VALIKKO

Tapaus Rydman sai Orpon ja Anderssonin pohtimaan mahdollisia maailmoja

Elinkeinoministeri Wille Rydman eduskunnan suullisella kyselytunnilla 13. kesäkuuta.

Eduskunnassa on pian edessä syksyn 2023 toisinto. Oppositio on asettamassa hallituksen ja ministeri Wille Rydmanin (ps.) luottamuksen koetukselle. Perussuomalaiset näyttäisi päättäneen, ettei sen ministereitä enää vaihdeta tai sitten vaihtuu hallitus. Orpo ja hallituskumppanit taipuvat.

Taipuessaan he turvautuvat ajatusleikkeihin.

Kokoomus ja RKP eivät tunne luottamusta elinkeinoministeri Rydmania kohtaan, hypoteettisesti, kuvitteellisessa La La Landissa. Lauseen alkuosa pitäisi ilman lopun varauksia paikkansa, jos Rydman olisi kokoomuksen tai RKP:n ministeri. Kuten tiedämme, perussuomalainen Rydman ei ole kumpaakaan.

TÄSTÄ huolimatta kokoomuksen puheenjohtaja, pääministeri Petteri Orpo on alleviivannut, ettei Rydman voisi olla kokoomuksen ministeri. Myös RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja ja puolueensa puheenjohtajaehdokas Otto Andersson on painottanut, ettei Rydman voisi olla RKP:n ministeri.

Rydman tuskin voisi olla myöskään SDP:n, vihreiden tai vasemmistoliiton ministeri, mutta keskitytään hetkeksi siihen mitä Rydman on. Unohdetaan se, mitä hän voisi tai ei voisi olla.

Rydman on kokoomuksen ja RKP:n hallituskumppanin perussuomalaisten ministeri. Hän oli sitä eilen ja on sitä tänään, mutta oppositio yrittää tulevalla välikysymyksellään lyhentää hänen uraansa. Ministerin ominaisuudessaan Rydman on lihaa ja verta oleva Orpon ja Anderssonin työtoveri, jonka presidentti on tehtäväänsä Orpon esityksestä nimittänyt ja jonka jatkaminen ministerin pestissä edellyttää pääministerin ja eduskunnan enemmistön luottamusta.

Pääministeri Orpo (kok.) ja elinkeinoministeri Rydman (ps.) mahtuvat erinomaisesti samaan valtioneuvoston yleisistuntoon ja hallituksen aitioon eduskunnan täysistunnossa. Vaikka on mahdollista kuvitella maailma, jossa pääministeri Orpo tuntisi epäluottamusta kokoomuslaiseen elinkeinoministeri Rydmaniin, on ajankohtaisempaa ja hyödyllisempää keskittyä todelliseen maailmaan. Siihen, jossa pääministeri Orpo tuntee luottamusta hallituskumppaninsa perussuomalaisten ministeriin Wille Rydmaniin ja haluaa hänen jatkavan hommissaan.

MIKSI Orpo haluaa tähdentää, ettei Rydman voisi olla kokoomuksen ministeri?

Siksi, että hän pyytää meitä katsomaan taivaan lintuja ja metsien pikku nisäkkäitä sen sijaan, että pohtisimme hänen suhdettaan oman hallituksensa huonoon valoon joutuneeseen ministeriin.

Tai ehkä hän haluaa sanoa, ettei pidä Rydmanista mutta ei mahda hänelle, perussuomalaisille eikä Riikka Purralle pääministerin valtuuksistaan huolimatta mitään.

AVAINSANAT

Potkurohkeus ei paljoa vaadi, eikä henkilöstöviha edistä tuottavuutta

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli toukokuussa 313 200 työtöntä ja 41 800 avointa työpaikkaa. Muutos- eli yt-neuvottelut ovat monissa yrityksissä säännöllisesti toistuva toimintatapa.

Työntekijä on Suomessa työnantajan pahin vihollinen: pelkkä kuluerä ja haittatekijä, josta on päästävä eroon. Mikään ei riitä, kun yötä myöten pohditaan keinoja siihen, kuinka voitaisiin irtisanoa mahdollisimman moni mahdollisimman helposti.

