VALIKKO

Kommentti Pirkko Saision teokseen Suliko: Stalinismi ei ole mystiikkaa

Pirkko Saision Suliko (Siltala, 2024) on Stalinin elämän kuvaus lapsuudesta kuolindivaanille ja -divaanilla. Kirjailija leipoo diktaattorin repliikkejä, dramatisoi generalissimuksen kohtalonhetkiä ja leikittelee Stalinin sielun viimeisillä liikahduksilla.

Antti Majander (HS 29.9.2024) ehti ylistämään Sulikon maasta taivaaseen ja toteaa Stalinista, että ”Kun järjelliset selitykset eivät riitä, on ammennettava mytologiasta.” Tommi Melender (SK 43/24) kirjoittaa: ”Tapahtuu proosan ihme: Saision Stalin tuntuu läpeensä uskottavalta.” Esa Mäkijärven (Demokraatti 23/24) lukemana ”Suliko on tyly teos, jonka henkeäsalpaavan kauniisti kirjoitetut jaksot eivät johdu sen sivuilla näyttäytyvästä enimmäkseen luotaantyöntävästä väestä.”

MINÄ LUKIJANA en hurmioitunut. Saisio ei kiinnitä huomiota siihen, mikä ja kuka mahdollisti Stalinin yksinvaltiuden. Siksi en kirjoita kirja-arvostelua vaan pohdin sitä mitä kirjasta jää puuttumaan. Romaanin vasen jalka ontuu pahasti mystifioiden politiikan selittämättömäksi. Kuvittelevat ihmiset mahdollistivat stalinismin kukoistuksen. Neuvostoliiton negatiivinen, liki 80-vuotiaaksi sinnitellyt ihme ja arvoitus ei ratkea yhden miehen sielun liikkeillä. Hirmuhallitsijaksi ei kukaan kehity tyhjiössä.

Stalinin luonne syvyyksiä myöten käy ilmi täsmällisesti hänen teoistaan ja politiikastaan. Jos Josefilla on joskus ollut sielu, se on kuollut. Stalinin pikimusta suliko on täynnä luovaa sadismia ja lahjakkaita vainoharhaisuuden toteutumia. Vuosikymmeniä on kysytty ja pitää kysyä: miksi kukaan ei pysäyttänyt tyrannia? Toisaalta nykyään ei ole mitään perusteita elvyttää Stalin-kulttia eikä tarvetta etsiä hänen sulikoaan, sellaista ei ollut.

Suliko merkitsee georgian kielessä sielu(nen) ja on melko yleinen miehen ja naisen etunimi. Saision teoksessa Suliko on tunnetun laulun inspiroima kuolevan Stalinin lohtu ja ainoa ”ihminen”, johon diktaattori luottaa, koska tyttö on hänen itsensä luoma harha. Kuolevan tyrannin kalkkeutuneissa verisuonissa kiertää mielikuvitustyttöystävä Suliko, Stalinin hellä lautturi.

Saision mukaan nuori Iosef koki nopean voimaantumisen Pyhän Suurmarttyyri Georgios Voittajan (Pyhä Yrjö) ikonin äärellä. Suurmarttyyri-ikonien sanotaan tekevän ihmeitä. Nykyisen Georgian tasavallan ja ortodoksisen kirkon vaakunassa Georgios on heraldisena kuvana. Ikonia tutkiessaan Iosefilla välähti, että lohikäärme ja marttyyri eivät ole toistensa vihollisia vaan ovat toistensa peilikuvia. Hän kysyi, eikö köyhä suutarin poika ole Jumalan silmissä yhtä arvokas kuin prinsessa?

Kohtaamisen seurauksena Iosef täyttyi mystisestä voimasta, joka ei ”ole hänestä koskaan lähtevä.” Tällaisen taivaallisen oivalluksen Saisio on Sulikossa kirjoittanut Staliniksi kehittyvän pojan elämän avainkokemukseksi. ”Eikö edes Kristus vuodattanut kuumia, kirkkaita kyyneliä katsellessaan taivaasta, kun lohikäärme repi kappaleiksi sellaisen kauhusta parkuvan köyhän ja viattoman tytön?”

Sulikon kertoja ja päähenkilö muistelevat generalissimuksen kuolinvuotena 1953 menneitä. Vanha mies muistelee ja antaa halveksivia lausuntoja politiikan ja yksityiselämänsä lähipiiriläisistä. Saisio laittaa kuolemansairaan hakemaan lohtua eletyn elämän tarinoista. Kun harhoissaan leijaileva Stalin ”tapaa” Temur Maisuradzen, joka kertoo epäilevänsä, että generalissimus on rakastunut, Stalin tunnustaa: ”Punastuin niin kuin kymmeniä vuosia sitten.” Suliko on perimmäiseltä vireeltään romanttinen, hirmuhallitsijan lohtukirja, julman rikollisen hellä saattaja. Kaunokirjallinen Stalin palkitaan kirjan lopussa raikkaalla uimaretkellä joen virrassa. Viimeinen matka kulkee kohti Sulikon syliä.

