• Muu kulttuuri
• 01.03.2025
• 16:01
• (Päivitetty: 03.03. 7:35)

Pahalle on aina naurettu vatsat kippurassa. Mutta onko sellainen enää soveliasta?

Ehkä se on eräänlaista nuorallatanssia. Helsingin Sanomien pilapiirtäjänä Ville Ranta on saanut vihat niskoilleen oikealta ja vasemmalta, liberaaleilta ja konservatiiveilta. Toisaalta nuorallatanssiin vertaaminen ei toimi, koska lähtökohtana ei ole miellyttäminen. Ranta kuvailee tyyliään mannermaiseksi. Pilapiirroksen keskeinen tarkoitus on järkyttää uusilla näkökulmilla ja herättää yhteiskunnallista keskustelua siten, että keskusteluun tullaan räväkällä argumentilla ja kuvastolla.

– Se ei ole ollut Suomessa yleistä, minkä vuoksi olen erottunut alusta lähtien. Piirrokseni ovat herättäneet kummastusta. Että mitäs nämä ovat, ja ovatko nämä edes oikeita pilapiirroksia, kun eivät näytä yhtään Kari Suomalaiselta, Ranta naurahtaa.

Nykykulttuuriin kuuluu yhtäältä sensitiivisyys vähemmistöjä kohtaan ja toisaalta räikeää vastakkainasettelua ruokkiva polarisaatio. On hyvä kysyä, saako pahalle enää nauraa, edes hyvässä tarkoituksessa. Menneinä vuosikymmeninä taiteilijat tekivät rankkaa satiiria, joissa pahiksille irvailtiin.

– Kyllä pahalle saa nauraa, mutta yleinen keskusteluilmapiiri on sellainen, että debattia käydään lähinnä siten, että aletaan syyttää puhujaa siitä, että hän on käyttänyt vääränlaisia sanoja tai että hänellä on vääränlainen agenda. Tai että hän on jollain tavalla epäuskottava. Sosiaalisesta mediasta johtuen metakeskustelun määrä on valtava, ja minun työssäni se näkyy, Ranta vastaa.

Hänen mukaansa somekeskustelussa puhujan motivaatio yritetään kehystää johonkin kontekstiin ilman että kuunnellaan mistä tosiasiassa on kyse.

– Jatkuvasti tulee vastaan sitä, että ihmiset eivät suostu ottamaan vastaan pilapiirroksen viestiä sellaisenaan. Jos kritisoin oikeistoa, niin sanotaan, että piirtäjä on kommunisti. Jos kritisoin vasemmistoa, niin sanotaan, että piirtäjä on oikeistohallituksen myötäjuoksija, Ranta sanoo.

– Ja sitten kontekstoidaan hähmäisesti. Esimerkiksi viestipalvelu X:ssä haukuttiin nimellä ’hesarin huora’, jolla tarkoitettiin, että minä sanon vain sellaisia asioita, mitä Helsingin Sanomien – haukkujan mielestä tietysti moraalisesti epäilyttävä – johto sanoo.
Ranta luonnehtii olevansa siinä mielessä vanhakantainen pilapiirtäjä, että vaihtaa näkökulmaansa tilanteesta ja oivalluksesta riippuen.

– Sellainenhan ei useimpien ihmisten mielestä ole yksinkertaisesti mahdollista. Heidän mielestään täytyisi olla jokin selittävä syy, miksi piirtäjä on vaihtanut näkökulmaa. Ajatellaan, että ehkä pilapiirtäjä yrittää esittää viljelevänsä monipuolisia näkökulmia, mutta oikeasti on woke- tai kommaripiirtäjä. Tai yrittää esittää olevansa liberaali, mutta oikeasti onkin tosi tunkkainen setä.

Nyt meillä on tosi vahva laitaoikeiston vastaisku.

Pilapiirtäjä Rannan kokemuksen mukaan keskusteluilmapiirissä tapahtui muutos 2010-luvulla. Edistyksellinen väki oli aiemmin tehnyt pitkäjänteistä työtä vähemmistöjen oikeuksien laajentamiseen, mutta asiat ehkä etenivät tuskastuttavan hitaasti. Sosiaalinen media lienee yksi merkittävimmistä vaikuttimista siihen, että edistyksellisyyden airuet alkoivat ärhäköityä ja politisoitua.

