VALIKKO

Kirjavisa: Tarinoita neuvostojen maasta

Kevään visasesonki päättyi vastauspinoon, jolla hipoltiin kauden ennätystä. No, nobel ja keltaiset kannet…

Aloitetaan tuoreemmasta päästä, kun Saara Kuoppala ei liene näillä palstoilla aiemmin juuri esiintynyt.

”Kirjavisan sitaatti oli kiinnostava ja tuttu, vaikka ei ihan heti kelloja soittanutkaan. Pohdimme yhdessä puolisoni kanssa ja oli selvää, että teksti sijoittui Itä-Eurooppaan. Teos oli meidän kirjallisuuspiirissä luettavana samana keväänä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaa vuonna 2022. Tämä melkeinpä etnografinen teos avaa hyvin kuinka moninainen venäläinen ajattelu on ja miten Neuvostoliitto on sitä muovannut.

Kirja on Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu – Kun nykyhetkestä tuli second handia.”

Juhani Niemi edustaa kokeneempaa visakaartia.

”Teos on noin 700-sivuinen, joten luettavaa riittää, ehkä vähän liiaksikin, toisaalta mitä siitä nyt sitten olisi rajannut poiskaan.

Pelkona on, että jonkinasteinen Neuvostoliitto voi tästä sotkusta syntyä. Siksi Ukraina tarvitsee kaiken mahdollisen tuen.”

Edellisen Sukunimikaima Mauri kuittaa sen Nobelin, mutta jatkaa Ps:ssään vielä myös edelliskerran tekoälypohdintaa.

”Nobel kirjailijan moniääninen teos perustuu tavallisten ihmisten elämään ennen ja jälkeen Neuvostoliiton romahtamisen. Se kertoo niistä, jotka sortuivat ja niistä, jotka hyötyivät maailmaa mullistaneesta tapahtumasarjasta. Svetlana Aleksijevitš on tehnyt kirjaa varten valtavan työn kerätessään tarinoita eripuolilta Venäjää ja sen nykyisiä naapurivaltioita.

Neuvostoihmisen loppu on kuvaus siitä mitä totalitaarinen järjestelmä tekee ihmiselle ja kuinka vaikeaa on päästä entisestä eroon. Nykyisessä maailman tilanteessa jokaisen, joka haluaa ymmärtää nykyistä Venäjää, tulisi lukea tämä kirja.

PS. Edellisen visan tekoälyvastauksella ei varsinaisesti ollut tarkoituksena herätellä keskustelua, vaan nostaa kissa pöydälle. Eettisesti mielestäni kaikki keinot ovat visaratkaisun etsimiseen sallittuja, jopa kaverille kilauttaminenkin. Sen sijaan kirja-arvioinnin tekemiseen se on typerää. Nyt kun kirjailijoiden ja lukijoiden elämään tekoäly on tunkeutunut ryminällä, niin ehkä jatkossa sitaatit kannattaisi testata AI:llä, ettei ratkaisun löytäminen olisi liian helppoa.

Minulle kirjavisan oikean teoksen löytäminen tuottaa suurta riemua, varsinkin jos sen eteen joutuu tekemään paljon työtä. Lisäksi oman arvion tiivistäminen pariin lauseeseen on kiinnostavaa. Bonuksena tulee kyseisen kirjan lukeminen, jos sitä ei ole aikaisemmin tehnyt. Kirjavisa on esitellyt minulle monia kiinnostavia teoksia. Kiitos siitä.”

Kiitos kiitoksista. Juuri tuo viimeisen kappaleen sisältö tiivistää hyvin sen, mikä on ollut Kirjavisan perimmäinen missio kaikki sen 33 vuotta.

ALEKSIJEVITSHIN KOHTAAMAAN vastaanttoon tarttuu visaveteraani Mauri Panhelainen.

”Aleksijevits on ihmisten kertomuksia ja haastattelumenetelmää hyödyntäen kuvannut myös Afganistanin sodan vaikutuksia sotilaisiin sekä muun muassa Tsernobylin ydinkatastrofia. Omien sanojensa mukaan hän pyrkii kirjoillaan ’supistamaan historian ihmiseksi’. Kirjallisessa menetelmässään hän hyödyntää aitoja ihmisääniä ja tunnustuksia, todistajanlausuntoja ja dokumentteja. Hän on samanaikaisesti kirjailija, toimittaja, sosiologi, psykologi ja saarnaaja.

Venäjäksi kirjoittavan Aleksijevitsin kirjojen vastaanotto on ollut hyvin ristiriitainen. Toisaalta hän on saanut runsaasti varsinkin ulkomaisia kirjallisuuspalkintoja, mutta joutunut kotimaassaan oikeuteen syytettynä kuvaamiensa ihmisten halventamisesta ja historian väärentämisestä. Hän asuu nykyään Berliinissä.