Muuhun tulokseen on vaikea tulla, kun seuraa Petteri Orpon (kok.) hallituksen työelämäuudistuksia ja tapaa, jolla niitä ajetaan työ- ja elinkeinoministeriön työryhmässä.

Potkulaiksi ristitty henkilöperusteisen irtisanomisen helpottaminen näyttäytyy jatkuvasti pitenevänä listana elinkeinoelämän ja työnantajapuolen sellaisenaan kirjattuja vaatimuksia, joista useimmat ovat sisällöltään kauniisti sanottuna tulkinnanvaraisia.

Vähemmän kauniisti tai sitten vain realistisesti sanottuna ne avaavat oven saneluun, mielivaltaan, pelolla johtamiseen ja työpaikkakiusaamiseen. (Mikään näistä ei tosin nytkään ole suomalaisessa työelämässä ja johtamisessa tuntematon suure, kuten tilastot, tutkimukset ja arkikokemukset työhyvinvoinnista tai pikemmin sen puutteesta ovat jo pitkään kertoneet.)

Mikä on riittävä asiallinen syy potkuihin, entiseen asialliseen ja painavaan verrattuna? Tai työssä alisuoriutuminen: kuka sen määrittelee tai mittaa, missä tilanteissa ja kenen ehdoilla?

Riittääkö yksi virhe, väärinkäsitys tai muu sählinki?

Jos edes varoitusta ei tarvitse antaa, vaan työntekijän pitää muutenkin ymmärtää menettelynsä ”moitittavuus”, missä moitittavuuden raja kulkee?

Entä potkuperusteeksi kelpaava huolimattomuus työssä – riittääkö yksi virhe, väärinkäsitys tai muu sählinki, joita inhimillisessä elämässä nyt tuppaa sattumaan, tunnollisimmillekin yksilöille?

KUN TERMITKIN ovat näin epämääräistä, on turha tulla sanomaan, ettei työnsä hyvin hoitavalla ole mitään hätää.

Hyvä työnlaatu ei sitä paitsi ole tähänkään asti taannut mitään. Taloudelliset ja tuotannolliset syyt on määritelty niin väljästi, että ne sallivat loputtomien yt-kierrosten pyörittämisen yrityksen tuloksista riippumatta – ja tätä ikiliikkujaa suomalaiset työnantajat myös innolla käyttävät.

Henkilöperusteisen irtisanomisen suoja sen sijaan on pysynyt tasolla, joka yleensä estää niin sanotut pärstäkerroinpotkut. Kynnys irtisanomisiin esimerkiksi iän, sukupuolen, raskauden, terveydentilan, palkkatason tai ihan vaan kritiikin esittämisen vuoksi nousee kummasti, jos työnantaja käy muutaman kerran häviämässä laittomien potkujen riitatapaukset kuusinumeroisilla summilla vahingonkorvauksineen ja oikeuskuluineen.

Nyt tämä peräseinä eli viimesijainen heikomman osapuolen suoja halutaan murtaa.

KOKOOMUKSELLE tilanne, jossa kannatuksen romahtamista säikähtänyt hallituskumppani perussuomalaisetkin on herännyt vastustamaan työelämäuudistusten sisältöä ja toteutustapaa, alkaa ilmeisesti olla kiusallinen.

Tai ainakin retoriikkaa yritetään muuttaa: ikävän todenmukainen potkulaki halutaan korvata termillä ”rekrytointirohkeus”, jonka ex-työministeri Arto Satonen ehti lanseerata Facebook-julkaisussaan.

Rekrytointirohkeus. Luitte oikein.

Noin äkkiseltään voisi kuvitella, ettei tilanteessa, jossa avoimiin työpaikkoihin tulee satoja ellei tuhansia hakemuksia, rekryprosessista on tehty viikko- tai kuukausitolkulla kestävä esterata ja työnantajilla on varaa ladella ilmoituksiinsa lähinnä yli-ihmisen mittojen mukaisia vaatimuslistoja, olisi tarvetta pumpata värvääjiin lisärohkeutta.

