VALIKKO

Tässä ovat vuoden 2025 Finlandia-ehdokkaat

Ehdolla on muun muassa Riko Saatsi.

Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat on julkistettu.

Ensimmäisenä ehdokkaana julkistettiin Riko Saatsin kirja Yönistujat. Toisena ehdokkaana julkistetttin Monika Fagerholmin Döda trakten / Kvinnor i revolt, jonka on suomentanut Hannimari Heino teosnimellä Eristystila / Kapinoivia naisia.

Dramaturgi Elli Salon esikoisromaani Keräilijät on kolmas kaunokirjallisuuden ehdokkaista. Neljäs ehdokas on Hanna Weseliuksen teos Pronominit.

Ehdolla on myös Marjo Niemen teos Pienen budjetin sotaelokuva ja Jarkko Volasen romaani Vainovalkeat.

Ehdokkaat valitsi lautakunta, jonka puheenjohtajana toimi kirjailija ja kriitikko Silvia Hosseini.

Voittaja julkistetaan kolmen viikon kuluttua. Voittajan valitsee muusikko Maija Vilkkumaa.

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto on suuruudeltaan 30 000 euroa ja se annetaan ansioituneelle suomalaiselle romaanille.

AVAINSANAT

Arvio: Trumpismi repii Yhdysvaltoja ja liittolaisia, mutta tilanne ei ole maan historiassa ainutlaatuinen

Uuden tietokirjan mukaan Yhdysvaltoja suojaavat Trumpin yksinvaltapyrkimyksiltä yhä esimerkiksi itsenäinen oikeuslaitos ja riippumaton media.

Emeritusprofessori Markku Henriksson muistuttaa, ettei Donald Trump ole ensimmäinen presidentti, joka pyrkii kahmimaan Yhdysvalloissa kongressin, oikeuslaitoksen ja osavaltioiden valtaa itselleen.

Suuri uhka demokratialle ja vakaudelle hän silti on – niin maan sisällä kuin kansainvälisesti.

Yhdysvaltain tutkimuksen professorin tietokirja Yhdysvallat on toista maata – Demokratia, federalismi ja kansakunta muutoksessa on aihekohtainen, ei-kronologinen esitys Yhdysvaltain historiasta Trumpin nykypäivään.

Ratkaisu on sekä vahvuus että heikkous. Historialliset syy-seurausyhteydet ja toisteisuudet avautuvat tavalla, jota pitkälti Trumpin tempoilevaan persoonaan, sanomisiin ja tekemisiin keskittyvä päivittäisuutisointi ei huomioi.

Toisaalta aiheesta toiseen poukkoilu tekee kokonaisuudesta hieman sekavan.

YKSI kokonaisuus käsittelee federalismia ja osavaltioiden oikeuksia, jotka ovat tärkeä osa Yhdysvaltain perustuslakia. Sitä laadittaessa korostettiin eroa eurooppalaiseen monarkiaan ja periytyvään (keskus)valtaan, mihin Trumpin vastaiset No Kings -massamielenosoitukset suoraan viittaavat.

Eräs lukemattomista Trumpin hallinnon ristiriitaisuuksista ja epäloogisuuksista on, että republikaanit ja nimenomaan puolueen maga-henkiset kannattajat ovat perinteisesti vastustaneet vahvaa liittovaltiota.

Presidentin henkilökohtainen vallan- ja kostonhimo on kuitenkin saanut tämän toistuvasti puuttumaan demokraattiosavaltioiden asioihin jopa väkivalloin (ICE-joukot Minnesotassa ja kansalliskaartien käyttö ”rikollisuuden torjuntaan” vedoten).

Kirja kuvaa ja kertaa hyvin sitä vastarintaa, jota toiminta on herättänyt etenkin suurissa kaupungeissa kansalaisten katutasolta kaupunkien ja osavaltioiden korkeimpiin päättäjiin asti. Tämäkin on asia, joka jää mediaseurannassa ainakin Suomessa helposti katveeseen.

AIHEELLISTA on myös pohdinta demokratian luonteesta ja siitä, miten eri tavoin se on ymmärretty ja osin ymmärretään yhä Yhdysvalloissa ja Euroopassa, muusta maailmasta puhumattakaan.

KIRJA

Markku Henriksson:

Yhdysvallat on toista maata

Art House 2026, 260 s

Yhdysvalloissa oikeuslaitos on aina ollut politisoitunut ja osa käytännön vallankäyttöä, mutta se on silti nähty yhtenä yksin- ja mielivallan vastavoimana.

