VALIKKO

Orpon johtajuus hukassa – hallitus tukeutuu kriiseissään presidentti Niinistöön

Valtiovarainministeri Riikka Purra ja pääministeri Petteri Orpo poistuvat mediatilaisuudesta pääministerin virka-asunnolta Kesärannasta Helsingissä keskiviikkona 12. heinäkuuta.

Yhtäjaksoisen tuntuista kriisiä elävä Petteri Orpon (kok.) hallitus on tukeutunut muutamia viikkoja kestäneen olemassaolonsa aikana kaksi kertaa tasavallan presidentti Sauli Niinistön arvovaltaan.

Molemmilla kerroilla on riidelty rasismista. Molemmat kriisit ovat ratkenneet pian Niinistön ulostulon jälkeen. Ehkäpä kyse ei ole sattumasta.

Ensin hallitusta horjuttivat elinkeinoministerin tehtävät jättäneen Vilhelm Junnilan (ps.) natsiviittauksia sisältäneet somekirjoitukset. Tällä viikolla kivenä kengässä ovat olleet valtiovarainministeri Riikka Purran (ps.) viidentoista vuoden takaiset blogikommentit, jotka tulvivat alatyylistä rasismia.

Niinistö kutsui MTV:llä hallituksen Junnila-kohellusta vähintään kovin kiusalliseksi. Purran yhteydessä hän kehotti hallitusta ottamaan selkeän nollatoleranssin rasismiin.

– Se olisi hyvä signaali maailmalle, Niinistö sanoi tiistaina Vilnassa Nato-kokouksen alla.

MTV:n haastattelussa Niinistö kertoi saaneensa aikaisemmin moitteita liiallisesta puuttumisesta. Hän ei täsmentänyt moitteita, mutta mieleen nousivat muun muassa koronanyrkin perustamista koskevat puheet viime hallituskaudella. Tuolloin Niinistön katsottiin pyrkineen sisäpoliittiseen ruoriin johtamaan Suomen koronatoimia.

PERUSTUSLAIN mukaan presidentin tonttia on ulkopolitiikka pois lukien Euroopan unioni, joka kuuluu sisäasioiden tavoin valtioneuvostolle ja eduskunnalle. Jonkinlainen arvojohtajan ja unilukkarin rooli presidentille sallitaan myös sisäpolitiikassa.

Arvojohtajana annetut lausunnot voi toki tulkita monella tapaa, joskus myös liiallisena tunkeutumisena hallituksen reviirille.

Orpo puolustautui Niinistön ratkaisevaan rooliin liittyviltä kysymyksiltä Kesärannan keskiviikon tiedotustilaisuudessaan vetoamalla työhön, joka ei näy julkisuudessa. Orpo antoi ymmärtää, että sekä Junnilaan että Purraan liittyvien kohujen käsittely oli hallituksen sisällä etenemässä, kun Niinistö tuli ottaneeksi julkiset kantansa.

Niinistön Vilnan lausuntoa Orpo kommentoi näin.

– Hän otti ihan oikeat asiat esille. Ne olivat aivan samat asiat, joiden parissa itse työskentelin ja hallitus työskenteli. Hän toi ne esiin ja hänellä on siihen oikeus. Ne olivat tärkeitä viestejä suomalaisille mutta teimme samojen asioiden kanssa töitä.

Toisin sanoen Orpo yritti vakuuttaa, että Niinistön kannanottoa ei olisi hallituskriisin ratkaisemiseen tarvittu, mutta presidentillä oli sinänsä oikeiden ja tärkeiden näkemystensä sanomiseen oikeus.

TOIMIKO presidentti Junnilan ja Purran tapauksissa roolinsa mukaisesti arvojohtajana vai oliko kyse puuttumisesta sisäpolitiikkaan?

Orpon versiossa Niinistö oli arvojohtaja, liittyiväthän hänen kommenttinsa länsimaisten arvojen ytimessä olevaan rasismin vastustamiseen. Mutta, jos Niinistö käytännössä käytti arvovaltaansa hallituskriisin ratkaisemiseen, hän ei ollut pelkästään arvojohtaja vaan johtaja.

