Kolumni

Maahanmuuttajien houkutteluun pitäisi panostaa paljon enemmän

Suomalaiset ovat tottuneet viime vuosina huonoihin uutisiin maamme syntyvyyskehityksestä.

Luonnollinen väestönlisäys on ollut jo vuosikausia negatiivinen ja erityisesti oma lisämme maailman monikulttuuriseen tilkkutäkkiin, suomen kieli, kääntyy tällä vauhdilla nopeasti uhanalaiseksi.

Tilannetta on paikannut reipastunut maahanmuutto, joka on kääntänyt työikäisen väestön määrän pieneen nousuun. Takeita tämän jatkumisesta – heikon taloudellisen kehityksen vuoksi – ei kuitenkaan ole. Työperäistä maahanmuuttoa on vaikea edistää, ellei maassa ole työtä tarjolla.

Lapsiluvun kehitys näyttää myös jatkuvan vaisuna periaatteessa aktiivi-ikäisten maahanmuutosta huolimatta.

Sitran hiljattain julkaisema väestöennuste kertookin, että näillä syntyvyysluvuilla väestö kääntyy väistämättä nopeaan laskuun – ja maahanmuuttokin vain viivästyttää kehitystä.

JOS väestöongelmat tai vauvakato ratkaistaisiin rahalla, ne olisi varmaankin ratkaistu jo.

Tämä ei tarkoita, etteikö lapsiperheiden tukeen tulisi panostaa, mutta historiasta löytyy harvoja hetkiä, kun palvelut tai etuudet olisivat olleet paremmalla tolalla kuin nyt.

Syitä voi etsiä kulttuurin muutoksesta, alueellisista ja arvoeroista, teknologian vaikutuksesta ja muusta. Kaikki valtiollisten toimien de facto ulottumattomissa.

Saharan eteläpuolista Afrikkaa lukuun ottamatta maapallon lapsiluku on jo nyt lähes uusiutumistason alapuolella. Tämä ei vaikuta vielä väestönkasvuun, sillä väestö on monissa suurissa maissa hyvin nuorta ja elää vielä pitkään.

Mutta 2100-luvulla väestö ei ehkä enää kasva missään.

Jos potentiaalinen tulija oppii suomen kotimaassaan ja todistaa taitonsa – lupa kouraan.

MITÄ siis tulisi tehdä? Yksi asia on selvä.

Mikäli emme halua maamme tyhjenevän, tarvitsemme verrattain nopean maahanmuuton jatkumista.

Mutta samalla meidän tulisi sekä antaa mahdollisuudet, että edellyttää, maahan muuttavien tulemista mukaan toden teolla ”suomalaisuuteen”. Näin voisimme hillitä pelkoja nopeasta väestön muuttumisesta aivan muuksi sekä taloudellisen elinvoimamme edellytykset.

Ensinnäkin houkutteluun pitäisi panostaa paljon enemmän. Mikäli täytät tietyt edellytykset vaikkapa koulutustason tai ammattitaidon, tai iän, suhteen, pääset helposti pysyvän oleskeluluvan piiriin tai jopa kansalaiseksi.

Tätä mahdollisuutta voitaisiin markkinoida aktiivisesti halutun kaltaisille potentiaalisille tulijoille. Jokaiselle tänne muuttavalle taataan laadukkaat suomen opinnot – mutta niiden suorittamiseen myös velvoitetaan.

Jos potentiaalinen tulija oppii suomen kotimaassaan ja todistaa taitonsa – lupa kouraan.

KORKEAKOULUISSAMME peritään ulkomaisilta opiskelijoilta lukukausimaksuja.

Mitä jos nostaisimme näitä kattamaan kulut ja tarjoamaan jopa pieni kate – mutta vastineeksi Suomeen töihin jäävä saisi vähentää ne täysimääräisesti verotuksessaan vaikkapa kymmenen vuoden aikana?

Syntyisi valtava kannustin jäädä Suomeen, alun eriarvoisuus suomalaisiin opiskelijoihin verrattuna poistuisi ajan myötä ja me voisimme olla varmoja, että veronmaksajan satsaus kannattaa.

VAHVA kielilaki, joka varjelee erityisintä suomalaista kulttuuripiirrettä – kieltä, aktiivinen meidän tarvitsemiemme kaltaisten ihmisten houkuttelu hyvällä työelämällä, palveluilla ja elämänlaadulla, reilut kannusteet sekä avoin ilmapiiri – siinä keskeisimmät reseptit.

Ja ehkä tällainen yhteiskunta voisi innostaa myös useampaa suomalaista nuorta aikuista perheellistymään?