– Liberaali porukka alkoi kiinnittää huomiota sävyihin ja sanoihin. Sitten tuli sanojen vahtimista ja oikeaoppisuuden vaatimista. Se oli tympeää aikaa, pilapiirtäjä Ville Ranta sanoo.

Kielenkäytön ja ilmaisujen tarkkailu liittyivät usein seksuaaliseen suuntautumiseen, etniseen taustaan ja muihin identiteettikysymyksiin. Kielenkäyttöön puuttumalla pyrittiin luomaan inklusiivisempaa ja vähemmän syrjivää yhteiskuntaa, mutta ne herättivät myös keskustelua ja kritiikkiä, kun jotkut kokivat, että ilmaisunvapautta rajoitettiin liiallisesti. Pahimmillaan sanojen vahtiminen johti puritanismiin.

– Kaikki oli rasismia ja kaikki oli naisvihaa. Mitään ei oikeastaan voinut sanoa ääneen, ja kaikkien olisi vain pitänyt seisoa rivissä ja olla kunnolla. Se oli aikansa ilmiö, mutta se alkaa selvästikin olla ohi.

Ankarat sensitiivisyyden vaatimukset ovat herättäneet jyrkän vastareaktion.

– Vastapuoli alkoi puhua rumasti, rasistisesti ja sikamaisesti. Olemme keskustelukulttuurissa antiliberaalin vastavallankumouksen vaiheessa. Nyt meillä on tosi vahva laitaoikeiston vastaisku, joka näkyy myös kansainvälisessä politiikassa, Ranta sanoo.

(Juttu jatkuu kuvan alla.)

Takavuosien suomalainen kantriyhtye Freud Marx Engels & Jung, tuttavallisesti Freukkarit, julkaisi vuonna 1988 levyn Takamehtien mekatähtiä. Levyllä on Mikko Saarelan omaehtoinen käännös rääväsuisen teksasinjuutalaisen muusikon ja dekkarikirjailijan Kinky Friedmanin biisistä They Ain’t Making Jews Like Jesus Anymore. Saarelan kynästä syntyi käännös Ei semmoisia judeja kuin Jeesus enää oo. Sivaltavan satiirinen sanoitus piirsi kuvan rasistisen imperialistin ajatuksenjuoksusta.

Se on toi terroristi, rättipää, kuka paasaa taas

Et Pyhä Maa ei laajentaa, muka Gazaan saa

Näiden rivien jälkeen sanoituksessa siirrytään ronskeihin satiirisiin väkivaltafantasioihin. Nykyaikana olisi vaikea kuvitella radiosoitossa vastaavanlaista kappaletta. Freukkareiden kitaristi Arto Pajukallio, siviiliammatiltaan kulttuuritoimittaja, kertoo biisin syntyhistoriasta. 1980-luvun lopulla Lähi-idän traagiset tapahtumat olivat jatkuvasti esillä uutisissa, ja Friedmanin laulun suomenkieliselle päivitykselle tuntui olevan sosiaalista tilausta. Ja niin olikin, koska Pajukallio muistelee kuulleensa heidän tekemänsä kappaleen paikallisradio Radio Cityssä yhden viikon aikana jokaisena arkipäivänä.

– Silloin tiesi, että oltiin osuttu johonkin, ja varmastikin satiirinen asia meni perille, Pajukallio sanoo.

Ehkä Suomi oli noihin aikoihin monella tavalla erilainen kuin nyt. Yhtenäiskulttuuri piti huolen siitä, että kansalla oli kutakuinkin samanlainen tilannekuva maailmasta. Väärinymmärtämisiä oli nykyistä vähemmän. Kun Freukkareiden Pekka Myllykoski lauloi ”Ei semmoisia judeja kuin Jeesus enää oo”, suurimmalle osalle kuulijoista oli päivänselvää, että kyse oli satiirista.

– Tietenkin olimme tietoisia siitä, että satiiri yleensäkin on haastava ja uskalias tyylilaji, emmekä voineet olla varmoja siitä, kuinka hyvin se ymmärretään ja otetaan vastaan. Monenlaista keskusteluahan siitä syntyi, ja esimerkiksi biisiämme Buuri Johannesburgista on jälkikäteen usein käytetty tyylilajinsa ja kerrontamuotonsa esimerkkinä, Pajukallio sanoo.