Täällä suomalais-venäläinen teatteriryhmä on esittänyt hänen teoksiinsa perustuen kolme näytelmää lukion entisissä tiloissa Vuosaaressa. Ainakin keskimmäinen niistä, jonka olen nähnyt, Afganistanin sotaan perustuvat Sinkkipojat, oli poikkeuksellisen vaikuttava.”

Stefan Ek, kuten niin moni muu, sivuaa vastauksessaan myös Venäjän nykytilaa.

”Teos on viides ja viimeinen(?) osa dokumenttiromaanisarjassa, jota hän itse on kutsunut ’Utopian ääniksi – kertomus neuvostoihmisestä’. Aleksijevitšilla on varsin ainutlaatuinen kyky dokumentaarisessa lähestymistavassaan, hän luo monumentaalisissa ’ääntenromaaneissaan’ kollektiivisen autofiktion, joka perustuu runsaslukuisten, tuikitavallisten ihmisten hastatteluihin ja kertomisiin.

Luulenpa myös, että Aleksijevitšin lukeminen lisää rutkasti ymmärrystä siitä, miksi nyky-Venäjäkin on suistunut ihan tolkuttomaan ja surulliseen tilaan.”

Riitta Korhoselle meinasi tulla kiire, mutta onneksi vastaus oli lähellä.

”Kolme päivää vastausaikaa ja vihjeitä kitsaasti – en ala! Mutta tarkemmin katsoen sitaatti näytti haastattelupätkältä – eli kirjahyllystä käteen viime vuosien ehdottomasti tärkein lukukokemus: Svetlana Aleksijevitshin Neuvostoihmisen loppu.

Kirja on pakollista luettavaa, jos haluaa ymmärtää Venäjän nykymenoa ja sen yhä synkemmältä näyttävää tulevaisuutta. J. V. Stalinin ihailu ei ole kadonnut kansan syvistä riveistä minnekään, joten V. V. Putinin aloittama paluu vanhaan sopii hyvin liian monelle venäläiselle. Samoin kuin hyökkäys Ukrainaan.

Vuonna 2015 Nobelin saaneen Aleksijevitshin muita useiden satojen tavallisten kansalaisten haastatteluihin perustuvia teoksia ovat Sodalla ei ole naisen kasvoja, Sinkkipojat ja Thernobylistä nousee rukous. Paikoin ahdistavaa luettavaa nekin.

Aleksijevitsh syntyi vuonna 1948 Ukrainassa, isä oli valkovenäläinen ja äiti ukrainalainen. Perhe muutti pian Minskiin, jossa kirjailija työskenteli myös toimittajana. Hän pakeni vuonna 2020 Berliiniin, kun massa alkoi ennen näkemätön opposition sorto vilpillisten presidentinvaalien jälkeen. Aleksijevitsh oli kuulunut opposition pääehdokkaan Sviatlana Tsihanouskajan tukiryhmään.”

SIRPA TASKINEN nostaa referenssinä esiin toisen neuvostotaustaisen kirjailijan.

”Itänaapuri on kokenut aikamoisia muutoksia hieman yli sadan vuoden aikana. Luen parhaillaan (uudestaan) Nabokovin muistelmia lapsuudestaan. Hänen perheensähän oli erittäin rikasta Venäjän yläluokkaa ennen vallankumousta. Mikä on muuttunut? Jälleen on hyvin varakkaita uusrikkaita kun taas osa kansasta elää edelleen surkeassa köyhyydessä.

Svetlana Aleksijetvitṥ (s. 1948) on koonnut kirjaansa muistoja ja tunnelmia neuvostoajasta (Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia). Näin ulkopuolelta nähtynä se oli kauhistus, mutta vakaumukselliset neuvostoihmiset ajattelivat toisin. ’Minä synnyin Neuvostoliitossa, ja siellä minun oli hyvä olla.’ Monille se merkitsi ihanteita, rakennettiin sosialismia ja kommunismia: ’anna elämäsi synnyinmaalle – se on kalleinta mitä meillä on.’ Lännessä pidettiin Gorbatṥovia sankarina, mutta uusi Venäjä petti monien odotukset. Näinkö kävi myös naapurimaan presidentille?”

Vexi Lehto heittäytyy vastauksessaan jopa proosarunolliseksi.

”Murheellinen on maa ja kansa joka karkoittaa kirjailijansa (omatuntonsa) vieraille maille.
Valhe, väkivalta, pelko ym. eivät voi ikuisesti pitää diktatuureja pystyssä.
Onko ikuisuus vuosi, vuosikymmen, sukupolvi, vuosisata jne., sitä emme valitettavasti tiedä.
Murheelliselta näyttää.”

