertaa mukana oli viisi hyvin eri taustaista tanssijaa. Sari Laakso on tehnyt suurimman osan urastaan Pariisissa, Tiina Huczkowski on tanssimisen lisäksi trapetsitaiteilija, Marja Leino tunnetaan ennen kaikkea Tanssiteatteri Raatikon pitkäaikaisena tanssijana, Ari Numminen on ollut niin tanssija, koreografi kuin ohjaaja tanssin ja teatterin parissa ja Maikki Hauru toimii nykyään Muhoksen Villateatterin ohjaajana.

TANSSI
Alpo Aaltokoski Company ja 50+Tanssikollektiivi, Tanssin talo
Kantaja

Koreografia Alpo Aaltokoski Koreografin assistentti Satu Rekola – Musiikin sävellys Joonas Widenius – Musiikin sovitus Työryhmä – Puvut Antrea Kantakoski – Valot, video ja tila Erno Seppälä – Tanssijat Maikki Hauru, Tiina Huczkowski, Sari Laakso, Marja Leino, Ari Numminen – Muusikot Ricardo Padilla, Lea Pakkala, Joonas Widenius

Aaltokoski käyttää koreografiassaan tanssijoiden erilaisia liike- ja kokemustaustoja tietoisesti hyväksi. Vaikka liikekieli olisi kaikilla sama, sen ilmenemismuoto on kunkin tanssijan tyylinen. Samoin jokaisella on usein oma liikkeiden ajoitus ja rytmi, vaikka musiikin iskut ovatkin kaikille samat.

Tästä ei synny liikkeellistä kaaosta tai kakofoniaa, päinvastoin. Tanssijat ovat yksilöitä, joiden tanssillinen persoonallisuus näin korostuu. Toki koreografiseen selkeyteen vaikuttaa, että varsinkin ensimmäisessä osassa teoksen tempo on melko hidas. Ei kuitenkaan missään mielessä laahaava, vaan intensiivisen rauhallinen.

Tämä sopii esityksen aiheeseen. Kantaja on Aaltokosken teossarjan Kuusi kuvaa kuolemasta kolmas ja viimeinen osa. Kaksi edellistä olivat Suljetut ovet (2020) ja Uoma (2021).

KANTAJAN TEEMANA on ruumis, joka kantaa elämän painon ja keveyden.

Minä koin teoksen ensimmäisen osan keskittyvän elämän painoon ja tuskaan. Vaikutelmaa tukivat tanssijoiden tummat asut, musiikin shamanistiset rummut ja tyylikkään yksinkertaisen lavastusratkaisun kattofondiin projisoitu pilvinen taivas, joka muuttui vähitellen ukkosmyrskystä pilviseksi iltaruskoksi.

Toisessa osassa oltiin sitten elämän keveyden ja leikkisyyden puolella. Liikekieli oli nopeampaa, laajempaa ja vaihtelevampaa. Antrea Kantakosken suunnittelemat puvut muusikkoja myöten vaihtuivat räväkän värikkäisiin. Ricardo Padillan (lyömäsoittimet), Lea Pekkalan (sello) ja Joonas Wideniuksen (kitara) erinomaisesti soittaneen livetrion musiikki oli elämäniloisempaa, vaikka pohjasävynä kulkikin Wideniuksen monin tavoin improvisoima teema Tapio Rautavaaran kappaleesta Kulkuriveljeni Jan.

Erno Seppälän valot leikittelivät ensin erilaisilla neliöillä lattialla, mutta palasivat sitten taivaalla kulkeviin pilviin, jotka nyt projisoitiin lattialle. Minä mielsin sen symboliseksi maallisesta irti päästämiseksi, varsinkin kun tanssijat lopussa myös hitaasti riisuivat pois kenkänsä.

Kantaja oli kokonaisuutena hyvin seesteinen esitys. Aiheen käsittelytapa ja liikekieli olivat sen verran abstrakteja, että katsojalle jäi vapaus liittää siihen omia tulkintojaan. Silti koko ajan näkyi, ettei esitys tanssijoille ollut vain koreografiaa ja yhtäaikaista liikettä, vaan myös sisäinen tapahtuma, jonka vaihtelevuus ja moni-ilmeisyys tavoitti vaivatta katsojan. Teoksen sisällölle ja tulkinnalle oli myös ensiarvoisen tärkeää, että sen esittivät tanssijat, joilla oli taustallaan pitkäaikaista elämän- ja tanssijankokemusta.