Hänen mukaansa Freukkarit oli siinä mielessä liberaali kokoonpano, että kukin sai ajatella, mitä ajatteli. Silti bändissä vallitsi tietty yksimielisyys ja samanhenkisyys käsiteltyjen yhteiskunnallisten aiheiden, etenkin ihmisoikeuksien, suhteen.

– Itse koin hyvinkin tärkeäksi sen, että pääsin olemaan mukana tekemässä yhteiskunnallisesti kantaaottavaa musiikkia, vieläpä rockin sateenvarjon alle kuuluvassa ”kantribändissä”, olihan koko bändimme nimi, olemus ja olemassaolokin häpeämätön märkä rätti vasten konservatiivisen viihdekantrin ja musiikkibisneksen kasvoja, Pajukallio sanoo.

Voiko noin suorapuheista parodiointia enää tehdä?

– Nykypäivän tuskastuttavimpiin kliseisiin kuuluu parku siitä, että mitään ei mukamas saisi tehdä tai mitään sanoa. Kyllä saa! Mutta parodian ja satiirin tekeminen on entistä uskaliaampaa puuhaa, jossa on syytä tarkistaa sihti ja ennakoida minne kimmokkeet lentävät, Pajukallio vastaa.

Hän arvelee, että turpiin tulee joka tapauksessa, kun some pursuaa tarkoitushakuisia ja riidanhaluisia väärinymmärtäjiä, joita riittää kaikkialle muuallekin aina eduskuntaa ja hallitusta myöten.

– Aivan varmasti Suomea kangistaa monenlainen varovaisuus ja itsesensuuri. Jo pelkkä ihmisarvojen puolustaminen koetaan monissa piireissä ja viihdekulttuuristen portinvartijoiden parissa niin vaaralliseksi aiheeksi, ettei sellaisen uskalleta tai haluta antaa näkyä ja kuulua.

Pajukallio haluaisi uskoa, että jossain lymyää lauluntekijöitä, joilla voisi olla halua ja kykyä sanoa asioita, ja joita voisi jotain kanavia pitkin putkahtaa tietoisuuteemme.

– Mutta esimerkiksi Freukkareille tyypillinen vanhan liiton kupletointi, pikkunäppärän älyllinen ja humoristinen satiiri taitaa edustaa sellaista kerronnan muotoa, joka ei taida kauheasti korreloida tässä ajassa, Pajukallio sanoo.

– Ja onhan meillä rohkeita ja osaavia tekijöitä, kuten Samae Koskinen, joka edusti itselleni viime vuoden tärkeimpiä musiikintekijöitä. Hän tekee ja sanoo, vaikka arvasi saavansa vihapostia ja tappouhkauksia heti kun vain laulaa vaikkapa aikamme natsiudesta ja sen normalisoinnista. Tyylillisestihän Samae Koskinen sanoo asioita suoraan, mutta kuitenkin pehmeästi ja verhoamatta näkemyksiään esimerkiksi satiirin muotokieleen.

Freukkareiden satiirisimpien kappaleiden sanat ovat niin roiseja, että niitä voisi kuvitella käytettävän väärinymmärrettyinä äärioikeiston vastapropagandassa. Onko näin päässyt käymään?

– Olen kuullut, että joissain uusnatsien tai vastaavien kokoontumisessa olisi soitettu Buuria tai Judeja ilmeisen epäilyttävin tarkoitusperin, mutta tarkemmin en todellakaan tiedä, Pajukallio vastaa.

– Vastapropagandaan ei Freukkareita, biisejä tai bändin henkilöitä, ole tietääkseni valjastettu. Ehkä emme näy tässä ajassa niin, että he löytäisivät syytä käydä meidän kimppuumme, kun kuitenkin löytävät vihollisia aivan kaikkialta.

(Juttu jatkuu kuvan alla.)

Stand up -komiikka leikittelee usein hyvän maun rajoilla. Esityksessä koomikko seisoo yleisön edessä ja kertoo nokkelia huomioita, jotka liittyvät usein häneen itseensä tai yleisöön. Stand upissa käsitellään kiistanalaisia aiheita. Usein lähtökohtana on se, että koomikko nauraa itselleen. Kun huumori liittyy esiintyjään itseensä tai hänen edustamaansa ryhmään, voi roiskia rohkeammin kuin muut. Esimerkiksi juutalainen stand up -koomikko voi heittää herjaa nenänsä koosta, mutta olisi ehdottoman paheksuttavaa, jos ei-juutalainen alkaisi veistää vitsiä samoista asioista.