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Amerikan malliin: yksilönvapauksia kaikin tavoin rajoittava valtio on epäilyttävä

Valkoisen talon tuuliviiri on pyörinyt vauhdikkaasti presidentti Donald Trumpin virkakauden alkamisen jälkeen.

Suuria lausuntoja ja näyttäviä allekirjoituksia, jotka ovat lähinnä aiheuttaneet kaaosta Yhdysvaltain sisä- ja ulkopolitiikassa konkreettisten muutoksien sijaan.

Yhdysvaltain nykytilanteen seuraamisessa on useasti tullut mieleen Mauno Koiviston toteamus ”ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään niin olettakaamme, että kaikki käy hyvin.” Meillä kun ei ole kristallipalloa josta näkisimme miten tässä tulee lopulta käymään.

Virkakautensa ensimmäisen sadan päivän aikana Trump on käynnistänyt merkittävimmän hyökkäyksen Yhdysvaltain tasavaltalaisia instituutioita kohtaan sitten Richard Nixonin.

Perustuslaki ja korkein oikeus ovat olleet koetuksella Trumpin allekirjoittaessa presidentillisiä asetuksia. Ainakin toistaiseksi järjestelmä tuntuu kestävän hyökkäykset. Erityisesti konservatiivi­enemmistöinen korkein oikeus on seisonut vakaasti perustuslain tukena. Se on keskeyttänyt ja kumonnut useita Trumpin hallinon toimia.

Trump on käynnistänyt merkittävimmän hyökkäyksen Yhdysvaltain tasavaltalaisia instituutioita kohtaan sitten Richard Nixonin.

MERKITTÄVÄ osa Trumpin ajamista muutoksista ovat olleet republikaanien tavoitteita jo vuosikymmenien ajan, joten tässä suhteessa tilanne ei ole poikkeuksellinen. Ainoastaan hallinnon tyyli ja vauhti ovat poikkeuksellisia.

Hyvänä esimerkkinä pitkäkestoisesta tavoitteesta on liittovaltion opetusministeriön lakkauttaminen. Lähes heti sen jälkeen kun presidentti Carter sen perusti niin presidentti Reagan oli sitä lakkauttamassa.

Opetusministeriön lakkauttamisen ohella löytyy useita muita yhtymäkohtia Trumpin ja Reaganin hallintojen välillä. Molemmat ovat leikanneet merkittävästi liittovaltion tehtäviä ja siirtäneet valtaa liittohallitukselta osavaltioille. Valtaa ei siis olla keskittämässä presidentin vaan maan tasavaltalaisen ihanteen mukaisesti osavaltioille. Ne ovatkin loppuviimeksi merkittävin pidäke presidentin vallalle.

YMMÄRRETTÄVÄSTI Suomessa opetusministeriön lakkauttaminen tuntuu katastrofaaliselta, mutta Yhdysvalloissa tilanne on toinen, ja se johtuu käsityksestä valtiosta.

Meille valtio on kaikki kaikessa. Valtio pitää viime kädessä huolen kansalaisesta ja lähtökohtaisesti luotamme valtioon.

Yhdysvalloissa tilanne on aivan päinvastainen ja valtioon suhtaudutaan lähtökohtaisesti epäluuloisesti sen pyrkiessä kaikin tavoin rajoittamaan yksilönvapauksia sekä osavaltioiden oikeuksia.

Kansakunnan perustajaisät halusivat luoda mahdollisimman heikon liittohallituksen, jolle annettiin käytännössä vain ulko- ja puolustuspolitiikkaan kuuluvia tehtäviä sekä rajatusti taloudellista valtaan kuten vallan päättää tulleista. Kaikki muu kuuluu osavaltioiden hoidettaviksi. Tämä on syytä Suomessa tiedostaa kun analysoidaan Yhdysvaltain tapahtumia Trumpin toisella virkakaudella.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Tutkija: Tämän takia Suomi ja länsimaat ovat häviöllä informaatiosodassa itää vastaan

Venäjä ja Kiina tekevät tunteisiin vetoavaa, räävitöntä ja visuaalista propagandaa. Samaan aikaan me Euroopan maat yritämme vastata siihen kuivilla lehdistötiedotteilla ja virkamiesraporteilla, joita kukaan terve ihminen ei jaksa vapaaehtoisesti lukea.

Venäjä ja Kiina ovat vuosien ajan tehneet disinformaatiosta keskeisen osan ulkopolitiikkaansa. Ne eivät vain valehtele – ne valehtelevat kovaan ääneen, jatkuvasti ja kaikilla mahdollisilla alustoilla.