Erityisen tärkeäksi asema on osoittautunut Trumpin toisella virkakaudella, vaikka magamielisiksi republikaaneiksi mielletyillä jäsenillä miehitetty Korkein oikeus onkin siunannut myös hallinnon lainvastaisiksi kritisoituja päätöksiä – kuten Trumpin vaalikampanjan suurlahjoittajan ja entisen tukijan Elon Muskin ”tehokkuutta lisäävän viraston” DOGE:n perustamisen ja toiminnan.

Musk riitaantui sittemmin – enemmän tai vähemmän odotetusti – Trumpin kanssa, mutta sitä ennen hän pyrki yhteistyössä presidentin kanssa systemaattisesti ajamaan alas kaikki ne järjestöt, valtion virastot ja virkakunnan, jotka edustivat ”vääriä” tai ”turhia” hallinnon- ja tutkimusaloja.

Näihin kuuluivat esimerkiksi ympäristönsuojeluvirasto ja sosiaaliturvahallinto. Vastaavat pyrkimykset eivät ole tuntemattomia Suomenkaan nykypolitiikassa.

Liittovaltion tuomarit ovat silti pystyneet estämään Trumpia erottamasta esimerkiksi päätösvallastaan kiinni pitänyttä keskuspankin johtajaa Jerome Powellia ja johtokunnan jäsentä Lisa Cookia (joka on musta nainen) sekä estämään DOGE:n pääsyn valtiovarainministeriön tietoihin.

Muskista puheen ollen: Henriksson huomauttaa osuvasti, että vaikka Trump haikailee menneisyyteen ja Musk teknologiatulevaisuuteen, molemmissa yhteiskunnissa kaikki valta ja vauraus keskittyisivät vain valkoisille tietyn tulotason miehille.

Asiaa olisi syytä miettiä muidenkin tekoälyvallankumousta ajavien teknojättien ja -miljardöörien kohdalla, myös Euroopassa ja Suomessa.

YHDYSVALTAIN taipumus sekaantua toisten valtioiden politiikkaan ja toisaalta halu keskittyä ensisijaisesti omiin asioihinsa ei toki sekään ole ainutlaatuista, mutta Trumpin hallinnon suora liittolaisten uhkailu ja sättiminen on.

Samoin tulli- ja muun kauppapolitiikan jatkuva tempoilu, mutta usko vapaakauppaan on viime vuosikymmeninä hiipunut muuallakin kuin USA:ssa.

Eurooppalaisten ja muiden liittolaisten suhtautumista Trumpiin Henriksson kuvaa ”mielisteleväksi realismiksi”.

Eurooppa jätti hänen mukaansa liian pitkäksi aikaa huomiotta sen, että Yhdysvaltain kansainväliset intressit olivat jo kauan ennen nykyhallintoa suuntautuneet ensisijaisesti Aasiaan ja että kaikinpuolinen riippuvuussuhde on enemmän Euroopan ja Yhdysvaltojen välinen kuin toisinpäin.

TEKSTIÄ sävyttävät henkilökohtaiset näkemykset ja kokemukset. Henriksson on keskittynyt tutkimustyössään erityisesti Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin, mikä näkyy kirjassa mielenkiintoisina yksityiskohtina.

Intiaanien asema ja kohtelu peilaa osaltaan myös Yhdysvaltojen laajempia sisäpoliittisia, sosioekonomisia ja kulttuurisia kipukohtia.

Henrikssonin näkemyksen mukaan Donald Trump on ”ennennäkemättömän narsistinen ja pikkusieluinen johtaja, joka haluaa tehdä mitättömiksi sisällissodan tulokset ja kansalaisoikeusliikkeen saavutukset, unohtaa intiaanien kanssa tehdyt sopimukset, vihreän siirtymän ja sosiaaliturvan” ja tehdä maasta juuri sellaiseen vanhoilliseen takapajulan, josta sen perustajat halusivat irti.

Hän kuitenkin katsoo Yhdysvalloilla olevan yhä niin paljon vahvuuksia, että sen demokratia kestää yli tämänkin hallinnon.

Samaa on syytä toivoa maailmanlaajuisesti, koska Yhdysvallat ei ole katoamassa mihinkään, oli sen suunta millainen tahansa.

AVAINSANAT

Arvio: Nobelisti varoittaa totalitarismista – traumojen sirpaleisuudesta todistavat tarinat ovat musertavia

Kukaan täysijärkinen tuskin toivoo Neuvostoliiton paluuta.

Siellä harjoitettu reaalisosialismi lupasi kommunismia, mutta merkitsi käytännössä kurjuutta enemmistölle. Virallisesti asiat olivat loistavasti. Venäjän presidentti kutsuikin taannoin Neuvostoliiton romahdusta geopoliittiseksi katastrofiksi.

Nobelisti Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) varoittaa kirjoissaan totalitarismista. Aleksijevitš vaikutti pitkään Valko-Venäjällä, mutta ei ole opposition edustajana ja toisinajattelijana enää tervetullut maahansa.