Siitä, että suomalaisilla työmarkkinoilla eivät lähtökohtaisesti kelpaa yli 50- tai edes yli 40-vuotiaat, työttömät, vastavalmistuneet tai muuten kokemattomat nuoret, maahanmuuttajataustaiset, vähemmistöt, ulkomailla opiskelleet tai uraa luoneet eivätkä synnytysikäiset naiset, ei viitsi tässä yhteydessä edes aloittaa.

ON YHÄ AIHEELLISEMPAA kysyä, miksi Suomeen on viime 15 vuoden aikana pesiytynyt puhe- ja toimintatapa, jossa henkilöstöä pidetään pelkkänä rasitteena ja työntekijää vihollisena.

Tekoälykeskusteluakin hallitsee muista maista poikkeava kiilusilmäinen hekumointi sillä, mitkä kaikki ammattiryhmät voitaisiin ”korvata” ja kuinka paljon taas päästäisiin irtisanomaan ”lisäarvottomia” ihmisiä.

Ketä tällainen hyödyttää, ja millaisen työelämän mallin se tarjoaa etenkin nuorille ikäluokille? Samaan aikaan kyllä voivotellaan työuupumuksen, mielenterveysongelmien ja niistä johtuvien työkyvyttömyyseläkkeiden käsiin räjähtänyttä kasvua.

Se onkin ainoa kasvu, mitä täällä on saatu mainitun 15 vuoden sisällä aikaan. Hyvin jännä.

AVAINSANAT

Puoluekokous valitsi Purran jatkoon – sitten alkoi ripitys

Puheenjohtajana jatkava Riikka Purra onnittelee ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi valittua Teemu Keskisarjaa perussuomalaisten puoluekokouksessa Lahdessa 14. kesäkuuta.

RKP:n entisen puheenjohtajan Anna-Maja Henrikssonin mukaan nykyisen hallituksen syntyyn johtaneista hallitusneuvotteluista tuli mieleen piinallinen kihlaus. Tästä kuultuaan tuleva pääministeri Petteri Orpo (kok.) toivoi lopputulokseksi järkiavioliittoa. Näin siis kesällä 2023.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin vertauksia voi muistella Petteri Orpon hallituksen bergmanilaisesta aviohelvetistä muistuttavaa riitelyä katsellessa. Jos kiistojen ytimessä oli hallituksen ensimmäisenä syksynä rasismi, tilanne ei ole hallituskauden puoliväliin tultaessa kampanjoilla tai koulutuksilla muuttunut. Rasismista kiihkoillaan yhä.

Riikka Purra puhui lauantaina perussuomalaisten Lahden puoluekokouksessa väestömuutoksesta, jolla suomalaisuutta on poliittisin päätöksin rapautettu sisältä päin. Purran mukaan suomalaisuus on hyökkäyksen kohteena ja kehitysmaaperäinen maahanmuutto on nostanut jo arabian kielen viroa yleisemmäksi. Mainituksi tulivat myös islamilaiset madrassakoulut ja naisten häpeällinen peittäminen.

– Olemme saaneet maailman kylään, mutta ei vain kylään vaan olemaan.

– Voi halleluja tämä syventyvä rappio ja leviävä typeryys, Purra päivitteli puheessaan.

SAMAAN aikaan Vaasassa RKP:n puoluekokouksessa puhunut puheenjohtaja, opetusministeri Anders Adlercreutz vaikutti vastaavan Purran puheeseen. Adlercreutzin mukaan Suomen ongelma ei ole liiallinen maahanmuutto vaan liian suuri rasistien määrä.

Myöhemmin Adlercreutz kiisti STT:lle viitanneensa erityisesti perussuomalaisiin. Täysin eri suuntaan katsovat yhtäaikaiset näkemykset saman hallituksen sisältä tapahtuivat siis sattumalta.

Kansallismielinen paatos siivitti Purran odotetusti toiselle kaudelle selkeällä äänierolla hänet haastaneeseen ex-puoluesihteeri Arto Luukkaseen. Myös puoluesihteeri Harri Vuorinen palkittiin jatkokaudella.

Lahden puoluekokous säästi näpäytyksensä romahtaneesta kannatuksesta varapuheenjohtajien valintaan. Ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi nousi kansanedustaja Teemu Keskisarja ohi sisäministeri Mari Rantasen.

