VALIKKO

Ottawan sopimuksesta on ehkä irtauduttava – mutta onko asiaa syytä juhlia?

Jalkaväkimiinoista luopumista alettiin Suomessa ajaa yli 20 vuotta sitten ulkopoliittisista syistä – ja ulkomailta saatujen opetusten takia niitä ollaan nyt tuomassa takaisin. Kumpikaan päätös ei ole puhdas ilon aihe kenellekään.

Matti Vanhasen (kesk) hallitus linjasi Suomen tavoitteeksi miinoista luopumisen ja kirjasi sen vuoden 2004 puolustuspoliittiseen selontekoon. Seurasi monen vuoden kokonaisharkinta, jossa kuultiin myös sotilaita.

Mutta painavat syyt, silloin kun eduskunta asiasta lopullisen päätöksen pääministeri Jyrki Kataisen (kok.) hallituskaudella teki, olivat ulkopoliittisia.

25. marraskuuta vuonna 2011 Suomi päätti liittyä henkilömiinat kieltävään Ottawan sopimukseen. Päätöksestä on vastuutettu tuolloista ulkopolitiikan johtajaa, sotaväen ylipäällikköä presidentti Tarja Halosta, vaikka parlamentaarinen prosessi on dokumentoitu ja täysin selvä. Keskeiset EU- ja euromaat olivat miinakieltoon jo vuosia aiemmin liittyneet.

Nyt kelkka on kääntynyt. Kun Petteri Orpon (kok.) hallitus kertoi tiistaina aloittavansa Ottawasta irtautumisen valmistelun ja esittää sitä eduskunnalle, syissä painottuu kotimaan puolustus.

Ulkopolitiikassa tapahtunut muutos on jäänyt sivuosaan, vaikka ulkopolitiikka on edelleen harkinnassa mukana.

HALUAMME miinat takaisin, mutta emme välttämättä toisen maailmansodan aikaisia ”tyhmiä” jalkaväkimiinoja, vaan älykkäämmät, itsensä määräajan kuluessa ”raivaavat” räjähteet, jotka eivät jää sodan jälkeen metsiin silpomaan siviilejä.

Tavoitetta perustellaan Venäjän Ukrainassa osoittamalla sodankäyntitavan muuttumisella.

Puolustushallinnossa puhutaan tässä kohtaa jalkaväen massamaisesta käytöstä. Venäläiset hyökkäävät samalla metodilla kuin Stalinin Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa, piittaamatta omien sotilaidensa hengestä. Miinojen korvaajaksi Suomeen ostettu raketinheitin yksittäisine täsmäammuksineen ei riitä jokaista miesrynnäkköä pysäyttämään.

Jos miinat ovat nykyisin älykkäitä, mihin Ottawan sopimusta edes tarvitaan?

Maailmassa, muun muassa Venäjällä ja monissa kehitysmaissa, käytetään yhä vanhanaikaisia miinoja. Lisäksi osa ilmasta maastoon muun muassa rypälepommien avulla levitettävistä miinoitteista eivät deaktivoi itseään. Myös ne on Ottawan sopimuksessa kielletty.

KUN eduskunta Ottawan sopimuksesta irtautuu (ja uskon näin nykytilanteessa käyvän), Suomi tekee ulkopoliittisen täyskäännöksen idealismista realismiin.

Samalla Suomi vetää tukensa kampanjalta, jonka päämääränä oli ja on suojella entisten sotatoimialueiden siviilejä miinoilta. Tämä tavoite, jota olemme kansainvälisesti tukeneet, ”irtoaa” silloin arvopohjastamme puolustuspoliittisista syistä. Meillä ei ole idealismiin Venäjän rajanaapurina tässä kohtaa varaa.

Tapa, jolla asiasta nyt puhutaan on eri asia. Sitä voisi vielä muutaman kerran miettiä.

OTTAWAN sopimuksesta luopuvat pian myös Baltian maat ja Puola. Oliko heilläkin presidenttinä Tarja Halonen, kun he sopimukseen liittyivät, vai pitivätkö he miinoista luopumista järkevänä ja perusteltuna tavoitteena?

Uskoivatko he, jos ei Venäjän niin ainakin sodankäynnin tapojen muuttuneen?