VAIKEINTA YMMÄRTÄÄ Sulikossa ovat raamattuvaikutteiset väliotsikot. (”Hän joka jiersi Jerikon muurin seitsemän kertaa” jne.). Ne ehkä korostavat Saision pyhän alleviivauksia. En tiedä. Taide on pyhää. Rakkaus on pyhää. Samaan sarjaan kuuluvat kirjassa vilahtavat retoriset filosofiset kysymykset ja toteamukset.

Pyrkiessään ilmaisemaan pyhää kirjailijalta jää kertomatta olennainen. Sadat tutkijat, monet loistavat prosaistit ja runoilijat ovat ratkoneet hyvin tuloksin Stalinin ”arvoitusta”. Varsinkin 1991 jälkeen avautuneet arkistot puhuvat luotettavaa kieltä Stalinista. 1991 jälkeen on julkaistu useita suomennoksia tuoreista tutkimuksista, muun muassa Oleg V. Hlevnjukin Stalin (2015), Simon Sebag Montefioren Stalin (2004), Edvard Radzinskin Stalin (1995).

Ensimmäinen suomennos ilmestyi jo 1941. Imam Raguzan Moskovan hirmuvaltias on Iosefin nuoruudessaan tunteneen bolševikin kokemuksiin perustuva loikkarin näkemys entisestä esimiehestään. Leninin ja Stalinin perustamaa leirijärjestelmää GULAGia käsittelee kirjassaan Stalinin lohikäärme Reijo Vuorinen (2024).

Sulikon viimeisen kappaleen otsikko kuuluu: ”Ja joka katosi heidän silmistään, eivätkä he nähneet häntä enää”. Tätäkin väliotsikkoa on vaikea ymmärtää. Stalin ei ole vieläkään kadonnut mihinkään. Lause ei viittaa Stalinin harhaan. Hänhän tavoitteli kuolemattomuutta ja on saanut sen. Tässä tyranni pyristelee elävänä ja kuolleena vuonna 2024 painetun kirjan sivuilla ja pelastuu taas. Saisio käyttää osin materiaalinaan tuttuja elämäkertatietoja. Kirja ei ole tässä mielessä fiktiota. Suliko paljastaa tyrannin joitakin kauheita tekoja ja perhe-elämää. Kirjailija briljeeraa paikoitellen runollisella ilmaisulla kytkien Stalinin myyttien kiertokulun avaruuspyörään.

En ponnisteluistani huolimatta päässyt perille Saision kaunokirjallisesta Stalin-muotokuvasta. Yksikään diktaattori ei ole ansainnut näin hempeästi päättyvää käsittelyä. Eniten kiukuttaa se, että Stalin ei joudu millään tavalla tilille terrorismistaan, ei edes vapaassa fiktiossa eikä kuolemansa jälkeen. Ainakin minun kostonhimoiset ominaisuuteni heräsivät välittömästi odottaessani kirjallista ja moraalista yllätystä. Lukijalle tarjotaan vain vanhan miehen romanttisia jaaritteluja, vaikka tyranni kuuluisi vähintään oikeuden eteen ja jalkapuuhun. Saisio hemmottelee kuolemansairasta Staliniaan ja antaa tyrannille sanan valtaa vielä omissa hautajaisissaan ja elämää sen jälkeenkin.

Miksi bolševismin raaka ideologia on piilotettava kaunokirjallisuuden verhon taakse?

PAKO MYSTIIKKAAN ei selitä stalinismia, ei holokaustia eikä mielisairausdiagnoosi Putinia. Niin kauan kuin kirjallisuus ja me ihmiset tyydymme selittämään, tässä tapauksessa politiikkaa, yhteiskunnallisia tapahtumia ja väkivaltaisia valtiojärjestelmiä mystisismillä, olemme hakoteillä. Neuvostososialismin ideologia sisällissotineen toteutettiin järkeen vedoten, työläisten valtiossa vietettiin älykkäitten vallanhimoisten johtajien jatkuvaa riemujuhlaa.

Rikollisten hallitsijoiden ihailu on moraalis-henkisen katastrofin seurausta Venäjällä. Putin tarjoilee kansalle lohdutusta sotimalla ja ylistämällä Iivana Julmaa ja Stalinia ja nimittämällä ukrainalaisia natseiksi. Nykyinen Venäjän yksinvaltias esikuntineen yhdessä ortodoksisen kirkon palvelijoitten kanssa tarjoilee fantastisia mytologioita Venäjän uljaasta historiasta ja sen hallitsijoista. Tunteisiin vetoavaa kansallisfanaattista hölynpölyhistoriaa venäläisine sieluineen käytetään perusteluna niin hyökkäyssodalle kuin Stalinin ihailulle.

Miksi bolševismin raaka ideologia on piilotettava kaunokirjallisuuden verhon taakse? Tyrannin moraalisena suojakilpenä toimi marxismi-leninismi-stalinismin alkeellinen luokkakaavio ja -raivo, muutaman miehen keskitetty hallinto siunasi hirmuiset teot. NKP:n valta varmistettiin alusta asti sotimalla. Stalinin ”psykoanalyysi” on kaikkien nähtävissä, konkreettisesti hänen teoissaan. ”Stalinin arvoitus” on luettavissa bolševikkivaltion organisaation, NKVD:n, NKP:n politbyroon, puna-armeijan käytännön teoissa. GULAG ja 1952 juutalaisvainot ovat hänen narsistisen alemmuudentuntoisen sulikonsa täydellinen loppukuvasto. Stalin oli raakalaismainen narsistisia taipumuksiaan toteuttava tyranni, jolla oli ääretön vallanhimo ja valta käyttää sitä.