Hän on käsitellyt reportaasiteoksissaan muun muassa Afganistanin sodan, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden ja Neuvostoliiton lopun tavallisiin ihmisiin jättämiä jälkiä.

Viimeisissä todistajissa kuullaan kertomuksia miehiltä ja naisilta, jotka olivat lapsia suuren isänmaallisen sodan aikana. Tällä nimellä kutsutaan toista maailmansotaa Venäjällä.

Se määritellään siellä myyttiseksi taisteluksi fasismia vastaan, mutta ikävä kyllä myöhemmän kylmän sodan myötä fasisteiksi luokiteltiin melkeinpä kaikki länsimaalaiset.

Viimeiset todistajat julkaistiin alun perin vuonna 1985 ja se toimi suorana jatkona kriittiselle ja kaupalliselle menestyskirjalle Sodalla ei ole naisen kasvoja. Myöhemmin Viimeisiä todistajia täydennettiin vielä uusilla haastatteluilla, kunnes se sai suomennoksessa näkyvän muotonsa.

Aleksijevitšin kirjaamat lyhyet, traumojen sirpaleisuudesta todistavat tarinat ovat musertavia.

Lapset luulevat, että sodassa tapetaan vain miehiä, mutta todellisuudessa kaikki joutuvat kärsimään. Kuten eräs todistajista sanoo: ”Yksinäisyyteni… Lapsuus meni minulta ohi, se katosi elämästäni. Olen lapsuudeton ihminen. Lapsuuden asemesta minulla on sota.”

Lapset menettävät vanhempansa joutuen orpokotiin, isovanhempiensa luokse, sairaalaan tai harvoissa tapauksissa jopa rintamalle. He loikkaavat suoraan aikuisuuteen siihen liittyvine kärsimyksineen.

Vielä sodan päätyttyä he kärsivät syvästä epäluottamuksesta: ”Saimme saman tien palan leipää ja säilykkeitä. Emme syöneet. Pelkäsimme, että onni loppuisi. Tuo mahdoton onni…”

Sotarikoksiin syyllistytään puolin ja toisin, mutta jaettu kokemus taistelusta isänmaan puolesta yhdistää kansalaisia. Vähästä annetaan toisille. Lapsia säälitään, joten heitä adoptoidaan ja heistä pidetään huolta esimerkiksi partisaanien toimesta.

Rakkaus jää silti kokonaisuutena toiseksi vihalle.

KIRJA:
Svetlana Aleksijevitš:
Viimeiset todistajat – Sata lapsille sopimatonta tarinaa
suomentanut Pauli Tapio
Tammi 2026, 364 s.

VIIMEISTEN TODISTAJIEN sisältämät muistelut vaikuttavat luotettavilta.

Yksityiskohdat, kuten pommitusten keskellä sokeritehtaaseen paniikissa juosseet ja sen sokerisiirappitankkeihin hukkuneet ihmiset, ovat todennäköisesti sekä liian kauheita että liian outoja keksityiksi.

Viimeisissä todistajissa kuullaan selviytyjiä. He ovat jääneet henkiin, joskin syvästi traumatisoituneina, sattumalta kohtaamiensa aikuisten hyvyyden takia. Edelliset eivät voi käsittää, miten ovat elossa.

Heidän muistinsa on valikoiva: ”Lapsen muisti… Lapsi muistaa vain pelon tai sitten jotain hyvää.”

Aleksijevitš on saanut vastata etenkin Venäjältä ja Valko-Venäjältä tulleisiin syytöksiin totuuden vääristelystä. Häntä vastaan jopa käytiin oikeutta Afganistan-teoksensa tiimoilta, kun jotkut siihen haastatellut henkilöt halusivat jälkeenpäin muistaa tapahtumat kunniakkaammin.

Äkkiä Afganistanissa oltiinkin oikealla – siis kommunismin – asialla, ja konflikti yhdistettiin suureen isänmaalliseen sotaan.

Aleksijevitšin mainitaan luoneen uuden kirjallisen genren, suullisen historian, ja hänen puolustuksekseen voi sanoa, että hänen tekstinsä on avoimen subjektiivista. Kyse ei ole perinteisestä historiankirjoituksesta, vaan halusta antaa ääni vaienneilla ja vaiennetuille.

HAASTATTELIJA ei kommentoi kuulemaansa, eikä sille olekaan tarvetta. Traumoistaan avautumisella on monille selvästi helpottava vaikutus.

Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa, sanotaan, mutta tässä tapauksessa päinvastainen on totta. Silti monet pysyivät hiljaa esimerkiksi säästääkseen omia lapsiaan: ”Se särkee hänen maailmansa. Maailman ilman sotaa. Ne, jotka eivät ole nähneet, miten ihmiset tappavat toisiaan, ovat kokonaan erilaisia ihmisiä.”

