VALIKKO

Natoon meno oli riittävän oikein sammutettu – mutta uhkakuvia vähättelevillä poliitikoilla on vastedeskin kaduttavaa

Toimiko virkamieskunta parlamentarismin vastaisesti, kun se viime vuosikymmenellä alkoi valmistella Nato-pelastusvenettä Venäjän perkelöitymisen varalta? Ja mikä on nyt se vastaava uhkakuva, jota poliitikot eivät halua myöntää?

Tästä puolustushallinnon virkamiesten ”valtuudet ylittäneestä” 2010-luvun lännettymishalusta ja eduskunnan sivuuttamisesta ovat väitelleet muun muassa entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja ja entinen suurlähettiläs Hannu Himanen haastatteluissaan.

Kysyisin mieluummin, oliko poliitikoilla ja kansalaisilla tuolloin riittävää tilannekuvaa Vladimir Putinin todellisista aikeista, asevoimien kasvattamisesta ja tsaarinaikaisen mahdin palauttamisesta? Olihan Putin jo 2006 sanonut pitävänsä Neuvostoliiton hajoamista geopoliittisena katastrofina.

Puhtaana maallikkona (vain tuon ajan idänkauppaa seuranneena taloustoimittajana) vastaan itse: kansalaisilla ei ollut.

Monilla poliitikoilla oli parempaa tietoa – mutta he eivät halunneet sitä joko uskoa tai kertoa.

Nyt jälkeenpäin tiedetään, että Suomen sotilastiedustelukin oli kärryillä Kremlin vaarallisesta kehityksestä jo 2000-luvun alkuvuosina. Virkamieskunta myös onneksi kuunteli sotilaiden ja kansainvälisen politiikan tutkijoiden asiantuntija-arvioita, epämieluisia totuuksia.

Siksi ”Kaartin kortteli” toimi Suomen kannalta täysin oikein, kun se alkoi pikkuhiljaa valmistautua pahimpaan uhkakuvaan, sotilaallisesti yksin jäämiseen – vaikka kansalaiset, jopa kansanedustajat eivät samaa uhkaa nähneetkään.

Jos kansalaiset olisivat tienneet tilanteesta enemmän, todennäköisesti julkinen mielipide liittoutumisesta olisi muuttunut jo vuosia aiemmin. Ainakin he olisivat voineet aidommin valita, mitä vaihtoehtoa turvallisuuden rakentamiselle he kannattavat.

TILANNEKUVAN puutteesta kiitos kuuluu niille kaikkien puolueiden edustajille, jotka pitkään suhtautuivat suomalaisten Venäjä-arviointikykyyn alentuvasti ja holhoten.

Osa ehkä kuvitteli, että kansa pelästyisi, jos sille kerrottaisiin avoimesti kaikki se tilannetieto, mitä itärajan takaa oli ammattilaisille kertynyt.

Ymmärrän tätäkin näkökulmaa. Kyse on retoriikan perinteestämme, tai siitä samasta asenteesta jolla lapsillekaan ei kerrottu asioita joita he eivät aikuisten mielestä pystyisi ymmärtämään.

Meillä poliitikot eivät edelleenkään ”pelottele kansalaisia turhaan” ulkopolitiikan tulevaisuusnäkymillä. Suomeen ei koskaan, ei ainakaan juuri tällä hetkellä kohdistu sotilaallista uhkaa, vaikka ensi viikolla asiat voivat olla toisin. Pessimismi ja pelko nimittäin jähmettävät, lannistavat ja vievät toimintakykyä.

Kontrasti on suuri, jos vertaa poliitikkojen talouspuheeseen. Talouden tilasta saa ennustaa mitä tahansa vitsauksia ja heinäsirkkoja, eikä realismin arvella lamaannuttavan kansalaisia.

Puolustusministeriö saa yhä vain kateellisena katsella, millainen valtakunnan virallinen pelotteluoikeus valtiovarainministeriölle on annettu. Mitä kamalampaa viikatemiesroolia budjettivirkamies esittää, sitä enemmän kansanedustajatkin häntä kehuvat.

JOS JOKU kansanedustaja olisi vuosikymmen sitten sanonut ääneen, miten arkijärjellä näyttää siltä että Venäjä on menossa yhä hullummaksi, hänet olisi todennäköisesti haukuttu pataluhaksi, pirujen maalailijaksi ja pessimistiksi.

Moittijoina olisivat luultavasti olleet niin Hannu Himanen kuin Erkki Tuomiojakin, maan silloisen tavan mukaisesti.

Näinhän kävi Heidi Hautalalle, Oras Tynkkyselle ja muille Venäjän ihmisoikeus- tai sananvapaustilanteesta varoittaneille vihreille kansanedustajille.

