• Politiikka
• 08.11.2023
• 19:30
• (Päivitetty: 08.11. 20:14)

Demariveteraani kertoo, mitkä kaikki sattumat, henkilökitkat ja juonittelut johtivat Martti Ahtisaaren ja SDP:n välirikkoon – ja mitä siitä Suomelle seurasi.

Maailma ympärillämme mullistui Mauno Koiviston toisen presidenttikauden aikana. Berliinin muuri murtui ja Saksat yhdistyivät.

Baltian maat itsenäistyivät ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta. YYA-sopimuksen todettiin rauenneen. Keväällä 1992 Suomi jätti jäsenhakemuksen Euroopan yhteisölle.

Minulle, joka olin saanut 1980-luvun lopulla Lontoossa herätyksen eurooppalaisuuteen, se oli tärkeä hetki. Suomi teki varovaista paluuta karhun kainalosta kylmässä sodassa kadonneeseen läntiseen yhteyteensä.

Myös seuraava presidentti saisi mielestäni edustaa uutta aikaa. Toimittajat elivät vanhaa aikaa.

Jorma Melleri ja Mats Dumell ahkeroivat vuonna 1992 kokoon kirjan nimeltä Operaatio Mäntyniemi. He ennustivat Ulf Sundqvistin nousevan vuonna 1994 SDP:n presidenttiehdokkaaksi. Kirja spekuloi muillakin henkilöillä, mutta kaksi nimeä puuttui tykkänään – Elisabeth Rehn ja Martti Ahtisaari.

SDP:n ajatuspajassa syntyi mainio idea: houkutellaan esivaaliin kourallinen muitakin ja avataan jäsenäänestys kaikille äänestyskelpoisille kansalaisille. Näin seuraavan tasavallan presidentin, Kalevi Sorsan mandaatista tulisi heti alkuun mahdollisimman kattava.

SAMAAN aikaan Taloustutkimus oli liittänyt tavallisten tuotekyselyjensä jatkoksi kysymyksen, voisiko seuraava presidentti tulla politiikan ulkopuolelta. Nimilistalla oli kansakunnan valioita – kirkonmiehiä, diplomaatteja, kenraaleita ja talousviisaita.

Taloustutkimus mittasi näin vastaajien mieltymysten muutoksia säännöllisesti. Ilta-Sanomien silloinen toinen päätoimittaja Hannu Savola seurasi tämänkin mielipidemittauksen tuloksia silmä tarkkana. Kun valtiosihteeri Martti Ahtisaaren pylväs alkoi kohota joukosta, Savola soitti ja kehotti yllyttämään tätä ehdolle.

Martti sanoi käyvänsä ensin Suomen Pankissa Sorsan pakeilla. Kalevi toivotti uuden haastajan ”sydämellisesti tervetulleeksi” jaloon kilpaan. Sorsan eduskunnan puhemiehen paikalta syrjäyttämä Matti Ahde, vasemmistodemari Erkki Tuomioja ja kaltaiseni oikeistodemari löysivät toisensa epäpyhässä allianssissa.

SDP:n sisärengas jäi odottamaan, että äänestäjät pullauttavat käenpojan ulos vieraasta pesästä.

DEMARIEN puoluetoimistossa säikähdettiin, kun Ahtisaaren taakse ryhmittynyt porukka ottikin esivaalit tosissaan. Eihän se ollut tarkoitus. Muut esivaaliehdokkaat ymmärsivät pysyä kulisseina.

Politiikan ammattilaiset puoluetoimistoissa ja toimituksissa eivät olleet intiaanien tapaan kuunnelleet korva maassa lähestyvän puhvelilauman kumua.

Politiikan ulkopuolelta tulevalla ehdokkaalla oli totisesti tilausta, ja työväentalot kaipasivat raikasta läpivetoa. Ahtisaaren kyky kohdata tasavertaisesti niin herrat ja narrit kuin kolhitut ja syrjäytyneet näkyi toreilla ja juhlasaleissa.

