VALIKKO

Teatteriarvio: Angels in America ei menetä tiivistettynäkään mitään perusvoimastaan

Tony Kushnerin kolossaalisen draaman ydinviesti siitä, että suvaitsevaisuus on ihmisyyden mittari, puree tässä ajassa täysillä.

Kun edellisen kerran eli marraskuussa 2010 näin Kushnerin Pulitzer-palkitun Angels in American, silloin koko mammuttimaisessa seitsemän tunnin mitassaan, oli se äärimmäisen vapauttava kokemus. Johanna Freundlichin kokoamalleen vapaalle teatteriryhmälle ohjaama esitys oli minulle yksi portti takaisin täyteen elämään pitkän sairaalajakson jälkeen.

Niinpä kirjoitin siitä yli 40-vuotisen teatterikriitikkotaipaleeni pisimmän arvion. Ehkä myös suitsuttavimman. Ainakin pituusennätys jäänee voimaan.

Näin myös Kushnerin ”Gay-fantasian kansallisilla teemoilla” (Angels in American alaotsikko) Otso Kauton ohjaaman seitsentuntisen Suomen kantaesityksen Kansallisteatterin Omapohjassa kolmekymmentä vuotta sitten . Siinäkään arviossa en superlatiiveissä juuri pihtaillut.

JOMMASSAKUMMASSA noista aiemmista kritiikeistäni – tai molemmissa – taisin nimetä Angels in American maailman parhaaksi 1960-luvun jälkeen kirjoitetuksi näytelmäksi. Kun viime keskiviikkona näin Enkeleiden kolmannen suomalaisen toteutuksen, ei minulla ole nyt mitään syytä tarkistaa kantaani. Ellei sitten pidentää aikaperspektiiviä: ehkä paras 1950-luvun jälkeen…

Linda Wallgren sai Tony Kushnerilta luvan dramatisoida alunperin kaikkine väliaikoineen noin kahdeksantuntisen, kaksiosaiseksi jaetun, mutta myös yhtenä massiivina esitetyn draaman nelituntiseksi. Siinä olikin kohdallani tämän kolmannen tulemisen kihelmöivin jännityksen aihe. Kun tiesi ennalta tekstin loistavaksi ja Wallgrenin taitavaksi ja rohkeaksi ohjaajaksi, suurin odotus, ja ehkä vähän pelkokin, oli siinä, kestääkö Kushnerin näyttämöeepos näin rajun tiivistyksen.

Vastaan nyt: kestää. Jossain kohdin se jopa parantaa sitä. Tekstin ydin korostuu.

TEATTERI
Suomen Kansallisteatteri, pieni näyttämö
Tony Kushner: Angels in America

Dramatisointi ja ohjaus Linda Wallgren – Suomennos Juho Gröndahl – Lavastus ja puvustus Tarja Simone – Valot Ville Virtanen – Videot Ville Virtanen ja Linda Wallgren – Äänisuunnittelu Joonas Outakoski – Musiikki Stina Koistinen, Joonas Outakoski Koreografi Suvi Kemppainen – Naamiointi Saara Huuhtanen – Rooleissa Aleksi Holkko, Markku Haussila, Timo Tuominen, Aksa Korttila, Otto Rokka, Leo Ikhilor, Inke Koskinen, Kristiina Halttu; muusikot Stina Koistinen, Joonas Outakoski

WALLGREN ON dramaturgiassaan sekä karsinut alkutekstiä että tiivistänyt näyttämökerrontaa ohjausratkaisuillaan. En toki osaa näytelmän pitkää alkuversiota ulkoa, mutta mitään olennaista ei tästä mitaltaan suppeamasta versiosta tuntunut puuttuvan. Vähän tosin jäin kaipaamaan originaaliteoksen kakkososan alussa kuultua ”maailman vanhimman elossa olevan bolshevikin” Aleksein monologia.

Aleksein ohella muutama muukin irrallinen sivuhahmo on karsiutunut pois, mutta aukkoja ne eivät kokonaisuuteen ole jättäneet.

Tony Kushner sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa (5.10.) tulleensa vähän suopeammaksi ohjaajien näytelmälleen tekemille dramaturgisille tiivistyksille ”kunhan keskeinen idea ja sisältö säilyy”.

Tuon vaateen Wallgrenin dramatisointi ja ohjaus täyttävät sataprosenttisesti. Angels in America on Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä aivan Kushnerin edellä mainitun teokselle antaman alaotsikon hermolla. Se on fantasiaa, se on gay-todellisuutta, mutta ne ”kansalliset teemat” ovat laajentuneet entistä globaaleimmiksi rasismin ja muun diskriminaation uudelleenvaltaamassa, koronan jälkeisessä sekä Trumpin oikeistopopulismin ja Putinin aggressiivisen tyrannian sotkemassa maailmassa.

Suurin odotus ja ehkä vähän pelkokin oli, kestääkö Kushnerin näyttämäeepos näin rajun tiivistyksen. Kestää.

Näytelmää on alettu kirjoittaa kaiketi joskus 1980-90-lukujen taitteessa, se on kantaesitetty Yhdysvalloissa kahdessa osassa 1991-92, sen tapahtumat sijoittuvat noin ehkä puolen vuoden ajanjaksolle vuosien 1985-86 vaihteeseen ja sen osien nimet ovat Millenium lähestyy ja Perestroika – ja silti se tuntuu yhä äärimmäisen ajankohtaiselta.

Angels in American keskusaiheita ovat 80-luvulla maailmaa ja erityisesti kaikkia homoseksuaaleja koetellut, pelottanut ja miljoonia ihmisiä tappanut aids sekä reaganilainen oikeistopuhuri. Tässä ajassa aids eli hiv–tartunta ei enää väistämättä tapa, pride-kulkueissa marssitaan perhekunnittain ja Reaganin oikeistolaisuus tuntuu Trumpin sakean nationalismin rinnalla sokerittomalta kevytversiolta. Vaikka maailma on nyt erilainen, näytelmän ydinviestit tulevat yhä iholle. Covid-pandemian tuoreet muistot auttavat meitä kaikkia ehkä ymmärtänään aidsin, tuon kammotun ”homoruton” (kuten sitä Suomessakin mediassa nimitettiin) synnyttämän pelon ja ahdistuksen. ”Aids mittaa amerikkalaisen suvaitsevaisuuden rajat.” Jotenkin noin menee yksi näytelmän repliikki, ja se sanoma pätee yhä globaalillammalla tasolla aina uusien virusten ilmaantuessa peloksemme.

Trumpismi on läsnä näytelmän yhdessä päähenkilössä, äärikonservatiivisessa juristissa Roy Cohnissa, joka on nyt ajankohtainen myös juuri ensi-iltaan tulleen The Apprentice -elokuvan kautta.

Näytelmän kolmas teema, kriisiaikana hajoavat rakkaudet, taas on ajaton.