Eduskuntavaalien jälkeen Orpo toisteli kolmen voittajapuolueen olevan miltei tasavahvoja ja liikkeellä neuvotteluissa hyvällä itsetunnolla. Kun SDP pudotettiin leikistä pois, hallitukseen jäi kaksi lähes yhtä vahvaa puoluetta kokoomus ja perussuomalaiset. Asetelma on pääministerin kannalta vaikea erityisesti, kun perussuomalaiset on arvoiltaan ja ajattelultaan monissa kysymyksissä kokoomuksesta kaukana.

Näistä lähtökohdista on perusteltua kyseenalaistaa Orpon kyky johtaa hallitustaan, kun pöydällä on hallitusohjelman ulkopuolelta tippuneita ongelmia. Säätytalon seitsemän viikkoa eivät riittäneet Junnilan natsivitseistä tai Purran takavuosien rasismista tehtyihin kirjauksiin.

Niinistö vaikuttaisi siis olleen viime aikoina Orpolle tervetullut apu.

ULKOPOLITIIKASSA Orpo on osoittanut jo aiemmin merkkejä heikkoudesta, mikä kasvattaa Niinistön tilaa valtiojohdon yhteistontilla. Orpo on freudilaisittain jopa tullut tulkinneeksi perustuslakia uudestaan. Toukokuun 3. päivä Orpo totesi hallituksen muodostajan tiedotustilaisuudessaan, että Suomessa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti ja järjestely on toimiva.

Orpolta unohtui hänen tuleva oma kioskinsa valtioneuvosto, joka johtaa ulkopolitiikkaa perustuslain mukaan presidentin kanssa yhteistoiminnassa.

Jos ulkopoliittinen valta valuu Orpon kaudella entistä enemmän presidentin suuntaan, on syytä tuntea aitoa huolta myös sisäpolitiikasta. Olimme hyvää vauhtia ratkaisemassa hallituskriisin mutta presidentti ehti jälleen ensin -tyyppiset selitykset eivät luo vaikutelmaa johtajuudesta.

AVAINSANAT

Näin soi vanha hitti Kekkosen Suomesta – tällä kertaa syynä on maanpuolustus

Kuva: Istock

Juhannuksena puolet Suomesta unohtuu laiturin nokkaan katselemaan vesilintujen poikasia. Samalla Helsinkiä riivaava pula parkkipaikoista siirtyy kesämökkipaikkakuntien kauppojen edustoille.

Uutisia luetaan vähemmän, erityisesti jos ne liittyvät työmarkkinapolitiikkaan.

Haaste on kova Porin Suomi-areenaan osallistuville lobbareille. Mutta Suomen Yrittäjien Mikael Pentikäinen ei ole eilisen teeren viestijä. Hän nosti tänään otsikoihin arkipyhät, vanhan hitin Kekkosen Suomesta viidenkymmenen vuoden takaa.

Pentikäisen mukaan helatorstain ja loppiaisen vapaapäivät pitäisi poistaa, koska maanpuolustukseen uppoaa lähivuosina niin paljon rahaa. Samankaltaisia julkisten vapaapäivien perumisia on hiljattain ehdotettu myös Saksassa, sielläkin taloussyistä.

Suomessa arkipyhät on jo kertaalleen poistettu.

VUONNA 1973 loppiainen ja helatorstai siirrettiin lauantaille, mistä tuolloin vielä voimissaan ollut evankelisluterilainen kirkko hermostui.

Revanssia haettiin jo 1980-luvulla, mutta kiitos Kekkosta presidenttinä seuranneen Mauno Koiviston, se saatiin vasta vuonna 1992. Helatorstai ja loppiainen palasivat arkipyhiksi.

Koivisto ei tuottavuuden päälle ymmärtäneenä presidenttinä tykännyt laiskottelusta ja lykkäsi arkipyhien palauttamista ajaneen lakimuutoksen voimaantuloa viidellä vuodella.

Suomessa on verrattain vähän arkipyhiä, koska olemme kulttuurisesti luterilainen maa. Toisin on esimerkiksi kirkon ja valtion erolla ylpeilevässä Ranskassa, jossa kulttuuripiiri on vanhastaan katolilaista. Olen turhaan yrittänyt siellä tehdä ostoksia Neitsyt Marian taivaaseenottamisen päivänä, 15. elokuuta.