Myös SDP:n kentällä oli muhinut muutoksen kaipuu. Eduskuntaryhmän, jäsenkunnan ja uskollisten äänestäjien parissa oli jupistu jo pitkään.

Kuiskittiin, että Sorsa kuuntelee liikaa ympärillään pyöriviä hännystelijöitä. Hänen kritiikinsietokykynsäkin oheni ajan mittaan, ja epäluuloisuus oli pahimmillaan vainoharhaista.

Kampanja oli eräillä paikkakunnilla suurempi Ahtisaari-ilmiö kuin varsinaiset vaalit. Kävin kurkistamassa esivaaliäänestystä HTY:n talolla. Jono kiemurteli Paasipuistoon asti. Puoluetoimiston toimitsija huikkasi:

– Kyllä te pojat, perkele, shown järjestitte! Oikein hurlumhein.

Ahtisaaresta tuli sosialidemokraattien ehdokas. Suurella todennäköisyydellä Sorsa olisi pelkästään jäsenten äänillä valittu, mutta silloinkin niukasti. Se, että niin moni puolueen äänestäjä – ja vieläpä jäsen – karkasi jo esivaaleissa haastajan leiriin, loukkasi Sorsaa ja hänen uskottujaan syvästi.

SAMANLAINEN yllätys tapahtui yhteiskunnan toisella laidalla. Vaalista oli niin sanotuissa asiantuntevissa piireissä odotettu Sorsan ja keskustan Paavo Väyrysen välistä ottelua. Mutta RKP:n puoluejohdon väheksymä Elisabeth Rehn nousi oikeiston kärkiehdokkaaksi.

Kansakunta, joka EU-kansanäänestyksen alla oli jakautumassa jyrkästi, joutui nyt valitsemaan kahden EU:lle myönteisen ehdokkaan välillä. Ahtisaari ilmoitti, ettei hän edes halua olla presidentti sellaiselle maalle, joka ei kuulu Euroopan unioniin.

AJOITUS on politiikassa kaikki kaikessa – etenkin puoluetta koskevassa itsekritiikissä. Tämän Ahtisaari sai huomata.

– Minä äänestin [esivaalissa] Kalevi Sorsaa, Paavo Lipponen totesi muistelmissaan.

Puolueen uutta puheenjohtajaa tyrmistytti Ahtisaaren syksyllä 1993 Helsingin työväentalon juhlasalissa pitämä puhe. Tilaisuudessa ehdokas kertoi aluksi terveisiä kymmenistä tapaamisista maakunnissa. Esivaalikierros oli osoittanut, että ihmisten hätä ja epätoivo olivat laman keskellä lisääntyneet.

Kiitettyään puoluetovereiden työtä kentällä hän vastasi kansanedustaja Liisa Jaakonsaaren kysymykseen, miten puolueiden ja erityisesti SDP:n tulisi muuttua. Ahtisaari otti povitaskusta ”vasemmistolaiselta ystävältä” tulleen kirjeen.

Ehdokas pyysi jo ennalta anteeksi, jos tulee loukanneeksi, mutta ”juuri tässä joukossa näistä kysymyksistä pitäisi keskustella”.

Ystävä kirjoitti:

”Meidän valtiosääntömmehän ei tunne puoluelaitosta. Sen mukaan valta kuuluu kansalle, jota käyttää sen valitsema eduskunta. Käytäntö on kuitenkin muodostunut sellaiseksi, että kansan mielestä sen itsensä valitsema eduskunta on joukko valtaa vailla olevia epäitsenäisiä onnenonkijoita. Todellista valtaa käyttävät puolue-eliitit, jotka hämärissä kabinettineuvotteluissa keskenään ja muiden korporaatioiden napamiesten kanssa sopivat, mitä kansanedustuslaitos ja hallitus päättävät.”

Puhuja oli tietenkin asiallisesti oikeassa, mutta sananvalinnat, aika ja paikka olivat väärät.