Ne ovat mestareita hämmentämään, horjuttamaan luottamusta ja syventämään poliittisia jakolinjoja demokraattisissa yhteiskunnissa. Tämä ei ole sattumaa – kyse on hyvin rahoitetuista ja erittäin koordinoiduista kampanjoista, joissa yhdistyvät valtiollinen media, trollitehtaat, sosiaalisen median supervaikuttajat ja algoritmien taidokas manipulointi.

Samalla nämä valtiot pitävät tiukasti otteessaan oman tiedonvälityksensä. Venäjällä riippumaton media on vaiennettu, toisinajattelijat vangittu ja internetiä sensuroidaan niin sanotun ”suvereenin” infrastruktuurin kautta, joka voi estää tai hidastaa ei-toivottua sisältöä.

KIINASSA VALTIO suodattaa kaiken verkossa käytävän puheen Suuren palomuurin läpi, estää pääsyn alustoille kuten YouTube ja X, ja samalla tunkee kotimaisen sosiaalisen mediansa täyteen tarkoin hallittua propagandaa.

Algoritmit eivät ole vuorovaikutuksen välineitä – ne ovat kuuliaisuuden työkaluja.

Tässä piileekin näiden maiden etulyöntiasema: ne hallitsevat sitä informaatiota, mitä omat kansalaiset näkevät, samalla kun ne hyödyntävät demokraattisten yhteiskuntien avoimuutta.

Meidän faktamme eivät edes pääse läpi heidän digitaalisista muureistaan.

Me emme voi ujuttaa totuutta heidän järjestelmiinsä – mutta he voivat levittää valheitaan meidän tietoverkkoihimme.

Heidän disinformaationsa tavoittaa meidän puhelimemme sekunneissa, kun taas meidän faktamme eivät edes pääse läpi heidän digitaalisista muureistaan.

Kyse on syvästi epäsymmetrisestä taistelusta, jossa autoritaariset valtiot toimivat nopeasti, laajasti ja ilman seuraamuksia. Samaan aikaan demokratiat kamppailevat löytääkseen valeisiin ja väitteisiin järkiperäisiä vastauksia ilman, että ne romuttavat omia arvojaan, kuten sananvapautta ja avoimuutta.

AUTORITÄÄRISET hallinnot eivät mieti lehdistönvapauden tai sananvastuun kysymyksiä. Jos ne haluavat käynnistää vaikuttamiskampanjan, ne tekevät sen.

Niillä on kokonaisia verkostoja, jotka tuottavat ja levittävät viestejään kymmenillä kielillä, vuorokauden ympäri.

Yksinkertaiset, tunteisiin vetoavat tarinat leviävät kulovalkean tavoin.

Vielä pahempaa on se, että nämä maat ja heidän propagandatehtailijansa ovat oppineet vangitsemaan ihmisten huomion.

Ne käyttävät sosiaalisen median supervaikuttajia, salaliittoteoreetikkoja ja näyttäviä TikTok-videoita paketoidakseen propagandansa houkuttelevaksi, kapinalliseksi tai hauskaksi – vaikka sisältö olisi täyttä valetta. Yksinkertaiset, tunteisiin vetoavat tarinat leviävät kulovalkean tavoin.

JA MITEN ME vastaamme siihen? Kuivilla EU-viranomaisten lehdistötiedotteilla. Pitkillä raporteilla. Yksitoikkoisilla diplomaattien lausunnoilla.

Yksityiskohtaisilla faktantarkistuksilla, jotka on piilotettu maksumuurien taakse tai haudattu syvälle PDF-raportteihin, joita juuri kukaan ei lue.

Emme saa ihmisiä kiinnostumaan faktoista.

Kaiken tämän takana ovat hyvät aikomukset, mutta itse sisältö inspiroi samalla tasolla kuin veroilmoituksen täyttö.

Useimmat näistä viesteistä eivät koskaan tavoita heitä, joihin disinformaatio vaikuttaa pahimmin. Eikä tämä tapahdu siksi, etteivätkö tosiasiat olisi meidän puolellamme – vaan siksi, että emme saa ihmisiä kiinnostumaan faktoista.

SAMAAN AIKAAN informaatiosodan kenttä on jo muuttunut. Suomessa puolet 13-18-vuotiaista nuorista saa uutisensa TikTokista.

Kyse ei ole vain vaikuttajista ja viihteestä – jopa Pohjois-Korea julkaisee nyt propagandaa tällä kiinalaisten mahtialustalla.

