-
Kolumnit
- 01.11.2026
- 8:30
- (Päivitetty: 01.11. 8:58)
Kun polarisoituminen yltyy, ei kannata vajota apatiaan tai huutopotkuraivareihin, vaan miettiä, miten tällaisessa maailmassa on aikaisemmin toimittu. Siis muutakin kuin verenvuodatusta ja koston kierrettä, mitkä toimivat vain lyhyellä aikavälillä.
Kansainvälisessä politiikassa on pitkään uskottu, että haukat tekevät rauhan, eivät kyyhkyt. Tällä tarkoitetaan, että kovan linjan poliitikot ovat juuri kovalla politiikallaan varmistaneet omiensa vankkumattoman kannatuksen.
Kun oma tukialue ei ole vaarassa notkahtaa, niin silloin on sisäpoliittista liikkumavaraa käydä strategisesti isoihin ja potentiaalisesti herkkiin neuvotteluihin vastapuolen kanssa. Pätee siis valtakunnanrajojen sisä- ja ulkopuolisiin vastapuoliin.
Omasta historiastamme muistutettakoon, että syksyllä 1944 Stalin kelpuutti Suomen johtoon ja rauhantekijäksi Mannerheimin, vakaumuksellisen antikommunistin ja monarkistin, jonka ainoat meriitit olivat sotapäällikkönä.
Jos viime aikoina on näyttänyt siltä, ettei kansainvälisen politiikan näyttämöllä rauhantekijöitä juuri näy, niin se voi johtua siitä, että populistit eivät pohjimmiltaan ole sen enempää haukkoja kuin kyyhkyjä, vaan opportunisteja, joille aggressiivinen politiikka on väline, vaan ei päämäärä.
Koska päämäärää ei ole, niin sellainen ei myöskään ole ulkoisten olosuhteiden stabilointi.
Ei tarvitse olla dosentti nähdäkseen, miten tämä ilmenee Trumpin, Putinin, Netanjahun tai Hamasin nopeasti vaihtuvien johtajien politiikassa.
KIINNOSTAVINTA Amerikasta minun silmiini osunutta on pitkään aikaan Adam Kinzingerin bloggaus New Yorkin pormestarista Zohran Mamdanista.
Kinzinger on Afganistanissa ja Irakissa sotinut taistelulentäjäveteraani, sittemmin republikaanien vaikutusvaltainen kongressiedustaja 12 vuoden ajan ja nähnyt sisältäpäin republikaanipuolueen murroksen yhden kuninkaan hoviksi.
Kinzinger perustelee, miksi Mamdani voi olla demokraattien seuraava kokoava voima.
Mamdani nousi virkaansa samanikäisenä kuin Sanna Marin Suomessa, 34-vuotiaana. Muitakin yhdistäviä tekijöitä on: leimautuminen ideologiseksi vasemmistolaiseksi, taitava ja karismaattinen somen käyttö sekä uskollisten fanien valtameri.
Kinzingerin mukaan Mamdani ymmärtää tämän päivän median ja somen yhteisvaikutusmaailman paremmin kuin kukaan, mutta menee myös somen ulkopuolella pintaa syvemmälle.
Hän moittii edistyksellisiä siitä, kuinka monta pelikenttää nämä ovat jättäneet oikeiston haltuun: elämänlaatu, arjen turvallisuus, julkisen palvelutuotannon tehokkuus…
Nämä koskettavat suurta osaa väestöstä paitsi Yhdysvalloissa myös muualla demokraattisessa maailmassa.
Meilläkin on helppo tunnistaa, että tunnetasolla oikeisto onnistuu koskettamaan ihmisiä näistä teemoissa, kun vastapuoli sortuu budjettimomenttien yksityiskohtiin, lakitekniikkaan tai vain parahtaa kauhusta.
”Ennen oli paremmin ja hyvinvointiyhteiskunta pälä pälä” ei herätä luottamusta missään demografiassa, ei nuorissa, naisissa, miehissä eikä eläkeläisissä.
”JOS vain tuijotetaan esimerkkejä sosiaalisesta epäjärjestyksestä tai tehottomuudesta ja vasemmisto kieltäytyy selittämästä, miten tähän on tultu tai miten tilanne korjattaisiin, niin oikeisto on heti osoittamassa sormella jotakuta lähistöllä ja kailottamassa, että tuon syytä se on. Tämä pelikenttä jätetään lahjapaketissa oikeistolle,” sanoo Mamdani.
