VALIKKO

Pitäisikö puheenjohtaja Antti Lindtmanin rähjätä eduskunnassa enemmän – ja mihin se johtaisi?

Demarien sisäinen räyhänoppositio kipuilee Antti Lindtmanin puoluejohtamistapoja – tajuamatta että vanhanaikaisesta management by perkele -ihailusta on jo yrityselämässäkin luovuttu.

Ilta-Sanomien mukaan SDP:n sisällä pihisee pieni oppositio puheenjohtaja Antti Lindtmanin toimintatapoja vastaan. Puolueen syväkurkut olisivat lehtijuttujen mukaan halunneet Lindtmanin tukevan “voimakkaammin” talven poliittisia lakkoja ja esiintyvän muutenkin räyhäkkäämmin.

Millainen mekastus sitten riittäisi, sitä arvostelijat eivät ole osanneet sanoa. Asia-argumenteilla operoiminen, jota Lindtman on tälläkin viikolla eduskuntakeskusteluissa tehnyt, ei rähjäämisen kannattajia kuitenkaan lämmitä.

Ei, vaikka uusimmassa huhtikuun mielipidemittauksessa SDP oli puolueiden kannatuskärjessä.

DEMARIEN sisäinen nokittelu on yhtä varma kevään merkki kuin valkoposkihanhien saapuminen, ja jälkikin on usein yhtä sottaista.

Puolueen lähihistoriasta löytyy täpäriä johtajuusvaaleja, voimakkaasti ay-liikkeeseen tukeutuvia poliitikkoja, pelurimaisia riidankylv… anteeksi, tinkimättömiä ihmisiä – ja nyt varsinkin edellisen puheenjohtajan Sanna Marinin kaltaisen rocktähti-ilmiön kaipaajia.

Menneisyyden haikailussa piileekin yksi juurisyy SDP:n tämänhetkiseen tilaan. Karismaattisen puheenjohtajan valtava maailmansuosio tuuditti monet hänen lähipiirinsä ihmiset ajattelemaan, ettei politiikan linjanvedoilla ole niin suurta merkitystä.

Vastustajien jauhottaminen somessa ei voi eikä saa olla järkevän poliittisen toiminnan mittari.

Ei tarvinnut tehdä vaikeita yhteiskunnallisia avauksia, koska miljoonan instaseuraajan pääministeri takaisi kuitenkin vaaleissa menestystä. Kärjistäen pomon peesaaminen riitti.

TÄMÄ TOIMIKIN siihen asti, kunnes äänestäjät valitsivat toisin, ja Sanna Marin päätti ansaitusti jatkaa elämäänsä päivänpolitiikan ulkopuolella.

Lopputuloksen voi ilmaista musiikkivertauksin: SDP:lle kävi kuin stadionkeikkabändille, jonka juhlittu solisti lähteekin soolouralle.

Ei sekään tarkoita, että bändin taidot katoaisivat mihinkään. Soittihan rautalankayhtye Agentskin nyt Maustetyttöjen kanssa ihan yhtä hyvin kuin Baddingin, Topi Sorsakosken, Jorma Kääriäisen ja Ville Valonkin jälkeen.

Silti keikoilla näkee aina happamia rockpoliiseja, joiden mielestä uusi solisti joko pilaa kaiken tai ei ainakaan kuulosta yhtä vetävältä kuin aiemmat.

PUOLUEIDEN ei kuitenkaan pidä toimia musiikkibisneksen tai tähtikultin tavoin, ja jäädä kaihoamaan takavuosien loistokkaita hetkiä.

On kohtuutonta nurista selän takana Lindtmanille siitä, ettei hän toimi julkisuudessa kuin Marin – tai Antti Rinne. Tai huudella paheksuen puskista, ettei hän lähde teatraalisiin somepöyristelyihin ja huuda televisio-ohjelmissa sormi pystyssä.

Suuryrityksiäkään ei enää johdeta pinnallisella management by perkele -räyhäämisellä. Vastustajien jauhottaminen somessa ei voi eikä saa olla järkevän poliittisen toiminnan mittari.