Tätä poliittista puolta ei Saisio Sulikossa paljon vilauttele (se on kuivaa). Taitavaksi tiedetty ja palkittu Saisio suoriutuu kirjallisesta tehtävästään nokkelasti mutta perimmäistä Stalinin henkeä hän ei uskalla (omista lähtökohdistaanko) tuijottaa silmiin vaan tirkistelee raamatullisesti, josko löytyisi jotakin kyllin sievää ja armollista kerrottavaa kaiken kauheuden tasavertaiseksi pariksi. Perimmäistä neuvostodiktaattorin olemusta hän ei uskalla katsoa, mitä nyt vähän tirkistelee alkovista.

Kirjoittaja on helsinkiläinen tietokirjailija.

 

AVAINSANAT

Kuusi teosta kilpailee Vuoden työväentutkimus -palkinnosta

Vuoden työväentutkimus -palkinnosta kilpailee tänä vuonna kuusi teosta. Palkinto jaetaan vuosittain erityisen ansiokkaalle teokselle, joka käsittelee työväestöä, sen elämää, kulttuuria, historiaa, järjestöelämää tai muuta toimintaa.

Palkinnon tarkoituksena on kannustaa ja tehdä näkyväksi työväestöön liittyvää historian-, perinteen- ja kulttuurintutkimusta. Palkinnon myöntävän Työväenperinne ry:n mukaan palkinnolla halutaan myös tuoda esiin, miten työväentutkimus on muovaamassa tämän päivän ja tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Palkinto jaetaan vuorovuosina akateemisen tutkimuksen kriteerit täyttävälle teokselle ja sellaiselle teokselle, jonka ei tarvitse täyttää näitä kriteerejä. Tänä vuonna palkinnosta kilpailevat vuosina 2023 ja 2024 ilmestyneet ei-akateemiset tutkimukset.

Voittajan valitseva palkintoraati poimi kuusi teosta finalisteiksi noin kolmenkymmenen teoksen joukosta. Voittaja julkistetaan syyskuussa.

Palkinnon myöntää Työväenperinne ry, ja palkintoa tukevat Työväen Sivistysliitto TSL sekä ajatuspajat Kalevi Sorsa -säätiö ja Vasemmistofoorumi.

FINALISTITEOKSISSA työväestöön liittyvään historiaan ja kulttuuriin sukelletaan monesta eri kulmasta.

Maria Haikolan teos Kämppäemäntiä ja laivakokkeja: Metsä- ja uittotyömaiden ruoanlaittajia nostaa esiin unohdettua naisten työtä. Teos käsittelee kainuulaisten kämppäemäntien ja laivakokkien työtä sekä arkea syrjäisillä työmailla ja karuissa oloissa.

Auli Kivenmaan, Heikki Lehtisen, Kari Lepän ja Birgitta Suorsan kirjoittama teos Se toinen uutistoimisto: UP-uutispalvelu ja median murros käsittelee työväenlehtien aloitteesta perustetun UP-uutispalvelun vaiheita ja roolia suomalaisessa mediakentässä.

Pirkka Leinon kirjoittama seuran 100-vuotisjuhlakirja Vapaisiin tuuliin: Helsingin Työväen Pursiseura 1925-2025 tarkastelee pursiseuran vaiheita työväenliikkeen alkuajoista nykypäivän aktiiviseen purjehdustoimintaan. Se kuvaa niin seuran kotisataman Pyysaareen rakentamisesta kuin kilpamenestyksistä ja seurassa vallinneesta yhteistyön hengestä.

Keijo Rantanen käsittelee teoksessaan Kova urakka: Rakentajat ja Rakennusliitto rakennusalan murroksessa 1990-2024 Rakennusliiton historiaa ja sijoittaa liiton toimintaa osaksi keskeisiä yhteiskunnallisia murroskohtia, kuten lama-aikaa ja EU:hun liittymistä. Samalla huomio kohdistuu sekä liiton asemaan työmarkkinoilla että rakennustyötekijöiden arkeen.

Hannu Sorri puolestaan pureutuu valtiorikosoikeudenkäynteihin Hämeenlinnan vankileirillä teoksessaan Punavangit tuomiolla: Valtiorikosoikeutta Hämeenlinnassa 1918. Sorri yhdistää toisiinsa oikeus-, paikallis- ja sukuhistoriallisia näkökulmia. Teoksessa lähestytään oikeudenkäyntejä monipuolisesti sekä sodan molempien osapuolten että yksittäisten ihmisten asemasta käsin.

Pekka Vaara kuvaa vienankarjalaisen Uhtuan kylän vaiheita 1920-luvun alusta Stalinin vainoihin saakka. Punainen Uhtua: Karjalan kapinasta Stalinin vainoihin kertoo punasuomalaisten roolista uuden yhteiskunnan rakentajina ja ristiriidoista, joita syntyi heidän ja paikallisen karjalaisväestön välillä. Samalla se nostaa esiin vähän tutkitun aiheen suomalaisten historiassa.