On totta, ettei suurin osa kansasta tiedä googlaamatta miksi helatorstaita, helluntaita tai loppiaista vietetään. Helluntai on aina sunnuntai, mutta loputkin mainituista voisi niiden inflatoitumisen perusteella siirtää viikonloppuun.

Antaa kirkollisempien, sellaisten, jotka esimerkiksi Kristuksen taivaaseenastumista haluavat muistella, viettää juhlapyhiään omalla ajallaan.

TÄLLAISESSA ajattelussa on montakin ongelmaa, joista yksi liittyy perinteisiin ylipäänsä.

Koko vuodenkierron rytmitys on kirkollisten juhlapyhien dominoimaa. Samoin viikon. Arki keskeytyy sunnuntaihin, seitsemänteen päivään jolloin Jumala jostakin syystä, luomiskertomuksen mukaan lepäsi.

Mitä tekoa sunnuntailla on vapaapäivänä? Kuka meistä lepää, koska Jumala on lepopäivän asettanut?

Perinteitä ei ole ollut tapana heittää ikkunasta sitä mukaan, kun niiden merkitykset väljähtyvät. Päinvastoin, niiden sisällöstä muistutellaan peruskoulussa edelleen siinä toivossa, että sivistys kestäisi. Mutta juhlia ei tule vietettyä. Kukaan ei myy edes helatorstai-leivoksia.

Tuottavuus ei ole historiallisesti huolettanut vain kapitalisteja.

”Kristilliset juhlapyhät eivät Neuvostoliitossa tunnetusti olleet muodikkaita.”

NIIN syvältä työnantajapuolen riveistä kun Pentikäisen idea meille annetaankin, se tuo isänmaallisuudessaan mieleen Neuvostoliiton työn sankarin Aleksei Stahanovin, kaikkien tuottavuusloikkien kommunistisen isän.

Hiilikaivosmies Stahanov ylitti Stalinin Neuvostoliitossa väitetysti 14-kertaisesti päivittäisen tuotantotavoitteensa ja louhi yhdellä kertaa 102 tonnia hiiltä. Myöhemmin hän petrasi ennätystään.

Stahanoville ei saatu itänaapurissa omaa juhlapäivää, mutta elokuun viimeiselle sunnuntaille perustettiin vuonna 1980 hiilikaivosmiesten päivä. Kristilliset juhlapyhät eivät Neuvostoliitossa tunnetusti olleet muodikkaita.

ENNEN kuin ryhdymme vähentämään yhteisiä juhlapäiviä, ehdotan, että niiden tilalle keksitään edes yksi uusi vaikkapa neuvostoliittolaisen esimerkin innoittamana.

Puolustusbudjetin rahoittaminen on oma kysymyksensä, mutta elämä ei voi olla pelkkää uhrautumista maanpuolustuksen ja tuottavuuden hyväksi.

Ja jos onkin, edes sitä pitäisi juhlistaa omalla, erillisellä arkivapaallaan.

AVAINSANAT

Potkurohkeus ei paljoa vaadi, eikä henkilöstöviha edistä tuottavuutta

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli toukokuussa 313 200 työtöntä ja 41 800 avointa työpaikkaa. Muutos- eli yt-neuvottelut ovat monissa yrityksissä säännöllisesti toistuva toimintatapa.

Työntekijä on Suomessa työnantajan pahin vihollinen: pelkkä kuluerä ja haittatekijä, josta on päästävä eroon. Mikään ei riitä, kun yötä myöten pohditaan keinoja siihen, kuinka voitaisiin irtisanoa mahdollisimman moni mahdollisimman helposti.

Muuhun tulokseen on vaikea tulla, kun seuraa Petteri Orpon (kok.) hallituksen työelämäuudistuksia ja tapaa, jolla niitä ajetaan työ- ja elinkeinoministeriön työryhmässä.