Perussuomalaisten elämän ja kuoleman kamppailusta puhunut Keskisarja kutsui itse valintaansa sormen heristykseksi puoluejohdolle.

– Tosiseikkojen tunnustaminen alkaa itsepetoksen lopusta. Oikaisen valheet, joihin uskoimme hallituskumppaneiden mieliksi, Keskisarja jyrisi, vaati Suomen itsenäisyyttä EU:sta ja pilkkasi hallituksen rasismin vastaista kampanjaa.

KILPAILU toisesta varapuheenjohtajuudesta meni suunnitellummin. Paikalle valittiin selkein luvuin suosittu tamperelainen kansanedustaja Joakim Vigelius, joka ei harrasta julkisia soraääniä puoluejohdon suuntaan.

Kolmannen varapuheenjohtajan hommaan oli ehdokkaista ylitarjontaa. Osa halukkaista tuntui lyhyissä puheenvuoroissaan kantavan Keskisarjan tavoin huolta puolueen linjasta.

Europarlamentaarikko Sebastian Tynkkynen oli etukäteisveikkailujen suosikki. Kisa meni suuren ehdokasjoukon takia toiselle kierrokselle, jonne pääsi Tynkkysen lisäksi kokoomuksen kanssa tehtävää hallitusyhteistyötä puheessaan arvostellut ex-puoluesihteeri Simo Grönroos.

SEURASI päivän toinen näpäytys puoluejohdolle. Puoluekokousväki valitsi 3. varapuheenjohtajaksi Simo Grönroosin äänin 335-301.

Yllätysvalintojen taustalla on ennen muuta perussuomalaisten puolittunut kannatus. Kun puoluetta äänesti keväällä 2023 20,1 prosenttia suomalaisista, oli eduskuntavaalikannatus Ylen toukokuun mittauksessa enää runsaat 10 prosenttia.

AVAINSANAT

Ryhmäkuri saa päätökset näyttämään suositummilta kuin ne ovatkaan

Vaalikaudesta toiseen ainakin yksi teema nousee julkiseen keskusteluun kaikista muista teemoista piittaamatta: ryhmäkuri. Sitä noudattamalla hallitus varmistaa myös epäsuosittujen esitystensä etenemisen eduskunnassa.

Ristiriita perustuslakiin on aika ilmeinen. Sen 29. pykälä kuuluu seuraavasti:

”Kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset.”

Tällä viikolla tapetilla on ollut esimerkiksi saamelaiskäräjälaki. Kaksi hallituspuolue perussuomalaisten kansanedustajaa Sara Seppänen ja Juha Mäenpää äänestivät eduskunnassa hallituksen esityksen sisältölinjauksia vastaan ja saattavat saada rangaistuksen.

Aiemmin puolue on julistanut rehvakkaasti, ettei heillä ole ryhmäkuria.

Stubbin hallituksen lopusta tuli kuuluisa naurunremakan säestämä kaaos.

KULLAKIN eduskuntaryhmällä on sääntönsä, joita ryhmän jäsenten odotetaan noudattavan, lukee perustuslaissa mitä tahansa.
Yksi niistä koskee ryhmän enemmistön kantaa, jonka mukaan kaikkien odotetaan toimivan tärkeissä äänestyksissä.

Edustaja voi saada luvan esiintyä ryhmän päätöksestä poikkeavasti perustellusta syystä, kunhan ei pyydä lupia tavan takaa. Jokaisella ryhmällä on asiasta omat käytäntönsä.

Tästä on kyse esimerkiksi saamelaiskäräjälaissa ja vaikkapa SDP:n Johanna Ojala-Niemelälle myönnetyssä luvassa äänestää henkilökohtaisista syistä toisin kuin muu eduskuntaryhmä. Tai rajalaissa, jossa peräti kuusi SDP:n edustajaa sai poikkeusluvan. Nyt julkisuudessa on puhuttu Ottawan sopimuksesta ja mahdollisista irtiotoista.

Hallituksella on painetta piiskata hallituspuolueiden kansanedustajia ruotuun, jotta hallituksen esitykset menevät läpi. Tämä merkitsee käytännössä sitä, että suuri osa kaikista päätöksistä näyttää suositummilta kuin ne todellisuudessa ovat.