Tätä kriisitunnelmien välttämistä ja yleistä Venäjä-hyssyttelyä on sanottu kylmäpäisyydeksi, ja sitä se toki onkin.

Joiltain se oli myös silkkaa opportunismia, joskus jopa rahanahneutta. Suomessa yritysjohtajapiirit uskoivat Krimin valtauksenkin jälkeen, että mielinkielin itään kumartaminen varmistaa meille Venäjän kehittyvät markkinat satumaisine tuottoineen.

Emmekä suinkaan olleet tässä yksin. Aivan samoin Keski-Euroopan maat sivuuttivat vaaran merkit ja luottivat voivansa sitoa Venäjän länteen bisneksen keinoin. Vain Baltiassa oltiin pessimistejä, tai realisteja.

MENNYTTÄ, bygones, ja nyt ollaan turvallisesti Naton jäseninä. Kaikki meni lopulta hyvin. Miksi näistä takavuosien tavoista sitten täytyy enää saivarrella?

Kaikki politiikan keskustelijat lienevät samaa mieltä siitä, että jälkiviisauden sijaan Suomessa kannattaisi puhua enemmän vastaavien tulevaisuuden virheiden välttämisestä.

Olemme muutamassa asiassa ajautumassa aivan samanlaiseen parlamentaariseen ristiriitaan kuin 2010-luvun Nato-valmisteluissa.

Nimittäin olemme muutamassa asiassa ajautumassa aivan samanlaiseen parlamentaariseen ristiriitaan kuin 2010-luvun Nato-valmisteluissa.

Ammattilaisilla on havaintoihinsa, tietoon ja tutkimuslähteisiin perustuva realistinen näkemys asioiden hälyttävästä tilasta ja kasvavasta uhasta.

Silti suuri joukko kansanedustajia haukkuu heitä kansalaisten pelottelusta ja pirujen maalaamisesta seinälle.

Kyse on ilmastokriisistä, joka uhkaa Suomen turvallisuutta välillisesti ja välittömästi – vaikka haluaisimme uskoa toisin.

Toivottavasti ministeriöissä ja tutkimuslaitoksissa on nyt rohkeita, aloitteellisia ihmisiä, jotka uskaltavat vastoin kansanedustajien toiveita etsiä Suomelle koko ajan erilaisia pelastusveneitä ja keinoja pahimman varalle.

VIRKAMIEHET eivät asioista kuitenkaan päätä. Se on niin Nato-jäsenyydessäkin kuin ilmastokriisin torjuntataistelussakin hallituksen ja eduskunnan tehtävä. Kukaan ei vie, ujuta tai harhauta Suomea mihinkään ilman eduskunnan suostumusta.

Tämä pitää kansanedustajienkin muistaa, ennen kuin he syyttävät virkamiehiä selkänsä takana juonittelusta. Pahimpiin vaihtoehtoihin on valmistauduttava koko ajan.

Ettei käy niin, että muutaman vuoden kuluttua kiistelemme taas mielipidepalstoilla siitä, kuka oli vuonna 2023 kaukonäköinen ja oikeassa, kuka oli naiivi tai kenen pitäisi katua ideologista yksisilmäisyyttään.

AVAINSANAT

Pääsihteeri Pelttari ja eläkeläisagentit vaaran vyöhykkeellä

  • Kotimaa
  • 22.05.2025
  • 19:40
  • (Päivitetty: 23.05. 13:57)

Miksi suojelupoliisi värväsi eläkeläisiä avukseen vakoilijajahtiin – ja miksi tämä käytäntö voi nyt johtaa eduskunnan pääsihteerinkin hyllyttämiseen?

Suojelupoliisin työtapojen jo toista vuotta jatkunut laillisuustutkinta pääsi torstaina taas julkisuuteen, kun eduskunta kertoi pääsihteeri Antti Pelttariin kohdistuvista virkarikosepäilyistä. Pelttari johti Supoa vuosina 2011-2023.

Eduskunnan kansliatoimikunta aikoo kuulla Pelttaria, ja päättää sitten voiko pääsihteeri jatkaa nykyisessä työssään esitutkinnasta huolimatta. Hyllytys tutkinnan ajaksi on yksi vaihtoehto, mutta odotuksesta tulisi pitkä. Asia ehtinee syyteharkintaan joskus ensi talven kynnyksellä.

Supo-jupakan taustalla on suurelle yleisölle herkullinen – mutta osapuolilleen hyvin surullinen vääntö tiedustelupalvelun vanhan ja uuden työkulttuurin välillä.

Nämä faktat asiasta tiedetään:

Supo on käyttänyt vastatiedustelunsa apuna entisiä työntekijöitään, joilla on eläkkeelläkin vanhat kontaktinsa ja asiantuntemuksensa tallella.