Muutkin kuin Lipponen haukkoivat henkeään. Salin takaosasta alkoi poistua väkeä. Puhe sai vaisut aplodit. Lipposen mukaan SDP:n presidenttiehdokkaan arvostelukyky oli pahasti pettänyt.

Ahtisaari kertoi myöhemmin, miksi oli lukenut kirjeen puolueen kaikkein pyhimmässä.

– Minusta kampanja ei voi olla vain puolueen ylistyslaulua. Oli itsestään selvää, että lunta tulee tupaan tästä, mutta kannatuskin oli saatava puoluetta laajemmasta piiristä.

VAIVAANNUTTAVAN alun jälkeen oli turha toivoa erityistä lämpöä ehdokkaan ja puolueen välille.

SDP:n sisärengas, joka oli arvattavasti ehtinyt jo suunnitella uraansa Sorsan Suomessa, jäi odottamaan, että äänestäjät pullauttavat käenpojan ulos vieraasta pesästä.

Toisin kävi. Ensimmäisellä kierroksella Ahtisaari sai 25,9 ja Rehn 22 prosenttia annetuista äänistä. Paavo Väyrynen jäi kolmanneksi.

Ratkaisevan toisen kierroksen alla Rehnille mitattiin jo Ahtisaarta paremmat kannatusluvut. Paniikki iski niin joukkoihin kuin ehdokkaaseen.

Nyt oli kysymys jo SDP:n arvovallasta. Puolueen ja ammattiyhdistysväen koneisto tuli – vaikkakin hampaat irvessä – Ahtisaaren avuksi. Tulevan puoluesihteerin Kari Laitisen läsnäolo kampanjabussissa oli torjuntavoitolle vähintään yhtä tärkeä tekijä kuin ehdokkaan itsestään löytämä varmuus televisio-ohjelmissa.

VAALIEN ja virkaanastujaisten jälkeen puoluetoimistossa odotettiin kiitosta urakasta, joka oli sittenkin onnistunut.

Halvin tapa olisi ollut kutsua SDP:n napamiehiä sankoin joukoin itsenäisyyspäivän vastaanotolle, mutta kabinetissa haluttiin ensimmäisenä vuonna löytää sinne uusia ja uudenlaisia vieraita.

Joviaalisuudestaan huolimatta Ahtisaari ei osannut tai halunnut pitää luontevia yhteyksiä puolueeseen, jonka jäsen hän oli ollut ja joka oli hänet ehdolle asettanut.

Erään kerran hän sanoi, että häntä on presidentinvaalissa äänestänyt suurempi joukko kuin suomalaisilla puolueilla on jäseniä. Presidentin kabinetti piti SDP:n tarkoituksella käsivarren mitan päässä.

Erityisesti virkamies Alpo Rusi innostui politikoimaan. Hän kirjoitti hyvää tarkoittavia mutta monipolvisia puheita, joita päämies joutui tankkaamaan. Ristin miehen ”Touho-serkuksi”. Kabinetti oli mielestäni väärä paikka testata uusia ideoita.

Kosto touhukkaalle miehelle oli kuitenkin kohtuuton: Rusi joutui luonnemurhan kohteeksi. Sorsan entinen sihteeri, Supon päällikkö Seppo Nevala antoi vuonna 2002 käynnistää tutkinnan, jossa Rusia epäiltiin törkeästä vakoilusta DDR:n hyväksi.

Löysässä hirressä pitkään riippunut syytön mies ei ole kohtelusta vieläkään toipunut. Oliko kysymys poliittisesta ajojahdista vai huonosta poliisityöstä – vaiko molemmista – on yhä selvittämättä.

SEURAAVANA vuonna Ahtisaaren valinnan jälkeen SDP voitti eduskuntavaalit ja Paavo Lipposesta tuli pääministeri. Yllättäen hän otti hallitukseen ulkoministeriksi Tarja Halosen.