Joka tällaista vaatii, ei ole ymmärtänyt millaista poliittista vastuunkantoa Suomi tässä kriisien ajassa päättäjiltään tarvitsee. Populistisia mekastajia ja draamakuninkaallisia meillä on jo eduskunnassa, hallituksessa ja oppositiossa ihan tarpeeksi.

Käytännönläheisistä, sivistyneesti käyttäytyvistä järkipoliitikoista sen sijaan tuntuu olevan välillä pulaa.

AVAINSANAT

Kansanedustajien käytöstavat pitää siistiä – myös vapaa-ajalla on osattava kantaa parlamentaarikon vastuunsa

Eduskunta on tähän asti sietänyt kansanedustajilta vapaa-ajalla lähes mitä tahansa käytöstä – ja sulkenut liian usein silmänsä normaalilta työyhteisövastuulta.

Muistatteko, milloin viimeksi perussuomalainen kansanedustaja oli tehdä humalaisella asetörttöilyllä selvää poliittisesta urastaan, ja miten silloin kävi?

Heinäkuussa 2003 persujen silloisen uuden nousun airut, ääniharava Tony Halme ampui kotonaan laittomalla aseella. Poliisi löysi asunnosta huumaavia lääkkeitä ja dopingaineita. Tuomioksi tuli ehdollista ja sakkoja. Luoti ei onneksi osunut ihmisiin, joten Halme pystyi myöhemmin rehvastelemaan, ettei ole “koskaan vahingoittanut aseilla muita”.

Puolueen puheenjohtaja Timo Soini, joka oli kevään 2003 vaaleissa päässyt Halmeen siivellä eduskuntaan, ei halunnut hylätä lempilastaan. Halme sai jatkaa kautensa loppuun asti, sairaana miehenä, vastentahtoisestikin.

Harva kansanedustaja vaati julkisesti Halmeen eroa, vaan toivoi hänen tekevän omat johtopäätöksensä kelpoisuudestaan tehtävään. Sitä hän ei tehnyt.

MITEN TUON jupakan käsittely eroaa nyt viimeviikkoisesta kansanedustaja Timo Vornasen (ps) epäillystä katuampumisesta?

Ainakin halpoja korjausneuvoja tehtaillaan nyt joka suunnasta enemmän kuin kesällä 2003, kiitos sosiaalisen median.

Moni poliitikko vaatii asioita, jotka eivät liity mitenkään Vornasen tekoihin, kuten Arkadianmäen eräkerhon asekaappien poistamista eduskunnasta ja aselakien kiristämistä.

Jos edes nykyiset tiukat lait eivät estä kokenutta poliisia tekemästä räikeää aserikosta, menemästä baariin pistooli taskussaan ja ammuskelemasta päissään kadulla, sopii kysyä millainen laki olisi hänet pysäyttänyt?

HELPPOJEN irtopisteiden keruun sijaan opposition ja hallituksen täytyy nyt aidosti ja vakavasti mitata poliittisen kulttuurimme kestävyys.

Millainen käytös kansanedustajalle sallitaan, puheista ja teoista alkaen?

Saako vapaa-ajalla sikailla, vaarantaa liikenne- ja muuta turvallisuutta, solvata ja räyhätä, jos vain malttaa olla täysistunnossa sisäsiististi? Näinhän tähän asti on puheenjohtajiston tulkinnan takia ollut, ja tämä syö politiikan moraalia. Näin tekopyhästi ei Arkadianmäellä voida enää jatkaa.

Perussuomalaiset joutuu päättämään, saako Vornanen jatkaa eduskuntaryhmän jäsenenä, vaikka rikosepäilyn tutkinnassa kuluu vielä vuosia. Ratkaisu antaa aikanaan tärkeän signaalin katuväkivaltaa ja aseistautuneita jengejä paheksuneelta puolueelta.

Parlamentin pitää osata myös kertoa ikävyyksistä avoimemmin ja nopeammin edes omalle väelleen.