Kun katsoo eurooppalaista ja suomalaista kauppapolitiikkaa ja lukee eduskunnan pöytäkirjoja, huomaa kaikkien tehneen innolla yhteistyötä ja bisnestä Venäjän kanssa.

Myös toisen maailmansodan hyökkäystaktiikoiden ajateltiin yleisesti jääneen historiaan – ja valmistauduttiin Krimin valtauksen tapaisiin, pienillä erikoisjoukoilla syvälle selustaan tai pääkaupunkeihin tehtyihin yllätysiskuihin.

Jälkiviisaus kehityksen mentyä Venäjällä kuten meni on myös Ottawan sopimuksen äärellä kiusallista katsottavaa.

Miinojen palauttaminen voi olla perusteltua, mutta vanhan päätöksen mustavalkoinen tuomitseminen ja sen tehneiden syyttäminen tilanteen muututtua ei ole realismia vaan historiatonta typeryyttä.

OTTAWASTA luopuminen on traaginen valinta.

Samalla, kun sotilaalliset uhkakuvat ovat menneet niin vakaviksi, että tarvitsemme jalkaväkimiinat takaisin, sopimuksesta eroamisella rapautamme kansainvälistä järjestelmää.

Hallituksen miinalinjausta juhlivien olisi syytä muistaa tämä: miina-aseen kasvanut tarve ei ole iloinen asia. Eikä sekään, että viemme julkisesti tukemme sopimukselta, jolla on pyritty suojaamaan lapsia ja muita viattomia siviilejä silpoutumiselta ja kuolemalta.

AVAINSANAT

Vihreillä on takana loistava tulevaisuus pääministeripuolueena – nyt sitä leimaa unelias nykyisyys

Vihreissä ei käydä puheenjohtajavaalia eikä jäsenkunnalta irronnut puoluekokoukselle kuin 26 aloitetta päätettäväksi.

Niin hyvin puolueen ja maan asiat ilmeisesti ovat.

Vihreyden virkeyden perään voi silti kysyä, vaikka kilpailevan puolueen pää-äänenkannattajalehdessä julkaistavan arvion voi jättää halutessaan omaan arvoonsa.

Sofia Virta valittiin puheenjohtajaksi kesällä 2023. Hänen aikanaan puolueen kannatuksessa ei ole tapahtunut olennaista muutosta – ei parempaan eikä huonompaan. Kannatus alkoi Virran tullessa puheenjohtajaksi seitsemällä ja nyt se alkaa kahdeksalla.

Kaukana on muun muassa Osmo Soininvaaran povaama vihreiden loistava tulevaisuus, joka näyttää olevan mieluummin takana kuin edessä.

Virran kausi on nyt ensimmäisen kerran katkolla, mutta haastajia ei ilmaantunut. Jatkopesti nuijitaan siis pöytään tulevan viikonlopun puoluekokouksessa Hämeenlinnassa.

Kevään kuntavaaleissa vihreät kyykkäsi tärkeimmässä tukikohdassaan Helsingissä reippaasti ja jäi karvaasti myös demarien taakse. Koko maan tasolla kannatus pysyi käytännössä entisellään. Aluevaaleissa puolue nykäisi sentään plussalle.

Sofia Virta onnistui kuolettamaan puheenjohtajakamppailun.

MAAN harvinaisen epäsuositun hallituksen vastustuksesta vihreät ei ole kuitenkaan päässyt oppositioasemastaan huolimatta hyötymään. Siinä pidemmän korren on vetänyt SDP.

Vihreissä kuitenkin katsotaan, että johtaja ei parane vaihtamalla. Siinä voikin olla vinha perä, sillä poliittisena esiintyjänä Virta kestää vertailun.

Alkuvuodesta Virta ilmoitti hakevansa jatkokautta huhtikuun tuplavaalien tuloksesta riippumatta onnistuen ainakin kuolettamaan puheenjohtajakamppailun.

Puoluekokouksen alla silmään osuu myös puolueen laiskalta näyttävä jäsenaktiivisuus. Vain kourallinen aloitteita, 26, ja niiden joukossa esimerkiksi ”valtakunnallisten vaalien jälkeisestä päivästä lakisääteinen vapaapäivä” ja ”vihreiden tilaisuuksiin vain vegaanisia tarjottavia”. Niiden rinnalla ”puoluekokous joka toinen vuosi” kuulostaakin aika perustellulta.