Aleksijevitšin rooli toimittajana näkyy siinä, että puheenvuoroja on lyhennetty ja tarkennettu niiden muuttamiseksi luettavammiksi. Pauli Tapion suomennos on jälleen moitteeton. Asiaproosa toimii, eikä sitä ole vaikea lukea kuin sen kipeän sisällön takia.

Todistajanlausunnot kietoutuvat ja sulautuvat toisiinsa tarinaksi sodaksi. Yksikään haastatelluista ei selvinnyt tapahtumista ilman vaurioita. Kontrastia sotaa edeltäneen huolettomuuden ja sen jälkeisen kivun välillä on vaikea kestää.

Viimeisten todistajien jälkeen ei tulisi mieleenkään tarttua aseeseen.

AVAINSANAT

Kirjavisa: Unohtumaton Lapualaisooppera oli esimerkillistä sukupolvikapinaa

Arvo Salo.

Tämä kohtalaisen vilkas visakierros tuotti yllättävän monta väärää vastausta, mikä aina virkistää visaukkoanne – ei vahingonilolla, vaan siksi, miten se osoittaa, että yritteliäisyyttä on piisannut.

Avauksen tekee Vesa Kautto, joka aikoinaan oli itse siellä, missä tämä teksti kuultiin ensi kerran.

”Runo on Arvo Salon tekstiä Lapulaisoopperasta, jonka Kaj Chydenius sävelsi. Näin sen Helsingin Ylioppilasteatterin esityksenä Vanhalla ylioppilastalolla 1966. Mieleenjäävä esitys kaikilta osin, mutta ehkä sävähdyttävintä oli, kun Vesa-Matti Loiri lauloi Kosolana: Jumalauta! Näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa! ”

Sirpa Taskinen ei ensi-iltaan päässyt, mutta hänpä muistaa runon toisen julkaisufoorumin.

”Arvo Salo (1932 – 2011) käytti tätä runoaan myös Lapualaisoopperassa, jossa se on kylläkin kahdessa osassa. Joka tapauksessa runo on ollut kokoelmassa Tilauksia (1966), jolloin Lapualaisoopperan ensiesityskin oli. Minä en valitettavasti päässyt sitä seuraamaan, koska olin Aslana Amerikassa. Ilmeisesti se on ollut melkoinen kokemus, vieläpä sukupolvikokemus. Salo pääsi myös kansanedustajaksi tuolloin.”

Tarmo Tikka näki varsin tuoreeltaan toisen version Salon ja Chydeniuksen teoksesta,

”Lapualaisooppera oli Helsingin ylioppilasteatterin tilaus sen 40-vuotisen taipaleen juhlanäytelmäksi. Kirjoittaja oli Arvo Salo, säveltäjä Kaj Chydenius sekä ohjaaja Kalle Holmberg. Rooleissa loistivat muun muassa Vesa-Matti Loiri, Kaisa Korhonen, Arja Saijonmaa ja Kristiina Halkola.
Mieleeni jäi erikoisesti Loirin rooli Kosolana ja Kaisa Korhosen voimakas, intohimoinen ääni soolo-osissaan.

Siteeratun runon nimeksi kerrotaan ’Pahat sanat synnyttävät pahoja tekoja’, mutta olen kuullut siitä käytettävän myös nimeä ”Punaista oli veri’.

Esitys synnytti melkoisen kiivaan kirjoittelun puolesta ja vastaan, mikä oli jatkumoa ajan kuohunnalle, jonka eräs aihettaja oli Hannu Salama romaanillaan Juhannustanssit.

Itse näin Lapualaisoopperan syksyllä 1967 Kokkolassa Ykspihlajan Työväen näyttämön esittämänä. Se oli siihen aikaan laadukas amatööriteatteri. Niin oli myös tuo esitys, joka tavoitti radikalismiin taipuvan nuoren miehen sisimmän!”

VEIKKO HUUSKALLEKIN teos on läpikotaisin tuttu.

”Nyt varmaan tärppää – kyllähän jokainen tämän tuntee. Jo ensihenkäisy sen paljastaa: ’Tulivat mustat joita sanottiin valkoisisksi’. Siis tuon muistettavan kevään 1966 kulttuuris-poliittisen tapauksen alku, ensimmäinen näytös; vahva intro siihen mitä tuleman pitää.

Kuoro ja eräät avainhenkilöt johdattavat sisään oopprean teemaan, ja sitten osapuolet, tässä tapauksessa 1930-luvun alun värimaailman mukaisesti:
ensin Mustat ja sitten Punaiset, kertovat mitä tekivät ja kokivat, vahvasti emotionaaliset koordinaatit ilmoille päästäen. Ja tässä vaiheessa, kahdessa kuororepliikissä, punaiset laulavat tuon kirjavisatekstin.