Nyt sekä eduskunnan puhemies, pääsihteeri, perussuomalaisten johto että pääministeri vaikenivat tietämästään vakavasta rikosepäilystä eduskunnalle luvattoman pitkään. Näin ei missään nykyaikaisessa työpaikassa tehtäisi, vaan tapahtuneesta ilmoitettaisiin, yksityisyydensuojaa kunnioittaen.

Tässäkin tarvitaan kulttuurinmuutosta kohti 2020-lukua. Poliitikkojen pitää osata olla tarvittaessa oma-aloitteisia, eikä piilotella väistämättä julki tulevaa asiaa.

KURINPALAUTUKSEN lisäksi eduskunnan pitää osata olla vastuullinen työyhteisö.

On tuomittava väärinkäytökset selittelemättä ja kaunistelematta, mutta myös muistettava tukea kanssaihmistä, jos hän aidosti haluaa sovittaa tekonsa tai kohdata ongelmansa.

En tiedä, halusiko Tony Halme parantaa tapansa. Tuskinpa häneltä sitä kukaan kysyi tai odotti – oli helpompaa kääntää selkänsä ja leimata hänet toivottomaksi tapaukseksi, eristää muista “kunnon ihmisistä”.

Nyt kansanedustajien pitää toimia monessakin mielessä paremmin.

AVAINSANAT

Miksi SDP epäonnistui presidentinvaaleissa – mikä nyt meni yhtä pieleen kuin edellisillä kerroilla?

Itsekritiikin ja jälkiviisastelun ero on hiuksenhieno. Mutta mitä SDP olisi hävinnyt, jos puolue ei olisi asettanut omaa presidenttiehdokasta?

Aloitetaan kehuilla: presidentinvaaleissa lopputulos oli niin SDP:n kuin muidenkin puolueiden kannalta hyvä. Keskeiset ehdokkaat kampanjoivat siististi ja reilusti, suomalainen demokratia näytti toimivuutensa.

Nyt kun vallanvaihto suurten ikäluokkien Sauli Niinistön ja peruskoulun kasvatin Alexander Stubbin välillä virallisesti tapahtuu, Suomi saa perjantaina tähän maailmantilanteeseen hyvin sopivan kansainvälisen, arvoliberaalin uuden presidentin.

ITSEKRITIIKILLE on silti nimenomaan SDP:ssa tarvetta, samoin rohkeudelle tunnistaa virheitä – jotta niistä voidaan ottaa opiksi.

SDP epäonnistui vaaleissa, vaikka ehdokas Jutta Urpilainen tiedettiin yli puoluerajojen osaavaksi, pidetyksi ja äärimmäisen päteväksi poliitikoksi.

Ikävä kyllä kiva ja päteväkin ihminen hautautuu helposti EU:n kulisseihin, eikä pysy kotimaansa äänestäjäkunnan mielissä.

SDP arvioi väärin komissaaripestin julkisuusarvon, ja kampanjaan nuorisokulmaksi, sivujuonteeksi keksitty Barbie-teemakin vaikutti päälleliimatulta.

Vaalien lopputulos osoitti, että äänestäjäkunta halusi nyt jotain ihan muuta kuin hätäisesti keksittyjä uusia imagoja. Jopa perinteiset demarien äänestäjät toimivat näin, eivätkä tukeneet “omaa” ehdokastaan.

TOIKO KAMPANJA puolueelle edes sitä kaivattua näkyvyyttä? SDP linjasi jo viime kesänä ennen puoluejohtovaihdoksiaan, että oma presidenttiehdokas on välttämätön siksi, että hän pystyy koko syksyn ajan pitämään esillä puolueen keskeisiä aatteita ja arvoja.

Tämä toive pitkästä julkisuudessa olosta kaatui jo lähdössä, koska ehdokas ei työesteidensä takia kampanjoinut kuin vasta joulukuusta alkaen.

Ymmärrän silti perusajatuksen hyvin. Mediatalojen järjestämät vaalipaneelit, maakuntakiertueet ja televisiokeskustelut ovat valtavan arvokasta mainosaikaa. Samanlaisen medianäkyvyyden ostaminen kaupallisilta markkinoilta tulisi kalliiksi, eikä olisi lainkaan näin tehokasta.

Silti kaikki markkinoiminen on valintoja.