ENKELIHÖSSÖTYSTÄ on läpi vuosikymmenten kuultu ihan vakavastkin otettavien ihmisten suista. Enkelihoitoja ja -terapioita ei Angels in American kirjoittamisen aikaan tainnut olla vielä keksitty, eivätkä bisnesenkelit leijailleet yrityselämässä, joten näytelmän enkelit ovat siinä ihan puhtaasti sitä itseään. Eli fantasiaa. Se vain muuttuu todellisuudeksi aidsiin sairastuneen Prior Walterin kuumehoureissa. Enkelien neuvosto valitsee Priorin profeetakseen välittämään apokalyptista viestään, mutta vaikka tunnetussa laulussa paha musta enkeli ottaa kenet haluaa, Prioria se ei lopulta saa.

Enkeliosasto on tässä nelituntisessa dramatisoinnissa kenties piirun pari hallitsevampi elementti kuin pitkässä versiossa, mutta ei häiritsevä meille antienkelisteillekään. Inke Koskisen esittämä, väriä tosiaan valkeasta mustaksi vaihtava pääenkeli, on paikoin jopa enemmän hirtehisen koominen hahmo kuin ylimaallinen ilmestys, vaikka vaikuttavasti näyttämön katosta laskeutuukin.

Silti Kansallisteatterin esitys on tenhoavimmillaan todellisuustasoillaan, newyorkilaisen homoyhteisön aids-ahdistuksessa ja sen aiheuttamissa ristiriidoissa kuten Prior Walterin ja hänen kumppaninsa Louisin katkerassa erossa. Aleksi Holkon esittämä Prior ja Markku Haussilan Louis ovat pelkästään näyttelijäsuoritusten ansiosta todella vangitsevia hahmoja, ja tuntuvat tässä tiiviimmässä totetuksessa myös moniulotteisemmilta kuin aiemmin näkemissäni. Ehkä kyse on myös siitä, että Wallgrenin ensemblessä ne kuuluisat representaatioasiat ovat kohdallaan – mutta tästä tematiikasta en tohdi jatkaa pidemmälle.

Kushnerin näytelmän tosipohjaista pahishenkilöä Roy Cohnia ovat aiemmissa suomalaisversiossa näytelleet Aarre Karén ja Matti Onnismaa (molemmat rooleissaan loistavia), ja nyt vuorossa on Timo Tuominen, jolle aiempia töitänsäkin ajatellen rooli tuntuu sopivan kuin luuri Cohnin kouraan – ja niitä luureja on näpeissä parhaimmillaan varmaan viisi yhtäaikaa (Cohn haaveileekin sekä näytelmän alussa että katkerassa lopussa, että olisi syntnyt mustekalaksi, kun kahdeksassa lonkerossa on ne ”imujututkin”). Cohn kiistäävielä aids-diagnoosin saatuaankin olevansa homo. ”Olen hetero, joka vain tykkää panna miehiä”, kiteytyy hänen syvä identiteettianalýysinsä.

Roy Cohn (Timo Tuominen) – koko perkele mieheksi.

Ihan alkuhetkillä Cohnin ruokoton, rotu-, nais-, homo- ja liberaalivihasta kumpuava räyhäntä näyttäytyy ehkä turhan koomisessa valossa. Hahmolla itselläänkin näyttää puskevan nauru raivonsa läpi, mutta hänen tapauksessaan konkretisoituu sanonta itkusta jälkeen pitkän ilon. Tämä tosielämän musta eminenssi, jonka cv:hen kuuluivat muun muassa mccarthyismin ajan kommunistivainot, Rosenbergin pariskunnan kuolemantuomio, Nixonin ja Reaganin taustalla suhmurointi kuin Donald Trumpin mentorointikin, saa pahan palkkansa fataaliin aidsiin sairastuessaan. Siinä ei Cohnia auta enää laittomasti hamstratamansa azt-lääkekään, joka oli aidsin alkuhistorian edes vähän tepsivä rohto, ja josta nykyään käytössä olevat tehokkaat hiv-lääkkeet on jalostettu.

KUTEN JO todettua, Wallgrenin kokoama näyttelijätiimi on timanttista laatua. Kaikille riittää kunnolla töitä ja useimmille moneen rooliin.

Itselleni kirjosta jäi kutkuttavina mieleen esimerkiksi Kristiina Haltun näyttelemät mormoniäiti Harper Pitt sekä kostoa Cohnille kujertava Ethel Rosenbergin haamu.

Leo Ikhilor on loistava drag-queenin hommista sairaanhoitajaksi ruvenneena Belizenä, joka on tässä versiossa pääsee ehkä evahvemmin esille kuin seitsentuntisissa. Hyvä niin, sillä hän on tarinan ainoita aidosti eikä vain myötätunnosta rakastettavia ihmisiä. Sellainen säälistä sympattava tapaus on Aksa Korttilan ja Otto Rokan esittämä hajoava Pittin pariskunta, jonka elämästä näkyvät heti ensinäyttäytymisessä kaikki katastrofin ainekset.

Kun nyt rakastettavuudesta tuli puhe, niin sellaisia ovat myös monet Linda Wallgrenin ohjausratkaisut. Hurmaannuin esimerkiksi erittäin tiheään simultaaniseen kohtaukseen, jossa Pittin pariskunta sekä Prior ja Louis särkevät yhteiselojaan samaan aikaan, rinnatusten. Tällä keinolla esitys lyheni jo heti varmaan 15 minuuttia alkuperäisestä. Pidin myös ratkaisusta, että jolla päähenkilöiden mielikuvitelmien hahmot ja haamut Ethelistä Harper Pittin mielenmatkoja operoivaan Herra Valeeseen leijailivat toisinaan tapahtumien taustalla silloinkin, kun eivät olleet osa kohtausta. Myös fyysisten rakkauskohtausten toteutus on esityksessä toteutettu väräyttävästi. Ne ovat sekä vimmaisen kiihkeitä, soveliaasti rujoja että joskus epätoivossaan koomisen kömpelöitä.

Edellisistä määritelmistä tuo ”sopivasti rujo” erototen istuu myös Tarja Simonen näyttämölle luomaan visuaaliseen kokonaisuuteen. Neljässä tunnissa vain vähän muuttuvassa näyttämökuvassa vinksahtanut enkeliestetiikka, kliininen sairaalaympäristö ja haamumaailma kohtaavat vavattomasti, toisiinsa kolisematta. Myös Simonen luoma puvustus antaa katsojalle tilaa värittää omaa fantasiakuvastoaan.

Kun näin loppuvuotta eletään, on jo vähän kornia sanoa, että jos ajattelitte katsoa tänä vuonna vain yhden teatteriesityksen, katsokaa Angels in America. Sanon sen silti. Esitys muuten jatkaa Kansallisteatterissa vielä kevätkaudellla, joten katsomisiaan tarkoin valikoivat voivat ottaa sen ohjelmaansa ensi vuodenkin The Esitykseksi.