 

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Kaksi hyvin erilaista teosta konkaritanssijan sooloillassa

Nina Hyvärinen.

Nina Hyvärisen ilta KokoTeatterissa koostui kahdesta tuoreesta teoksesta Häivä ja Personas.

Personas on Carolyn Carsonin helmikuussa Hyväriselle valmistama uusi teos, jonka musiikki on René Aubryn.

Pariisissa asuva, yhdysvaltalaissyntyinen Carson on yksi eurooppalaisen nykytanssin kärkinimiä, joka jo useamman vuosikymmenen ajan on voimakkaasti vaikuttanut etenkin Ranskan ja Italian, mutta myös suomalaiseen nykytanssiin. Hyvärinen on työskennellyt hänen kanssaan useaan otteeseen jo 35 vuoden ajan.

Personas-teoksen aiheena olivat naiseus ja naisen monet kasvot. Esitys koostui viiden naishahmon kavalkadista, jotka kuvasivat sekä naisen elämänkulkua tytöstä vanhukseksi että niitä erilaisia rooleja, joihin nainen voi elämässään joutua.

Hahmot olivat yhtä aikaa herkkiä ja vahvoja. Niissä oli sekä tyrmäävää huumoria ja leikillisyyttä että suurta tuskaa ja alistuvuutta. Hyvärisen ilmaisu toi nämä kaikki eri puolet loistavasti esiin.

TANSSI
Koko-teatteri
Häivä & Personas

Häivä

Koreografia, lavastus ja tanssi Nina Hyvärinen – Musiikki kooste – Videoiden kuvaus Nina Hyvärinen – Videoeditointi Raimo Uunila – Valot Pietari Salmi

Personas

Koreografia Carolyn Carson – Musiikki René Aubry – Valot Pietari Salmi – Tanssi Nina Hyvärinen

Carsonin teoksia nähneelle liikekielessä oli paljon tuttua, mutta ei ollenkaan häiritsevästi. Liikkeiden perussävy oli keveä ja hyppelehtivä ja ne koostuivat usein ylävartalon ja käsien monipuolisesta käytöstä. Olennainen tekijä oli ilmaisun ja liikkeen saumaton yhdistyminen, jolloin samakin liike sai aivan erilaisen merkityksen ja toisaalta liikkeen sävy saattoi muuttua silmänräpäyksessä. Nautin myös siitä, kuinka oivaltavasi vaatteiden vaihdot ja hahmosta toiseen siirtyminen oli luotu osaksi koreografiaa.

Hyvärisen tanssi oli täydellisessä sopusoinnussa koreografian kanssa. Se oli yhtä aikaa kepeän vaivatonta ja täynnä vahvaa läsnäoloa. Hänen ilmaisurekisterinsä oli laaja ja yksityiskohtainen.

Aubryn musiikki loi eri kohtauksille perussävyn ja Pietari Salmen valot keskittivät katseen häivyttäen näyttämön reunat.

ILLAN ALOITTANUT Hyvärisen oma koreografia Häivä oli huomattavasti sisäänpäin kääntyneempi ja meditatiivisempi. Jopa niin paljon, että oli vaarana, ottiko se ollenkaan kontaktia katsojaan.

Häivän aiheena olivat Hyvärisen tunnelmat ja muistumat hänen lähes kymmenvuotisesta asumisestaan Aasiassa ja eritoten Japanissa.

Monessa kohtauksessa Hyvärinen tanssi duettona oman videokuvansa kanssa joko sen liikkeitä toistaen tai niitä muokaten. Liikekieli oli melko staattista ja paikallaan pysyvää ja sen olennainen osa olivat sulavasti ylös kurottelevat kädet sekä pehmeästi keinuva ylävartalo.

Salmen usein tunnelmallisen hämärä valaistus korosti esityksen eräänlaista yksityisyyttä. Tuli tunne, että esitys merkitsi ja tanssijan sisällä tapahtui paljon enemmän kuin mitä näkyi katsojalle.

Lue lisää

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Torilla tavataan, mutta varsin laimeissa merkeissä

Märkää menoa Itä-Pasilassa. Agoran pyörteissä nähdään Emelie Zilliacus, Salla Loper ja Leenamari Unho.