Ollaan siis rehellisiä: SDP olisi saanut paljon pidempikestoista näkyvyyttä aatteilleen, jos se olisi sijoittanut parin kuukauden kampanjassa palaneet liki 800 000 euroa vaikka Demokraatin toimituksen vahvistamiseen.

Tämä on sitä epäreilua jälkiviisastelua, mutta näin mediamaailma toimii: hetkellisellä vaalinäkyvyydellä ja pitkäaikaisella vaikuttavuudella on suuri ero.

PUOLUEELTA puuttui viime kesänä rohkeutta ajatella boksien ulkopuolelta. Presidentti ei Suomessa ole puoluepoliittinen hahmo, eikä presidentiksi päästä ilman aitoa kansan syvistä riveistä lähtevää nostetta.

Kyllä ne toistuvat rökälehäviötkin tuovat mainehaittoja.

Jos omista joukoista ei luontevasti tällaista ehdokasta löydy, on paljon rohkeampaa ja viisasta niellä kuviteltu “arvovaltatappio” ja jättää vaalit väliin. Nimittäin kyllä ne toistuvat rökälehäviötkin tuovat mainehaittoja.

SIKSI pelkällä panos-tuotos -suhteella laskettuna näiden presidentinvaalien selkein voittaja oli RKP. Puolue uskalsi olla asettamatta omaa ehdokastaan toivottomaan kilpailutilanteeseen, säästi vaalikassaansa eurovaaleja varten – ja sai silti presidentiksi suomenruotsalaisen ihmisen. Grattis ja hatunnosto!

Kyllä, RKP:n puoluekannatus on presidentinvaalien jälkeen laskenut ennätysalhaalle. Mutta siihen vaikuttavat vaaleja enemmän perussuomalaisten kyljessä hallituksessa tehdyt ryhdittömät kompromissit ja monien eettisten periaatteiden myyminen.

Tämä onkin tärkeää muistaa. Jokaisen puolueen päätehtävä on kuitenkin yhteisten asioiden hoitaminen omien aatteiden mukaisesti.

Yksittäisissä henkilövaaleissa pärjääminen tulee tärkeysjärjestyksessä aika kaukana tämän takana.

AVAINSANAT

Näistä syistä Riikka Purra ei ole Suomen Thatcher – vaikka persujen imagotohtorit haluavatkin niin väittää

Britannian entisen pääministerin Margaret Thatcherin patsas Falklandin saarten pääkaupungissa Port Stanleyssa.

Monilla 1980-luvulla eläneillä on joku käsitys Margaret Thatcherista (1925-2013), Britannian pääministeristä joka antoi nimensä thatcherismina tunnetulle talousajattelulle. Useimmat silti tietävät hänestä vain nimen, ja siksi hänen maineellaan voi huoletta ratsastaa.

Maggie on nimittäin noussut muotiin meilläkin: perussuomalaiset rakentavat valtiovarainministeri Riikka Purralle Thatcher-imagoa.

Tässä kaanonissa Thatcher-Purra on rautarouva, joka siivoaa tehottoman julkisen talouden, yksityistää yhteiskunnan palvelut ja katkaisee valtion holtittoman velaksi elämisen.

Hän murtaa ay-liikkeen vallan antamalla keskeisten suurliittojen lakkokassojen tyhjentyä vaikka kuukausien työnseisauksissa. Hän keventää suurituloisten verotusta, ja innostaa rikkaita rikastumaan entisestään, lisäten valtaapitävien ja sitä kautta koko maan hyvinvointia.

KOSKA brittiläisen imperiumin talous lähti 1980-luvulla tällä koirakoululla kohisten kasvuun, persujen spin doctorit vihjaavat, että samaa tekevät Purran lisäsopeutukset Suomellekin.

Samalla jätetään mukavasti kertomatta, mitä Thatcherin malli todellisuudessa aiheutti perussuomalaisten äänestäjien kaltaisille duunariportaan ja maakuntien briteille.

Heille kasvun hintana oli tuolloin työttömyyden valtava nousu, pakonomaisella yksityistämisellä aikaansaatu julkisten palveluiden laadun mureneminen, kansalaisten alueellinen jakautuminen eteläisiin voittajiin ja pohjoisiin häviäjiín.