Pelttaria ja hänen entisiä johtaja-alaisiaan Supossa tutkitaan siitä, ovatko he tieten tahtoen hyväksyneet tämän harmaalla alueella olleen käytännön. Ja mitä kaikkia lakeja toiminta mahtoi rikkoa.

JUPAKASSA on konnansa ja sankarinsa, riippuen siitä kenen näkökulmasta ja kuinka mutkat suoristaen tarina kerrotaan. Aloitetaan eläkeläisistä, noista isänmaanystävistä.

Moni Venäjän tiedustelupalveluiden kanssa vuosikymmenet paininut supolainen on eläkkeelläkin pitänyt – jos ei yhteyttä niin ainakin silmällä – entisiä kontaktejaan ja näiden touhuilua.

Alan ihmisten mukaan toisinaan ulkomainen agentti tai vanha ”vasikka” ei suostukaan asioimaan Suomessa muiden kuin entisten yhteyshenkilöidensä kautta – ihan sama ovatko nämä virassa vai vanhainkodissa.

Tällöin suojelupoliisilla ei ole ollut juuri muuta vaihtoehtoa kuin pyytää eläkevaari tai -mummo vielä yhdelle keikalle isänmaan puolesta. Tai oikeammin antaa hänen tehdä sellainen, sillä välin kun Supon päälliköt katselivat vihellellen muualle.

LAILLISUUSVALVONTAA tekevien viranomaisten ja myös uuden sukupolven tiedusteluväen mielestä tämä on väärin, luvatonta ja aivan liian improvisoitua.

Uudet tiedustelulait määrittelevät tarkasti, kenellä on valtuudet ja vastuu toimia agentteina agenttien joukossa. Eläkeläiset ovat taustastaan huolimatta siviilejä, taviksia, joille kukaan Supon virkamies ei saisi edes jutella salaisista tiedusteluasioista.

Ei, vaikka joissain tapauksissa kyse olisi ollut päinvastaisesta tiedonkulusta. Eläkeläinen on kuullut lähteiltään Suomen turvallisuudelle olennaisia salaisuuksia, joita hän sitten on vienyt entiselle työnantajalleen.

Tämä on vielä laillista: kuka tahansa saa kertoa poliisillekin havaintojaan rikosepäilyistä.

Mutta heti jos tiedusteluvirkamies pyytää eläkeläistä penkomaan asiaa lisää, tehtävä muuttuu tietolähdetoiminnaksi. Se taas on nykylakien mukaan vahvasti säädeltyä.

Nuorempi tiedusteluväki pitää osaa alan eläkeläisistä myös turvallisuusriskeinä.

Absurdius menee tässä helposti niin sanotulle nextille levelille. Heti kun eläkeläinen on kertonut havaintonsa virkamiehelle, tiedoista tulee turvaluokiteltuja salaisuuksia, joiden käsittelystä ja etenemisestä virkamies ei saisi enää eläkeläisen kanssa puhua.

Nuorempi tiedusteluväki pitää osaa alan eläkeläisistä myös turvallisuusriskeinä. Nämä eivät osaa suojata itseään, menetelmiään ja laitteitaan niin hyvin kuin nykyisin pitäisi, jolloin virheiden, verkkorikosten ja tietovuotojen mahdollisuus kasvaa.

Veteraanien oma- tai kovapäisyyskään eivät sovi 2020-luvun kontrolloituun tiedustelutoimintaan.

ON YMMÄRRETTÄVÄÄ, että monen vanhan liiton kenttäoperaattorin mielestä nykyinen virkamieskunta näyttää nyt niuhottavilta byrokraateilta, tai netin selaamiseen keskittyvältä nörttisakilta.

Laillisuusvalvojat tuntuvat heistä vielä enemmän tiedustelun rumasta todellisuudesta vieraantuneilta pykälänpyörittäjiltä, ja rikostutkinnat varmasti epäreiluilta.

Todellisuus ei tietenkään ole näin mustavalkoinen.

Tässäkin supo-tutkinnassa perataan myös laitoksen toimintakulttuurin muuttumista ja määritellään rajoja laillisen tiedustelutoiminnan vastuille. Siksi se on tarpeen tehdä nyt huolella, rauhan aikana.

Mutta hyvän elokuvan tästä eläkeläisagenttien, viittojen ja tikarien yhteentörmäysten sotkusta saisi. Tosin voi olla, että katsojat pitäisivät sitä käänteiltään epäuskottavana.

AVAINSANAT

Lunttaaja-Antti ja oikeistoilkeilyn opetus: Vaaleja ei voiteta viime hetken kettuilulla

Antti Lindtman katsoo kelloaan ennen Ylen vaaliväittelyn alkua.

Vaalikampanjan viimeisellä viikolla sosiaalisessa mediassa käynnistyi hiukan epätoivoiselta vaikuttava spinnaus.