Voittajan valitsee palkintoraati, johon kuuluvat puheenjohtajana FT Oona Ilmolahti, sihteerinä tietoasiantuntija Alpo Väkevä sekä muina jäseninä VTT Elina Hakoniemi, erikoistutkija Mikko Kosunen, FT Jussi Lahtinen, dosentti Kirsti Salmi-Niklander, dosentti Mikko-Olavi Seppälä ja tiedottaja Elina Vainikainen.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Vanhassa vara parempi

Tarkkanäköisen ja toistuvasti yllättävän Margaret Atwoodiin kirjoihin tarttuu mielellään aina.

Vuonna 2023 englanniksi ilmestyneessä ja melko tuoreeltaan suomennetussa Vanhaa rakkautta -novellikokoelmassaan hän onnistuu taas kerran tarjoilemaan lukijoilleen elämyksiä.

Osa kirjan novelleista on ilmestynyt aiemmin Margaret Atwoodia (s. 1939) uskollisesti tukevissa ja julkaisevissa laatulehdissä, kuten The New York Timesissa ja The New Yorkerissa. Tuore proosa sekoittaa komediaa ja tragediaa, klassisia tyylilajeja: ”Nyt, hän sanoo, pidetään kahvitauko, ja sen jälkeen käsitellään hukkuminen ja suusta suuhun -tekohengitys sekä hypotermia; lounaan jälkeen on sitten sydänkohtausten ja defibrillaattorin vuoro. Paljon asiaa yhdessä päivässä.” (s. 16)

KIRJAT
Margaret Atwood:
Vanhaa rakkautta – Kertomuksia
Novelleja
Suom. Hilkka Pekkanen
Otava 2024, 286 s.

Osa tekstistä on, myös kirjailijan itsensä mukaan, omaelämäkerrallista. Ei siis autofiktiivistä, vaikka Nellin ja Tigin hahmot, joista tekijä on kirjoittanut ennenkin, perustuvat enemmän tai vähemmän Atwoodiin ja hänen elämänkumppaniinsa Graeme Gibsoniin (1934-2019). Nellin ja Tigin novellit, kuten naisen leskeydestä kertova Puulipas, ovat koskettavia. Atwood onnistuu Puulippaassa kirjoittamaan menetyksen aiheuttamasta surusta lähes yhtä vaikuttavasti kuin esseisti Joan Didion muistelmateoksessaan Maagisen ajattelun aika (suomeksi 2007).

ATWOODIN KERRONTA muistuttaa realistisessa absurdiudessaan yhdysvaltalaisen George Saundersin vastaavaa. Vanhaa rakkautta -kertomuksissa notkeamieliset henkilöhahmot törmäävät ihmisten ja universumin joustamattomuuteen. Heitä merkitsevä murhe saattaa hyvinkin johtua siitä, että Atwood menetti pitkäaikaisen kumppaninsa Gibsonin dementialle vuonna 2019. Niinpä nainen on ymmärrettävän kiinnostunut kuoleman kaltaisista teemoista.

Atwood ei pelkää neuvoa nuorempiaan. Hänessä ei ole kuitenkaan onneksi hitustakaan ärsyttävää opettajaa, vaan hänen korkea ikänsä antaa hänelle yksinkertaisesti mahdollisuuden tarkastella asioita laajemmasta perspektiivistä. Vanhaa rakkautta liikkuukin vapaasti muistin ja vuosikymmenten kerroksissa. Välillä piipahdetaan jopa sekä kaukaisessa menneisyydessä että tulevaisuudessa.

Atwood on liberaali feministi – siis varsin tyypillinen kanadalainen. Hänen kirjaansa sisältyvässä Vainajan haastattelu -novellissa keskustellaan sattuvasti poliittisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä tammikuussa 1950 menehtyneen George Orwellin kanssa. Fiktiivinen Orwell sanoo järkevästi: ”Täydellinen on hyvän vihollinen.” (s. 95) Kuinka ollakaan, Atwood on puhunut samasta asiasta ja arvioinut, että meidän ajallemme ominainen täydellisyyden tavoittelu johtaa muun muassa nuorten lisääntyneisiin mielenterveysongelmiin.

Ilmastonmuutokseenkin otetaan kantaa, joskin vain ohimenevissä pyyhkäisyissä. Proosassa saatetaan elää tuskallisen helteistä kesää, eikä raaka sää ole enää poikkeus, vaan siitä on tullut aivan tavallista: ”Vielä parin asteen lämpötilan lisäys, ja haihdumme kaikki savuna ilmaan, hän miettii, mutta emme ehkä ennen kuolemaani.” (s. 124)

Aika kaareutuu Atwoodin ajatuksissa. Toinen maailmansota, johon kirjailija sai tuntumaa vanhempiensa kautta, tuntuu sekin tapahtuneen vasta eilen, ja väreilee pelkona ilmassa. Sotilaallinen konflikti voi alkaa taas: ”Kaikki saattaisi pyyhkiytyä hetkessä olemattomiin. Savun pelmahdus vain, ja heidän elämänsä pirstaleet sinkoutuisivat ilman halki.” (s. 201)

LIIALTA RASKAUDELTA Vanhaa rakkautta pelastuu helposti Atwoodin mielikuvituksen, huumorintajun ja inhimillisten heikkouksien ymmärtämisen takia. Vuodet vierivät, mutta ihmiset eivät vanhoinakaan osaa olla hölmöilemättä. Ikämieheksi tai -naiseksi päätyminen on nöyryyttävää. Fyysiset ja henkiset voimat hupenevat, mutta tosiasioita ei haluta hyväksyä tai edes ajatella.