Pahimmillaan Britanniassa oli Thatcherin pääministerikaudella (1979-1990) työtä vailla kolme miljoonaa ihmistä. Heidän syrjäytymisensä kierre periytyy nykyisillekin sukupolville.

Paikallisdemokratiallakin pyyhittiin pöytää: Thatcher inhosi labour-johtoista Lontoon kaupunginvaltuustoa niin paljon, että pilkkoi mieluummin pääkaupungin hallinnon kymmeniin tehottomiin pikkukuntiin, sotehimmelin tavoin.

TALOUSIHME onnistui Thatcherille, koska savupiippualojen alasajon vastineeksi rahamarkkinat vapautettiin. Lontoon Citystä kasvoi maailman rahoitus- ja sijoitustoiminnan säätelemätön keskus, ja sinne tulvineista puhtaista ja likaisista miljardeista valui valtiollekin elvytysrahaa.

Tällaista sampoa ei Suomeen ole tulossa, eikä Pohjanmeren öljylöytöjen kaltaisia uusia energianlähteitäkään meillä näy.

Harva muistaa, miten ja miksi Thatcher syrjäytyi brittikonservatiivien puoluejohtajuudesta 1990.

Vapaan keinottelun tuomat valuutta- ja pankkikriisit ajoivat maan talouden ruvelle. Punta ajautui kaaokseen – kuten Suomen markkakin – ja Britannia laman kouriin.

Siitä noustiin vasta työväenpuolueen Tony Blairin valtakaudella vuodesta 1997 alkaen.

RIIKKA PURRALLA on toki samoja linjauksia kuin Thatcherilla. Purrakin vieroksuu politiikassa turhaa empaattisuutta.

Thatcherkin vastusti maahanmuuttoa “meille liian kaukaisista kulttuureista”.

Erojakin on: Natsi-Saksan uhkaa lapsena kokenut Thatcher suhtautui jyrkän paheksuvasti äärioikeistolaisuuteen, eikä hän sallinut puoluetovereilleen edes vitsailua fasismin käsitteillä.

Kun Riikka Purra leikkaa vähäosaisilta vaalipuheidensa vastaisesti, sitä ei tee “Suomen Thatcher“, vaan ihan tavallinen, äänestäjänsä pettävä populistipoliitikko.

Silti suomalaisen poliitikon rinnastaminen ulkomaisiin historiajulkkiksiin on väsynyt imagotemppu, jolla peitellään kotimaisen politiikan onttouksia ja takinkääntöjä.

Kun Riikka Purra leikkaa vähäosaisilta vaalipuheidensa vastaisesti, sitä ei tee “Suomen Thatcher“, vaan ihan tavallinen, äänestäjänsä pettävä populistipoliitikko.

AVAINSANAT

Puolustusministeri teki ratkaisevan virheen: Reservistä eroamisen kielto murentaisi maanpuolustushalua

Reservinkieltäytymisestä rankaiseminen vaarantaisi Suomen tärkeimmän puolustuslinjan: kansalaisten oikeuden omantunnonvapauteen ja vakaumukseensa.

Tähän asti varsin onnistuneesti tehtäväänsä hoitanut puolustusministeri Antti Häkkänen (kok) teki tällä viikolla ensimmäisen ison puolustuspoliittisen virhearvionsa.

Ministeri sanoi Kyrönmaa-lehdessä julkaistussa haastattelussaan haluavansa kieltää reservistä eroamisen. Perusteluina oli muun muassa Suomen sodanajan pelotteen tai pidäkkeen vaarantuminen, sekä oudompana väitteenä aseistakieltäytyjien käyttö Venäjän propagandassa.

Häkkäsen logiikalla reservistä eroavat – hänen termillään “karkaajat” ovat pelkureita tai lintsareita, jotka pitää pakottaa takaisin riviin, ettei Venäjä luule suomalaisten alkaneen pelätä sotimista.