Keskeiset kokoomuksen konservatiivivaikuttajat alkoivat pöyristellä SDP:n puheenjohtajan Antti Lindtmanin muistilapuista, joita tämä oli vilkuillut vaalitenteissä.

Älykelloonkin kuulemma tulvi avustajien viestejä – ja tämä oli kokoomuksen oikeistosiiven mielestä osoitus oppositiojohtajan asiantuntemattomuudesta.

Näytti siltä, että kokoomuksen poltergeist-osasto yritti keskenään valituilla sanamuodoilla ja yhteisillä termeillä saada Lunttaaja-Antti -aihetunnistetta trendaamaan algoritmeissa.

Omat uskovaiset ja populistiryhmien anonyymitrollit tarttuivatkin syöttiin.

Sillähän ei ollut näille kauhistelijoille mitään väliä, että muun muassa Petteri Orpo (kok) käyttää pätevien avustajiensa laatimia muistilistoja tai pitää usein kännykkää esillä puhe- ja kampanjatilaisuuksissa.

Tahattoman pohjoiskorealaisen ironian puolelle mentiin siinäkin, kun jotkut kokoomusavustajat korostivat miten tenteissä Lindtmanin kehonkieli näytti hermostuneelta Petterin ”stoalaiseen tyyneyteen” verrattuna.

VÄHÄN AIKAISEMMIN perussuomalaiset yrittivät vakuuttaa omilleen, että demariehdokkaiden vaaliesitteissä on muitakin kieliä kuin suomi sen takia, että he ajavat väestönvaihtoa ja kalifaattia Helsinkiin.

Se, että kunnassa ”vain pari vuotta” asuneilla maahanmuuttajilla on lain mukaan yhä sekä ihmis- että äänioikeudet, mahdollistaa kuulemma sen että vasemmisto tuo tänne ulkomaalaisia vaalikarjakseen.

Pelottelu ja perättömyyksien puhuminen ei silti parantanut perussuomalaisten omaa vaalitulosta. Tuskin tulos olisi huonommaksikaan muuttunut, jos panettelun olisi jättänyt väliin.

TODENNÄKÖISESTI suuri osa maakuntien äänestäjistä ei edes huomannut näitä sosiaalisen median kuplissa kiehuneita viime hetken v****luja, vaikka poliitikot ja me toimittajat haluaisimmekin uskoa kaikkien lukevan X:n tai Blueskyn postauksiamme.

Äänestyspäätöksiin vaikuttivat ihan muut tekijät.

Miksi spinnauksia sitten piti tehdä? Hermojen pettämisen vai galluplukemien aiheuttaman stressin takia? Vastauksen tietävät vain politrukit itse, jos he uskaltavat analysoida omaa toimintaansa itsekriittisesti.

Yksi asia on kuitenkin selvää, ja se kertoo hyvää suomalaisen politiikanteon terveestä perustasta: luokkasodan lietsominen tai henkilökohtaisuuksiin menevä haukkuminen ei takaakaan automaattista vaalivoittoa, päinvastoin.

Mitä lähempänä vaaleja solvauslinjalle meno tapahtuu, sitä voimakkaampi vastareaktio voi tulla, eikä se riipu mistään oikeisto-vasemmisto -asetelmista.

Kun edellisten eduskuntavaalien alla Sanna Marin purki vaaliväittelyissä terävästi kiukkuaan opposition Petteri Orpoon, moni äänestäjä alkoi tuntea sympatiaa ryöpytettyä kohtaan, vaikkei olisi kannattanutkaan kokoomuksen tavoitteita. Samaa tekee usein nähty pääministerin ”lapaseksi” haukkuminen.

Myös oma esimerkki vaikuttaa ulostulojen uskottavuuteen.

”Detaljien ulkoa osaamista” penäävät laitaoikeistolaiset eivät vakuuta, jos he samaan aikaan ajavat rekrytestien pahnanpohjimmaista Arto Satosta Kelan johtajaksi.

PRESIDENTTIVAALIT 2024 olivat hyvä esimerkki täysin vastakkaisen strategian voimasta.

Keskeiset ja pätevimmät ehdokkaat kehuivat poikkeuksellisen avoimesti myös toistensa osaamista – ja ehkä eniten kilpailijoitaan tsempannut tarjokas istuu nyt tyytyväisenä presidentinlinnassa.

AVAINSANAT

Luottamus hyvä, kontrolli parempi: puolueet ovat taas tutkineet ehdokkaidensa taustat liian löperösti

Puolueiden paikallisosastot, jotka laiminlyövät ehdokkaidensa taustojen selvittämisen joko kiireen tai välinpitämättömyyden takia, ottavat ison riskin. Listoille päässeet konnat ja häiriköt vähentävät koko politiikan arvostusta – ja vievät ihmisten äänestyshaluja.