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Uskomatonta ilotulitusta ja herkkävireistä liiketulkintaa

Compagnie Hervé Koubi: Sol Invictus.

Kuopion Tanssiviikko eteni katutanssipainotteisesti myös festivaalin loppupäivien kahden ulkomaisen esityksen kohdalla.

Niistä toinen oli Miller de Nobilin duettoteos There Was Still Time kaupunginteatterissa ja toinen ranskalaisen Compagnie Hervé Koubin Sol Invictus Olvi Areenalla.

Enpä olisi uskonut, että Olvi Areena vaikuttaa jo toisessa esityksessään hivenen liian pieneltä. Mutta niin vain kävi, kun Sol Invictus, tarkoituksella tai tarkoittamatta, pursuili välillä yli näyttämön reunan.

Pursuili esitys muutenkin, erityisesti huikeaa tanssitaitoa. Ryhmän perustaja ja teoksen koreografi, ranskalais-algerialainen Hervé Koubi oli halunnut koota teosta varten mahdollisimman laajan tanssijaryhmän niin maantieteellisesti kuin tanssilajillisestikin. Yhdeksäntoistajäsenisen, pääasiassa miestanssijoista koostuvan, ryhmän tanssijat tulivat eri puolilta maailmaa lähes kaikista maanosista. Tanssillisesti he edustivat eri katutanssilajeja, akrobatiaa, taistelulajeja ja myös itse kehittämiään tanssityylejä.

Koubin teoksen pääsanomana oli rakkaus elämään ja tanssiin. Tanssin kautta ja avulla luomme iloa, valoa ja yhteenkuuluvuutta. Tanssien voimme juhlia, loistaa taidoillamme ja kohdata toisen ihmisen. Tätä sanomaa tanssijoiden taustojen kirjavuus ja laajuus palveli erinomaisesti.

Esityksenä Sol Invictus oli mahtava, ylitsepursuava, hallittu kaaos. Jatkuvana virtana toistensa lomassa tanssijat esittelivät uskomattomia taitojaan. Juuri kun katsoja alkoi hieman kyllästyä tähän taitokavalkaadiin, Koubi keräsi heidät hetkeksi yhteisen koreografisen osuuden pariin. Yhteisessä liikekielessä näkyi taistelulajeista tuttuja käsieleitä sekä eri maiden kansantanssien askelkuvioita.

TANSSI
Kuopio tanssii ja soi

Miller de Nobili: There was still time
Koreografia Maria Chiara de´Nobili & Alexander Miller— Sävellys Gábor Halász – Lavastus Sabine Mäder – Valot Geohwan Ju – Dramaturgia Marie Glassi – Tanssijat Alessandro Ottaviani ja Nam Tran Xuan

Compagnie Hervé Koubi: Sol Invictus
Koreografia Hervé Koubi – Musiikki kooste

Vaikka teoksessa oli näyttäviä, jättimäisen kultaisen kankaan kanssa toteutettuja rauhallisempia, ja ehkä syvällisempiäkin, jaksoja, päävaikutelmana oli loputon vauhti. Sitä toteutettiin niin juosten, pyörien kuin hypäten kaikilla mahdollisilla, ja mahdottomillakin, katutanssin ja akrobatian tavoilla ja liikkeillä.

Teoksen tanssijoille ei mikään tuntunut olevan liikkeellisesti mahdotonta. Ei edes yksijalkaisena katutanssiminen. Yhdeltä ryhmän tanssijoista todella puuttui toinen jalka, mutta se ei selvästikään ollut mikään este loistavalle ja monipuoliselle tanssille.

Kaikki ryhmän tanssijat olivat teknisesti ja tanssillisesti uskomattomia ja Koubi antoi koreografiassaan heidän loistaa sekä kunkin vuorollaan että kaikkien yhdessä. Silti hän piti langat käsissään ja loi kokonaisuudesta yhtenäisen. Oman eksoottisen lisänsä esitykseen toi sen musiikkikooste, jonka teokset Ludwig Van Beethovenista Steve Reichiin olivat mielenkiintoisessa ristiriidassa tanssin kanssa.

Sol Invictus oli sitä mitä lupasi, upea ylistys tanssille, mutta ei muuta. Siitä nautti ja sitä hämmästeli, mutta se ei varsinaisesti koskettanut. Toisaalta ei kaikkien esitysten tarvitsekaan, jos niillä on muuta annettavaa.

MILLER DE NOBILIN Tanssiviikon toinen esitys kaupunginteatterissa, There Was Still Time, oli hyvin erilainen kuin heidän Pack -teoksensa. Toki siinä oli paljon samaakin, vaikkapa aivan erinomaiset tanssijat Alessando Ottaviani ja Nam Tran Xuan, joille ja joiden kanssa tiivis duetto oli tehty.

Teos oli saanut inspiraationsa Samuel Beckkettin absurdista klassikkonäytelmästä Huomenna hän tulee. Tämä tieto oli kuitenkin melkeinpä haitaksi, kun katsoja lähes huomaamattaan ryhtyi etsimään esityksestä yhtymäkohtia näytelmään.

Intensiivinen esitys tapahtui epämääräisessä ei-missään. Paikassa, jossa olijat eivät oikein tienneet, missä olivat, miksi ja kauanko olivat olleet ja olivatko he johonkin menossa. Muistotkaan eivät tuntuneet olevan yhteisiä, vaikka ne ilmeisesti oli yhdessä koettu.

Ottaviani ja Xuan olivat kuin pari, joka on elänyt niin kauan yhdessä, että yhdessäolon syyt olivat unohtuneet, mutta tarve ja pakko oli jäljellä. Yhdessä ei voinut olla, mutta poiskaan ei pystynyt lähtemään. Ja olemisen tyhjyyttä oli pakko täyttää tekemisellä, oli sillä päämäärää tai ei. Myötätunto ja agressio keskinäisessä suhteessa vaihtelivat rajusti ja johtivat lopulta umpikujaan.

Esitys oli fyysisesti vaativa ja äärimmäisen raskas. Se oli vahvaa liiketeatteria, jonka pohjana oli katutanssi, mutta joka oli siitä kehittynyt omaksi ilmaisulliseksi liikekielekseen. Se vilisi lukuisia liikkeellisiä yksityiskohtia melkein hengästyttävyyteen asti. Jopa varpaat tanssivat.

Sekä Ottaviani että Xuan olivat aivan ilmiömäisiä tanssijoita. He artikuloivat liikettä uskomattomalla tavalla, hienovireisesti ja tarkasti. Pieninkin liikkeellinen yksityiskohta näkyi. Heidän keskinäinen työskentelynsä oli täysin saumatonta. Silti he säilyttivät oman persoonallisen tanssijanlaatunsa, jossa Xuan oli aavistuksen verran pidättyväisempi ja minimalistisempi kuin Ottaviani.