Studio Pasilassa roiskuu, kun merenneidot lotraavat suihkulähteessä.

Pari vuotta sitten valmistunut Minna Lund ohjasi yhden tämän kevään puhutuimmista ja tärkeimmiksi arvioiduista esityksistä, Viirus-teatterin Diptykin, ensi-iltaansa maaliskuussa. Se kuvaa äidin ja kahden tyttären reaktioita toisen tyttären saatua vakavan syöpädiagnoosin. Esitys seuraa tarkasti kolmikon arkea tyttären kuolemaan asti.

Aihe on raskas ja herätti ymmärrettävästi paljon tunnereaktioita. Siirtymä elämästä kuolemaan esitettiin Diptykissä intiimisti ja naturalistisesti. Esitys itse oli tarkoin harkittu ja tyylipuhdas.

Nyt Minna Lund on ohjannut Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa -nimisen iloittelun Helsingin kaupunginteatterin nykyesitysten Pasila-näyttämölle. Kreikan “agora” tarkoittaa toria, avointa kokoontumispaikkaa, julkisen keskustelun ja esiintymisen poliittista tilaa. Torien keskellä näkee usein kanonisoitua taidetta, sankaripatsaita ja varsinkin eteläisessä Euroopassa myös antiikin myyttisiä hahmoja.

Agora-esitys on monella tavoin aivan muuta kuin Diptyk. Yhteistä on ehkä reipas asenne yleisöä kohtaan: Diptykissä sitä ei säästellä tabulta, Agorassa yleisön koskemattomuus ja erillisyys esityksestä haastetaan. Joitakin katsojia kutsuttiin lavalle Diptykin lopussakin, mutta Agorassa päästään vauhtiin vasta, kun ihmisiä on poimittu valospotin avulla yleisön joukosta toimintaan ja lavalle.

AGORAA KEHYSTETÄÄN yli-innokkaan juhlaemännän (Leena-Mari Unho) pitämällä puheella, jossa kerrotaan, että hiukan pölyttyneenä pidetyn teatterin eteen on jätetty suuri paketti, joka paljastuu patsaaksi. Se on päätetty sijoittaa väliaikaisesti Pasilan näyttämölle ja omistaa teatterin uskolliselle yleisölle. Pienen sekoilun jälkeen suuri esirippu putoaa ja paljastuu taianomaisesti kiiltelevä, kahta merenneitoa (Emelie Zilliacus ja Salla Loper) esittävä taideluoma suihkulähteineen.

TEATTERI
Helsingin kaupunginteatteri, Nykyesitysten näyttämö
Minna Lund ja Martta Jylhä: Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa

Ohjaus Minna Lund – Dramaturgia Martta Jylhä – Lavastus Riku Suvitie – Puvut Ella Snellman – Valot Tuomas Hokkanen – Äänet Axel Ridberg – Naamiointi Noora Laukkanen – Rooleissa Salla Loper, Leenamari Unho ja Emelie Zilliacus

Merenneidot eivät lopulta pysy paikoillaan. Alkaa hyväntahtoinen, anarkistinen ja eroottinen tanssileikki ensin esiintyjien välillä, sitten myös esiintyjien ja yleisön välillä. Suihkulähteen vesi roiskuu, ja edessä on hämmästystä ja hupaisia tilanteita. Muttei juuri muuta.

Verkossa olevassa käsiohjelmassa Agoraa taustoitetaan esitysten ja yleisön historialla. Vielä 1800-luvulla yleisön ja esittäjien suhde oli spontaanimpi ja vuorovaikutteisempi kuin nykyään. Ihmiset puhuivat keskenään esityksen aikana, huutelivat esiintyjille, söivät, poistuivat, tulivat takaisin. Porvarilliseen hiljaisuuteen ja hillittyyn käytökseen kesyynnyttiin vasta myöhemmin. Samalla yleisöstä tuli selkeämmin esityksen “kohde”, ei kanssatoimija.

Tätä hillittyä konseptia sekä kansainväliset että kotimaiset nykyesitykset ovat jo pitkään haastaneet ja halunneet rikkoa välillä melko provosoivasti, nykyisin yleensä lempeämmin.