Toisaalta korkea ikä mahdollistaa, vaikkakaan ei kaikille, turhan pikkumaisuuden unohtamisen. Atwood myös nauraa typeryyksillemme hyväntahtoisesti esimerkiksi valitsemalla erääksi kertojakseen naisruumiiseen siirtyneen maakotilon.

Kanadalaisen tuoretta proosaa on epäilty ideologiseksi, mutta koska vaikkapa kulttuuriin liittyvät väännöt ovat valitettavasti jälleen ajankohtaisia, niin niistä ei oikeastaan voi olla kirjoittamatta. Atwood ja Saunders, kaksi neroa, osaavat välittää yhteiskunnallisia ajatuksiaan muuttumatta saarnaajiksi.

Vaikka romaania luonnehditaan usein kuningaslajiksi, niin novellitaiteessa on pidempää muotoa enemmän liikkumavaraa. Atwood hallitsee molemmat lajit. Vanhaa rakkautta -tarinat ovat tasaisen laadukkaita ja Hilkka Pekkasen suomennos on hieno. Teos ei ole kaikkein loistavinta Atwoodia, mutta sen teksti on edelleen hämmentävän varmaa ottaen huomioon, että sen tekijä on jo 85-vuotias.

 

AVAINSANAT

Stubbilta tulossa kirja, jonka ”suunta muuttui” 2022

Kustannusyhtiö Otava julkaisee elokuussa presidentti Alexander Stubbin kirjan Vallan kolmio – Murroksen aikakausi ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus.

Stubb käsittelee kirjassaan kylmän sodan päättymisen jälkeen luodun maailmanjärjestyksen murrosta.

-  Tavoitteeni oli kirjoittaa teos teknologian ja kansainvälisen politiikan vaikutuksesta maailmanpolitiikkaan. Kirjan suunta muuttui, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Ei tarvinnut olla kansainvälisen politiikan ammattilainen ymmärtääkseen, että käynnissä oli murros, Stubb kommentoi Otavan tiedotteessa.

Maailmanpolitiikan analysoinnin ohella Stubb kertoo kirjassa kohtaamisistaan maailman johtajien kanssa poliittisen uransa aikana.

Stubb kirjoitti suurimman osan kirjasta ollessaan Eurooppa-instituutin professorina Italian Firenzessä ennen presidenttikauttaan.

Kirjan alkuperäisversio on kirjoitettu englanniksi. Suomeksi käsikirjoituksen on kääntänyt Kyösti Karvonen. Kirja ilmestyy suomeksi 21. elokuuta 2025

AVAINSANAT

Kirjavisa: AI kävi visailemassa

Rolf Bamberg

Aluksi tuntui, että tämä mrs Smith on paha pala, mutta loppurypistys nosti vastauspinon kelvolliseksi.

Virpi Sorsa on visaukkelinne täysin muistinvaraisen eli aika epäluotettavan kirjanpidon mukaan ihan debytanttiosastoa tässä kirjapiirissä.

”Heippa, nyt oli mieluisa visasitaatti. Tämä on lempikirjailijani Zadie Smithin Swing Time. Zadie Smithin teoksissa on viisautta ja empatiaa, jonka pariin hakeudun tasaisin väliajoin. Muistan, kuinka hänen esseensä (Aavistuksia) avarsivat perspektiiviä ja lohduttivat korona aikana.”

Eero Pirttijärvi on kokeneempaa vastaajakaartia.

”Kirjailija ja jazzlaulaja. Siltä pohjalta lähdin liikkeelle. Lienen oikeassa henkilössä kun katselen pätkää, jossa Zadie Smith laulaa Lady Rizon kanssa Lady and The Tramp. Beatlesien kappale on Sexy Sadie, kirjailija siis Zadie Smith ja kirja Swing Time, joka on tuossa vieressäni lukujonossa. Ja päästyäni ensimmäiseen varsinaiseen lukuun, voin todeta, että hakuni osui oikeaan. Kirja on siis vielä lukuvaiheessa.”

Juhani Niemi jatkaa vielä näistä musavihjeistä.

”Lähden liikkeelle musiikkivihjeestä, eli Beatlesin the klassikkoalbumista The Beatles, paremmin tunnettu nimellä White Album vuodelta 1968. Siinä on Lennonin kappale nimeltä Sexy Sadie (alun perin nimen piti olla Maharishi), josta pääsemme visakirjailijaan Zadie Smithiin, jonka etunimen kirjoitusasu oli aiemmin Sadie, mutta jonka hän vaihtoi 14- vuotiaana nykyiseen muotoon. Smith ansaitsi opiskeluaikoinaan rahaa jazzlaulajana. – – –

Swing Time on mestarillinen, älykäs ja nautittava romaani.”

RAILA RINNE kertoo enemmän kirjan sisällöstä ja kirjailijasta.