Gábor Halászin musiikki vaihteli erilaisista nakutuksista pianosooloon. Se sekä korosti että seurasi näyttämön tapahtumia. Lavastuksen pääelementtinä olivat eri asennoissa katosta roikkuvat loisteputket, joiden syttymisen ja sammumisen yhteyttä tanssiin en aina tavoittanut.

There Was Still Time oli ehdottomasti tähänastisen Tanssiviikon eniten ajatuksia herättävä teos niin sisällöllisesti kuin ennen kaikkea tanssillisesti.

Miller de Nobilin There was still time – esityksessä tanssivat (Kuva: Alexander Miller)

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Kuopion Tanssiviikon avausviikonloppu tarjosi monenlaisia vaikuttavia esityskokemuksia katutanssista saamelaiskulttuuriin

Miller de Nobili -ryhmä toteutti PACK-esityksellään oivallisesti Kuopion tanssifestivaalin tämänvuotista teemaa, katutanssia.

Jo 56. Kuopio Tanssii ja soi alkoi viime perjantaina. Se on uuden taiteellisen johtajan, Kenneth Kvarnströmin viisivuotisen kauden ensimmäinen festivaali.

Kokonaisuudessa on maksullisine ja ilmaisine esityksineen, kursseineen ja tanssikoulukatselmuksineen paljon samaa kuin kaikkina muinakin vuosina. Joitakin asioita on kuitenkin muuttunut.

Festivaali alkoi tänä vuonna vajaata viikkoa totuttua aikaisemmin ja se kestää hieman pitempään, kahden viikonlopun yli ensi sunnuntaihin asti. Yksi tuttu esiintymispaikka ei ole mukana. Eri syistä pois jääneen Musiikkikeskuksen sijasta esityksiä on Olvi Areenalla.

Katutanssi ja sen eri muotojen sulautuminen nykytanssin kanssa esityksissä on yksi tämän vuotisen festivaalin teemoista. Se ei ole odottamatonta, sillä Suomessakin on jo useamman vuoden ajan nähty teoksia, joissa katutanssi on yksi nykytanssiesitysten liikekielistä.

ALOITUSPÄIVÄN ESITYKSISTÄ toinen olikin vahvasti katutanssiin pohjaava. Italialaissyntyisten Maria Chiara de’Nobilin ja Alexander Millerin Dresdenissä toimiva ryhmä Miller de’ Nobili korkkasi teoksellaan PACK myös Olvi Areenan.

Tanssiteosten esittäminen jäähallissa ei sinänsä ole uutta, mutta Tanssiviikon toisena pääesityspaikkana näin ei ole ennen ollut. Mustin sivu- ja taustaverhoin rajattuna esitystilana halli ainakin katsomosta käsin toimi moitteettomasti. Yleisön kannalta puitteet olivat jonkin verran karumpia ja arkisempia kuin mihin ehkä Tanssiviikolla on totuttu.

Toisaalta ainakin tähän teokseen esityspaikka sopi miljööltään erinomaisesti. Viidelle miehelle tehdyn PACKin koreografia pohjasi katutanssiin, jota yhdistettiin nykytanssin liikekieleen. Samalla teoksessa pyrittiin haastamaan hiphopin ja breikin mieskuvaa ja kulttuurisia stereotypioita tuomalla mukaan herkkyyttä, epävarmuutta ja tuskaakin pelkän maskuliinisen uhon sijaan.

Toki sitäkin teoksesta löytyi sekä leikillisessä, poikamaisessa muodossa että voimakkaan agressiivisena. Esityksen sisällöstä näkyikin selvä kehityskaari, joka kuvasi yhteisön tai ryhmän syntymistä, tiivistä yhdessäoloa ja vähitellen eri syistä syntyviä säröjä sekä lopulta rankkojenkin kasvukipujen kautta uuden syvemmän yhteyden löytymistä.

Tärkeintä teoksessa olivat kuitenkin ehdottomasti liike ja tanssi. Ja se oli upeata, fyysisesti vaativaa ja erittäin energistä. Jokainen esityksen tanssija, niin Alessandro Ottaviani, Sem Deliveyne, Anton Schalnich, Niklas Capel kuin Nam Tran Xuan, oli ehdottomasti yksilö, ei vain osa ryhmää. Kullakin oli liikkeellisesti omat erityistaitonsa ja he saivat myös tuoda ne esille. Silti he toimivat selkeästi yhdessä. Kaikki olivat myös äärimmäisen tasavahvoja niin tanssiteknisesti kuin ilmaisullisestikin. Heissä oli uskallusta monenlaiseen tunneilmaisuun ja hurjaa läsnäolon iloa ja paloa. Tanssijoista myös huokui vahva luottamus toisiinsa, joka ei useimmiten synny kuin pitkäaikaisen yhdessä tekemisen myötä.

Kaiken tämän de’ Nobili ja Miller olivat osanneet paketoida tiiviiksi kokonaisuudeksi, joka kantoi alusta loppuun ja tulkitsi teoksen sisältöä juuri niin viitteellisesti kuin oli tarkoituskin.

Antonia Krullin puvustuksen katu-uskottavat t-paita ja verkkarihousuasut antoivat eleettömyydessään tilaa tanssille. Yhtä itsestään numeroa tekemättömät olivat Geohwan Jun valot, jotka sekä ohjasivat välillä katsojan huomiokykyä että loivat näyttämölle tarvittavia ilmapiirin muutoksia. Kokonaisuudelle antoi vahvan pohjan Michele Strobinon musiikki, joka myös muuntui tapahtumien ja tunnelmien myötä sykkivästä biitistä herkkään pianosooloon.

TANSSIFESTIVAALI
Kuopio Tanssii ja soi

Miller de Nobili: PACK
Koreografia Maria Chiara de’Nobili & Alexander Miller – Dramaturgia Marvin Neidhardt – Sävellys Michele Strobino – Valot Geohwan Ju – Puvut Antonia Krull – Tanssijat Alessandro Ottaviani, Sem Deliveyne, Anton Schalnich, Niklas Capel, Nam Tran Xuan

Elle Sofe Company: Vástádus eana/The answer is land
Koreografia Elle Sofe Sara – Sävellys Frode Fjellheim

Reijo Kela: Hiljainen kansa
Esitys ja installaatio Reijo Kela – Musiikki ja laulut Heikki Laitinen

NORJALAISEN Elle Sofe Companyn esitys Vástádus eana/The answer is land Kuopion kaupunginteatterissa oli vaikuttava kokemus. Tai oikeastaan esitys alkoi jo läheisen Valkeisen lammen rannalta, jossa yleisö ikään kuin kutsuttiin mukaan yhteiseen rituaaliin esityksen aloitusjoiulla.

Sitten tunnelma tosin hieman rikkoutui vaeltaessamme joukkona esiintyjien perässä teatterille. Nopeasti hieman maaginen ilmapiiri kuitenkin palasi jopa entistä voimakkaampana niin näyttämön kuin katsomon kattavassa kellanhämärässä valaistuksessa ja esiintyjien vakavan olemuksen myötä.