Lähiviikkojen aikana joistain suomalaisista kunta- ja aluevaaliehdokkaista paljastuu varmasti lisää epämiellyttäviä asioita: väkivaltamenneisyyttä, törkeyksiä ja kaappeihin kätkettyjä luurankoja.

Paljon on jo viime viikkoina nähtykin. Jokaisessa puolueessa ehdolle on taas päässyt yksittäisiä ihmisiä, joilla on takanaan rikoksia ja rangaistuksia.

Vielä useampi ehdokas on privaattielämässään käyttäytynyt niin epärehellisesti tai moraalittomasti, että siitä pitäisi tulla vähintäänkin pitkä porttikielto yhteisten asioiden hoitoon.

Osa on ollut mukana epädemokraattisissa tai rikollisissa yhteisöissä tai suoraan edistänyt pahantahtoisen vieraan valtion etuja Suomessa.

Jotkut ovat vähintäänkin käsivarren mitan päässä oman puolueensa kirjaamista arvoista ja periaatejulistuksista.

Miksi puolueiden paikallisosastot eivät sitten ole estäneet tällaisten riskiyksilöiden tai täysin puolueen linjaa vastaan toimivien ihmisten ehdokkuuksia?

OLEN KUULLUT tälle parikin uskottavaa selitystä.

Aloitetaan kilteimmistä: ihmisten taustoja ei ole puolueissa tiedetty eikä tarkistettu kuin pintapuolisesti, koska on haluttu luottaa ehdokkaan omaan ilmoitukseen. Kaikkea ei ehdi millään varmistaa itse.

Tämä pitää varmasti osittain paikkansa. Piirijärjestöillä oli näissä vaaleissa poikkeuksellisen kova urakka, koska ehdokkaita ei saatu mukaan läheskään tarpeeksi.

Esimerkiksi perussuomalaisilla on nyt yli 2000 ehdokasta vähemmän kuin edellisissä kuntavaaleissa, ja muillakin puolueilla vaje on satoja ihmisiä.

Siksi rimaa laskettiin kaikkialla Suomessa – ja seuraukset näkyvät ainakin median tekemien löytöjen perusteella listojen viimeisissä pahnanpohjimmaisissa.

Persuilla ja kristillisillä on ehdolla muun muassa litteään maahan uskovia, salaliittoteorioita levittäneitä tai lapsipornon tarvetta ymmärtäviä hahmoja.

Vasemmistoliitolla ja keskustalla mukaan on päässyt ihmisiä, jotka eivät halua sanoa, että Venäjä käy Ukrainassa laitonta hyökkäyssotaa ja tekee sotarikoksia.

Kokoomuksen listoilta löytyy talousketkuilijoita ja demareilta lähisuhdeväkivallan ammattilaisia, vihreiltä – kuten muiltakin – eriasteisia laittomien aineiden pössyttelijöitä.

Rimaa laskettiin kaikkialla Suomessa – ja seuraukset näkyvät.

Selitys numero kaksi. Joissain puolueosastoissa on vallalla se väärä käsitys, ettei ehdokkaaksi tarjoutuvan taustoja saisi edes googlettaa – koska työnhakijalle niin ei yksityisyyden suojan takia saa luvatta tehdä.

Mikään ei silti estä kysymästä vaikka liittymislomakkeessa, salliiko ehdokasehdokas tiedonhaun itsestään.

IKÄVIN selitys on, että puolueiden kaikki paikallisosastot eivät taaskaan ole piitanneet edes tietämiensä ongelmaehdokkaiden yleisesti tunnetuista taustoista.

Eivät puolueet varsinaisesti odota tai toivo juuri näiden riskiyksilöidensä menevän läpi, mutta heidät on kuitenkin otettu listoille edes muutamien lisä-äänien toivossa.

Paikallinen näköharhakin voi vaivata. Tutun kylänmiehen tai -naisen tappelutausta saattaa tuntua omalle porukalle pikkujutulta.
”Ainahan se on humalassa pahapäinen mutta selvinpäin ahkera valtuustossa.”

Sitten kun media nostaa asian esille ja kyseenalaistaa ehdokkaan sopivuuden, alkaa joko selittely tai syyttely ajojahdista.

Tämä johtaa pahimmillaan epärehelliseen vääristelyyn. Paikkakunnan oman pojan tai tytön puolta pidetään viimeiseen asti, vaikka kilpailevan puolueen ehdokkaalta samanlaista taustaa pidettäisiin osoituksena täydestä kelvottomuudesta.

RANGAISTUKSENSA kärsinyt ihminen on oikeusvaltion ja demokratian perusteiden mukaisesti sovittanut tekonsa, varsinkin jos hän on katunut ja ottanut niistä opiksi.