On totta, että ikäluokkien pienentyessä Suomella ei nykyjärjestelmällään ole varaa joukkoeroamisiin armeijasta. Nykyinen 280 000 sotilaan sijoitettu reservi vaatii mahdollisimman monen suomalaisen mukanaoloa.

MINISTERI ei siten ole tilannekuvassaan ja huolissaan missään nimessä väärässä.

Mutta hänen korjausehdotuksensa asiaan on psykologisesti erittäin vaarallinen ja virheellinen, ja lähestyy ongelmaa väärällä tavalla rankaisun kautta.

Venäjän Ukraina-hyökkäys lisäsi varmasti joidenkin suomalaisten reserviläisten pelkoja. Vuonna 2022 täydennyspalvelukseen eli sivariin hakikin ennätykselliset yli 3800 ihmistä. Myös Nato-jäsenyyden vastustajia on sittemmin halunnut eroon maanpuolustuksesta. Iltalehden hankkimien tietojen mukaan viime vuonna joukoista poistui runsaat 1600 reserviläistä.

Kuinka monella eronneella on ollut niin sanottu sodanajan sijoitus eli joku korvaamaton tehtävä kriisiajan Suomessa?

Puolustusvoimat ei ole kuitenkaan turvaluokituksiinsa vedoten kertonut, kuinka monella eronneella on ollut sodanajan sijoitus eli joku korvaamaton tehtävä kriisiajan Suomessa.

PALJASTAN nyt sotasalaisuuden eli valistuneen arvioni: ei kovinkaan monella.

Suomen puolustus tai pelote ei näihin lähtijämääriin kaadu. Jos kaatuisi, silloin valmiutemme olisi todella huonossa jamassa.

Aikoinaan kriisinhallintatehtävissä opin itsekin tärkeän periaatteen: vetämätön tai motivoitumaton sotilas ei ole ikinä “tyhjää parempi”. Päinvastoin, vasten tahtoaan mukana raahattava ihminen saattaa olla hengenvaaraksi palveluskavereilleen.

Emme tiedä, kenellä reservinkieltäytyjistä olisi muutenkaan halua auttaa kanssaihmisiään poikkeusoloissa.

En luultavasti mene tässäkään arvauksessani pieleen: joillakin on. Varmasti esimerkiksi jotkut nyt sotilastehtävistä luopuneet reserviläisnaiset ovat päättäneet valita mieluummin lastensa varjelemisen.

Voi hyvin olla, että iso osa lähtijöiden joukosta häipyisi kaikissa kriisitilanteessa takavasemmalle ja laistaisi velvollisuuksistaan.

Aseistakieltäytymiseen heillä on silti täysi oikeus. Perustuslaki takaa jokaiselle suomalaiselle omantunnonvapauden. Jokainen ase- tai aseettoman palveluksen suorittanut voi halutessaan erota reservistä vakaumuksensa takia.

Vakaumuksen laatua tai syvyyttä ei oikeusvaltiossa kysytä – eikä pidäkään kysyä. Pelkokin tai omien rajoitustensa tiedostaminen voi olla osa vakaumuksen muuttumisen syitä, ja sen tajuaminen on tärkeää lähinnä vain ihmiselle itselleen.

(Jokaista kansalaista koskevan maanpuolustusvelvollisuuden laiminlyönnistä, lähimmäisten heitteillejätöstä tai onnettomuuksissa auttamatta jättämisestä sen sijaan voi ihmisiä rankaista, etenkin kriisiaikana, mutta se on toinen asia.)

KIELTÄYTYJIÄ suurempi ja akuutimpi ongelma valtion kokonaisturvallisuuden kannalta on se, etteivät kaikki halukkaat pääse tällä hetkellä mukaan puolustamaan tai auttamaan Suomea kriisiaikojen oloissa.

Ukrainan kohtalo käynnisti suomalaisissa valtavan tarpeen erilaisille poikkeusolojen selviytymistaidoille. Maanpuolustuskoulutus MPK:n kurssit ovat jo parin vuoden ajan olleet pullollaan myös asepalvelusta suorittamattomia naisia.