Jälkimmäinen voisikin piristää vihreiden sisäistä keskustelua ja nostaa aloitteidenkin määrää. Suurin piirtein samankokoinen vasemmistoliitto pitää puoluekokouksen joka kolmas vuosi ja aloitteita oli viimeksi noin 120. Joka toinen vuosi kokoustava kokoomus käsitteli viimeksi yli 200 aloitetta.

SUOSITUN Ville Niinistön jälkeen ennen Touko Aallon kujanjuoksua vihreiden kannatus nousi liki 18 prosenttiin Ylen gallupissa syksyllä 2017.

Mittaus ei koskaan realisoitunut vaaleissa, vaikka Niinistö hahmotteli läksiäispuheissaan jopa pääministeripuolueen manttelia. Kannatus on nyt puolet tuosta, joten moni asia on mennyt toisin kuin vihreät on toivonut ja odottanut.

Vihreät tapaa puhua paljon siitä, kuinka sen tulisi laajeta myös sellaisille alueille ja kansanosiin, joita se ei vielä ole onnistunut puhuttelemaan.

Todellisuus näyttää puoluekokouksen alla toiselta: kannatuksesta kolme neljäsosaa tulee Suomen suurista kaupungeista ja esimerkiksi työelämästä jäsenistö sai mietittyä yhden aloitteen puoluekokoukselle.

Se on tällainen: ”Vihreiden on ajettava työelämän uudistamista”.

AVAINSANAT

Perussuomalaiset lusi pakollisen jälki-istuntonsa hallituksen ”hyvisten” kanssa

Pääministeri Petteri Orpo, puolustusministeri Antti Häkkänen, valtiovarainministeri Riikka Purra, maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah, tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitie ja ulkoministeri Elina Valtonen (oik.) eduskunnassa 22. toukokuuta

Valtioneuvosto järjesti ministereilleen torstaina pitkään pohjustetun ja parin vuoden takaiseen rasismikohuun perustuvan koulutuksen, jossa asiantuntijat kertoivat osanottajille suomalaisesta rasismista.

Alustuksen jälkeen ministerit keskustelivat siitä, kuinka he voivat taistella rasismia vastaan omalla hallinnollisella tontillaan.

Pääministeri Petteri Orpon (kok.) mukaan alun hyvää asiantuntija-analyysiä seurasi “asiallinen ja erittäin rakentavakin” keskustelu, jossa kukaan ei kiistänyt rasismin olevan Suomessa totta.

Tuliko uusia asioita?

Ei tullut, pääministeri Orpon eikä valtiovarainministeri Riikka Purran (ps.) mielestä.

TAANNOISEN rasismikohun suurimmat laineet vastaanottanut perussuomalaisten puheenjohtaja Purra kiteytti koulutuksen annin näin.

– Siinä tutkija ensin puhui ja sitten muutamat ministerit käyttivät puheenvuoroja, itse en. Ymmärtääkseni tämä tuokio, jota en kutsuisi koulutukseksi, perustui yhdenvertaisuustiedonantoon ja päätökseen, että tällainen järjestetään, kuten kansliapäälliköillekin on järjestetty.

Aivan. “Tuokio” järjestettiin, koska sellainen oli pakko järjestää. Tavallisten äänestäjien sanakirjassa tällaisille palavereille on napakka viisikirjaiminen sana: turha.

Vanhojen asioiden kertaukset voisi etenkin ministeriaikataulun hallitsemassa arjessa jättää väliin. Koska kyse on symbolisesta eleestä, hallituksen vakuuttelusta suomalaisille, näin ei tietenkään toimita.

YHTEINEN koulutushetki viestii yhteistä irtisanoutumista rasismin käärmeestä, joka näytti parin vuoden takaisessa kohussa luikertelevan Valtioneuvostonlinnan kynnyksen yli.

– Tämän keskustelun perusteella ei ole syytä epäillä sitoutumista, RKP:n puheenjohtaja, opetusministeri Anders Adlercreutz kommentoi perussuomalaisten ministereiden roolia yhteisessä koulutuksessa, jossa Purra ei käyttänyt puheenvuoroa.