Potkulaiksi ristitty henkilöperusteisen irtisanomisen helpottaminen näyttäytyy jatkuvasti pitenevänä listana elinkeinoelämän ja työnantajapuolen sellaisenaan kirjattuja vaatimuksia, joista useimmat ovat sisällöltään kauniisti sanottuna tulkinnanvaraisia.

Vähemmän kauniisti tai sitten vain realistisesti sanottuna ne avaavat oven saneluun, mielivaltaan, pelolla johtamiseen ja työpaikkakiusaamiseen. (Mikään näistä ei tosin nytkään ole suomalaisessa työelämässä ja johtamisessa tuntematon suure, kuten tilastot, tutkimukset ja arkikokemukset työhyvinvoinnista tai pikemmin sen puutteesta ovat jo pitkään kertoneet.)

Mikä on riittävä asiallinen syy potkuihin, entiseen asialliseen ja painavaan verrattuna? Tai työssä alisuoriutuminen: kuka sen määrittelee tai mittaa, missä tilanteissa ja kenen ehdoilla?

Riittääkö yksi virhe, väärinkäsitys tai muu sählinki?

Jos edes varoitusta ei tarvitse antaa, vaan työntekijän pitää muutenkin ymmärtää menettelynsä ”moitittavuus”, missä moitittavuuden raja kulkee?

Entä potkuperusteeksi kelpaava huolimattomuus työssä – riittääkö yksi virhe, väärinkäsitys tai muu sählinki, joita inhimillisessä elämässä nyt tuppaa sattumaan, tunnollisimmillekin yksilöille?

KUN TERMITKIN ovat näin epämääräistä, on turha tulla sanomaan, ettei työnsä hyvin hoitavalla ole mitään hätää.

Hyvä työnlaatu ei sitä paitsi ole tähänkään asti taannut mitään. Taloudelliset ja tuotannolliset syyt on määritelty niin väljästi, että ne sallivat loputtomien yt-kierrosten pyörittämisen yrityksen tuloksista riippumatta – ja tätä ikiliikkujaa suomalaiset työnantajat myös innolla käyttävät.

Henkilöperusteisen irtisanomisen suoja sen sijaan on pysynyt tasolla, joka yleensä estää niin sanotut pärstäkerroinpotkut. Kynnys irtisanomisiin esimerkiksi iän, sukupuolen, raskauden, terveydentilan, palkkatason tai ihan vaan kritiikin esittämisen vuoksi nousee kummasti, jos työnantaja käy muutaman kerran häviämässä laittomien potkujen riitatapaukset kuusinumeroisilla summilla vahingonkorvauksineen ja oikeuskuluineen.

Nyt tämä peräseinä eli viimesijainen heikomman osapuolen suoja halutaan murtaa.

KOKOOMUKSELLE tilanne, jossa kannatuksen romahtamista säikähtänyt hallituskumppani perussuomalaisetkin on herännyt vastustamaan työelämäuudistusten sisältöä ja toteutustapaa, alkaa ilmeisesti olla kiusallinen.

Tai ainakin retoriikkaa yritetään muuttaa: ikävän todenmukainen potkulaki halutaan korvata termillä ”rekrytointirohkeus”, jonka ex-työministeri Arto Satonen ehti lanseerata Facebook-julkaisussaan.

Rekrytointirohkeus. Luitte oikein.

Noin äkkiseltään voisi kuvitella, ettei tilanteessa, jossa avoimiin työpaikkoihin tulee satoja ellei tuhansia hakemuksia, rekryprosessista on tehty viikko- tai kuukausitolkulla kestävä esterata ja työnantajilla on varaa ladella ilmoituksiinsa lähinnä yli-ihmisen mittojen mukaisia vaatimuslistoja, olisi tarvetta pumpata värvääjiin lisärohkeutta.

Siitä, että suomalaisilla työmarkkinoilla eivät lähtökohtaisesti kelpaa yli 50- tai edes yli 40-vuotiaat, työttömät, vastavalmistuneet tai muuten kokemattomat nuoret, maahanmuuttajataustaiset, vähemmistöt, ulkomailla opiskelleet tai uraa luoneet eivätkä synnytysikäiset naiset, ei viitsi tässä yhteydessä edes aloittaa.