En ole saamelainen, en tunne saamelaista kulttuuria tai perinteitä, enkä osaa saamen kieltä. Siksi esityksessä oli varmasti tasoja ja tapahtumia, joita en tavoittanut tai ymmärtänyt. Tilannetta olisi voinut auttaa, jos saatavilla olisi ollut edes jonkinlainen sisältöselostus joikujen sanoista, sillä ne olivat selvästi hyvin tärkeitä. Tapahtumat näyttivät joko noudattavan tekstejä tai joiut olivat reaktioita näyttämötapahtumiin.

Kokonaistunnelmaltaan ankaran, totisen ja surumielisenkin teoksen aiheena olivat yhteisöllisyys sekä ihmisen ja luonnon suhde.

Yhteisössä elämiseen kuuluvat myös monet sanattomat säännöt. Niiden paine ja rikkominen olivat myös esityksen teemoja, sillä yksi esityksen hurjimmista ja koskettavimmista kohtauksista kuvasi ryhmän yhden jäsenen sietokyvyn ylittymistä ja sen seurauksia.

Teos on tehty seitsemälle naisesiintyjälle. Vaikka kaikki heistä sekä tanssivat että joikasivat, keskittyi teknisesti vaativampi ja monipuolisempi liikekieli kolmelle tanssijalle. Vastaavasti musiikin solistiset osuudet ja suurin osa tekstistä oli neljän muun esiintyjän vastuulla.

Elle Sofe Company: Vástádus eana/The answer is land. (Kuva: Michele Monasta-Maggio)

Musiikin teokseen on tehnyt joikuprofessori Frode Fjellheim, joka sävellyksessään on monipuolistanut ja käsitellyt uudella tavalla joikuperinnettä. Runsaasti eri tavoin kaiulla käsitelty esiintyjien joikaaminen täyttikin näyttämön mahtavalla äänimaailmalla, jossa kuuluivat monenlaiset tunteet. Tosin enimmäkseen tunneskaalan tummemmasta päästä.

Tummasävyinen oli myös esityksen visuaalinen maailma. Esiintyjien mustien asujen ainoina väripilkkuina olivat punaiset päähineet tai nauhat. Mustaa, seiniä myöten riisuttua näyttämöä hallitsi taustalla suuri ympyrä, josta riippui eri punaisen sävyisiä tekstiilinauhoja. Etualalla puolestaan kattoon kohosi punertavin tekstiilimateriaalein verhottu pylväs. Molemmat kuin eri tavoin pyhiä paikkoja.

Elle Sofe Saran koreografia pohjautui saamelaiseen hengelliseen käytäntöön ja muodostelmatanssiin, mutta myös nykytanssin liikekieleen. Perusliikkeinä olivat erilaiset askelkuviot ja rytmin tuottaminen jaloilla. Olennaista oli myös esiintyjien eräänlainen kehollinen ylväys, joka näkyi ryhdissä ja eleissä. Voimakkaisiin tunneilmaisuihin ja yhteisöllisyyteen syntyvien säröjen ilmaisuun käytettiin nykytanssin sanastoa. Koreografia oli kuitenkin hyvin yhtenäinen ja joustava ja liikkeellinen vaihtelu palveli loistavasti kokonaisuutta.

Teoksen esiintyjät olivat äärimmäisen keskittyneitä. Näki, että niin teoksen sisältö kuin sen esittäminen oli heille erittäin tärkeää. He vaikuttivat olevan joikuesityksissään aivan suvereeneja, mutta myös tanssi eli ja hengitti intensiivisenä.

Vástádus eana/The answer is land oli ei-saamelaistaustaisellekin hyvin voimakas ja jopa mystinen kokemus. Miltä se mahtoikaan tuntua katsojasta, joka ymmärsi täysin sen käsittelemää maailmaa.

Herkkä ja huikea osoitus taiteilijan sitkeydestä

HILJAINEN KANSA seisoo tiiviissä rykelmässä metsäisessä rinteessä Syväniemen vanhan rullatehtaan raunioiden vieressä ja tuijottaa järvelle. Nämä 250 turvepäistä hahmoa eivät julista, vaan näyttävät juhla-asuissaan pikemminkin haikeina miettivän, kuinka nopeasti aika kulkeekaan ja erilaiset pienemmät ja suuremmat elämän hetket kiitävät ohi.

Kyseessä on tanssitaiteilija Reijo Kelan uusin versio jo vuonna 1988 ensimmäisen kerran Suomussalmella toteutetusta ympäristö- ja performanssiteoksesta Ilmarin kynnös. Tuolloin arkiasuihin puettuja hahmoja oli 973, joka vastasi Kelan synnyinpitäjän työttömien määrää. Teoksesta tuli nopeasti kuuluisa ja se on siitä lähtien seissyt paikallaan yhtenä maamme kulttuurikohteista.

Hiljainen kansa. (Kuva: Heikki Huttu)

Nyt yhdessä Syväniemen kyläyhdistyksen kanssa toteutetut hahmot juhlistavat Kuopion kaupungin 250-vuotisjuhlaa. Mietteliäät turvepäät seisovat paikallaan lumen tuloon asti.

Kuten alkuperäiseenkin teokseen, myös tähän kuuluu muutamia lyhyitä performanssiesityksiä, joista kolme Kela viikonlopun aikana toteutti yhdessä muusikko Heikki Laitisen kanssa.

Kela (s. 1952) on läpi koko uransa ollut tunnettu tavallisuudesta poikkeavista ja näyttämötilakäsitystä haastavista esityksistä, joissa hän on monin tavoin asettanut myös itsensä alttiiksi. Tämän kertainen Hiljainen kansa -toteutus kuitenkin ylitti ne kaikki. Se oli huikea osoitus taiteilijan sitkeydestä ja peräänantamattomuudesta, jossa sovittu esitys toteutetaan kehon esteistä huolimatta, vaikkakin ne huomioiden.

Esitys myös osoitti, että pakollisena apuvälineenä toimiva rollaattori ei kahlitse taiteellista tulkintaa. Se voidaan kuljettaa mukana vaikka saunan katolle.

Kelan esitys Laitisen improvisoidun puhelaulun myötäilemänä kulki katolta alas maanpinnalle yleisön keskelle ja takaisin katolle. Hyvin lähellä katsojaa tapahtunut esitys oli herkkä ja hauras, mutta pilkahteli siinä myös hiven leikkisyyttä. Kela otti muutaman kerran kujeellista kontaktia katsojiin ja lopussa hän katolla maatessaan heitteli kukkapuskan kukat päälleen kuin parodisena kiitosseremoniana. Hiljainen kansa seurasi tapahtumia vain taustalla, varsinainen esitys ei kulkenut sen joukossa.