Stubbin hallituksen lopusta tuli kuuluisa naurunremakan säestämä kaaos, kun hallituspuolueiden edustajat kaatoivat omia esityksiään.

Yleensä yksittäiset kansanedustajat sitoutetaan hallitusohjelman linjaan jo hallitusneuvottelujen päätteeksi neljän vuoden ajaksi. Riviedustajien rooli tuon linjan määrittelyssä on usein minimaalinen.

Kun hallitus sitten päättää supistaa sairaalapalveluita juuri tietyltä alueelta, kyseisen alueen äänistä taisteleva hallituspuolueen kansanedustaja tuntee houkutusta sanoa vastaan.

Järjestelmän voitto vai tappio?

Aikuisten maailmassa saa edelleen olla idealisti mutta omalla vastuulla.

OPPOSITIOSSA vastaavaa ryhmäpainetta ei suoraan ole mutta käytännössä ryhmäpäätökset ovat tavallisia ja niitä myös noudatetaan.

Puolueet lähtökohtaisesti haluavat esiintyä yksituumaisina ja näyttää yhtenäisiltä. Riitaisa puolue ei ehkä ole houkutteleva muidenkaan puolueiden silmin, vaikka kysymys ryhmäkurista on monimutkainen.

Äänestäjä toivoo kyselyjen mukaan kansanedustajalta itsenäisyyttä mutta myös yhteistyökykyä. Hyveet eivät aina osu yhteen vaan vaativat jommankumman taipumista.

Kukaan edustaja ei äänestä aina toisin kuin oma ryhmänsä eikä voisikaan. Ei edes Johannes Yrttiaho (vas.). Lähtö ryhmästä voi tulla jo yhdestä kahdesta hairahduksesta.

Aikuisten maailmassa saa edelleen olla idealisti mutta omalla vastuulla.

AVAINSANAT

Kärsimysnäytelmä jatkuu: miksi kirkko yrittää pitää kiinni sekä hihhuleistaan että sateenkaariväestä?

Naispappeutta ja sateenkaariliittoja vastustavat herätysliikkeet pitävät kirkon liberaaliväkeä harhaoppisina. Äärikonservatiiveille olisikin paljon helpompaa toimia kirkon ulkopuolella – mutta miksi nämä jäävät sinne piinaamaan itseään?

Ensimmäinen suomalainen nainen vihittiin evankelisluterilaisen kirkon papiksi vuonna 1969. Vihkiminen tapahtui tietysti Ruotsissa, jossa papin virka oli avattu naisille vuonna 1958.

Suomessa naisten pappeutta käsiteltiin ensimmäisen kerran kirkolliskokouksessa 1960-luvulla. Homma valmistui vuonna 1986 äänin 87-21. Samalla kirkolliskokous hyväksyi ponnen, joka piti pappisviran edelleen avoimena myös miehille, jotka eivät naisia kollegoikseen hyväksyneet.

Ensimmäiset naiset vihittiin Suomessa papeiksi maaliskuussa 1988. Nykyisin kirkko ei enää vihi papeiksi miehiä, jotka eivät kestä naisten pappeutta.

Samantyyppinen hallinnollis-teologinen prosessi on takavuosina nähty muun muassa eronneiden ihmisten naimisiinpääsyssä.

Esimerkkejä on muitakin. Viime vuodet on hitaasti kiiruhdettu sateenkaarivihkimisten vuoksi. Pontimena on ollut eduskunnan hyväksymä lakimuutos, joka avasi avioliiton myös samaa sukupuolta oleville pareille.

TÄNÄ KEVÄÄNÄ kirkolliskokous torppasi piispainkokouksen esityksen, jossa kirkon suhde uudistettuun avioliittolakiin olisi ratkaistu hieman naispappeuspäätöksen pontta muistuttavalla kahden raiteen järjestelyllä. Papit olisivat saaneet vihkiä tai olla vihkimättä sateenkaaripareja omantuntonsa mukaan.

Esitys ei kirkolliskokoukselle kelvannut. Mutta kirkolliskokous jätti piispainkokoukselle mahdollisuuden antaa aiheesta pastoraalisia ohjeita. Ja piispainkokous antoi.