Niin monta kertaa kuin olenkin Lapualaisoopperan nähnyt – ja lukenut Arvo Salon tekstin – niin ehkäpä voimakkaimmin puri Seinäjoen esitys. Paikkana kaupunginteatterin suuri, arkkitehtimestarin mukaan nimetty Alvar-sali. Meiltä Ikaalisista bussilastillinen innokasta väkeä. Ei siitä teatteri-/oopperanäytös paremmaksi enää veny!”

Visaukkelinnekin näki tuon Seinäjoen mainion esityksen vuonna 2019. Sen ohjasi nyt teatterin taiteellisena johtajana tämän vuoden alussa aloittanut Juha Luukkonen, jolla on reipas tapa terveesti haastaa lakeuden väkeä. Tämän vuosikymmenen alussa hän ohjasi Linnan Pohjantähdestä eepoksen kolmososaan eli lapualaisterrorin aikaan painottuvan dramatisointinsa. Syksyllä on vuorossa Jääkärin morsian – jännä nähdä, mitä ekstravärettä hän siihen on kehittänyt.

Unto Vesa muistelee muun muassa lehtemme panosta Lapualaisoopperaan.

”Arvo Salo oli iskevä sanan taitaja, joka osasi taitavasti kääntää esimerkiksi lapualaisten iskulauseet nurin niskoin: ’Me teemme mitä tahdomme’ kääntyi Lapualaisoopperan upeassa lopun kuorolaulussa väkivallattoman rauhanpolitiikan motoksi: ”Mitä emme tahdo, sitä emme tee. Tuossa sykähdyttävässä loppulaulussa Arvo Salo yhdistää historiasta ammentavan teoksensa teeman tuolloin – ja valitettavasti nytkin – ajankohtaiseen ydinsodan uhkaan.

Ylioppilasteatteriin esitys oli täynnä nuoruuden intoa, paatosta ja taitoa, esittäjinä suuri joukko Suomen seuraavien vuosikymmenten parhaita taiteilijoita! (Ja jos Arvo Salokin oli Suomen Sosialidemokraatin avustaja, niin on siinä kuoron eturivissä myös Pertti Lumirae, sittemmin Suomen Sosialidemokraatin erinomainen elokuvien arvioitsija).

Ensi-ilta oli ikimuistoinen myös Arvo Salolle, joka valittiin samana päivänä eduskuntaan, osana SDP :n suurta vaalivoittoa ja historiallista käännettä Suomen politiikassa.”

Mauri Panhelaisen mieleen on tarttunut kirjailijasta mukavan audiovisuaalinen muistikuva.

”Salo esiintyi varsinkin 60-luvulla runsaasti julkisuudessa, paneelikeskusteluissa ja muissa debateissa. Kuulen vieläkin korvissani hänen narisevan äänensä, kun hän aloittaa puheenvuoronsa tutulla avauksellaan: ’Hyvät naiset ja miehet!’.
Päälle muikea virnistys…”

Muita tietäjiä olivat Riku Räihä, Petri Raunio, Helena Nurmio ja Markku af Heurlin.

Ilmo Korhonen arveli runoilijaksi Pentti Saarikoskea, Maarika Salstela Arvo Turtiaista ja Lasse Saharinen Aila Meriluotoa. Kiitos myös näistä hyvistä yrityksistä. Palkinto Riku Räihälle.

Visasitaatti 5
Koska seuraavan Demokraatin printtinumeron kulttuurisivuilla ruoditaan kevään dekkareita, otetaan visaankin taas yksi sitä lajia kirjoittava.

Tämä savolaissyntyinen kirjailija on tehnyt kyllä paljon muutakin: lastenklirjoja, musikaalibrettoja, televisiota ja teatteria sekä näyttelijänä, käsikirjoittajana että ohjaajana… Kuuluisin elokuvaroolinsa lie Tuntemattomasta sotilaassa.

Kuka on haussa, mikä visamittarilla laskien tuore jännäri? Vastaukset sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään jo 4.6. klo 12. Yhdelle palkinto.

”Pilke pakkaa tavaroitaan. Hänellä on uimapuku päällään, kaikki kevät- ja kesävaatteet ovat suurena vuorena sängyllä, ja siitä tyttö niitä valikoi. Silja seisoo ovella eikä puutu, vaikka mieli tekisi sanoa, että pelkillä kesämekoilla, sortseilla ja t-paidoilla ei pääsiäisenä vielä Saksassakaan pärjätä. Onneksi laukut ehditään pakata vielä monta kertaa ennen lähtöä, mutta koska Pilke välttämättä halusi aloittaa matkavalmistelut jo tänään, ei Silja hennonnut kieltääkään.”