Siksi tapansa muuttaneiden ”entisten rikollisten” mukanaoloa vaaleissa ei voi eikä pidäkään estää. Jokainen ansaitsee uuden tilaisuuden.

Äänestäjällä on silti oikeus tietää ehdokkaiden taustoista mahdollisimman kattavasti. Tässä puolueet ovat tinkineet väärässä paikassa, ja vaarantaneet äänestäjiensä kuluttajansuojan.

Avoimuuspuutteiden korjaaminen on jäänyt median kontolle, joten ei pidä valittaa jos omasta löperyydestä aiheutuu puolueelle rumia otsikoita.

Viimeistään seuraaviin eduskuntavaaleihin puolueiden pitää valmistautua paremmin, ja luoda vahvat menetelmät ehdokkaiden todellisten taustojen selvittämiseen.

Tarkoituksellisesta hämärätaustan pimittämisestä pitää ehdokkaille – ja myös paikallisosastoille, jos ne sellaista yrittävät – koitua puolueorganisaatiosta todellisia sanktioita.

AVAINSANAT

Miksi Suomessa vähätellään Trumpin puolenvaihtoa – luuleeko joku ettemme kestäisi totuutta?

Suomessa on perinteisesti totuttu vähättelemään turvallisuusympäristön muutosten vaikutuksia meihin. Nyt aika ja ihmiset ovat kuitenkin muuttuneet kriittisemmiksi. Jos Yhdysvallat vaihtaa leiriä, julkisuuden ja päättäjien puheiden välinen ristiriita voi turhaan aiheuttaa meille suuren luottamusvajeen.

Oikeussalidraamassa Kunnian miehiä (A Few Good Men, 1992) on vaikuttava loppukohtaus. Nuori juristi yrittää saada päähenkilöä, Jack Nicholsonin esittämää fanaattista everstiä paljastamaan todelliset menettelytapansa.

Eversti väittää kylmästi vastaan, kunnes pinna alkaa vähitellen ristikuulustelussa molemmilta kiristyä. Haluan kuulla totuuden, juristi huutaa – ja eversti räjähtää:

”Sinä et kestä totuutta”.

Kliimaksin jälkeen eversti myöntää, että hänen varuskunnassaan tehdään asioita joista ei voi kertoa. Se on kuulemma sodanuhan alla välttämätöntä, eivätkä pehmot pullamössöihmiset tajua mitä totuuden uhraamisia kunnia vaatii.

SUOMEN ULKOPOLITIIKASSA ei varjella valtion kuvitteellista kunniaa, mutta silti meillä on vuosikymmenien ajan ollut vahvana perinteenä siloitella ja rauhoitella kansalaisille todellisuutta.

Ääneen lausumattomana pelkona on ollut, ettei kansalainen kestäisi rumia faktoja.

Onpa hallituksessa mikä kokoonpano tahansa, Suomen päättäjät peittelevät liturgiallaan historian käännekohtien vakavuutta, hyvässä tarkoituksessa.

Krimin valtaus keväällä 2014 toi silloisen pääministerin ilmoituksen mukaan kolhuja Venäjä-suhteeseemme, mutta siitäkin selvitään kansalaistason vuorovaikutusta lisäämällä.

Ei taidettu selvitä.

Tammikuun lopulla 2022 pääministeri sanoi haastattelussa pitävänsä hyvin epätodennäköisenä, että Suomi hakeutuisi hänen kaudellaan Naton jäseneksi. Pian Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja Suomi livahti ensimmäisestä ovenavauksesta Natoon. Myöhemmin on käynyt ilmi, että valtiojohto näki jo pitkään liittoutumisen ainoaksi pelastusrenkaaksemme, siitä vain ei kerrottu julkisesti.

Maaliskuussa 2025 pääministeri toisti Ylen haastattelutunnilla moneen kertaan, miten hän luottaa Yhdysvaltoihin. Vaikka presidentti Trump olikin juuri heittänyt Volodomyr Zelenskyin rumasti pihalle Washingtonista.

Nyt on korkea aika lopettaa kaunistelu, todeta tapahtunut muutos ja kertoa ”näin tämän hoidamme”.

Ei haitannut, vaikka samana viikonloppuna Yhdysvaltain lähetystöjen julkisivuista poistettiin Ukraina-julisteita, maan turvallisuusviranomaiset lopettivat Venäjän kyberiskujen vastaiset varautumistoimet, tai kun FBI:n johtaja väitti Ukrainan sulkevan kirkkojaan ja alistavan kansaansa.

Tiistaina Petteri Orpo ilmoitti, että Suomen pitää yhä parantaa USA-suhdettamme, vaikka sotilasapu Ukrainalle on vaarassa, ja Kremlin levittämistä valheista tuli Valkoisen talon ulkopoliittisia totuuksia.