ON YHÄ AIHEELLISEMPAA kysyä, miksi Suomeen on viime 15 vuoden aikana pesiytynyt puhe- ja toimintatapa, jossa henkilöstöä pidetään pelkkänä rasitteena ja työntekijää vihollisena.

Tekoälykeskusteluakin hallitsee muista maista poikkeava kiilusilmäinen hekumointi sillä, mitkä kaikki ammattiryhmät voitaisiin ”korvata” ja kuinka paljon taas päästäisiin irtisanomaan ”lisäarvottomia” ihmisiä.

Ketä tällainen hyödyttää, ja millaisen työelämän mallin se tarjoaa etenkin nuorille ikäluokille? Samaan aikaan kyllä voivotellaan työuupumuksen, mielenterveysongelmien ja niistä johtuvien työkyvyttömyyseläkkeiden käsiin räjähtänyttä kasvua.

Se onkin ainoa kasvu, mitä täällä on saatu mainitun 15 vuoden sisällä aikaan. Hyvin jännä.

AVAINSANAT

Puoluekokous valitsi Purran jatkoon – sitten alkoi ripitys

Puheenjohtajana jatkava Riikka Purra onnittelee ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi valittua Teemu Keskisarjaa perussuomalaisten puoluekokouksessa Lahdessa 14. kesäkuuta.

RKP:n entisen puheenjohtajan Anna-Maja Henrikssonin mukaan nykyisen hallituksen syntyyn johtaneista hallitusneuvotteluista tuli mieleen piinallinen kihlaus. Tästä kuultuaan tuleva pääministeri Petteri Orpo (kok.) toivoi lopputulokseksi järkiavioliittoa. Näin siis kesällä 2023.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin vertauksia voi muistella Petteri Orpon hallituksen bergmanilaisesta aviohelvetistä muistuttavaa riitelyä katsellessa. Jos kiistojen ytimessä oli hallituksen ensimmäisenä syksynä rasismi, tilanne ei ole hallituskauden puoliväliin tultaessa kampanjoilla tai koulutuksilla muuttunut. Rasismista kiihkoillaan yhä.

Riikka Purra puhui lauantaina perussuomalaisten Lahden puoluekokouksessa väestömuutoksesta, jolla suomalaisuutta on poliittisin päätöksin rapautettu sisältä päin. Purran mukaan suomalaisuus on hyökkäyksen kohteena ja kehitysmaaperäinen maahanmuutto on nostanut jo arabian kielen viroa yleisemmäksi. Mainituksi tulivat myös islamilaiset madrassakoulut ja naisten häpeällinen peittäminen.

– Olemme saaneet maailman kylään, mutta ei vain kylään vaan olemaan.

– Voi halleluja tämä syventyvä rappio ja leviävä typeryys, Purra päivitteli puheessaan.

SAMAAN aikaan Vaasassa RKP:n puoluekokouksessa puhunut puheenjohtaja, opetusministeri Anders Adlercreutz vaikutti vastaavan Purran puheeseen. Adlercreutzin mukaan Suomen ongelma ei ole liiallinen maahanmuutto vaan liian suuri rasistien määrä.

Myöhemmin Adlercreutz kiisti STT:lle viitanneensa erityisesti perussuomalaisiin. Täysin eri suuntaan katsovat yhtäaikaiset näkemykset saman hallituksen sisältä tapahtuivat siis sattumalta.

Kansallismielinen paatos siivitti Purran odotetusti toiselle kaudelle selkeällä äänierolla hänet haastaneeseen ex-puoluesihteeri Arto Luukkaseen. Myös puoluesihteeri Harri Vuorinen palkittiin jatkokaudella.

Lahden puoluekokous säästi näpäytyksensä romahtaneesta kannatuksesta varapuheenjohtajien valintaan. Ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi nousi kansanedustaja Teemu Keskisarja ohi sisäministeri Mari Rantasen.

Perussuomalaisten elämän ja kuoleman kamppailusta puhunut Keskisarja kutsui itse valintaansa sormen heristykseksi puoluejohdolle.