AVAINSANAT

Arvio: Romaanihenkilön elämä avaa silmät proosataiteen mahdollisuuksille

Huippuammattilaiset Sinikka Vuola (s. 1972) ja Tommi Melender (s. 1968) kirjoittivat yhdessä romaanien päätöksistä esseekirjassaan Maailmojen loput (2018). Nyt kehuttu teos saa jatkoa.

Romaanihenkilön elämässä käsitellään henkilöhahmojen rooleja. Vuola ja Melender käyvät vuoropuhelua sekä ruotivat hahmoja valitussa proosassa. Heidän laajaan otantaansa kuuluu erilaisia romaaneja, kuten Bret Easton Ellisin, Stephen Kingin ja Marja-Liisa Vartion luomuksia.

Romaanihenkilön elämästä huokuu sen tekijöiden huomattava kokemus kirjoittajina ja lukijoina. Ajattelu on syvällistä, mutta kokonaisuus ei ole puiseva, kiitos lajityypin. Essee mahdollistaa sisällöllisen ja tyylillisen notkeuden, joka ei olisi mahdollinen esimerkiksi kirjallisuustieteessä.

Esseet on suunnattu kokeneille kirjoittajille, vaikka kynnys niihin tutustumiseen ei olekaan korkea. Perusjuttujakin nimittäin toistetaan: ”Romaani ei ole kirjailijan persoonan laajentuma, vaan sanataideteos, joka heittää ympärilleen oman valonsa, ei kirjailijasta syntyvää lainavaloa.”

LUOVAA kirjoittamista pitkään opettaneen Vuolan vaikutuksesta Romaanihenkilön elämässä on opettavainen sävy.

KIRJA:
Sinikka Vuola ja Tommi Melender:
Romaanihenkilön elämä
WSOY 2026, 355 s.
Melender suhtautuu puolestaan epäilevästi, jopa pilkallisesti, liberalismin ajatukseen yksilöllisyydestä. Molemmat ilmoittautuvat maailmankirjallisuuden palvelukseen.

Romaanihenkilön elämässä korostetaan hyvää lausetta samaistuttavien henkilöhahmojen sijaan. Jälkimmäisiä lähestytään puhtaasti teknisestä näkökulmasta.

Melenderistä kieli johdattaa lukijan kokemusten ja tunteiden äärelle: ”Saatan lukea romaaneja puhtaasti yksittäisten virkkeiden tähden, juonta ja henkilöitä hajamielisesti seuraten. […] En hakeutunut kirjallisuuden pariin tarinoiden tähden, vaan minua kiinnostivat kielellä luodut merkityksen ja assosiaatiot, kielen ilmaisuvoima.”

Vuolan ja Melenderin kantoja selittää heidän taustansa. Molemmat opiskelivat akateemisesti ja aloittivat runoilijoina. Niinpä heitä yhdistää kiinnostus haastavampiin romaaneihin, joissa ei harrasteta perinteistä henkilökuvausta, väännetä rautalangasta ja solmita juonilankoja tiukasti yhteen. Jätetään tilaa kuvittelulle, sillä ilmeinen kirja on tukahduttava.

Olisi voinut olla hedelmällistä, jos Romaanihenkilön elämään olisi otettu vasta-argumentoijaksi vaikkapa Markus Nummen kaltainen kokonaisvaltainen humanisti. Nykyisellään Vuolan ja Melenderin kirjallisuuskäsitykset ovat väittelyn syntymiseksi turhan yhteneväisiä.

Tekninen taituruus ja uudistavuus nousevat heillä muun edelle. Henkilöhahmoja joka tapauksessa tarvitaan, myöntää Vuola, sillä ilman heitä romaanista tulisi helposti vieraannuttava. Toisaalta nobelisti Samuel Beckett osoitti, kuinka kieleen keskittyminen voi vapauttaa.

Meillä on luonnollinen tarve tutustua tarinoihin, narratiiveihin, ja hahmoihin, ihmisiin. Melender argumentoi kuitenkin, että molemmat palvelevat pitkän proosan sinfonista kokonaisuutta. Ideaaliromaani on konsertti, koneisto tai verkosto, jossa myös kitka on tarkoituksellista.

Kyse on sekä tekstimassan hallitsemisesta että keskittymisestä oikeisiin yksityiskohtiin. Olennaisia asioita kerrotaan rivien välissä. Kunnianhimoinen kirjailija kaivaa työkalupakistaan syvältä.

VUOLA JA MELENDER tunnustautuvat enemmän tekijöiksi kuin suunnittelijoiksi. Liian tarkat suunnitelmat vaikeuttavat kirjoittamisen tekoa. Tekniikka pitää silti olla täydellisesti hallussa, jotta sitä voi hyödyntää.