Tätä vastaan me taistelemme: autoritaariset valtiot puhuvat suoraan seuraavalle sukupolvelle, heidän kielellään ja heidän medioissaan. Ja me kuiskailemme yhä maksumuurien takaa ja virallisilta puhujankorokkeilta.

Olemme jo nähneet, kuinka tuhoisaa ja nopeaa systemaattinen informaatiovaikuttaminen voi olla.

Tammikuussa 2014 vielä 60 prosenttia venäläisistä suhtautui ukrainalaisiin myönteisesti. Sitten Kreml käynnisti tauottoman mustamaalauskampanjan televisiossa ja sosiaalisessa mediassa – maalaten ukrainalaiset natseiksi, pettureiksi tai lännen sätkynukeiksi.

Jo vuodessa tilanne oli kääntynyt, ja runsaat puolet venäläisistä oli alkanut suhtautua ukrainalaisiin kielteisesti. Tänä keväänä Levadan mielipidekyselyssä Ukraina oli Saksan ja Englannin kanssa venäläisten vihollislistan kärjessä.

Näin propaganda toimii. Ja kun hallitset koko tiedonvälityksen ekosysteemin, se toimii pelottavan tehokkaasti.

UKRAINA sentään oppi taistelemaan vastaan. Vuodesta 2014 alkaen ukrainalaiset ovat pitäneet informaatiota yhtenä rintamalinjana.

He ovat rakentaneet yhteistyötä valtion, kansalaisyhteiskunnan ja luovan alan välillä. He ovat käyttäneet huumoria, meemejä, musiikkia ja viraalivideoita paljastaakseen valheita ja nostaakseen sotaa käyvän maan moraalia.

Ukrainassa disinformaatio ei ole abstrakti uhka – se on ase, joka pehmentää kohteet ennen pommien saapumista.

Otetaan esimerkiksi Venäjä: se käytti viime vuonna lähes kaksi miljardia dollaria valtiolliseen propagandaan. Pelkästään TV- ja nettikanava RT sai siitä 390 miljoonaa taalaa. Kiinan mediatyö on vielä laajempaa ja läpinäkymättömämpää.

Samaan aikaan EU käyttää vain murto-osan tästä rahamäärästä totuuden puolustamiseen.

Kyse ei ole vain rahasta, vaan ajattelutavasta. Olemme pelanneet puolustusta, yrittäen tarkistaa valheita vasta sitten kun ne ovat jo levinneet. Se ei riitä. Meidän on päästävä ongelman edelle.

Sekä Venäjä että Kiina suunnittelevat informaatiostrategiansa vuosikymmeniksi eteenpäin – niin meidänkin pitäisi.

SUOMEN JA EU:N on myös rakennettava kansalaisille pitkäjänteistä resilienssiä, eräänlaisia rokotteita verkossa leviävää disinformaatiota vastaan. Rokote on koulutus.

Ihmisiä pitää varoittaa jo ennen kuin valheet alkavat levitä. Se tarkoittaa medialukutaidon opettamista kouluissa, jotta nuoret oppivat tunnistamaan manipuloinnin.

Se tarkoittaa selkeän, totuudenmukaisen ja kiinnostavan sisällön tuomista sinne, missä ihmiset oikeasti viettävät aikaansa – YouTubeen, TikTokiin, Instagramiin – eikä piilottamista syrjäisille valtion tai EU:n verkkosivuille.

Eikä pelkkä puolustautuminen enää riitä. Meidän on siirrettävä totuutta puolustava taistelu vastustajan tontille.

Meidän on osattava ja uskallettava paljastaa heidän omille kansalaisilleen tekemiä väärinkäytöksiä.

Autoritaarisilla hallinnoilla on todellisia heikkouksia – korruptio, sorto, epätasa-arvo, eliitin tekopyhyys.

Nämä ovat kipupisteitä, joihin meidän pitäisi iskeä totuuteen perustuvalla viestinnällä: antaa voimaa toisinajattelulle, paljastaa väärinkäytökset ja murentaa hallintojen otetta kansalaisten mielistä.

Tämä ei ole vallanvaihdon edistämistä, vaan faktojen käyttämistä autoritääristen hallintojen rakkaiden myyttien haastamiseen. Aivan kuten he hyödyntävät meidän avoimuuttamme, meidän on osattava ja uskallettava paljastaa heidän omille kansalaisilleen tekemiä väärinkäytöksiä.