– Tosiseikkojen tunnustaminen alkaa itsepetoksen lopusta. Oikaisen valheet, joihin uskoimme hallituskumppaneiden mieliksi, Keskisarja jyrisi, vaati Suomen itsenäisyyttä EU:sta ja pilkkasi hallituksen rasismin vastaista kampanjaa.

KILPAILU toisesta varapuheenjohtajuudesta meni suunnitellummin. Paikalle valittiin selkein luvuin suosittu tamperelainen kansanedustaja Joakim Vigelius, joka ei harrasta julkisia soraääniä puoluejohdon suuntaan.

Kolmannen varapuheenjohtajan hommaan oli ehdokkaista ylitarjontaa. Osa halukkaista tuntui lyhyissä puheenvuoroissaan kantavan Keskisarjan tavoin huolta puolueen linjasta.

Europarlamentaarikko Sebastian Tynkkynen oli etukäteisveikkailujen suosikki. Kisa meni suuren ehdokasjoukon takia toiselle kierrokselle, jonne pääsi Tynkkysen lisäksi kokoomuksen kanssa tehtävää hallitusyhteistyötä puheessaan arvostellut ex-puoluesihteeri Simo Grönroos.

SEURASI päivän toinen näpäytys puoluejohdolle. Puoluekokousväki valitsi 3. varapuheenjohtajaksi Simo Grönroosin äänin 335-301.

Yllätysvalintojen taustalla on ennen muuta perussuomalaisten puolittunut kannatus. Kun puoluetta äänesti keväällä 2023 20,1 prosenttia suomalaisista, oli eduskuntavaalikannatus Ylen toukokuun mittauksessa enää runsaat 10 prosenttia.

AVAINSANAT

Ryhmäkuri saa päätökset näyttämään suositummilta kuin ne ovatkaan

Vaalikaudesta toiseen ainakin yksi teema nousee julkiseen keskusteluun kaikista muista teemoista piittaamatta: ryhmäkuri. Sitä noudattamalla hallitus varmistaa myös epäsuosittujen esitystensä etenemisen eduskunnassa.

Ristiriita perustuslakiin on aika ilmeinen. Sen 29. pykälä kuuluu seuraavasti:

”Kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset.”

Tällä viikolla tapetilla on ollut esimerkiksi saamelaiskäräjälaki. Kaksi hallituspuolue perussuomalaisten kansanedustajaa Sara Seppänen ja Juha Mäenpää äänestivät eduskunnassa hallituksen esityksen sisältölinjauksia vastaan ja saattavat saada rangaistuksen.

Aiemmin puolue on julistanut rehvakkaasti, ettei heillä ole ryhmäkuria.

Stubbin hallituksen lopusta tuli kuuluisa naurunremakan säestämä kaaos.

KULLAKIN eduskuntaryhmällä on sääntönsä, joita ryhmän jäsenten odotetaan noudattavan, lukee perustuslaissa mitä tahansa.
Yksi niistä koskee ryhmän enemmistön kantaa, jonka mukaan kaikkien odotetaan toimivan tärkeissä äänestyksissä.

Edustaja voi saada luvan esiintyä ryhmän päätöksestä poikkeavasti perustellusta syystä, kunhan ei pyydä lupia tavan takaa. Jokaisella ryhmällä on asiasta omat käytäntönsä.

Tästä on kyse esimerkiksi saamelaiskäräjälaissa ja vaikkapa SDP:n Johanna Ojala-Niemelälle myönnetyssä luvassa äänestää henkilökohtaisista syistä toisin kuin muu eduskuntaryhmä. Tai rajalaissa, jossa peräti kuusi SDP:n edustajaa sai poikkeusluvan. Nyt julkisuudessa on puhuttu Ottawan sopimuksesta ja mahdollisista irtiotoista.

Hallituksella on painetta piiskata hallituspuolueiden kansanedustajia ruotuun, jotta hallituksen esitykset menevät läpi. Tämä merkitsee käytännössä sitä, että suuri osa kaikista päätöksistä näyttää suositummilta kuin ne todellisuudessa ovat.

Stubbin hallituksen lopusta tuli kuuluisa naurunremakan säestämä kaaos, kun hallituspuolueiden edustajat kaatoivat omia esityksiään.