AGORAN TEKIJÄT katsovat toria jonkinlaisena kansanvallan tilana. Omasta halustaan ja omista intentioistaan toreilla toimivat kansalaiset ovat kuitenkin eri asemassa – myös suhteessa esiintyjiin – kuin teatteriyleisöstä poimitut vaikka kuinkakin innokkaat osallistujat. Puhumattakaan siitä, että yleisön edustajat tekevät lavalla, mitä esiintyjät heitä pyytävät tai käskevät tekemään. Harva kieltäytyy, sillä vaatii rohkeutta rikkoa esityksen ja yleisön välinen sopimus – taikapiiri, jonka lait katsoja hyväksyy tullessaan teatteriin. Näissäkin tilanteissa se näyttää pätevän. Valta-asetelma on selvä.

Toki yleisöä osallistavissa esityksissä myös rikotaan konventiota – jos ei muuta niin odotukset ennalta laaditusta tarinasta, kuten Agorassa. Agoran ensi-illan yleisössä oli paljon teatterin ammattilaisia, ja moni näytti nauttivan sekä lavalla että katsomossa tuttujen edesottamuksia seuratessaan.

Mutta Minna Lundin ja Martta Jylhän käsikirjoitus on oudon löyhä tilanteessa, jossa suurin osa yleisöstä kuitenkin istuu katsomossa. Studio Pasilan kaltainen perinteinen teatteritila on tietysti hankala tämäntyyppiselle esitykselle. Toimivimpana olen kokenut vastaavat silloin, kun kaikki ovat samassa tilassa, osallistuivat ohjattuun tekemiseen tai eivät. Nyt eroottisen iloittelun juhlat pidetään vain lavalla, eikä sielläkään tapahdu mitään ajatuksia ravistelevaa katsottavaa.

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Espoon Teatterissa on vierailulla liikkeellä raikastettu kotimainen klassikkotragedia

Anna-Liisa ja Mikko eli Milla Kuikka ja Mika Silvennoinen.
Rolf Bamberg

Minna Canthin 130 vuotta vanha Anna-Liisa-näytelmä henkii Kajaanin kaupunginteatterin käsittelyssä hyvin tätä aikaa.

Niin kuin yleensä aina aiemmin, myös viime elokuisen Tampereen Teatterikesän pääohjelmiston kotimaisten esitysten kohdalle ilmaantui ensimmäisenä ”loppuunvarattu”-merkinnät. Kajaanin kaupunginteatterin Anna-Liisa oli siinä joukossa kärkipäässä, sen molemmat festivaaliesitykset myytiin loppuun nopeasti, ja hyvin se on käynyt kaupaksi vieraillessaan nyt Espoon Teatterin Revontulihallissa.

Kotimaiset klassikot siis vetävät yhä. Iloinen asia, kuten myös se, että uudet teatterintekijäpolvet kaivavat ja löytävät uusia näkokulmia näihin teoksiin ja puhkuvat mahdolliset pölykerrostumat niiden päältä.

NÄIN ON tehnyt Kajaanin kaupunginteatteria luotsaava Anni Mikkelson tuulettaessaan pieteetillä Minna Canthin tragediaklassikkoa. Näytelmän ydinasiat on silti pidetty keskiössä: avioittoman lapsen synnyttävän nuoren naisen avuttomuus moralistisessa yhteiskunnassa, patriarkaalisen perhe- ja kyläyhteisön vahvistama syyllisyyden taakka, ylipäätään 1800-luvun lopun naisen kohtalo, jossa hänet on ikään kuin määritetty miehen omaisuudeksi.

Vaikka esityksenkäsiohjelmassa todetaan, että ”tulkinta on polttavan ajankohtainen esitys naisten kehollisesta itsemääräämisoikeudesta”, ei Kajaanin kaupunginteatterin esitys itsessään tätä aspektia ihmeemmin alleviivaa tai manifestoi, vaan se on luettavissa ikään kuin dialogirivien, kuvien ja liikekielen välistä.