Tästä hänen mukaansa johtuu, että Trumpin kannatuksen supistuminen ei sada demokraattien laariin. Äänestäjiä ei voi voittaa päättämällä voittaa äänestäjät.
Vielä vähemmän se onnistuu esiintymällä pehmennettynä painoksena jostakin muusta (joka saattaa olla syynä tämän vaalikauden ensimmäiseen gallupiin, jossa kokoomus oli pudonnut perussuomalaisten taakse).
Mamdanin havaintoja on helppo soveltaa vaikka suomalaiseen maahanmuuttokeskusteluun. Se ei pureudu siihen, miten, kenelle, missä ja milloin kotouttamista tehdään ja voisiko sitä toteuttaa toisin. Valtaväestö kinastelee juupas-eipäs-akselilla vailla mitään viittauksia käytäntöihin ja media nostaa milloin minkäkin raflaavan näkymän Puhoksen eteen pysäköidyn bussin ikkunasta.
”Jos on aidosti kiinnostunut siitä, miten yhteiskunta voi tehdä hyvää ihmisille, niin pitäisi olla palavan innostunut siitä, kuinka yhteiskunta saadaan toimimaan mahdollisimman hyvin. Toimiva yhteiskunta on paras argumentti, joka on meidän puolellamme käytettävissä.”
Mamdanin ajattelussa julkinen valta ei ole itseisarvo vaan työkalu.
Siinä on paljon ajattelemisen aihetta sille, millaisena Suomi viedään 2030-luvulle. Se on jotakin muuta kuin velkajarrukeskustelu, joka pelkistyy teknokraattiseksi eipäs-juupas-väittelyksi ja pikemminkin kaventaa mahdollisuuksien avaruutta ja poliittista mielikuvitusta kuin avartaa sitä.
2020-luvun puolivälissä yksinyrittäjien suosikkipuolue on vasemmistoliitto ja perussuomalaisten kannatusnousu alkoi toimihenkilöistä. Vallitsevien sosioekonomisten mielikuvien kääntyminen uuteen asentoon on tapahtunut ja varmuudella tiedossa puoluetoimistoissa.
”Ennen oli paremmin ja hyvinvointiyhteiskunta pälä pälä” ei herätä luottamusta missään demografiassa, ei nuorissa, naisissa, miehissä eikä eläkeläisissä.
LOPUKSI vielä Mamdaniin. Kyse on myös siitä, kuka puhuu. Kinzingerin mukaan suurin osa demokraateista korvennettaisiin roviolla leimalla ”uusliberaalia sontaa” ja ”kevytoikeistolainen sylikoira”, jos he päästäisivät suustaan Mamdanin lausuntoja.
Mutta Mamdanin uskottavuus on vankka. Hän on sosiaalipoliittinen haukka, joka pani ensimmäisten kuukausien aikana toimeksi, kirjaimellisesti katutasolla: asfalttireikien korjauksia 27 % enemmän, nopeustöyssyjä 25 % lisää.
Matalalla riippuvia hedelmiä, mutta asioita, jotka näkyvät newyorkilaisten arjessa – ei talousteoriaa siitä, kuinka muka alentamalla isotuloisten verotusta työllistäminen lähtee liikkeelle ja syntyy uusia työpaikkoja – joskus tulevaisuudessa.
Muutos, joka lähtee oman ajattelutavan kriittisestä tarkastelusta, on aina paljon vaikeampi kuin suoltaa uusia teknokraattisia ratkaisuja. Mutta vain toisella voidaan voittaa sekä äänestäjien pää että sydän ja saada aikaan jotain kestävää.
Ehkäpä suomalaistenkin liberaalien poliitikkojen kannattaisi nostaa katseensa epävarmoiksi osoittautuneista talousennusteista ja seurata, kuinka Ugandassa syntynyt intialaisten vanhempien muslimijälkeläinen mullistaa Amerikan politiikkaa.
Jos Yhdysvallat on edelleen mahdollisuuksien maa, niin kyllä sitä silloin on Suomikin.