”Zadie Smithin taidot huomattiin jo hänen opiskellessaan kirjallisuutta Cambridgen King´s Collegessa. Hän sai novellejaan esille opiskelijakokoelmissa, mikä sai kustantajat ja agentit kiinnostumaan. Niinpä esikoisteosta Valkoiset hampaat oikein odotettiin ja kun se vuonna 2000 julkaistiin, se sai runsaasti huomiota ja voitti merkittäviä palkintoja. Suomessakin oltiin valppaina, sillä kirja ilmestyi meillä suomennettuna jo 2001.

Swing Time kertoo kahdesta nuoresta naisesta, joilla on taiteellista lahjakkuutta tanssin ja musiikin parissa. Heitä kuitenkin odottaa erilainen elämä. Lahjakas Tracey jää Lontooseen eikä saa tuulta siipiinsä. Kirjan kertoja taas ryhtyy kuuluisuuden avustajaksi New Yorkiin kunnes lähtee Länsi-Afrikkaan perustamaan kouluja tytöille. Ystävyys kestää erilaiset urat tai kohtalot tai valinnat, miten niitä nyt katsookaan.

Zadie Smithin suomennettuja romaaneja ovat myös Nimikirjoitusmies, Kauneudesta, Risteymiä ja Petos. Kaikkien kustantaja meillä on WSOY ja suomentaja Irmeli Ruuska.

Tänä syksynä 50 vuotta täyttävä kirjailija elää toimeliasta elämää tapaamalla lukijoitaan ja muuta yleisöä. Hän on suosittu esiintyjä kirjallisuusfestivaaleilla, mediassa ja muualla. Hän on perheellinen ja asuu edelleen Lontoossa.”

Muutaman viikon visatauolta palaava Mauri Panhelainen luonnehtii teosta näin:

”Kirja ei kole varsinaisesti omaelämäkerrallinen, vaan rakentuu yhtäältä tanssin ja toisaalta kahden naisen suhteen ympärille. Tracy on lahjakas tanssija päin vastoin kuin minäkertoja. Tracyn isä on musta ja äiti valkoinen. He tuntevat kuitenkin kohtalonyhteyttä, joskin suhde katkeaa toistuvasti elämänteiden eriytyessä.

Kirja on saanut nimensä George Stevensin ohjaamasta elokuvasta Swing Time, jonka pääosissa näyttelevät ja tanssivat Fred Astaire ja Ginger Rogers. Juuri Astairen virtuoosimaisesta tanssista tytöt saavat romaanissa kimmokkeen tanssiharrastukselleen.”

EDELLÄ NÄIMME vanhan liiton mukaista visatehtävän ratkaisua. Modernimpaa moodia edustaa Mauri Niemen ratkontamalli, josta voisi käynnistää laajemmankin eettiisen keskustelun. Mutta jääköön nyt, kun Mauri paljastaa apuvälineensä heti alkuun rehdisti. Sanotaan nyt vain, että visaukko kehottaa edelleen ratkojia turvautumaan ennemmin luomu- kuin tekoälyyn.

Tässä Niemen välittämä vastaus.

”Syötin sitaatin tekoälylle ja sain vastauksen:

’Kyseinen lainaus on Zadie Smithin romaanista Swing Time. Teos julkaistiin alun perin vuonna 2016, ja sen suomennos ilmestyi vuonna 2017 Irmeli Ruuskan kääntämänä. Lainaus löytyy kirjan ensimmäiseltä sivulta ja kuvaa päähenkilön ensikohtaamista Tracey-nimisen tytön kanssa kirkon pihalla vuonna 1982.

Swing Time on kertomus kahden ruskeaihoisen tytön ystävyydestä, identiteetistä, rodusta, luokasta ja tanssista. Romaani seuraa nimettömäksi jäävää kertojaa ja hänen ystäväänsä Traceyta lapsuudesta aikuisuuteen, käsitellen heidän erilaisia elämänpolkujaan ja yhteiskunnallisia teemoja, kuten etuoikeuksia ja valtaa. Kirja on saanut kiitosta monikerroksisesta kerronnastaan ja tarkkanäköisestä yhteiskunnallisesta analyysistään.’”

Kuten huomaamme, aika hengetön on AI kirjavisailijana.

Sitä ei ole ikivisalainen Veikko Huuska.

”Kukahan muotoilikaan: ’Swing Time on romaani, joka vuotaa ulos, hillittömänä mutta hienovaraisesti kudottuna, kuin muisto.’

Etevästi luonnehdittu teoksen perustava sisältö. Ei ihan niin räväkkä kuin aikoinaan Matti Paavilainen Hannu Salaman esikoisteoksesta:”- – – tulikuumaa laavaa, sumeilematon purkaus, joka näennäisestä spontaaniudestaan huolimatta tekee sekä tiiviin että johdonmukaisen romaanityön luotettavan vaikutuksen”.

Mutta kysymyshän on arvioinneista ja lopulta makuasioista: miten yksilöllinen kokemus, ja monistettuina sivustalta saadut havainnot yksittäisten ihmisten elämistä, nivoutuvat ja kytkeytyvät laajempaan kokonaisuuteen, jota kutsutaan yhteiskunnaksi, ja sitä koskevaa tarkastelua ja vaikuttamista politiikaksi.

Zadie Smith on ainakin osassa kritiikeistä luettu eräänlaisen itseterapian harjoittajiin, ja hänen romaaninsa pyritty näkemään osana ’nykyaikaista hysteerisen realismin genreä, jossa informaatiosta on tullut uusi hahmo ja inhimillinen tunne puuttuu nykyfiktiosta.’ (sitaatti James Woodin).