Kyse ei ole autoritaaristen maiden taktiikoiden kopioimisesta. Kyse on arvojemme – vapauden, läpinäkyvyyden ja demokratian – puolustamisesta luovilla ja rohkeilla keinoilla.

Täytyykö meidän todella odottaa, että Venäjä lähettää lennokkeja ja joukkoja rajojemme yli, ennen kuin otamme tämän tosissamme?

Informaatiosota on jo täällä. Emme voi valita, olemmeko osa sitä.

Mutta voimme lopettaa tyhjän poliittisen retoriikan ja alkaa toimia.

Kirjoittaja on verkkovaikuttamiseen ja valtiolliseen disinformaatioon perehtynyt tutkija.

Caricature character bear. Propaganda cliche.

Grotesque (caricature) character. Formidable bear in a soldier's hat looks away West's and smokes. Comic image of Russia and the USSR. Propaganda cliche.

Kolumni

Evp-upseeri: Käyttääkö media Ukraina-asioissa jo liikaa samoja kommentoijia – mistä saisi uusia?

Kevään 2022 suurhyökkäys toi suomalaiseen mediaan kerralla paljon uusia Ukraina-kommentoijia, tutkijoita ja analyytikkoja. Nyt kulutussota on kuluttanut myös puhuvia päitä – uusille näkökulmille alkaisi olla tarvetta.

Sama ilmiö oli nähty jo paria vuotta aiemmin koronapandemian tullessa. Media alkoi uutisoida viruskriisistä minuuttiaikataululla, ja sille tuli valtava kiire löytää kommentoijia itselleen varsin tuntemattomasta aihepiiristä.

Pian asiantuntijoiksi valikoituneet yhdet ja samat vakiokasvot tuntuivat suorastaan asuvan tv-studioissa ja lehtien verkkotoimituksissa.

Pandemia päättyi kuitenkin suhteellisen nopeasti, toisin kuin sotiminen Ukrainassa, ja asiantuntijahahmot palasivat takaisin päätöihinsä. Monet Ukraina-kommentaattorit joutuvat sen sijaan olemaan ”etulinjassa” vielä pitkään ilman vaihtovuoroon pääsyä.

Itsekin kuulun tähän joukkoon – ja olen jäävi arvioimaan omien näkemyksieni tuoreutta tai varsinkaan tuoreuden puutetta…

SUURHYÖKKÄYSTÄ edeltävinä kuukausina ja ihan sen alussa kaikkialla länsimaissa mediakommentointi noudatti samaa kaavaa. Ensin perusteltiin sitä miksi hyökkäys olisi järjetön vaihtoehto Venäjän tavoitteiden kannalta, mutta samalla myös aprikoitiin Ukrainan kestokykyä ylivoimaisena pidetyn vastustajan edessä.

Sotimisen aloitus tuli silti shokkina sekä sitä povanneille että sitä epäilleille asiantuntijoille.

Suomessa tässä alkuvaiheessa mediakommentointi oli tukevasti sotilaiden sekä ulkopolitiikan tutkijoiden varassa, virallisempia näkökulmia esittäneiden Maanpuolustuskorkeakoulun ja Ulkopoliittisen instituutin ihmisten kautta.

Faktojen lisäksi oli olennaista, miten asia kerrottiin. UPI:n johtaja Mika Aaltola pystyi hyvin jämerin ilmein sanoittamaan epäselvää sotatilannetta Ylen seurantalähetyksissä ja ajankohtaisohjelmissa, nousten koko kansan tietoisuuteen.

Keväällä 2022 media alkoi myös antaa huomattavasti näkyvyyttä entisille sotilaille. Eläkeläisyys kun antoi evp-väelle mahdollisuuden virassa olevia upseereja vapaampaan kommunikointiin.

Varsinkin iltapäivälehdille entinen apulaistiedustelupäällikkö Martti J. Kari sekä entinen tiedustelupäällikkö Pekka Toveri olivat kullanarvoisia hahmoja. Heiltä irtosi otsikoihin helposti värikkäitä sitaatteja ja selkeitä selityksiä käytännön taistelutoimista.

TÄMÄN SODAN suurin uutuus olivat Ukrainan ja Venäjän somekenttää skannaavien kansalaisten ja avointen lähteiden tiedustelua osaavien ihmisten sotaseurantapalstat.

Media noteerasi pian, että parhaimmista saattoi saada paikkansapitävää ja ennen kaikkea nopeampaa tietoa rintamailmiöistä kuin perinteisten uutistoimistojen kautta. Taitava harrastaja ehtii ja pystyy kaivamaan rajatusta erityisalastaan täsmätietoa usein huomattavasti paremmin kuin kiireisessä uutismediassa puurtava yleistoimittaja.