Puisevimmillaan Romaanihenkilön elämä on teoreettisissa kiteytyksissä: ”Kuten aiheellisesti huomautit, kirjallisuustieteellisesti ei ole kuranttia puhua näkökulmatekniikasta, vaan kerronnasta, joka koostuu eri fokalisoijista tunnistettavine äänineen ja yksilöllisine piirteineen.”

Nautinnollisimmillaan teos on puolestaan kohdissa, joissa tekijät käsittelevät suosikkiromaanejaan, sillä nämä tekstinpalaset sisältävät oivia tulkintoja: ”Jos olisi olemassa abstraktia kirjallisuutta samaan tapaan kuin abstraktia maalaustaidetta, Molloy [Beckettin kokeellinen romaani] kuuluisi kyseiseen kategoriaan.”

Romaanihenkilön elämässä on hieman päällekkäisyyksiä, mutta ne eivät haittaa, sillä ajattelu on sytyttävää ja argumentteihin palaa mielellään. Melender esimerkiksi mieltää henkilöhahmot välineiksi: ”Ei ole kiinnostavia henkilöhahmoja, on vain kiinnostavasti luotuja henkilöhahmoja.”

Päämääränä on tosiaan korostaa maailmankirjallisuutta. Samasta syystä esseistit epäilevät kirjoittajan omaa ääntä, koska tulkitsevat sen muun kirjallisuuden kieltämiseksi sen omaksumisen ja suodattamisen sijaan.

Samaa mieltä esseistien kanssa ei tarvitse olla, mutta Romaanihenkilön elämä avaa silmät proosataiteen mahdollisuuksille. Mainio teos, vähintään Maailmojen loppujen veroinen.

AVAINSANAT

Arvio: Sotasyyllisyys­oikeuden­käynnistä löytyy yhä uusia näkökulmia

Lasse lehtinen on uskomattoman tuottelias kirjoittaja. Hänen uusin teoksensa on sujuvasti kirjoitettu teos sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä. Pidän sekä kirjan otsikosta sotien syyllisyys että lähestymistavan täsmennyksestä.

Geoffrey Barracloughin mukaan historia on yritys selvittää epätäydellisen ja hajanaisen todistusaineiston pohjalta menneisyyden keskeiset piirteet.

Niiden äärellä on nyt Lehtinen, jonka teoksessa nousee myös esille se, miten historiaa tulkitaan ja selitetään eri aikakausina.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti on ollut kipeä ja arkakin aihe suomalaisessa historiantutkimuksessa. Prosessin poliittinen luonne ja oikeusvaltion periaatteiden vastaisuus oli kuitenkin selvää alusta pitäen. Oikeuden ja politiikan suhdetta tässä ja muissa yhteyksissä on analysoitu laajasti oikeushistoriallisessa tutkimuksessa, jota Lehtinen ei kuitenkaan hyödynnä omassa teoksessaan.

SOTASYYLLISTEN prosessi ei ole ainoa poliittinen oikeudenkäynti itsenäisen Suomen historiassa. Sisällissodan jälkeisen ja sotien välisen ajan kommunistioikeudenkäynnit merkitsivät pahimmillaan laillisuuden haaksirikkoa ja vähintään oikeusvaltiollisen oikeudenkäytön vakavaa kriisiä.

Sotasyyllisyysprosessi on oma lukunsa: siinä maan politiikkaa luotsanneet johtajat marssitetaan oikeuden eteen taannehtivaa lainsäädäntöä soveltaen.

Oikeudenkäynti perustui välirauhansopimuksen 13. artiklaan ja liittoutuneiden politiikkaan. Lehtinen nostaa vahvasti esille oikeudenkäynnin taustoissa sisäsyntyiset piirteet kuten kotimaisten poliitikkojen, eturivissä Urho Kekkonen, valtapyyteet – unohtamatta Otto Wille Kuusista.

Tämä painotus tuo uusia elementtejä tulkintaan oikeudenkäynnin syntytaustasta, joita perinteisesti on – ainakin Jukka Tarkan väitöskirjasta (1977) lähtien – pidetty vahvemmin valvontakomission ja yleisen sodassa hävinneiden johtoon kohdistuneiden rankaisutoimien osana.

Vertailevassa katsannossa Suomessa selvittiin hyvinkin vähällä.

Oikeudenkäynti mittasi myös suomalaisen juristikunnan selkärankaa ja moraalia sekä poliittista silmää ja tilannetajua. Osallistuminen tai myötävaikuttaminen poliittiseen oikeudenkäyntiin, sen ongelmista huolimatta, ei vaikuttanut juristien urakehitykseen. Tämä viittaa siihen, että oikeudenkäynti miellettiin prosessiksi, joka oli ”välttämätöntä” viedä läpi, mutta johon osalliset eivät menettäneet mainettaan tai kunniaansa.