Tulisi kaiketi, aivan kuin Smith itsekin tuolloin, neljännesvuosisata sitten tähdensi, tunnistaa kirjailijan oma ahdistus ja siihen liittyvä pyrkimys fiktiossa välttää pään ja sydämen erottelua, ja pyrkiä molempien tajunnan elementtien käyttöön. Ja kukapa tässä meidän ajassamme ei olisi ahdistunut.”

Sirpa Taskinen on romaaniarviossaan varauksellisempi.

”Zadie Smith sai aikoinaan mahtavan alun: hänen ensimmäinen romaaninsa Valkeat hampaat kilpailutettiin jo ennen kuin se oli edes valmis, ja useat kustantajat kiinnostuivat siitä. Tuloksena oli kansainvälisestiki menestynyt bestseller. Hänellä on paljon ihailijoita, jotka lukevat kaiken, mitä hän on kirjottanut. En lukeudu heihin, ja jäin miettimään visakirjan takakantta, jossa on lainaus Vogue-lehdestä: ’Aina silloin tällöin ilmestyy romaani, joka muistuttaa meitä miksi me niitä vielä tarvitsemme.’ Ainakaan minulle Swing Time ei ole Romaani isolla alkukirjaimella. Sujuvaa tekstiä toki, ja kaikesta saa sen vaikutelman, että ’kullanruskeiden tyttöjen’ asia on kirjailijalle henkilökohtaisestikin tärkeä.”

Tehtävän selvittivät myös Tuula Hynynen, Tarmo Tikka ja Stefan Ek. Viikon palkinto Virpi Sorsalle. Kaikki kevätkauden palkinnot lähtevät matkaan ensi viikon alussa. Ilmoittautukaa osoitetiedoin visaukolle myös kaikki te, jotka ette ole jostain syystä saaneet saaneet syyskaudella luvattua palkintoa, niin perästä kuuluu.

Visasitaatti 9/2025

Tätä palkittua kirjailijaa on suomennettu aina vähän jälkijunassa, mutta hän muuttuu ajankohtaisemmaksi koko ajan. Häntä on luonnehdittu ’rohkeuden monumentiksi’.

Siis ketä, mikä on kysytty teoksensa? Vastaukset sähköpostitse kirjavisa@demokraatti.fi viimeistääm 9.6. klo 12 mennessä. Yhdelle palkinto.

”Juotiin teetä loputtomiin. Kahvia. Votkaa. Ja seitsemänkymmentäluvulla kuubalaista rommia. Kaikki rakastivat Fideliä! Kuuban vallankumousta! Barettipäistä Chetä. Siinä vasta filmitähti! Piestiin kieltä loputtomiin! Pelättiin, että meitä salakuunnellaan, ihan varmasti. Kesken keskustelun joku aina katsoi pilkallisesti kattolamppuun tai pistorasiaan. ’Kuuletteko, toveri majuri?’ Toisaalta otettiin riski, toisaalta näyteltiin. Tästä valhe-elämästä saatiin jopa jonkinlaista tyydytystä. Aivan mitätön osuus ihmisistä osoitti avoimesti vastarintaa, enimmäkseen oltiin keittiödissidenttejä. Näytettiin keskisormea taskussa…”

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Taiteen vankina – elokuvaohjaaja G. W. Pabst kiinnostaa romaanihahmonakin

Kansainvälisesti menestyneen saksalaiskirjailija Daniel Kehlmannin (s. 1975) romaanissa Ohjaaja paneudutaan taiteen tekemisen moraaliin.

Tosihenkilöön ja -tapahtumiin perustuvassa kirjassa itävaltalainen elokuvaohjaaja Georg Wilhelm Pabst (1885-1967) päätyy maanpakolaiseksi Hollywoodiin. Siellä Weimarin tasavallassa melkoisen arvostettua Pabstia kohdellaan huonosti muun muassa siksi, ettei hän puhu juuri englantia.

Hän ei varsinaisesti kaipaa kotiin, mutta riutuu ajautuessaan ammatillisesti sivuraiteille. Elämä tuntuu hänestä epätodelliselta, ja vain elokuvissa on järkeä. Niitä hän pystyy sentään enimmäkseen kontrolloimaan, vaikka joutuukin toisinaan tekemään kompromisseja saadakseen työnsä tehtyä

Pabst ei ole kuitenkaan diktaattori, kuten monet kollegansa, vaan epäpoliittinen taiteilija, joka haluaisi vain touhuta lempihankkeittensa parissa. Kohtalo päättää kuitenkin toisin. Kun natsien hallintaan joutuneessa Itävallassa vielä asuvalta äidiltä tulee avunpyyntö, poika päätyy takaisin Adolf Hitlerin valvovan silmän alle ja jopa hänen palvelukseensa.