Hiljainen kansa esityskokonaisuus oli monella tavalla ainutlaatuinen kuten performanssiesitykset yleensä ovat ja siten se myös korosti läsnäolon ja hetkiin tarttumisen merkitystä.

 

AVAINSANAT

Kuopion tanssifestivaalin veturiksi tulleen Kenneth Kvarnströmin resepti: Tanssia ja ahvenkukkoa

Kenneth Kvarnström on huomenna perjantaina alkavan Kuopio tanssii ja soi -festivaalin tulevaksi viisivuotiskaudeksi valittu uusi taiteellinen johtaja.

Minna Tawast

Vahvasti hip hop- ja breakvaikutteinen teos avaa perjantaina Kuopio tanssii ja soi -festivaalin pääohjelmiston. Sen on koonnut festivaalin uusi taiteellinen johtaja, joka tulevat viisi vuotta on Kenneth Kvarnström.

Kuopion kansainvälinen tanssifestivaali on saanut kansainvälisen taiteellisen johtajan. Karjaalla syntynyt Kenneth Kvarnström on jo vuosia sukkuloinut Suomen ja Ruotsin välillä. Suomi-palkittu taiteilijaprofessori on kiertänyt oman ryhmänsä kanssa myös ympäri maailmaa sekä tehnyt tilausteoksia esimerkiksi Sydney Dance Companylle ja Göteborgin oopperan tanssiryhmälle. 2000-luvun alussa hän johti neljä vuotta Tukholman Dansens Husia. Nykyisin Kvarnström toimii vapaana tanssitaiteilijana ja asuu Ruotsissa.

Vielä 2000-luvun alussa Kuopion festivaalilla vieraili vuosittain parhaimmillaan kymmenkunta kansainvälistä teosta. Kvarnström on tuonut Kuopion tämän kesän ohjelmistoon ryhmät Saksasta, Ranskasta, Tanskasta, Norjasta ja Espanjasta. Suomen nykyhallituksen kulttuuripolitiikka kiristää kukkaronnyörejä, vaikka festivaalien yleisöt ovatkin yleisesti ottaen palanneet korona jälkeen katsomoihin.

Pääohjelmistossa nähdään kansainvälisten esitysten ohella kolme kotimaista. Lisäksi Gaala-kokonaisuudessa esiintyy kotimaisia tanssijoita sekä Jarkko Mandelinin Kinetic Orchestra, jonka Silence-teos täytti Pasilan studion katsomot viime syksynä. Reijo Kelan Hiljainen kansa juhlistaa Kuopion kaupungin 250 vuotta 250:llä hahmolla. Se avataan festivaalin ensimmäisenä päivänä, 6. kesäkuuta. Osana teosta nähdään performansseja eri puolilla kaupunkia.

Ensimmäisen festivaaliohjelmiston laatiminen ei taiteellisen johtajan mielestä mennyt aivan kuin Strömsössä.

– Tämä taitaa olla neljäs versio alkuperäisestä suunnitelmastani. Isoin yllätys oli, että on aika hankalaa saada logistiikka toimimaan, kun festivalin kesto on vain kaksi viikonloppua ja pari arkipäivää. Tietyt produktiot eivät kierrä juuri festivaalin aikaan, jotkut ovat teknisesti liian vaativia, joku ei halua tulla Kuopioon ja niin edelleen. Tässä suhteessa esimerkiksi Tukholman Dansens Husin ohjelmiston rakentaminen oli helpompaa. Nyt on kuitenkin saatu kasaan mielestäni kiinnostava kokonaisuus.”

SAKSASSA TYÖSKENTELEVÄT koreografit Maria Chiara de’ Nobili ja Alexander Miller ovat valmistaneet festivaalin pääohjelmistoon There Was Still Time -teoksen yhdessä tanssijoidensa kanssa. Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmästä inspiroitunut teos sai ensi-iltansa Venetsian tanssibiennalessa viime kesänä. Koreografisesti se pohjaa hip hopiin ja breakiin. Ryhmän toinen teos Pack puolestaan haastaa miehisyyden myyttejä.

Kuopion festivaalilla nähdään muun muassa Miller de Nobili -ryhmän hip hopiin ja break danceen pohjaava teos There Was Still Time.

Edellisten lisäksi ranskalais-algerialaisen Hervé Koubin ryhmän Sol Invictus on saanut vaikutteita urbaanista tanssista. Teoksen seitsemäntoista tanssijaa tulevat eri puolilta maailmaa. Heissä on katutanssijoita, battle-mestareita, akrobaatteja sekä ainutlaatuisen tyylinsä kehittäneitä tanssijoita esimerkiksi Amazonin alueelta ja Siperiasta.

Katutansseissa korostuu improvisointikyvyn lisäksi tekninen taituruus. Mitä ne tuovat eurooppalaiseen nykytanssiin?

– Haasteita. Varsinkin Kuopiossa nähtävissä teoksissa näkyy taituruus ja kehon hallinta; improvisaatiota ei niinkään. Monessa eurooppalaisessa ryhmässä joko koreografit tai useampi ryhmän tanssija on lähtöisin katutanssin parista. Teokset ovat todella nerokkaita ja hiottuja kokonaisuuksia. Sanoisin että noin 70 prosenttia viime aikoina valmistuneista nykytanssiteoksista on erilaisia hybridimuotoja.

VUONNA 1969 perustettu Kuopio tanssii ja soi on ollut pitkään pohjoismaiden suurin kansainvälinen tanssifestivaali. Siellä ovat kohdanneet kotimaiset ja ulkomaiset ammattilaiset sekä tanssijaksi opiskelevat. Ruotsalaisen Danstidningen-lehden päätoimittaja Ann-Marie Wrange määritteli vielä 2019 ilmestyneessä festivaalin juhlakirjassa Kuopion festivaalin yhdeksi Euroopan tärkeimmistä alan tapahtumasta Lyonin ja Venetsian tanssibiennaalien ohella.

Kansainvälistä yleisöä ei ole viime vuosina kuitenkaan kovin paljon näkynyt – eikä kansainvälistä mediaakaan. Kotimainen ammattilaisyleisökin on harventunut. Festivaalin maksettujen lippujen myynti on laskenut Finland Festivalsin vuodesta 2010 julkaistujen käyntitilastojen mukaan vuoden 2010 9700 myydystä lipusta viime vuoden 5896 myytyyn lippuun. Kokonaiskävijämäärä lisääntyneine ilmaisnäytöksineen on koronavuosia lukuunottamatta liikkunut viime vuosina yli 30 000:ssa, kun se kymmenluvun alussa pysytteli 10 000:ssa. Myös festivaalin laaja kurssitarjonta tuo opiskelijoita ja tuloja festivaalille.