Suomalaisten osaaminen oli Ukraina-lajissa maailmanluokkaa, vaikka se oli toteutettu julkisten lähteiden perusteella ja varsinkin alussa hyvin pienillä henkilömäärillä.

Itse tapasin erään sotaseuranta-aktiivin toukokuussa 2022 ja kysyin, kuinka kauan he aikovat jatkaa työtä. ”Sodan loppuun saakka”, hän vastasi. Tuskin meistä kumpikaan tiesi silloin, josko tietää vieläkään, millaista aikaa tämä tarkoittaisi.

Yksi tiiviimmistä analyysiharrastajien yhteenliittymistä lienee Black Bird Group, jonka nimettyinä päähenkilöinä ovat Emil Kastehelmi, John Helin, Pasi Paroinen, Eerik Matero ja Tuukka Fält.

Heistä ainakin Kastehelmi on päätynyt Iltalehden vakiokommentaattoriksi ja Helin usein Helsingin Sanomiin. Moni on myös omana itsenään hyvin aktiivinen somessa. He ovat ylläpitäneet tilannekuvakarttoja, joita useammassakin mediassa siteerataan ja näytetään säännöllisesti.

TUTKIJA-KOMMENTOIJIEN ja kansalaisanalyytikkojen päätelmät sodasta ovat olleet meillä varsin johdonmukaisia ja yhtenäisiä.

Oli mediassa haastateltuna sitten Sinikukka Saari, Tyyne Karjalainen, Jyri Lavikainen tai Jussi Lassila Ulkopoliittisesta instituutista, Veli-Pekka Tynkkynen tai Ilmari Käihkö Helsingin yliopistosta, Katri Pynnöniemi Maanpuolustuskorkeakoulusta, Kari Liuhto Turun yliopistosta, vatniksoup-tohtori Pekka Kallioniemi tai edellämainitut blackbirdiläiset, heidän havaintonsa ovat olleet jokseenkin samansuuntaisia.

Venäjän syöttämiä narratiiveja on avattu, haastettu ja kiistetty, Venäjän talouden kulmakiviä ja kansalaisten ajattelutapaa on selitetty kansantajuisesti.

Sotatoimia on selitetty ja tilanteen kehittymistä on arvioitu realistisesti.

PUUTTUUKO MEILTÄ sitten nyt jotain olennaista tietoa sodasta? Ei, mutta näkökulmien monipuolistaminen ja uusien asiantuntijoiden erilaiset havainnot laajentaisivat sekä päättäjien että suuren yleisön tilannetietoisuutta.

Tällä hetkellä esimerkiksi Maanpuolustuskorkeakoulun rooli kommentoinnissa on hyvinkin pieni.

Joissain medioissa turvaudutaan liikaa aina yksiin ja samoihin kommentoijiin. Toimituksissa ollaan kiireen keskellä välillä laiskoja etsimään uusia haastateltavia, jos kerran tutulta vakiokasvolta saa helposti vakiokommentit.

Jostain syystä tällä hetkellä esimerkiksi Maanpuolustuskorkeakoulun rooli kommentoinnissa on hyvinkin pieni. Sotilaiden soisi olla paljon aktiivisempia, kun heidän korkeakoulussaan kuitenkin tehdään laaja-alaista tutkimusta monista Ukrainan sodan vaikutuksista.

Sananvapauteen kuuluu sekin, että mediassa siteerataan välillä myös Venäjää ja sen tavoitteita ymmärtäviä, akateemisesti meritoituneita ihmisiä. Tälläkin, faktantarkastus muistaen, on demokratiassa arvonsa.

Kuka suomalaisista sotakommentoijista onkaan lopulta eniten oikeassa tai vähiten väärässä Ukraina-tulkinnoissaan, ratkeaa vasta historian tutkimuksen keinoin seuraavan 5-50 vuoden kuluessa.

UKRAINE - RUSSIA - CONFLICT - WAR

LKS 20250519 A volunteer sells Ukrainian flags as he sits on a fragment of a missile in the open-air museum of destroyed Russian military equipment in Kyiv on May 19, 2025, amid the Russian invasion of Ukraine. LEHTIKUVA / AFP, AFP / LEHTIKUVA / SERGEI SUPINSKY

Kolumni

Katse peiliin työnantaja: työntekijän alisuoriutuminen on usein sinun laiminlyöntisi seurausta

Orpon hallituksen esittämä lakimuutos, jossa alisuoriutuminen lisätään irtisanomisperusteeksi, muuttaa olennaisesti työsuhteen suojaa Suomessa.