KIRJA:

Lasse Lehtinen:
Sotien syyllisyys jälkiviisaassa tarkastelussa.
Otava 2026

LEHTINEN kertoi haastattelussa (Mtv:n Aamu 1.3.2026) esittäneensä sosialidemokraattisen tulkinnan tapahtuneesta. Tulkinnan ytimessä on myös Väinö Tannerin roolin ja oikeudenkäynnin ainutlaatuisen merkityksen alleviivaaminen Suomen historiassa yleisestikin.

Teos herättää kysymyksiä, jotka liittyvät historiantutkimukseen ja historian tutkimuksen aikasidonnaisuuteen.

Historiantutkimuksen ytimessä on perinteisesti ollut se, mitä on tapahtunut ja miksi? Kun näitä kysymyksiä selvitetään, liikutaan alueella, joka ei ole normatiivinen. Toisin sanoen historiantutkija ei ole historian tuomari, joka jakaa moraalisia tai muita arvolauseita toimijoille heidän onnistumisestaan tai isänmaallisuudestaan.

Historian tutkimukseen ei myöskään kuulu kontrafaktuaalinen argumentointi, jota myös jossitteluksi kutsutaan. Niin älyllisesti stimuloivaa kuin vaihtoehtoisten kehityskulkujen esille ottaminen voikin olla, on sen käytössä oltava hyvin varovainen. Tie tarkoitushakuisiin tulkintoihin saattaa helpottua jossittelun kautta.

Valtiollinen historiankirjoitus, sen vallitseva narratiivi mukailee yleensä menestystä ja saattaa rakentaa jopa menestystarinaa. Tällöin voivat vaihtoehtoiset näkemykset, opposition ääni, joutua kohtuuttoman arvostelun kohteeksi. Lehtinen arvostelee kovin sanoin esimerkiksi kuutosia – sotasyyllisyysasian eduskuntakeskusteluun nostaneita kansanedustajia – ja rauhanoppositiota.

Lehtinen nostaa esille oikeudenkäynnin taustoissa sisäsyntyiset piirteet kuten kotimaisten poliitikkojen, eturivissä Urho Kekkonen, valtapyyteet – unohtamatta Otto Wille Kuusista.

HISTORIAN hankalammat vaiheet ja kysymykset jäävät usein virallisessa narratiivissa sivummalle. Näin on käynyt Suomessa muun muassa sisällissodan tutkimuksessa, joka vasta toisen maailmansodan jälkeen nousi vankat akateemiset kriteerit täyttävälle tasolle.

On myös tärkeää huomata, että tulkintojen ja selitysten moninaisuus ei tarkoita sitä, että ne kaikki olisivat tutkimuksellisesti yhtä relevantteja. Historiantutkimuksen historia osoittaa selvästi, että tutkimus voi myös edistyä siinä mielessä, että uudet selitykset ovat aikaisempia parempia ja pystyvät lähestymään totuudellista kuvaa.

Hyvä historiantutkimus heijastuu aina tavalla tai toisella omaan aikaansa. Vertailut ja paralleelit tutkittavien ilmiöiden ja myöhempien ja oman ajan välillä ovat kiinnostavia.

Lehtisen kirjassa tuodaan ansiokkaasti esille sotasyyllisyysprosessin ongelmakohtia, jotka saivat asiantuntijoilta täystyrmäyksen.

Tuosta nousee mielenkiintoinen vertailu nykypäivään. Pari vuotta sitten säädetty niin sanottu rajalaki sai jokseenkin yksimieliseltä asiantuntijakaartilta moitteita. Siitä huolimatta se säädettiin ja kriitikot leimattiin jopa epäisänmaallisiksi.

HISTORIANTUTKIMUS on tieteenala, jonka tuloksilla on merkitystä ajankohtaisessa poliittisessa keskustelussa. Siksi niitä käytetään valtarakenteiden pystyttämiseen ja ylläpitämiseen. Historian vääristely on valitettavan tavallinen ja yleistynyt ilmiö erityisesti yleistyneessä oikeistopopulistisessa retoriikassa.

Demokratia on välttämätön edellytys vapaalle akateemiselle tutkimukselle. Koulukuntien ja eri mielipiteiden moninaisuus on rikkaus ja arvo, joka osaltaan ilmentää demokratian voimaa. Lasse Lehtisen teos on arvokas panos erään Suomen historian dramaattisen vaiheen ymmärtämiseen.

Kirjoittaja on suomalainen oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden emeritusprofessori Helsingin yliopistossa.

AVAINSANAT