Yleensä yksittäiset kansanedustajat sitoutetaan hallitusohjelman linjaan jo hallitusneuvottelujen päätteeksi neljän vuoden ajaksi. Riviedustajien rooli tuon linjan määrittelyssä on usein minimaalinen.

Kun hallitus sitten päättää supistaa sairaalapalveluita juuri tietyltä alueelta, kyseisen alueen äänistä taisteleva hallituspuolueen kansanedustaja tuntee houkutusta sanoa vastaan.

Järjestelmän voitto vai tappio?

Aikuisten maailmassa saa edelleen olla idealisti mutta omalla vastuulla.

OPPOSITIOSSA vastaavaa ryhmäpainetta ei suoraan ole mutta käytännössä ryhmäpäätökset ovat tavallisia ja niitä myös noudatetaan.

Puolueet lähtökohtaisesti haluavat esiintyä yksituumaisina ja näyttää yhtenäisiltä. Riitaisa puolue ei ehkä ole houkutteleva muidenkaan puolueiden silmin, vaikka kysymys ryhmäkurista on monimutkainen.

Äänestäjä toivoo kyselyjen mukaan kansanedustajalta itsenäisyyttä mutta myös yhteistyökykyä. Hyveet eivät aina osu yhteen vaan vaativat jommankumman taipumista.

Kukaan edustaja ei äänestä aina toisin kuin oma ryhmänsä eikä voisikaan. Ei edes Johannes Yrttiaho (vas.). Lähtö ryhmästä voi tulla jo yhdestä kahdesta hairahduksesta.

Aikuisten maailmassa saa edelleen olla idealisti mutta omalla vastuulla.

AVAINSANAT

Kärsimysnäytelmä jatkuu: miksi kirkko yrittää pitää kiinni sekä hihhuleistaan että sateenkaariväestä?

Naispappeutta ja sateenkaariliittoja vastustavat herätysliikkeet pitävät kirkon liberaaliväkeä harhaoppisina. Äärikonservatiiveille olisikin paljon helpompaa toimia kirkon ulkopuolella – mutta miksi nämä jäävät sinne piinaamaan itseään?

Ensimmäinen suomalainen nainen vihittiin evankelisluterilaisen kirkon papiksi vuonna 1969. Vihkiminen tapahtui tietysti Ruotsissa, jossa papin virka oli avattu naisille vuonna 1958.

Suomessa naisten pappeutta käsiteltiin ensimmäisen kerran kirkolliskokouksessa 1960-luvulla. Homma valmistui vuonna 1986 äänin 87-21. Samalla kirkolliskokous hyväksyi ponnen, joka piti pappisviran edelleen avoimena myös miehille, jotka eivät naisia kollegoikseen hyväksyneet.

Ensimmäiset naiset vihittiin Suomessa papeiksi maaliskuussa 1988. Nykyisin kirkko ei enää vihi papeiksi miehiä, jotka eivät kestä naisten pappeutta.

Samantyyppinen hallinnollis-teologinen prosessi on takavuosina nähty muun muassa eronneiden ihmisten naimisiinpääsyssä.

Esimerkkejä on muitakin. Viime vuodet on hitaasti kiiruhdettu sateenkaarivihkimisten vuoksi. Pontimena on ollut eduskunnan hyväksymä lakimuutos, joka avasi avioliiton myös samaa sukupuolta oleville pareille.

TÄNÄ KEVÄÄNÄ kirkolliskokous torppasi piispainkokouksen esityksen, jossa kirkon suhde uudistettuun avioliittolakiin olisi ratkaistu hieman naispappeuspäätöksen pontta muistuttavalla kahden raiteen järjestelyllä. Papit olisivat saaneet vihkiä tai olla vihkimättä sateenkaaripareja omantuntonsa mukaan.

Esitys ei kirkolliskokoukselle kelvannut. Mutta kirkolliskokous jätti piispainkokoukselle mahdollisuuden antaa aiheesta pastoraalisia ohjeita. Ja piispainkokous antoi.