Alisuoriutuminen on ollut peruste irtisanomisille ennenkin, sitä ei ole löytynyt lainkirjaimesta. Tämän vuoksi siihen vetoaminen ei ole ollut tavanomaista ja sitä on voitu arvioida vain esimerkiksi osana työsuhteen velvoitteiden laiminlyöntiä.

Jatkossa lakiperusteeksi nostettu alisuoriutuminen madaltaa tätä kynnystä merkittävästi.

Miten alisuoriutuminen näkyy työelämässä?

Alisuoriutuminen on sitä, että työntekijä ei täytä työnantajan odotuksia työhön asetettuihin vaatimuksiin, tavoitteisiin tai käytettävissä olevaan aikaan.

Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi työtehtävien ajallista viivästymistä, työn laadun jäämistä vajaaksi tai tuotantotavoitteiden alittamista.

KESKEISEKSI ongelmaksi alisuoriutumisen määrittelyssä nousee kysymys: miten varmistetaan se, että alisuoriutumisen arviointi on objektiivista ja työntekijän ja työnantajan olosuhteet huomioivaa?

Jos oikeus arviointiin annetaan yksin työnantajalle, vaarana on mielivaltaisuus, jossa yksilölliset erot, elämäntilanteet ja työolosuhteet jäävät huomioimatta.

Tämä avaa oven väärinkäytöksille, joissa työntekijän suoriutumista käytetään välineenä päästä eroon hankaliksi koetuista tai kalliimmista työntekijöistä.

Ongelmaksi muodostuu myös se, kuinka objektiivista tämä mittaaminen todella on. Läheskään kaikki työpanos ei ole määrällisesti tai teknisesti mitattavissa.

Alisuoriutuminen voi johtua myös työnantajasta. Heikosta perehdytyksestä ja koulutuksesta, epäselvistä tavoitteista, kohtuuttomasta työkuormasta ja heikosta johtamisesta.

Usein alisuoriutuminen on työnantajan rakenteellisen laiminlyönnin seurausta. Työtehtävät muuttuvat, mutta koulutusta ei tarjota. Työn vaatimustaso kasvaa, mutta resursseja ei lisätä. Johtaminen on epäselvää ja epäjohdonmukaista.

Työnantajalla on keskeinen vastuu siitä, että työntekijöillä on realistinen mahdollisuus onnistua tehtävissään. Työnteko on yhteispeliä parhaimmillaan.

HALLITUKSEN esitys yksilöperustaisen irtisanomisen muuttamisesta asettaa työntekijät yksin vastuuseen.

Alisuoriutumisen sisällyttäminen lakiin heijastaa hallituksen pyrkimystä lisätä työnantajien valtaa työpaikoilla. Riskinä on uudenlaisen kontrollikulttuurin juurtuminen työpaikoille.

Sitoutuminen työhön, aloitteellisuus ja työmotivaatio kärsivät ympäristössä, jossa virheen pelko ohjaa käyttäytymistä. Luottamus korvautuu varovaisuudella ja työyhteisön dynamiikka voi muuttua kilpailuksi selviytymisestä.

Työyhteisöissä ei synny uutta eikä kehitystä tapahdu, jos työntekijät joutuvat jatkuvasti varomaan, ettei heidän suoritustaan tulkita väärin.

Epävarmuus ei edistä innovaatioita eikä pitkän aikavälin tuottavuutta. Ja näistä syistä pitäisi miettiä enemmän työelämässä pärjäämistä ja yhteisten tavoitteiden saavuttamista työntekijöiden ja työnantajien kesken, luottamuksen ilmapiirissä.

Kirjoittaja kansanedustaja (sd.) ja SDP:n varapuheenjohtaja.

Niina Malm
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Janne Riiheläinen: USA avasi ovensa disinformaation tulvalle, ja kaikki tämä vaikuttaa meihinkin

Yhdysvallat on kevään aikana purkanut itseltään hämmästyttävän monta palomuuria ulkovaltojen vaikuttamisen, härkkimisen ja suhmuroinnin tieltä.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on toisen virkakautensa aikana tehnyt paljon. Tai siis hänen taustallaan olleet toimijat ovat suunnitelleet paljon ja presidentti ministereineen on toteuttanut näitä toimia urakalla. Osa toimista on oikeudessa pantu ainakin toistaiseksi jäihin, mutta paljon on liittovaltion rakenteista purettu asioita, jotka oli sinne tehty oman maan kansalaisten suojelemiseksi.