Purra ei ollut valmis viemään sitoutumistaan niin pitkälle, etteikö hän olisi irtisanoutunut joistakin koulutustuokion sisällöistä. Hän muun muassa totesi toimittajille eduskunnassa, että koulutuksen lähestymistapa nykyiseen siirtolaisuuteen estää puhumasta maahanmuuton ongelmista, perussuomalaisen politiikan ykkösaiheesta toisin sanoen.

Perussuomalaisten näytösluontoinen jälki-istunto hallituksen ”hyvisten” kanssa on ohi. Linja pitää eikä se taida vieläkään olla RKP:n ja kokoomuksen kanssa yhteinen. Mutta hallitus sen kuin porskuttaa.

AVAINSANAT

Kansa näyttää työntävän SDP:tä ja keskustaa jälleen yhteiseen hallitukseen – entä sitten?

Antit neuvonpidossa eduskunnassa: Kaikkonen ja Lindtman.

SDP:n sisältä löytyy niin perinteisen punamullan kuin sinipunankin kannattajia, mutta myös modernista punavihreästä koalitiosta haaveilevia.

Maaseudun Tulevaisuuden tänään julkistaman kyselyn mukaan suomalaiset toivovat seuraavasta hallituksesta sinipunamultaa eli SDP:n, keskustan ja kokoomuksen muodostamaa hallituspohjaa.

Näin uutisoitu tulos on saatu kysymällä vastaajilta, minkä kolmen puolueen he ainakin tahtovat muodostavan pohjan seuraavalle hallitukselle. Kysely jättää siis oven auki myös laajemmalle hallituspohjalle, mikä saattaa näkyä tuloksissa jollain tapaa.

Joka tapauksessa näin kysyttynä suurimman suosion sai SDP, jonka nimesi peräti 58 % vastaajista. Korkeaa kannatusta nautti myös toinen oppositiopuolue keskusta 47 prosentilla.

Muista nykyopposition puolueista vihreät nimesi 27 % vastaajista ja vasemmistoliiton 25 %.

Hallituspuolueista kokoomus (34 %) oli puolestaan selvästi perussuomalaisia (19 %), RKP:tä (17 %) ja kristillisdemokraatteja (12 %) suositumpi myös seuraavaan hallitukseen.

Nykyhallituspohja ei juuri nauti luottamusta.

JOS tekee yhdenlaisen galluprikoksen ja vertailee eri kysymyksiä sisältäneitä eri gallupeja keskenään, voi laskea, että SDP:tä ja keskustaa toivovat hallitukseen hyvin runsaasti myös sellaiset henkilöt, jotka eivät lukeudu puolueen varsinaisiin kannattajiin.

Ylen tuoreimmassa puoluemittauksessa SDP:tä kannatti 25,3 % ja keskustaa 15,6 % vastaajista, mutta MT:n kyselyssä enemmän kuin joka toinen haluaa SDP:n hallitukseen ja keskustankin lähes joka toinen.

Nykyisen pääministeripuolueen kokoomuksen 20 % puoluekannatus ei taas riittänyt kuin noin kolmanneksen ääniin hallituskyselyssä.

Onnettomin tilanne on perussuomalaisilla, jonka eduskuntavaaleissa saama 20 prosentin kannatus oli romahtanut Ylen puoluekyselyssä hädin tuskin 11 prosenttiin.

MT:n hallitusmittauksessa puolue ei saanut aivan edes viidennestä äänistä, vaikka vastaaja sai nimetä toivehallitukseensa peräti kolme puoluetta.

Ennen tätä päivää SDP ja keskusta ovat olleet yhtä aikaa poliittisen hallituksen ulkopuolella 1920-luvulla.

MITEN kyselyitä tulisi sitten tulkita nimenomaan tulevan hallituksen koostumuksen näkökulmasta?

Liioiteltua ei ole sanoa, että kansa työntää ainakin SDP:tä ja keskustaa yhteiseen hallitukseen. Sitä toivoo karkeasti joka toinen.

Nykyhallituspohja ei sen sijaan nauti juuri lainkaan luottamusta eikä olisi enää edes mahdollinen ainakaan enemmistöhallituksena perussuomalaisten luhistumisen vuoksi.

Perussuomalaisten vaihtuminen keskustaan ei sekään kannatusmielessä todennäköisesti riittäisi, ja ratkaisu sivuuttaisi tyystin kyselysuosikin ja mahdollisen vaalivoittajan. Näin olisi myös kokoomuksen, keskustan ja perussuomalaisten kombinaation laita.