TAMPEREEN TEATTERIKESÄ
Kajaanin kaupunginteatteri
Minna Canth: Anna-Liisa

Ohjaus Anni Mikkelsen – Koreografia Maija Viipuri – Lavastus Markku Hernetkoski, Veera Kopsala (reliefit) – Puvustus Tiina Siltala – Valot Jukka Laukkanen – Rooleissa Milla Kuikka, Mika Silvennoinen, Vera Veiskola, Satu Turunen, Jukka Peltola, Jose Viitala, Teija Töyry, Janne Kinnunen, Maija Viipuri (tanssi)

Puhe, kuva, liike. Kajaanilaisten esityksen erityinen tuoreus syntyy juuri näiden kolmen ilmaisutavan liitosta. Anni Mikkelsonin ratkaisu, jossa näytelmän nimihenkilön epätoivossaan surmaama vastasyntynyt lapsi on fyysisesti läsnä tarinassa tanssija Maija Viipurin kehollistamana. on kiehtova ja väräyttävä ratkaisu. Se korostaa sitä, millaisen taakan Anna-Liisa on saanut kauhean tekonsa myötä kantaakseen. Suohon haudattu lapsi ei ole vain hänen mielessään, vaan myös silmissään, koko elämässään.

Maija Viipuri elävöittää ja syventää tanssillaan klassikkotragediaa.

Kuvataiteilija Veera Kopsalan suuret puureliefit, jotka tosin äkkiseltään vilkaistuna näyttävät maalauksilta, hallitsevat esityksen näyttämökuvaa sen toisella puoliskolla. Ne ovat kuin Anna-Liisan sanaton viesti juuri esiin nostetusta kehollisesta itsemääräämisoikeudesta, ja siitä, kuinka se on häneltä nuorena tyttönä riistetty.

CANTHIN SANAVARASTOON ei ehkä kuulunut nykyinen muoti-ilmaus toksinen, mutta hän ilmaisee saman asian monisanaisemmin, moni-ilmeisemmin. Anna-Liisan vain 15-vuotiaana raskaaksi saattama renkimies Mikko on sen kuuluisan toksisen maskuliinisuuden ruumillistuma. Hän on niljakas mutta livertelijänä taidokas heppu, jolle naiset ovat paitsi himojen tyydyttämistä varten, myös välinearvoltaan hyödyllisiä: Kortesuon Anna-Liisan kautta voi kohota talollisten sosiaaliluokkaan.

Mika Silvennoisen esittämä Mikko on takatukkaa ja inhaa kehon kieltä myöten niin täysverinen niljake, että pahaa tekee. Ja hyvää, sillä Silvennoisen roolityö on mainio.

Hänen vastapainonaan, ja lopussa myös vastavoimanaan Mikkelsonin tulkinnassa on Anna-Liisan pikkusisko Pirkko. Hän on nuoresta iästään huolimatta jo perhenormeja ja naisen betonoitua yhteiskunnallista asemaa uhmaava villikko, joka tuntuu tekevän mitä tahtoo ja puhuvan mitä sattuu. Esityksen harkitut verbaaliset anakronismit putoavat juuri hänen repliikeistään purevimmin. Vera Veiskolan railakkaasti esittämä hahmo tuo myös tarvittavaa iloa ja valoa umpimurheellisiin tapahtumakulkuihin.

Sen murheen keskiössä on tietysti Anna-Liisa. Milla Kuikka tekee pääroolin viisaasti, tunnetiloja taiten säädellen. Hänen Anna-Liisansa ei tyydy vain rypemään syyllisyydessään, vaan kasvaa tunnustuksensa myötä lasikattojen pirstojaksi. Naiseksi, jossa on synnintuntoista katumusta, mutta myös taistelijaluonnetta.

Minna Canth olisi voinut ollut ylpeä tästä Anna-Liisasta. Sekä nimihenkilöstä että koko esityksestä.

Tämä arvio on aiemmin julkaistu Demokraatti.fi-verkkosivulla 7.8.2024 ja julkaistaan nyt uudelleen esityksen vieraillessa Espoon teatterissa. Esityksiä Espoossa 2.5. klo 19, 3.5. klo 13 ja 6.5. klo 19.

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Jukolan viestissä aukeaa avoin umpikuja

Selostaja (Samuli Niittymäki) Jukolan yössä.

”Jokainen suunta on yhtä mieletön”, parahtaa Jukolan viestin radioselostaja yöhön.

Teatteri Takomon Existential Jukola -esityksen alkaessa selostaja on odottanut kaksi tuntia viestin viimeisen rastin läheisyydessä, että kolmatta sijaa pitävä kilpailija ilmestyisi näkyviin. Puhumattakaan seuraavista, kymmenistä kilpailijoista. Selostaja on pitänyt pokkansa pitkään, ja saamme todistaa, kuinka puheen tuottamisen ammattilainen kehii sanottavaa kerta toisensa jälkeen ei-mistään ja muun muassa siitä, mihin suuntaan rastilta kannattaa jatkaa kohti maalia.