Motivoituneiden ja vastuullisten vapaaehtoisten siviilien joukko kattaisi varmasti sen osaajavajeen, mitä reservinkieltäytyminen Suomelle aiheuttaa.

Monet reservistä aikoinaan eronneet haluaisivat nyt perua päätöksensä, ja monet sivarin käyneet kyselevät, mitä kaikkea lisää he voisivat poikkeusoloissa tehdä.

Tämä motivoituneiden ja vastuullisten vapaaehtoisten siviilien joukko kattaisi varmasti sen osaajavajeen, mitä reservinkieltäytyminen Suomelle aiheuttaa.

Valtiolla ei ole kuitenkaan nyt mitään laissa määriteltyä menetelmää, millä ottaa vapaaehtoisia mukaan virallisiin kriisiaikojen organisaatioihinsa.

Tähän sääntö-Suomen epäkohtaan puolustusministeri Häkkäsen pitäisi puuttua nopeasti. Sen sijaan että haukkuu “karkaajia”, ministerin pitää avata ovet reservinkieltäytymisensä peruville ihmisille sekä vapaaehtoisille, ammattitaitoisille siviilinaisille.

Tehokas lääke pienenevistä ikäluokista johtuvaan asevelvollisten vähenemiseen olisi myös kaikille sukupuolille yhtäläinen, tasa-arvoinen asevelvollisuus – mutta se on asia johon tällä hallituksella ei tunnu riittävän uskallusta.

Siviilipalveluksenkin uudistaminen yksilön taitoja lisääväksi ja yhteiskuntaa hyödyttävämmäksi on tarpeen. Reserviläisiä pitää uskaltaa päästää myös aiempaa korkeampiin sotilastehtäviin, paikkaamaan henkilökuntapulaa.

HALU PUOLUSTAA maata on aina hyvin vastavuoroinen asia. Se syntyy silloin, kun oma valtio osoittaa kunnioittavansa ihmisoikeuksia, yksilönvapautta, kaikkien asukkaidensa tasa-arvoisuutta ja oikeudenmukaisuutta.

Kielloilla uhkaileminen ei lisää yhdenkään suomalaisen maanpuolustushalua, ja vielä vähemmän se parantaa Suomen sotilaallisia suorituskykyjä.

Juttua muokattu klo 13:52. Poistettu tautologiaa ja korjattu lyöntivirheitä.

AVAINSANAT

Sisältövaroitus, hyvät ruotsalaiset: Natoon pääsy ei tarkoita, että turvallisuushuolenne olisivat ohi

Osa ruotsalaisista luulee, että kaikki maan turvallisuushuolet ratkeavat Natoon pääsyllä, osa taas uskoo että ilman jäsenyyttä Ruotsi saisi olla ikuisesti rauhassa. Tämä paljastaa, miten epärealistisesti Ruotsissa yhä suhtaudutaan puolustusasioihin.

Ruotsalainen kansankoti järkyttyi tammikuun alussa, kun puolustusvoimien komentaja Micael Bydén meni Sälenin turvallisuusseminaarin jälkipelissä sanomaan ääneen ruman sanan. Hän varoitti, että Ruotsin pitäisi osata valmistautua myös sotaan nykyistä paremmin.

Kukaan ei kuulemma voi taata, että maan rauhantila jatkuisi ikuisesti.

Komentajan lausunto herätti Ruotsissa valtaisan kansalaiskeskustelun ja somehuudon.

SUOMESSA tiedetään, että Bydén kertoi vain faktoja, takuita ei ole. Pieniltä mailta ei aina historian melskeissä kysytä, haluavatko ne olla rauhassa.

Ei sitä muuten kysynyt Ruotsikaan, viimeisessä sodassaan.

Tasan 210 vuotta sitten, tammikuussa 1814 vanhat tappelupukarit Ruotsi ja Tanska olivat Saksan Kielissä päässeet keskenään sopuun etupiirijaostaan. Tanska otti itselleen Ruotsin hallitsemat Saksan Pommerin alueet, ja antoi vastineeksi valtioliittoonsa kuuluneen Norjan.

Tästä suuttuneet norjalaiset julistautuivat itsenäisiksi, mutta Ruotsi sai Englannilta ja Venäjältä luvan taltuttaa vastarinta väkivalloin.