LUULTAVASTI vuonna 2050 arkistojen avautuessa paljastuu, miten Suomen valtiojohto sai tiedustelulähteiltään jo helmikuussa 2025 kuulla Yhdysvaltojen vaihtaneen leiriä Venäjän liittolaiseksi.

Silti tyynnyttelypuhe meille kansalaisille jatkui ja jatkuu: mikään ei ole Suomen ja Yhdysvaltain suhteissa muuttunut, kaikki sujui tänään kuin ennenkin.

Se on varmasti totta, tänään. Silti tällaisesta hyssyttelystä uhkaa tulla meille suuri psykologinen taakka.

Puolustusvoimien komentaja Janne Jaakkola muistutti sopivasti maanantaina maanpuolustuskurssin avajaisissa, miten tärkeää kognitiivinen puolustus Suomelle on.

Olennaisena osana suomalaisten resilienssille on luottamus siihen, että päättäjät puhuvat totta meille.

Meille on OK, jos ulkopoliittinen johto ei avoimesti haistattele Trumpille, tai jos vienninedistämismatkoilla ollaan kohteliaita Turkin sulttaanille ja silitetään pandaa Kiinan keisarin kanssa.

Mutta omille pitää kommunikoida suoraan.

EDES LAMA-AIKANA 1990-luvulla suomalaiset eivät panikoineet, kun Iiro Viinanen ja Raimo Sailas kertoivat inhorealistisesti rahojen loppumisvaarasta, ja millä keinoilla siitä selviämme.

Nykyinen, yhä kriittisempi, oivaltavampi ja huomiokykyisempi suomalaisten enemmistö kestäisi varmasti nyt yhtä suoraa puhetta Suomen turvallisuusnäkymistä. Varsinkin kun samojen päättäjien mukaan olemme varustautuneet uhkiin paremmin kuin moni muu maa.

Pystymme kuulemaan totuuksia, vaikka sitten modernien sisältövaroitusten kera.

Joka tapauksessa nyt on korkea aika lopettaa kaunistelu, todeta tapahtunut muutos ja kertoa ”näin tämän hoidamme”.

Siitä kun ei ole epäselvää, ettemmekö osaisi kansakuntana toimia ja luovia näidenkin myllerrysten yli. Mutta se vaatii luottamusta – vastavuoroisesti – niin kansalaisiin kuin päättäjiimmekin.

AVAINSANAT

Loppiainen meni jo, mutta eduskunnan tietäjät Kimmo, Timo ja Tomi jakavat yhä lahjojaan lööppien aiheiksi

Eduskunnan jouluistuntotauko on selvästi liian pitkä: ainakin kolmelta kansanedustajalta ehti sen aikana haihtua joko nöyryys, itsekritiikki tai itsesuojeluvaisto. Otsikkojen ja lööppien tekijät kiittelevät näistä antimista pitkään.

Tämän loppiaisen itämaan tietäjistä ensimmäisenä ääneen ehätti Kimmo Kiljunen (sd). Kansanedustajaveteraani halusi kesken etelänmatkansa kertoa medialle, ettei hän oikeasti tarkoittanut syksyllä mitä sanoi, kun tiedotti pyytävänsä silloisia puheitaan anteeksi ”SDP:n linjan vastaisina”.

Muistin virkistykseksi: marraskuussa suomenvenäläisten Aleksanterinliiton vierailijaryhmälle jutellut Kiljunen piti muun muassa venäläisten kiinteistökauppojen rajoittamista Suomessa ”luonteeltaan rasistisena” lainsäädäntönä.

Oikeasti toimenpiteen tarpeellisuudesta on puolueiden kesken laaja yhteisymmärrys, ja Kiljusen tulkinnat ovat – edelleenkin – ihan hänen omaa ajatteluaan.

Mystiset maa-, mökki- ja tukikohtaostot kriittisen infran läheltä on hyvä pystyä tarvittaessa torjumaan, olipa ostajana kuvitteellinen Natsi-Saksan, Neuvostoliiton, Pohjois-Korean tai Putinin Venäjän uskollinen kansalainen. Rasismikortin käyttö on minkä tahansa diktatuurimaan hybriditoimiin vastaamisessa perusteeton heitto, eikä tätä kannata jälkeenpäin yrittää selitellä paremmaksi.

Nyt loppiaisen haastatteluissa Kiljunen sanoi pahoittelevansa eniten sitä, että yksityisiksi tarkoitetut puheet menivät verkkoon julkisiksi. Seiska-lehden palstoilla hän syytti myös mediaa ajojahdista, mutta kiisti tämän sittemmin Ilta-Sanomissa.