TEATTERI
Teatteri Takomo
Existential Jukola
Työryhmä: Tuomas Rinta-Panttila, Samuli Niittymäki, Eva Louhivuori, Denisa Snyder, Ilkka Tolonen, Ville MJ Hyvönen

Metsä on sysipimeä, vain hiukan väsyneen näköinen täysikuu loistaa taivaalla ja puiden huminan keskeltä kuuluu yölintujen ääniä. Selostajan on oltava poissa näkyvistä ja kuiskittava hiljaa mikrofoniinsa, jotta ei paljastaisi rastin paikkaa.

Tässä vaiheessa meitä katsojia vielä naurattaa. Naurattaa yhä enemmän, kun selostajan lisääntyvä turhautuminen alkaa paljastua puheesta – “Täällä ei todellakaan näy ketään missään!”. Ja kun onneton amattilaisemme alkaa epäillä, ettei studiossakaan ole ketään, kuuluu yleisöstä jo kiekaisuja.

Me kaikki odotamme yhdessä Samuli Niittymäen esittämän selostajan kanssa kuten Vladimir ja Estragon Beckettin Huomenna hän tulee -klassikossa. Olemme saman ajattomuuden ja pakottavan hiljaisuuden äärellä, jossa jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Metsässä tilanne kehittyy kauhuksi, koska selostaja ainakin olettaa olevansa aivan yksin. Hänen tunteensa rinnastuu maapalloon, joka pyörii valtavassa avaruudessa, jota on mahdoton käsittää, vaikka hallussa olisivat fysiikan, biologian ja ihmiskunnan historian parametrit.

Koko aikana emme näe Niittymäkeä kunnolla. Hän ei ole meille läsnä, vain hänen ajatuksensa ovat. Niittymäen kyky ilmaista pelkästään äänellään monitasoisia tunnetiloja on ihmeellinen. Myöhemmin saamme nauttia myös hänen tanssijan lahjoistaan.

EXISTENTIAL JUKOLAN toinen osa on laulaja Eva Louhivuoren, näyttelijä-muusikko Denisa Snyderin ja rumpali Ilkka Tolosen konsertti. Se alkaa Snyderin laulamalla tunnekylläisellä ja rosoisella soololla ilman säestystä. Vähitellen mukaan tulevat Louhivuori ja Tolonen.

Laulujen oivaltavat sanoitukset kertovat arkisin kuvin isoista asioista, yksinäisyydestä, kaipuusta sekä merkityksen hakemisesta, mutta eivät ilman huumoria. Lohtu löytyy seurasta, toisista ihmisistä.”Älä jätä mua rauhaan!”, laulaa Snyder. Hän odottaa rakastaan “kuin kissa.”

Esityksen kovin erilaiset osat täydentävät kuitenkin toisiaan. Ensin kuulemme/koemme Niittymäen näyttämörunon, jonka jälkeen näemme/koemme samaa teemaa laulettuna ja lohdullisempana. Niittymäki piipahtaa tanssimassa toisessa osassa yhden kappaleen verran.

Niittymäki on tehnyt tai ollut mukana tekemässä inhimillisen olemisen perustuksiin kaivautuvia esitystä aiemminkin. Muun muassa Plup plup -soolo (2021) laittoi katsojat seuraamaan rotta-Samulin kärsimyksiä addiktiokokeissa, joissa yksi merkittävä tekijä oli häkkiin suljetun rotan yksinäisyys. Tatu Nenosen kanssa toteutettu Kohina käsitteli olemista, kuolemaa ja odottamista (2024). Molemmissa korostui Niittymäen kyky sanattomaan ilmaisuun, sekä fyysiseen että äänelliseen.

Kaikissa esityksissä kysymykset ovat niin suuria ja vastaukset väistämättä vajavaisia, että löydän niistä myös uskonnollisia sävyjä. Lohdullisimpana tämä työryhmän yhdessä valmistama, eksistentiaalinen Jukolan viesti. Kaikilla meillä on rastimme etsittävänä.

 

AVAINSANAT