Se suositteli kaikkien parien vihkimistä ja katsoi, ettei kirkkotilojen käytöstä sateenkaarivihkimisiin tarvitse enää tehdä erillistä päätöstä.

Konservatiiviset herätysliikkeet ja kirkolliskokousedustajat hermostuivat tästä.

KUN Ruotsin valtiopäivät hyväksyi vuonna 2009 maan avioliittolain muutoksen, myös Ruotsin kirkko päätti ryhtyä vihkimään sateenkaaripareja. Samantien. Ilman kymmenien vuosien vatvomista.

Kun muistamme alussa mainitun naisten pappeuden, jossa Ruotsin kirkko tuli maaliin 30 vuotta Suomea ennen, tekee mieli kysyä miten ruotsalaiset ovat tähän pystyneet.

Syy on historiallinen. Ruotsissa herätysliikkeet muovautuivat pääosin omiksi kirkkokunnikseen. Suomessa liikkeet pysyivät kirkon sisällä.

Kun Ruotsin kirkko haluaa mukautua ajan rientoon, sen ei tarvitse vetää perässään taaksepäin katsovaa ydinjoukkoa.

Meillä herätysliikkeistä on tullut kirkon selkäranka, joka tuo jäsenistönsä mukana kirkolle verovaroja, aktiivisia työntekijöitä ja kulttuurista moninaisuutta. Osa liikkeistä kuten herännäisyys on liberalisoitunut, osa on säilyttänyt jarruttavan yleisasenteensa.

PAIKOIN konservatiivinen ydin toimii kuin viides kolonna, vähentäen kirkosta maksavien jäsenten määrää.

Muistamme kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd.) esiintymisen Ylen Ajankohtaisen kakkosen Homoillassa, joka aiheutti vuonna 2010 jättimäisen kirkosta eroamisen aallon. Tavallinen riviseurakuntalainen Räsänen ei tuolloinkaan edustanut keskustelussa kirkkoa, vaan itseään ja poliittista puoluettaan.

Räsäsen puoliso Niilo Räsänen on Suomen evankelisen kansanlähetyksen varatoiminnanjohtaja ja Kansanlähetysopiston rehtori. Opiston rakennuksia on remontoitu, kiitos KD-puolueen, muun muassa eduskunnan joululahjarahoilla.

Pastori Niilo Räsänen oli yksi piispojen pastoraalista ohjetta arvostelevan herätysliikejohtajien julkilausuman allekirjoittajista.

Konservatiivisten herätysliikkeiden dilemman voisi ilmaista janana, jonka toisessa päässä on uskonnollinen vakaumus, toisessa raha ja vaikutusvalta. Kirkko on näille liikkeille rahan ja vallan tae, vaikka kirkko on tehnyt jatkuvasti päätöksiä, jotka eivät ole heidän totuutensa mukaisia.

Kirkko on näille liikkeille rahan ja vallan tae.

On varmaa, että ruotsalainen järjestely erillisistä kirkkokunnista olisi kaikille selkeämpi.

KIRKKOON kuuluvien tavallisten suomalaisten ja kirkkoa katselevien ulkopuolisten kannalta änkyräliikkeiden rooli on paikoin käsittämätön.

Syntyy vaikutelma omaa oksaansa sahaavasta kirkosta, joka raivostuttaa äänekkäimmän vähemmistönsä pastoraalisilla ohjeilla samalla, kun vähemmistö pitää panttivankeina vapaamielisemmin ajattelevaa enemmistöä.

Naispappeusasiakaan ei ole valmis.

Viimeisimpänä käänteenä olivat naisten pappeutta vastustavien suomalaisten miesten vihkimykset sotaa käyvällä Venäjällä, Inkerin kirkossa. Vihityt työllistyivät Suomeen kirkon herätysliikkeisiin. Tähänkin piispat reagoivat, tosin vasta sen jälkeen, kun vahinko oli jo tapahtunut.

Kirkossa on jo pidempään ollut käynnissä jonkinlainen sosiologinen ympyrän neliöinti, jossa täysin vastakkaisia kantoja edustavia ihmisiä soudatetaan samaan suuntaan. Ja yhteinen vene kiertää kehää puoliupoksissa.

AVAINSANAT