– Ajat ovat muuttuneet: Matkustaminen ja hotelliasuminen on kallista. Myös internetillä on osuutensa tähän kehitykseen. Ennen Suomessa ei ollut tilaisuutta nähdä ulkomaisia ryhmiä muutoin kuin festivaaleilla. Nykyisin voi katsoa esimerkiksi suoratoistoja verkon kautta. Kansainväliseen painoarvoon vaikuttaa myös, että nykyään samantyyppisiä festivaaleja on useita ympäri Eurooppaa. Siksi se sauna ja valkoiset yöt ovat ehkä tärkeitä. Ja tietysti hyvä vastaanotto. Ja ahvenkukko, virnuilee Kvarnström.

Toiminnanjohtaja Salima Peippo kertoo olevansa helpottunut, kun valtionavustus pysyi kulttuurirahoituksen leikkauksista huolimatta edellisvuoden tasolla, 200 000 eurossa. Hän huomauttaa, että hintojen nousu, pääsylippujen alv-kannan nosto ja monet muut asiat vaikeuttavat kuitenkin toimintaa joka vuosi. Samalla tasolla pysymiseen vaadittaisiin pientä vuosittaista avustusten nousua.

Kuopion kaupungin kanssa solmittu yhteistyösopimus on taannut vuosittaisen kaupunginavustuksen, joka tänä vuonna on 352 000 euroa.

Tänä vuonna aikavälille 6.6. – 14.6. osuvan festivaalin esityksiä nähdään nyt myös Olvi Areenalla Musiikkikeskuksen jäätyä pois festivaalin käytöstä. Toki tanssiteos näyttää jäähallikatsomosta toiselta kuin teatterimaisen tilan näyttämöltä, mutta ongelmia oli myös Musiikkikeskuksen taakse kapenevan lavan kanssa. Kvarnström näkee tilanteessa hyviä puolia:

– Se mahdollistaa suurempien ryhmien saamisen Kuopioon. Näyttämöstä voidaan rakentaa isompi kuin Musiikkikeskuksessa.

KVARNSTRÖM NOUSI suomalaiselle tanssitaivaalle 1990-luvulla persoonallisilla, aggressiivisilla ja fyysisesti vaativilla koreografioillaan kuten Carmen (1993), XXX (1995) ja no-no (1996). Niiden jälkeen tuli monta merkittävää teosta, ja Kvarnström toimi muun muassa Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän pääkoreografina sekä koreografian apulaisprofessorina Teatterikorkeakoulussa. Hän pitää kulttuurin ja taiteen tekijöiden tämänhetkistä tilannetta Suomessa todella vaikeana

– Isot leikkaukset kohdistuvat freekentälle. Se ei ole hyvä. Tanssiteokset ovat enimmäkseen pienimuotoisia, ja harvalla ryhmällä on mahdollisuus tuottaa isompia kokonaisuuksia. Hienoa, että Reija Wäre sai tällaisessa tilanteessa koreografioida Kansallisoopperalle ison Edith Piaf -baletin vuoden alussa. Tanssin talon vuokrat taas ovat niin korkeat, että ihmettelen, kuinka tanssin kenttää voidaan kehittää! Onko kaikkien teosten nyt pakko puhutella suurta yleisöä?

Esimerkiksi Venetsian biennalessa on haluttu tukea uransa keskivaiheilla olevia italialaiskoreografeja ja tilata heiltä teoksia biennaleen. Näin suodaan koreografeille mahdollisuus kehittyä ja kokeilla ilman liian suurta taloudellista riskiä. Kvarnström kertoo, että hänkin on pohtinut, miten voisi tukea suomalaisia koreografeja heidän työssään. Mahdollisesti jo ensi vuonna jotain tähän liittyvää on tarjolla, mutta Kvarnström ei halua vielä tarkentaa, mitä.

Ensi vuoden ohjelmisto on Kuopio tanssii ja soin verkkosivujen mukaan jo pitkälle suunniteltu. Kvarnström sanoo, että hänen teoksiaan ei johtajakaudella Kuopiossa nähdä.

– Carmen?!-teokseni on tämänvuotisessa Gaalassa ainoastaan siksi, että siinä on poikaleiriläisiä tanssimassa. Halusimme tuoda leiriä esiin. Minusta riittää, että saan tehdä valintoja pääohjelman suhteen. Olisi todella outoa valita omia juttuja siihen settiin. Ensi vuoden ohjelmisto tulee olemaan erilainen kuin muut vuodet.”

Kvarnström kertoo, että on pikkuhiljaa lopettamassa koreografian tekemisen sillä myöskin Ruotsissa ajat ovat hankalat. Työn alla on nyt yksi uusi näytelmä/esitys talveksi 2026, ja tänä syksynä hän kiertää Ruotsissa osana duettoa:

– Minä ja yksi muusikko.

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Alpo Aaltokosken seesteisessä Kantajassa näkyvät elämän sekä raskaat että keveät puolet

Kantaja-teoksessa 50+Tanssikollektiivin tanssijoista näyttämöllä ovat Marja Leino (vasemmalla), Sari Laakso, Ari Numminen, Maikki Harju ja Tiina Huczkowski.

Näennäisesti Alpo Aaltokosken 50+Tanssikollektiiville tekemä Kantaja jakautuu kahteen täysin erilaiseen osaan liikekielestä ja visuaalisesta ilmeestä lähtien. Näin ei kuitenkaan ole. Väliajan molemmin puolin olevilla osilla on keskenään paljonkin yhteisiä tekijöitä.

Keväällä 2023 perustettu 50+Tanssikollektiivi koostuu yli 50 vuoden iän saavuttaneista tanssijoista, joista tällä kertaa mukana oli viisi hyvin eri taustaista tanssijaa. Sari Laakso on tehnyt suurimman osan urastaan Pariisissa, Tiina Huczkowski on tanssimisen lisäksi trapetsitaiteilija, Marja Leino tunnetaan ennen kaikkea Tanssiteatteri Raatikon pitkäaikaisena tanssijana, Ari Numminen on ollut niin tanssija, koreografi kuin ohjaaja tanssin ja teatterin parissa ja Maikki Hauru toimii nykyään Muhoksen Villateatterin ohjaajana.

TANSSI
Alpo Aaltokoski Company ja 50+Tanssikollektiivi, Tanssin talo
Kantaja

Koreografia Alpo Aaltokoski Koreografin assistentti Satu Rekola – Musiikin sävellys Joonas Widenius – Musiikin sovitus Työryhmä – Puvut Antrea Kantakoski – Valot, video ja tila Erno Seppälä – Tanssijat Maikki Hauru, Tiina Huczkowski, Sari Laakso, Marja Leino, Ari Numminen – Muusikot Ricardo Padilla, Lea Pakkala, Joonas Widenius

Aaltokoski käyttää koreografiassaan tanssijoiden erilaisia liike- ja kokemustaustoja tietoisesti hyväksi. Vaikka liikekieli olisi kaikilla sama, sen ilmenemismuoto on kunkin tanssijan tyylinen. Samoin jokaisella on usein oma liikkeiden ajoitus ja rytmi, vaikka musiikin iskut ovatkin kaikille samat.