Suomen perinteisestä kolmesta suuresta puolueesta SDP:stä, kokoomuksesta ja keskustasta yksi on jäänyt yleensä oppositioon vaalien jälkeen.

Perussuomalaisten noustua ykköskategorian toimijaksi se on ollut nyt kahdessa hallituksessa viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta tällä kertaa niin, että perinteisestä kolmesta suuresta kaksi on oppositiossa.

Ennen Orpon hallitusta molemmat SDP ja keskusta tai sen edeltäjät ovat olleet yhtä aikaa poliittisen hallituksen ulkopuolella 1920-luvulla.

Näkymä on nyt ainakin hallituskauden puolessavälissä se, että vähintäänkin jompikumpi SDP:stä tai keskustasta palaa hallitukseen ellei kumpikin. Jos se on vain SDP, ainakin perussuomalaiset on käytännössä ulkona.

Marinin hallituksen kaltainen punamultakoalitio ei näytä enää mahdolliselta keskustan julkisen vastustuksen vuoksi

SDP:N sisältä löytyy vakiintunutta kannatusta niin punamultaan kuin sinipunaankin. Keskustelu aihepiiristä on lisääntynyt viime viikkoina selvästi, osin tuplavaalien, kannatusmuutosten ja hallituksen puolivälikrouvin seurauksena – ja tällaisten mittausten.

Marinin hallituksen kaltainen kansanrintamakoalitio ei näytä enää mahdolliselta keskustan julkisen vastustuksen vuoksi, joten SDP:n sisälläkin tunnetaan ainakin joissakin piireissä houkutusta myös SDP:n, kokoomuksen ja keskustan muodostamaan ”superliittoon”. Toisaalta jopa puhdasta punavihreää vaihtoehtoakin on jo julkisuudessa väläytelty.

Perinteisen kolmen suuren liittoa ei ole Suomessa nähty sitten 1950-luvun. Tyypillisesti SDP:n kenttäväen keskuudessa vähintäänkin epäillään kumppanuutta kahden (suuren) porvaripuolueen kanssa, jollaiseksi keskustakin viime kädessä katsotaan.

MT:n kyselyssä SDP:n, vasemmistoliiton ja vihreiden kannattajien suosikki olisi edellisen hallituksen kansanrintamapohja.

Historiallisesti utooppinen punavihreä hallitus taas edellyttäisi SDP:ltä vielä uutta roimaa kannatuksen tasoloikkaa. Oma lukunsa on ajoittain päätään nostava vasemmistopuolueiden keskinäinen sapelinkalistelu, jota oikealla katsottaneen vain hyvällä.

Tässä vaiheessa mielekkäintä lienee kaikissa spekulaatioissa muistaa, että eduskuntavaaleihin on kaksi vuotta. Vaaleissa kansa ei myöskään äänestä hallituksesta.

AVAINSANAT

Perussuomalaisten puoluekokous on saamassa väriä, jota se ei itsekään sinne kaivannut

Perussuomalaiset kokoontuu puoluekokoukseen Lahdessa viikkoa ennen juhannusta kriisitunnelmissa, mikäli puolueen kannatuslukemat pysyvät Ylen julkaiseman gallupin katastrofaalisella tasolla.

Perussuomalaiset syöksyi ensimmäisessä mittauksessa huhtikuussa pidettyjen kunta- ja aluevaalien jälkeen peräti neljä prosenttiyksikköä. Kannatus on nyt hädin tuskin 11 prosenttia, lähes yhdeksän prosenttiyksikköä vähemmän kuin eduskuntavaaleissa 2023.

Gallup on merkittävä ennen kaikkea siksi, että puheenjohtaja Riikka Purra on selittänyt vaalitappiota kevään tuplavaaleissa perussuomalaisten kannattajien vähäisellä kiinnostuksella kakkossarjan kisoihin.

Nyt pääluokan eduskuntavaaleja koskeva gallup lyö luuta kurkkuun puheille, että kyse olisi ollut vain siitä. Lunta tulee nyt tupaan monesta ikkunasta. Perussuomalaisten kannattajia on siirtynyt niin katsomoon kuin muidenkin puolueiden taakse.