Jos tarkoitus oli kesyttää Halonen Lipposen läntisille linjoille, hanke epäonnistui. Ahtisaari ja Lipponen tulivat kohtuullisesti juttuun, vaikka riitelivätkin lautaspaikoista kansainvälisissä pöydissä.

Presidentti ja ulkoministeri sen sijaan olivat alusta lähtien viileissä väleissä. Tuomiojakin oli hylännyt Ahtisaaren heti presidentinvaalien jälkeen.

Sitten suomettumisen ajan ei suomalaisella lehdistöllä ollut yhtä häpeällistä hetkeä kuin Ahtisaaren presidenttikaudella.

Asiallisen kritiikin lisäksi liian monet median ulostulot hänestä täyttivät asiattoman kiusaamisen tunnusmerkit. Ahtisaari näki taustalla myös poliittisia vaikuttimia.

Harkitun loukkauksen oli vastaanottaja toki itsekin provosoinut.

PUOLUETOIMISTOLTA ilmoitettiin seuraavien vaalien alla vuonna 1999, että Ahtisaaren tulee osallistua puolueen esivaaliin. Unohdettiin tahallaan, että istuva presidentti ei ole minkään puolueen jäsen. Harkitun loukkauksen oli vastaanottaja toki itsekin provosoinut.

Kun Halonen voitti tämän esivaalin, Ahtisaari ilmoitti, ettei ollut käytettävissä toiselle kaudelle riippumattomanakaan ehdokkaana.

Luultavasti kesän 1999 Kosovon onnistuneiden rauhanneuvottelujen jälkeen toinen kausi olisi ollut läpihuutojuttu, mutta silloin se oli jo myöhäistä.

Elämäkerrassaan Ahtisaari totesi sarkastisesti:

– Minun täytyy olla suuresti kiitollinen sosialidemokraateille, kun he eivät pakottaneet minua jatkamaan toiselle kaudelle. Jos minut olisi valittu uudestaan toiselle kaudelle, en olisi saanut koskaan Nobelin rauhanpalkintoa.

Ahtisaari kertoi myöhemmin, ettei hänelle ”tullut mieleenkään” kutsua tasavallan presidenttiä Tarja Halosta Nobel-juhlaan. Sosialidemokraattisen puolueen jäseneksikään hän ei enää palannut.

KALEVI SORSA ei koskaan toipunut häviöstä. Vuonna 1994 hän tuli itsenäisyyspäivän vastaanotolle harmaassa arkipuvussa, johon oli ruuvattu muutama suurristi. Sorsa tuli, kätteli presidenttiparin, käveli salien läpi ja poistui.

Vasta kun Halonen oli vuonna 2000 valittu presidentiksi, Sorsa lopetti pitkään jatkuneen mökötyksen väliltämme.

– Puolueen kunnia on nyt palautettu, hän sanoi minuun katsoen Suomalaisella Klubilla järjestetyssä paneelikeskustelussa. Jätin sanomatta, että mielestäni kelloa käännettiin kuusi vuotta taaksepäin.

Halonen ei olisi tullut valituksi ilman Elisabeth Rehnin esimerkkiä ja oikeistolaisten naisten sisarellista apua. Se kausi tarvittiin jo tasa-arvonkin nimissä.

Sen sijaan Halosen toinen kausi oli jo sekä ulko- että turvallisuuspoliittisesti Suomelle haitallinen. Myös sisäpolitiikassa Halonen jakoi kansaa, eikä hänestä lopulta tullut koko kansan presidenttiä.

Vuonna 1994 Suomi oli saanut Martti Ahtisaaresta oikeanlaisen presidentin juuri siihen maailmantilanteeseen. Pinnan alla kupli, mutta kansakunnalla oli kuusi vuotta oikea suunta, länsi.

Juttua muokattu 8.11. klo 20:10, korjattu virheelliset aikamääreet EU-kansanäänestyksestä ja puoluesihteeri Laitisen mukanaolosta.