Tästä ei synny liikkeellistä kaaosta tai kakofoniaa, päinvastoin. Tanssijat ovat yksilöitä, joiden tanssillinen persoonallisuus näin korostuu. Toki koreografiseen selkeyteen vaikuttaa, että varsinkin ensimmäisessä osassa teoksen tempo on melko hidas. Ei kuitenkaan missään mielessä laahaava, vaan intensiivisen rauhallinen.

Tämä sopii esityksen aiheeseen. Kantaja on Aaltokosken teossarjan Kuusi kuvaa kuolemasta kolmas ja viimeinen osa. Kaksi edellistä olivat Suljetut ovet (2020) ja Uoma (2021).

KANTAJAN TEEMANA on ruumis, joka kantaa elämän painon ja keveyden.

Minä koin teoksen ensimmäisen osan keskittyvän elämän painoon ja tuskaan. Vaikutelmaa tukivat tanssijoiden tummat asut, musiikin shamanistiset rummut ja tyylikkään yksinkertaisen lavastusratkaisun kattofondiin projisoitu pilvinen taivas, joka muuttui vähitellen ukkosmyrskystä pilviseksi iltaruskoksi.

Toisessa osassa oltiin sitten elämän keveyden ja leikkisyyden puolella. Liikekieli oli nopeampaa, laajempaa ja vaihtelevampaa. Antrea Kantakosken suunnittelemat puvut muusikkoja myöten vaihtuivat räväkän värikkäisiin. Ricardo Padillan (lyömäsoittimet), Lea Pekkalan (sello) ja Joonas Wideniuksen (kitara) erinomaisesti soittaneen livetrion musiikki oli elämäniloisempaa, vaikka pohjasävynä kulkikin Wideniuksen monin tavoin improvisoima teema Tapio Rautavaaran kappaleesta Kulkuriveljeni Jan.

Erno Seppälän valot leikittelivät ensin erilaisilla neliöillä lattialla, mutta palasivat sitten taivaalla kulkeviin pilviin, jotka nyt projisoitiin lattialle. Minä mielsin sen symboliseksi maallisesta irti päästämiseksi, varsinkin kun tanssijat lopussa myös hitaasti riisuivat pois kenkänsä.

Kantaja oli kokonaisuutena hyvin seesteinen esitys. Aiheen käsittelytapa ja liikekieli olivat sen verran abstrakteja, että katsojalle jäi vapaus liittää siihen omia tulkintojaan. Silti koko ajan näkyi, ettei esitys tanssijoille ollut vain koreografiaa ja yhtäaikaista liikettä, vaan myös sisäinen tapahtuma, jonka vaihtelevuus ja moni-ilmeisyys tavoitti vaivatta katsojan. Teoksen sisällölle ja tulkinnalle oli myös ensiarvoisen tärkeää, että sen esittivät tanssijat, joilla oli taustallaan pitkäaikaista elämän- ja tanssijankokemusta.

 

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Kaksi hyvin erilaista teosta konkaritanssijan sooloillassa

Nina Hyvärinen.

Nina Hyvärisen ilta KokoTeatterissa koostui kahdesta tuoreesta teoksesta Häivä ja Personas.

Personas on Carolyn Carsonin helmikuussa Hyväriselle valmistama uusi teos, jonka musiikki on René Aubryn.

Pariisissa asuva, yhdysvaltalaissyntyinen Carson on yksi eurooppalaisen nykytanssin kärkinimiä, joka jo useamman vuosikymmenen ajan on voimakkaasti vaikuttanut etenkin Ranskan ja Italian, mutta myös suomalaiseen nykytanssiin. Hyvärinen on työskennellyt hänen kanssaan useaan otteeseen jo 35 vuoden ajan.

Personas-teoksen aiheena olivat naiseus ja naisen monet kasvot. Esitys koostui viiden naishahmon kavalkadista, jotka kuvasivat sekä naisen elämänkulkua tytöstä vanhukseksi että niitä erilaisia rooleja, joihin nainen voi elämässään joutua.

Hahmot olivat yhtä aikaa herkkiä ja vahvoja. Niissä oli sekä tyrmäävää huumoria ja leikillisyyttä että suurta tuskaa ja alistuvuutta. Hyvärisen ilmaisu toi nämä kaikki eri puolet loistavasti esiin.

TANSSI
Koko-teatteri
Häivä & Personas

Häivä

Koreografia, lavastus ja tanssi Nina Hyvärinen – Musiikki kooste – Videoiden kuvaus Nina Hyvärinen – Videoeditointi Raimo Uunila – Valot Pietari Salmi

Personas

Koreografia Carolyn Carson – Musiikki René Aubry – Valot Pietari Salmi – Tanssi Nina Hyvärinen

Carsonin teoksia nähneelle liikekielessä oli paljon tuttua, mutta ei ollenkaan häiritsevästi. Liikkeiden perussävy oli keveä ja hyppelehtivä ja ne koostuivat usein ylävartalon ja käsien monipuolisesta käytöstä. Olennainen tekijä oli ilmaisun ja liikkeen saumaton yhdistyminen, jolloin samakin liike sai aivan erilaisen merkityksen ja toisaalta liikkeen sävy saattoi muuttua silmänräpäyksessä. Nautin myös siitä, kuinka oivaltavasi vaatteiden vaihdot ja hahmosta toiseen siirtyminen oli luotu osaksi koreografiaa.

Hyvärisen tanssi oli täydellisessä sopusoinnussa koreografian kanssa. Se oli yhtä aikaa kepeän vaivatonta ja täynnä vahvaa läsnäoloa. Hänen ilmaisurekisterinsä oli laaja ja yksityiskohtainen.

Aubryn musiikki loi eri kohtauksille perussävyn ja Pietari Salmen valot keskittivät katseen häivyttäen näyttämön reunat.

ILLAN ALOITTANUT Hyvärisen oma koreografia Häivä oli huomattavasti sisäänpäin kääntyneempi ja meditatiivisempi. Jopa niin paljon, että oli vaarana, ottiko se ollenkaan kontaktia katsojaan.

Häivän aiheena olivat Hyvärisen tunnelmat ja muistumat hänen lähes kymmenvuotisesta asumisestaan Aasiassa ja eritoten Japanissa.

Monessa kohtauksessa Hyvärinen tanssi duettona oman videokuvansa kanssa joko sen liikkeitä toistaen tai niitä muokaten. Liikekieli oli melko staattista ja paikallaan pysyvää ja sen olennainen osa olivat sulavasti ylös kurottelevat kädet sekä pehmeästi keinuva ylävartalo.

Salmen usein tunnelmallisen hämärä valaistus korosti esityksen eräänlaista yksityisyyttä. Tuli tunne, että esitys merkitsi ja tanssijan sisällä tapahtui paljon enemmän kuin mitä näkyi katsojalle.

Lue lisää

AVAINSANAT