Median vika -selitystä käyttävät useimmiten oikeistopopulistit, jotka haluavat omista syistään nakertaa suomalaisen tiedonvälityksen mainetta ja luotettavuutta. Jokaisen kokeneen poliitikon pitää tietää, että pöhköjen lausuntojen pöhköys johtuu yleensä ihan muusta kun niitä välittävästä mediakanavasta tai somesta.

EDUSTAJAKOLLEGA Timo Vornanen (tv) pani Hesarin haastattelussa paremmaksi: hän löysi keväisen katuammuskelunsa taustatekijöiksi jopa koulukiusaamisen sekä poliisityössä koetut uhat.

Viimeksimainitut kuulemma pakottavat hänet yhä kulkemaan 27 vuotta sitten luvitettu suojeluase (eikä esimerkiksi turvallisempi kaasusumutin) taskussa.

Vornasen uhriutumislistasta puuttui vain, että kohtalokas kapakkailta ja kaksin käsin viinan kiskominenkin olisi ollut työ- tai ryyppykaverien yllytyksen syytä.

Puoluetovereista vikaa löytyi joka tapauksessa huomattavan paljon enemmän kuin Vornasesta itsestään. Tekoni oli fiksuin mahdollinen, ja minua rankaisseet kollegat epäreiluja, mitään en ole tehnyt väärin, kansanedustaja uskoo.

Samaan aikaan tämäkin kansanedustaja on vaatinut rikoksista kovempia tuomioita, koska muut katuriehujat joka tapauksessa ansaitsevat sellaisia. Vaikka vakuuttaisivatkin syyttömyyttään ihan muina vornasina, koviin lapsuusoloihinsa vedoten.

AJAN TAVAN MUKAAN poliittinen syrjintä on myös helppo syntipukki.

Finnairin Bangkokin-lennolta viikonloppuna käännytetty Tomi Immonen (ps) arveli tuoreeltaan julkisuudessa, että syynä poistamiseen oli hänen persunaamarinsa, eikä niin sanotut perseet olalla. Puoluekanta olisi siis vaikuttanut promilleja enemmän siihen, ettei hän päässyt lennolle.

Kansanedustaja kertoi myös käyneensä ”puhallutettavana” lentoasemalla, mutta kentän viranomaisilla ei ollut aluksi yhtä selvää käsitystä siitä miten ja missä tämä oli tapahtunut. Tiistaina Tulli kertoi, että paikalla ollut tullivirkailija oli pyydettäessä antanut kansanedustajan puhaltaa alkometriin.

Jokainen suomalainen aikuinen tietää periaatteen ”Jumala taivaassa, kapteeni laivassa”. Kaljaa ei tarvitse myydä päihtyneelle, kännissä olevaa ei tarvitse ottaa kyytiin, ja portsarillakin on isommat oikeudet kuin ravintolaan sisäänpyrkijällä. Älä väitä näille vastaan, häviät kuitenkin.

Kaikki lomalennoilla olleet muistavat myös, että lentoyhtiöillä kynnys matkailijan koneesta poistamiseen on aika korkea: matkustamossa saa olla aika tillintallin, ennen kuin henkilökunta osoittaa ovea.

Puoluekanta tuskin vaikuttaa asiaan, mutta se että koneessa väitellessä ilmoittaa suureen ääneen olevansa sekä kansanedustaja että evp-upseeri, ainakin lisää välikohtauksen julkisuusarvoa.

Immonen kuitenkin pyysi seuraavana päivänä somessa tekojaan reilusti anteeksi ja poikkeuksellisesti myönsi mokanneensa ihan itse.

EI EHKÄ OLE sattumaa, että kaikki nyt tämän istuntotauon aikana asenteillaan kummastelua herättäneet tai julkisuudessa kompuroineet kansanedustajat ovat kaltaisiani keski-ikäisiä tai vanhempia miehiä.

Tiedän itse kokemuksesta, että meillä on krooninen oikeassa olemisen tarve – ja vuosikymmeniä hiottu kyky keksiä hätäselityksiä sekä tunnistaa vikoja ensin jostain muusta kuin peiliin katsovasta naamasta.

Silti kansanedustajalta odottaisi enemmän: ei välttämättä esikuvamaista käytöstä, mutta jotain ”edustajuus velvoittaa” -tyylistä kunniakoodia omien mokien rehellisempään tunnistamiseen. Vaikkapa Tomi Immosen tyyliin, edes jälkeenpäin.

Se nimittäin antaisi toiveita siitä, että virheistä (joita me kaikki teemme) pystyy ottamaan opiksi.

Juttua muokattu 14.1. klo 15:15. Lisätty lause siitä, että kentällä Immosen puhallutuksen hoiti pyynnöstä Tulli.

AVAINSANAT