Kuuluisa saksikuva voi olla uusi fist bump.

OIREELLISTA on ja jo ennen Ylen gallupia, että perussuomalaisten värikäs kansanedustaja Teemu Keskisarja ilmoittautui mukaan varapuheenjohtakisaan.

Sinänsä vielä jotensakin tavanomaista tiedottamista seurasi poikkeuksellisen suorasanainen haastattelu Ilta-Sanomissa, jossa Keskisarja haukkui suurin piirtein kaikki ja piti ovea auki myös Purran haastamiselle.

Keskisarja ei ole ehkä itse puheenjohtaja-ainesta tai mikään uusi Jussi Halla-aho, mutta hänen nousunsa voi heijastella tuntoja, joita kenttäväki kokee maan hallituksen ja perussuomalaisten johdon tukemasta politiikasta.

Niiden sivuuttamisellakin voi olla seurauksia, kuten on nähty.

Puheenjohtajan vaihtuminen äänestyksessä kesken hallituskauden ei ole todennäköistä muttei ennenkuulumatontakaan. Muuan Petteri Orpo syrjäytti Alexander Stubbin kokoomusjohdossa ja valtiovarainministerinä vuonna 2016 vain vuosi Sipilän hallituksen syntymisen jälkeen.

KAHDEKSAN vuotta sitten perussuomalaiset oli nykyisenkaltaisessa ahdingossa.

Timo Soini (ps.) oli vienyt puolueen hallitukseen kokoomuksen ja keskustan kanssa ja alkanut saneerata hyvinvointivaltiota.

Kun fist bumpit olivat tehty, kannatus puolittui, valta vaihtui ja puolue hajosi kesän puoluekokouksen jälkimainingeissa.

Kuuluisa saksikuva voi olla uusi fist bump.

Puheenjohtaja Purra vaikuttaa valinneen tiensä pääministeri Orpon käsikynkässä meni syteen tai saveen. Virheitä ei ole tehty eikä poliittiselle linjalle vaihtoehtoa. Arvostelijat ovat aina väärässä.

Jo juhannuksena moni asia voi olla toisin.

AVAINSANAT

Väärien puolueiden poliittiset virkanimitykset halutaan kieltää

Lasse Lehtosesta leivottiin Kelan uusi pääjohtaja koko kevään kestäneen kohun jälkeen.

Arto Satosen (kok.) työt työministerinä loppuvat ensi viikolla ja edessä on paluu rivikansanedustajan hommiin.

Asia ratkesi eilen, kun Satoselle pedattu pesti Kelan pääjohtajana meni sivu suun asiasta syntyneen julkisen kohun seurauksena.

Valinta ratkesi lopulta päällisin puolin parhain päin. Kokoomus sai oman miehensä johtoon, vaikka nimi ei ollutkaan Satonen, ja hallitussopu piti äänestyksessä.

Perussuomalaiset takasivat Lasse Lehtosen (kok.) valinnan ohi Heli Backmanin.

SATOSELLE kävi lopulta kylmät monesta syystä.

Vasemmalla kädellä huitaistu hakemus tuli julkisuuteen ja sai hakijan näyttämään joko yltiöpäisen itsevarmalta tai piittaamattomalta.

Perussuomalaisten rökäletappio vaaleissa ei suosinut sekään Satosen taakse asettumista. Jotain oli pakko tehdä ja se jokin oli Lasse Lehtonen.

Poliittista virkanimitystä ei silti voitu välttää. Hallituspuolueet päätyivät yksimielisesti kokoomuslaisen ehdokkaan taakse ratkaisevassa äänestyksessä.

Satosesta tulikin heittopussi.

POLIITTISISSA virkanimityksissä on aivan erityinen erikoispiirre. Ne halutaan kieltää vain muilta puolueilta, eikä niitä tehdä lainkaan itse.

Vallassa ollessaan ja tilaisuuden tullen kaikki puolueet kuitenkin valikoivat omia suosikkejaan omista viiteryhmistään.

Seuraavaksi katsotaan, kuinka Kuntaliiton varatoimitusjohtajan valinnassa käy. Hanna Tainio (sd.) on jäämässä eläkkeelle ja haastateltavien joukossa on nippu tunnettuja demarinimiä.

Pätevin ja sopivin valitaan.

AVAINSANAT