Lyhyen, turhan ja kalliin sotaretken jälkeen Norja kukistuikin kesällä 1814 – tai suostui sotien näännyttämän Tukholman kanssa kompromissiin, yhteisen kuninkaan alaisuuteen.

RUOTSI oppi tuolloin, ettei hyökkäyssodalla voiteta mitään pysyvää.

Ongelma onkin, etteivät ruotsalaiset aina usko, että kaikki yksinvaltiaat eivät vieläkään tajua tätä viisautta. Ruotsi kokee olevansa valtiona eräänlainen “turvallinen tila”, joka on immuuni ulkoisille pahuuksille.

Kansalaiset eivät halua kuulla, miten vähän suurvallat edelleenkin piittaavat pienempiensä periaatteista.

Ruotsi kokee olevansa valtiona eräänlainen “turvallinen tila”, joka on immuuni ulkoisille pahuuksille.

Nytkin etenkin vasemmistolaiset lehtikolumnistit kauhistelivat Micael Bydénin “toivovan sotaa” puheillaan.

(Syytös on monessakin mielessä kohtuuton. Bydén on ammattisotilaaksi epäsovinnainen hahmo: hän on vienyt upseerinsa Tukholman Pride-marssille, laulanut siellä Elvistä sateenkaarikansan keskellä, ja muutenkin puhunut avoimesti erilaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja heikompiosaisten suojelemisen tärkeydestä. Sotimisen ihannointia ei hänessä ole nähty.)

Yhtä rumaa olisi sanoa lääkärin janoavan epidemioita tai palopäällikön kaipaavan murhapolttoja.

KANSALAISPALAUTE osoittaakin karusti, miten oikeassa Bydén oli.

Ruotsalainen yhteiskunta ei tällä hetkellä osaa tiedostaa ja kohdata riskejä, jos se ei edes pysty panikoitumatta puhumaan turvallisuuspolitiikan uhkakuvista oikeilla nimillä.

Osa kansalaisista uskoo vakavissaan, että ilman Natoon menoa Ruotsi voisi pysyä aina vuoden 1814 jälkeisessä asemassaan, vaikka tämän ajan napoleonit ja tsaarit ovat yhtä häikäilemättömiä kuin 210 vuotta sitten.

Osa Naton kannattajista puhuu yhtä katteettomasti: he luovat mielikuvaa, että jäsenyys poistaa Ruotsilta kaikki mahdolliset vaaratekijät. Joku muu hoitaa sen jälkeen puolustautumisen ja varautumisen.

Kummankin osapuolen epärealismi aiheuttaa sen, ettei kansankodin resilienssi riitä, mikäli riskit realisoituvat.

Jokainen ihminen joutuu tekemään jotain perheensä, lähipiirinsä, asuinpaikkansa ja valtionsa suojelemiseksi.

Maksajana on se tavallinen kansalainen, jolle ei ole rehellisesti kerrottu, mitä kotimaan puolustaminen häneltä vaatii.

Jos Ruotsia kohtaa kriisi, se tarkoittaa sekä Naton että liittoutumattomuuden oloissa sitä, että jokainen ihminen joutuu tekemään jotain perheensä, lähipiirinsä, asuinpaikkansa ja valtionsa suojelemiseksi. Kaikkea ei voi ulkoistaa, ei etenkään harvalukuisille sotilaille.

YHTEISVASTUUN käsite ymmärretään ehkä asevelvollisuus-Suomessa paremmin. Kaikki osallistuvat toistensa turvaamiseen, jos tarvitaan, eikä siitä puhumista tarvitse nimitellä “sotapsykoosiksi”.

Kansalaisille pitää kertoa vaikeistakin asioista realistisesti. Niin taloudessa kuin turvallisuudessakin, liioittelematta tai vähättelemättä uhkia.

Pimennossa pitäminen ei ole ikinä oikea tapa valmentaa tulevaan, ei meillä eikä Ruotsissa.

 

PS. I alla fall, grattis för Nato-medlemskapet, kära grannar.

AVAINSANAT