Se suositteli kaikkien parien vihkimistä ja katsoi, ettei kirkkotilojen käytöstä sateenkaarivihkimisiin tarvitse enää tehdä erillistä päätöstä.

Konservatiiviset herätysliikkeet ja kirkolliskokousedustajat hermostuivat tästä.

KUN Ruotsin valtiopäivät hyväksyi vuonna 2009 maan avioliittolain muutoksen, myös Ruotsin kirkko päätti ryhtyä vihkimään sateenkaaripareja. Samantien. Ilman kymmenien vuosien vatvomista.

Kun muistamme alussa mainitun naisten pappeuden, jossa Ruotsin kirkko tuli maaliin 30 vuotta Suomea ennen, tekee mieli kysyä miten ruotsalaiset ovat tähän pystyneet.

Syy on historiallinen. Ruotsissa herätysliikkeet muovautuivat pääosin omiksi kirkkokunnikseen. Suomessa liikkeet pysyivät kirkon sisällä.

Kun Ruotsin kirkko haluaa mukautua ajan rientoon, sen ei tarvitse vetää perässään taaksepäin katsovaa ydinjoukkoa.

Meillä herätysliikkeistä on tullut kirkon selkäranka, joka tuo jäsenistönsä mukana kirkolle verovaroja, aktiivisia työntekijöitä ja kulttuurista moninaisuutta. Osa liikkeistä kuten herännäisyys on liberalisoitunut, osa on säilyttänyt jarruttavan yleisasenteensa.

PAIKOIN konservatiivinen ydin toimii kuin viides kolonna, vähentäen kirkosta maksavien jäsenten määrää.

Muistamme kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd.) esiintymisen Ylen Ajankohtaisen kakkosen Homoillassa, joka aiheutti vuonna 2010 jättimäisen kirkosta eroamisen aallon. Tavallinen riviseurakuntalainen Räsänen ei tuolloinkaan edustanut keskustelussa kirkkoa, vaan itseään ja poliittista puoluettaan.

Räsäsen puoliso Niilo Räsänen on Suomen evankelisen kansanlähetyksen varatoiminnanjohtaja ja Kansanlähetysopiston rehtori. Opiston rakennuksia on remontoitu, kiitos KD-puolueen, muun muassa eduskunnan joululahjarahoilla.

Pastori Niilo Räsänen oli yksi piispojen pastoraalista ohjetta arvostelevan herätysliikejohtajien julkilausuman allekirjoittajista.

Konservatiivisten herätysliikkeiden dilemman voisi ilmaista janana, jonka toisessa päässä on uskonnollinen vakaumus, toisessa raha ja vaikutusvalta. Kirkko on näille liikkeille rahan ja vallan tae, vaikka kirkko on tehnyt jatkuvasti päätöksiä, jotka eivät ole heidän totuutensa mukaisia.

Kirkko on näille liikkeille rahan ja vallan tae.

On varmaa, että ruotsalainen järjestely erillisistä kirkkokunnista olisi kaikille selkeämpi.

KIRKKOON kuuluvien tavallisten suomalaisten ja kirkkoa katselevien ulkopuolisten kannalta änkyräliikkeiden rooli on paikoin käsittämätön.

Syntyy vaikutelma omaa oksaansa sahaavasta kirkosta, joka raivostuttaa äänekkäimmän vähemmistönsä pastoraalisilla ohjeilla samalla, kun vähemmistö pitää panttivankeina vapaamielisemmin ajattelevaa enemmistöä.

Naispappeusasiakaan ei ole valmis.

Viimeisimpänä käänteenä olivat naisten pappeutta vastustavien suomalaisten miesten vihkimykset sotaa käyvällä Venäjällä, Inkerin kirkossa. Vihityt työllistyivät Suomeen kirkon herätysliikkeisiin. Tähänkin piispat reagoivat, tosin vasta sen jälkeen, kun vahinko oli jo tapahtunut.

Kirkossa on jo pidempään ollut käynnissä jonkinlainen sosiologinen ympyrän neliöinti, jossa täysin vastakkaisia kantoja edustavia ihmisiä soudatetaan samaan suuntaan. Ja yhteinen vene kiertää kehää puoliupoksissa.