KEHLMANNIN ROMAANI alkaa hitaasti, mutta pääsee vauhtiin natsi-Saksaan sijoittuvassa toisessa osassaan. Siinä tutustutaan poikkeusolosuhteissa esiintyvään julmuuteen. Totalitaristisessa järjestelmässä syntyy nopeasti tyypillinen yhdistelmä itsesensuuria ja eskapismia: ”Pabst tiesi toisten tietävän, että hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain pilkallista, ja hän tiesi senkin, että toisilla oli sama mielessään, mutta he eivät tunteneet toisiaan riittävän hyvin. Niinpä hän joi hiljaa toisen olutlasinsa tyhjäksi ja tähyili raskaana hiipivän päänsärkysumun lävitse, saisiko vielä kolmatta.” (s. 209)

Vetävän älykkäässä tarinassa vuorottelevat valta, vankeus ja vapaus. Ne yhdistyvät elokuvaohjaajan työssä, jossa onkin kyse varsin erikoisesta kutsumuksesta: ”Ohjaaja oli kaiken kaikkiaan kumma ammatti. Ohjaaja oli taiteilija, mutta ei luonut mitään, ohjaili vain varsinaisten luojien toimia – järjesteli niiden työt, jotka viime kädessä oikeastaan osasivat enemmän.” (s. 76)

KIRJAT
Daniel Kehlmann:

 Ohjaaja


Suom. Tuulia Tipa
Siltala 2025, 381 s.



Mihin pomoa edes tarvitaan? Filmin työryhmähän voisi vain sopia kaikesta vaikkapa anarkistisessa tai kommunistisessa hengessä. Mutta tällaisen yhteistyön osoittautuessa mahdottomaksi katseet kääntyvät Pabtsin kaltaisiin johtajiin, jotka osaavat käskeä loukkaamatta ketään.

Romaanin miehet Pabts mukaan lukien huumaantuvat vallastaan ja käyttävät sitä väärin. Naiset osoittautuvat toistuvasti miehiä vahvemmiksi, ja onkin sääli, ettei heitä esimerkiksi päästetty juurikaan tekemään omia elokuviaan tuon ajan Saksassa.. Naisnäyttelijöilläkin on romaanissa mieshahmojen potaskaan aina naseva vastaus valmiina.

MATKAN VARRLLA kohdataan alan merkkihenkilöitä, kuten Metropolis-klassikon (1927) ohjannut Fritz Lang, tekniikan hallinnut Leni Riefenstahl ja jumaloitu näyttelijä Greta Garbo. Juonen kuljettamisen lomassa käydään läpi elokuvataiteen historiaa: ”Elävät kuvat – vielä hetki sitten ne olivat olleet yhtä spektaakkelia ja hulinaa, pistooleja heiluttelevia lehmipoikia, ritarien kaksintaisteluita, yöllisiä aaveita ja poliiseja pakoon säntäileviä pellejä. Pabstin puheissa elokuva kuulosti kuitenkin teatterilta, kirjallisuudelta, oikealta taiteelta.” (s. 44)

Natsit näkevät taidemuodon kuitenkin pelkästään propagandansa välineenä, asia mistä heitä auttamaan pakotettu Pabts kärsii syvästi. Häneltä ei kuitenkaan löydy tarpeeksi vahvuutta vastustamaan Hitlerin poliittista kulttia. Päähenkilöä ei kuitenkaan tee mieli tuomita, sillä vastarinta johtaisi nopeasti Pabtsin ja hänen läheistensä passittamiseen keskitysleirille. Niinpä he ovat ansassa.

Kehlmann pitää kiinni realismista, mutta sota-ajan hetkissä on myös tilaa kevyelle irtautumiselle perinteisestä: ”Suurta toimistoa Pabst oli odottanut, mutta ei sentään niin valtavaa. Tilaan olisi mahtunut helposti satakunta ihmistä; lattialla oli kuitenkin vain valtaisa matto ja kaukana huoneen päädyssä kaksi tuolia ja kirjoituspöytä, jolla oli puhelin. Seinällä pöydän takana – niin kaukana, että täytyi siristää silmiään tunnistaakseen – riippui Führerin kuva kultakehyksissä.” (s. 166)

Oikeita henkilöitä vilisevään ja todellisuuteen pohjautuvaa romaania ei muuten tulisi lukea faktana, sillä kuten Kehlmann huomauttaa, vaikka hänen lähtökohtanaan ”on ollut historiallisen G. W. Pabstin ja tämän perheen elämäntarina, teos on fiktiota; Pabsteilla ei esimerkiksi ollut Jakob-nimistä poikaa.” (s. 381)

Tuulia Tipan suoraan saksasta tekemä suomennos on sujuva, olkoonkin että alkuteoksen nimen Lichtspielin kääntäminen Ohjaajaksi tuntuu hieman liian osoittelevalta. Muuten Tipa kääntää erinomaisesti, ja proosa etenee luontevasti, oli kyse sitten dialogista tai varsinaisesta kerronnasta.

Ohjaaja on tasalaatuista juoniproosaa, jossa viritellään herkullista draamaa ja pohditaan moraalia. Pabts tekee taide-elokuviaan vielä silloinkin, kun natsit ovat jo hävinneet sodan ja heidän kaupunkejaan pommitetaan. Ohjaajahahmon sitkeys, sopeutuvaisuus ja kyky saada ihmiset yhteistyöhön kanssaan osoittautuvat tässä tilanteessa negatiivisiksi ominaisuuksiksi. Hän menettää perheensä ja synnyinmaansa, mutta väittää vain taiteellaan olevan merkitystä jääden sen ajatuksensa vangiksi.

AVAINSANAT