Sosiaali- ja kulttuuriantropologian dosentti Marianna Keisalo on tutkinut stand up -komiikkaa, sen lisäksi hän on itse stand up -koomikko. Hänen mukaansa huumorin rajoja ei voida määritellä yksiselitteisesti, vaan ne ovat kontekstisidonnaisia.

– Yhtenä äärimmäisenä esimerkkinä ovat raiskausvitsit. Jotkut sanovat, että siitä ei sovi ikinä vitsailla. Mutta jos on ihmisiä, jotka ovat kokeneet raiskauksen itse ja he keskenään vitsailevat siitä, niin se voi olla voimauttava kokemus, Keisalo pohtii.

– Sellaisessakin tilanteessa on merkityksellistä, mille siinä nauretaan. On tosi iso ero, nauretaanko raiskaajalle vai sille, että joku joutuu raiskatuksi.

Moraaliset rajat määrittyvät kontekstin mukaan, eli kuka, missä ja millä tavalla sanoo – oli kyse huumorista tai tavallisesta puheesta. Toki jossain vaiheessa myös laki ja sananvapauden rajat voivat tulla vastaan, kun mennään riittävän pitkälle.
Keisalon mukaan huumorin kautta voi ilmaista samoja asioita kuin minkä tahansa puhumisen kautta.

– Stand upin kautta voimme saada myös suoria kertomuksia siitä, miltä tuntuu olla esimerkiksi vähemmistön asemassa, Keisalo sanoo.

Hän nostaa esimerkiksi kanadalaisen Helsingissä asuvan transmiehen Jamie Macdonaldin, joka on hyvin avoimesti käsitellyt sukupuolenkorjausprosessiaan.

– Vein opiskelijoita katsomaan Jamien esitystä. Opiskelijat olivat että ’wow’, koska niistä asioista kukaan ei kerro tuolla tavalla. Kun asiaan on yhdistetty huumori, niin silloin ihmisen näkee paremmin kokonaisuutena eikä pelkästään esimerkiksi transmiehenä. Huumori inhimillistää ja antaa monipuolisemman kuvan, Keisalo sanoo.

Chaplin parodioi Hitleriä.

Stand upin erikoisuus verrattuna edellä käsiteltyihin pilapiirroksiin ja äänitemusiikkiin on siinä, että huumori kerrotaan tietyssä tilassa rajatulle yleisölle. Monesti tilaisuudet ovat pääsymaksullisia. Keisalon mukaan koomikot eivät yleensä halua, että esityksistä otetaan videoklippejä somea varten. Esiintyjät itse voivat mainostarkoituksessa laittaa omia videoita someen ja muualle nettiin, mutta lähtökohtaisesti esiintymiset ovat uniikkeja tapahtumia.

Ja jos mennään vielä pienempään piiriin, niin huumorin rajoja ja sääntöjä voi muuttaa entisestään. Varsinkin satiirin ymmärtäminen vaatii sen, että kuulija ymmärtää, mikä sanotussa on huumoria ja mitkä ovat esittäjän todelliset näkemykset.

– Jos olet jonkun hyvän ystävän kanssa, niin tiedätte, mitkä arvot teillä on. Silloin voi puhua avoimemmin ja vitsailla eri tavalla kuin julkisesti, Keisalo sanoo.

Saako pahalle nauraa hyvässä tarkoituksessa?

– Henkilökohtainen näkemys on, että todellakin saa. Mutta tästäkin on eriäviä näkemyksiä, Keisalo vastaa.

Hän ottaa esimerkiksi Charlie Chaplinin, joka teki vuonna 1940 Adolf Hitleriä, kansallissosialismia ja fasismia parodioivan elokuvan Diktaattori. Elokuva tehtiin niin varhaisessa vaiheessa, että holokaustin laajuus ei ollut vielä käynyt ilmi.
Chaplin sanoi vuonna 1964 julkaistussa omaelämäkerrassa, että jos hän olisi ollut tietoinen keskitysleirien kauhuista, elokuvaa ei olisi koskaan tehty.