AVAINSANAT

Vihreillä on takana loistava tulevaisuus pääministeripuolueena – nyt sitä leimaa unelias nykyisyys

Vihreissä ei käydä puheenjohtajavaalia eikä jäsenkunnalta irronnut puoluekokoukselle kuin 26 aloitetta päätettäväksi.

Niin hyvin puolueen ja maan asiat ilmeisesti ovat.

Vihreyden virkeyden perään voi silti kysyä, vaikka kilpailevan puolueen pää-äänenkannattajalehdessä julkaistavan arvion voi jättää halutessaan omaan arvoonsa.

Sofia Virta valittiin puheenjohtajaksi kesällä 2023. Hänen aikanaan puolueen kannatuksessa ei ole tapahtunut olennaista muutosta – ei parempaan eikä huonompaan. Kannatus alkoi Virran tullessa puheenjohtajaksi seitsemällä ja nyt se alkaa kahdeksalla.

Kaukana on muun muassa Osmo Soininvaaran povaama vihreiden loistava tulevaisuus, joka näyttää olevan mieluummin takana kuin edessä.

Virran kausi on nyt ensimmäisen kerran katkolla, mutta haastajia ei ilmaantunut. Jatkopesti nuijitaan siis pöytään tulevan viikonlopun puoluekokouksessa Hämeenlinnassa.

Kevään kuntavaaleissa vihreät kyykkäsi tärkeimmässä tukikohdassaan Helsingissä reippaasti ja jäi karvaasti myös demarien taakse. Koko maan tasolla kannatus pysyi käytännössä entisellään. Aluevaaleissa puolue nykäisi sentään plussalle.

Sofia Virta onnistui kuolettamaan puheenjohtajakamppailun.

MAAN harvinaisen epäsuositun hallituksen vastustuksesta vihreät ei ole kuitenkaan päässyt oppositioasemastaan huolimatta hyötymään. Siinä pidemmän korren on vetänyt SDP.

Vihreissä kuitenkin katsotaan, että johtaja ei parane vaihtamalla. Siinä voikin olla vinha perä, sillä poliittisena esiintyjänä Virta kestää vertailun.

Alkuvuodesta Virta ilmoitti hakevansa jatkokautta huhtikuun tuplavaalien tuloksesta riippumatta onnistuen ainakin kuolettamaan puheenjohtajakamppailun.

Puoluekokouksen alla silmään osuu myös puolueen laiskalta näyttävä jäsenaktiivisuus. Vain kourallinen aloitteita, 26, ja niiden joukossa esimerkiksi ”valtakunnallisten vaalien jälkeisestä päivästä lakisääteinen vapaapäivä” ja ”vihreiden tilaisuuksiin vain vegaanisia tarjottavia”. Niiden rinnalla ”puoluekokous joka toinen vuosi” kuulostaakin aika perustellulta.

Jälkimmäinen voisikin piristää vihreiden sisäistä keskustelua ja nostaa aloitteidenkin määrää. Suurin piirtein samankokoinen vasemmistoliitto pitää puoluekokouksen joka kolmas vuosi ja aloitteita oli viimeksi noin 120. Joka toinen vuosi kokoustava kokoomus käsitteli viimeksi yli 200 aloitetta.

SUOSITUN Ville Niinistön jälkeen ennen Touko Aallon kujanjuoksua vihreiden kannatus nousi liki 18 prosenttiin Ylen gallupissa syksyllä 2017.

Mittaus ei koskaan realisoitunut vaaleissa, vaikka Niinistö hahmotteli läksiäispuheissaan jopa pääministeripuolueen manttelia. Kannatus on nyt puolet tuosta, joten moni asia on mennyt toisin kuin vihreät on toivonut ja odottanut.

Vihreät tapaa puhua paljon siitä, kuinka sen tulisi laajeta myös sellaisille alueille ja kansanosiin, joita se ei vielä ole onnistunut puhuttelemaan.

Todellisuus näyttää puoluekokouksen alla toiselta: kannatuksesta kolme neljäsosaa tulee Suomen suurista kaupungeista ja esimerkiksi työelämästä jäsenistö sai mietittyä yhden aloitteen puoluekokoukselle.

Se on tällainen: ”Vihreiden on ajettava työelämän uudistamista”.

AVAINSANAT