Eräs liittovaltion tehtäväkenttä on kansallisesta turvallisuudesta vastaaminen. Silti varsin vähälle huomiolle jäänyt asia on Trumpin hallinnon johdonmukaisuus maan turvallisuuden purkamisessa hybridivaikuttamiselta.

Ulkoministeri Marco Rubio julisti juhlavasti, että ulkoministeriö torjuu uhkaa sananvapautta vastaan, kun se sulkee ulkomaiseen informaatiovaikuttamiseen keskittyneen yksikkönsä.

Jonkinlaisena rinnakkaistoimena tälle voi nähdä sen kun Rubio ilmoitti, että Yhdysvallat estää sellaisten ulkomaisten maahantulon, jotka “ovat mukana sensuroimassa amerikkalaisia”. Hän ei täsmentänyt mitä tämä “sensuuri” oikeastaan tarkoittaa ja miten se ilmenee.

Oikeusministeri Pam Bondi puolestaan hajotti ensimmäisenä virkapäivänään ulkomaalaista vaikutustoimintaa ja korruptiota vastaan taistelevan Foreign Influence Task Forcen (FITF).

Tämä FBI:n osa oli perustettu Trumpin ensimmäisen hallintokauden aikana torjumaan ulkomaista sekaantumista vaaleihin, erityisesti Venäjältä ja Kiinasta.

Lisäksi Bondi hajotti oikeusministeriön ryhmän, joiden tehtävänä oli takavarikoida pakotteiden alaisten venäläisten oligarkkien omaisuutta.

MYÖS AMERIKKALAISTEN omia korruptiomahdollisuuksia on helpotettu.

Yhdysvaltalaisten ja Yhdysvaltoihin kytköksissä olevien toimijoiden ulkomailla tekemää lahjontaa vastaan suunnattu Foreign Corrupt Practices Act (FCPA) -lain täytäntöönpano jäädytettiin presidentin määräyksellä.

Joe Bidenin kaudella maahan perustettiin Kansallisen turvallisuusneuvoston alle poikkihallinnollinen, tiivistä yhteistyötä Euroopan suuntaan tekevä Venäjän hybridisodankäyntiä seuraava ja torjuva osasto. Toiminnan tavoitteena oli estää Venäjän sabotaasit, disinformaationlevitys ja kyberhyökkäykset Eurooppaa ja Yhdysvaltoja vastaan.

Trumpin hallinto lopetti osaston toiminnan.

Kuvaavaa yhteistyön merkitykselle on, että esimerkiksi Saksan tiedusteluviranomaiset ovat saaneet ennakkovaroituksia terrori-iskuista nimenomaan Yhdysvaltojen tiedustelun kautta.

Kyberturvallisuuden puolelta on leikattu sekä valtionhallinnosta että voittoa tavoittelemattomien toimijoiden tuesta. Rahoitusta on leikattu myös osavaltioiden ja paikallisten vaalivirkailijoiden tukemiseen tarkoitetulta ohjelmalta.

Vaaliturvallisuudessa Trumpin Yhdysvallat keskittyy nyt presidentille läheisiin ”vaalipetoksiin”. Oikeusministeriön osasto, jonka tehtäviin kuului aiemmin pitkälti rotuerottelusta peräisin olevien äänestämisen estämisten tai vaikeuttamisten valvonta, etsii nyt suuresti supistettuna vaalipetoksia.

MEDIAYMPÄRISTÖSSÄ Trumpin hallinto on käynyt sekä Yhdysvaltojen sisäisten liittovaltion tukea nauttivien ei-kaupallisten medioiden että ulkomaille, erityisesti diktatuureihin suunnattujen tiedotusvälineiden kimppuun.

Hyökkäykset ja uhkailut häntä kritisoivia journalistisia medioita vastaan ovat myös jatkuvia. Sen sijaan häntä varauksetta kannattavat mediat, pienistä podcasteista alkaen, saavat huomiota ja toimintamahdollisuuksia hallinnon eri puolilla.

On itsestäänselvää, että Yhdysvaltain kilpailijat ja viholliset tulevat hyödyntämään tätä itse aiheutettua heikkoudentilaa.

Ikävä kyllä valmiuksien ja toimintamallien romuttaminen Atlantin takana heikentää myös Yhdysvaltain liittolaisten turvallisuutta. Trumpin toimien myötä Venäjällä, Kiinalla ja näiden diktatuurien liittolaisilla on paljon lisää tilaa mellastaa koko maailmassa.

Janne Riiheläinen 2024

Janne "Rysky" Riiheläinen.