Loppuun vielä Raila Rinne, joka tarjoaa hyvän kesän keittiölukuvinkin.

”Nyt en tiedä vaan arvaan, että visasitaatti saattaisi olla Svetlana Aleksijevitsin kirjasta Neuvostoihmisen loppu. Se ilmestyi suomeksi 2018 Tammen Keltaisessa kirjastossa Vappu Orlovin kääntämänä. Vaikka olen vuosikymmenien mittaan lukenut – ajoittain ahminut – neuvostoliittolaista ja venäläistä kirjallisuutta suomeksi/ruotsiksi, on tämä jäänyt sivuun. Ostin sen vastikään kun naapurikirjakaupassa oli kolmen pokkarin tarjous. Lukeminen odottaa mökkimatkaa lähiaikoina (mökillä voin vain keittää perunoita, pilkkoa salaattiaineksia ja lukea, lukea – onneksi siellä nykyään on valo).”

Teoksen tunnistivat myös Veikko Huuska, Liisa Ilomäki, Salla Koivisto, Helena Nurmio, Jaana Pikkarainen-Haapasaari, Tarmo Tikka ja Jukka Eero Wuorinen. Palkinto Saara Kuoppalalle. (rb)

Visasitaatti 10*

Kauden päätöksen ja keskikesän kunniaksi astreriskillinen (kirjailija esiintynyt jo aiemmin Kirjavisassa) runotehtävä. Tämä muutama vuosi sitten edesmennyt mestarillinen sanataituri vietti kesiään Lohjanjärvellä liki visaukon kesälaidunta. Sieltäkö lie nämä tunnelmat plokattu, uikut siihen viittaisivat? Kuka? Mikä?

Vastaukset kesätauon tähden vasta 17.7. mennessä s-postilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Oi kesäiltaa, sen illallisuutta
Oi sen ihmeiden ilmeistä sillallisuutta
Kun yöhön yhtyy sen laineettomuus
Ja ryhtyy ihmiseen paineettomuus.

Oi lehmisyyttä ja ihmisyyttä,
oi värjyvän väreilevyyttä,
viatonten vaarattomuutta
ja laajuuden levollisuutta –
uikun poikasta, viittä kuutta
ja syvää vettä, sylillisyyttä.”

(Kaksi ensimmäistä säkeistöä yhdeksästä)

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Sienikausi tulee, mutta mikä on suhteemme tähän eliökunnan pimeään aineeseen ?

Kangashaperotkin alkavat pulpahtaa maan pintaan jo heinäkuussa.

Monet pitävät sieniä kasveina, mutta se käsitys on väärä. Tätä harhaluuloa ei kuitenkaan ole syytä hävetä, sillä sienten perimmäisestä olemuksesta tuli täysi varmuus vasta 1950-luvulla, siitäkin huolimatta, että ne kuuluvat telluksen asukkaista vanhimpiin.

Sienet eivät siis ole kasveja mutta eivät eläimiäkään Tämä epämääräisyys ja se , että monet sienet syntyvät limasta, mädästä tai puiden juurilla, sai ihmiset jo antiikin aikoina epäluuloiseksi näiden kummajaisten suhteen. Monien sienten myrkyllisyydestä oltiinkin hyvin tietoisia.

Sienten eläimistä ja kasveista erottava tunnusmerkki ovat niiden juuret, rihmasto, ja se, että juuri rihmastojen avulla ne pystyvät elämään symbioosissa muiden kasvien ja eläinten kanssa.

Sienten epämääräinen häilyminen kasvi- ja eläinkunnan välillä sai 1700-luvulla lääkäri ja kasvitieteilijä Rémi Villemetin ehdottamaan, että sieniä varten pitäisi perustaa uusi eliöluokka, pseudozoolito­fyytit.

Emeritusprofessori ja biologi Matti Vuento käy kirjassaan Hämmästyttävät sienet läpi sienten, niiden tutkimuksen ja ihmisten sieniin suhtautumisen historiaa antiikista tähän päivään.

VUENTO KÄY ruotii kirjassaan huolella myös myös jäkälien historiaa, ja päätyy siihen, että suurin osa jäkälistä muodostuu levän ja sienen symbioosista. Mutta joissain voi olla vielä bakteeriyhteisö mukana. Symbioosia ansiosta jäkälät pärjäävät ääriolosuhteissa, joissa ei juuri mikään elä ja kasva, kuten esimerkiksi Etelämantereen kuivissa laaksoissa, joissa lämpötila vaihtelee nollan ja 50 pakkasasteen välillä.

”Mikäli Marsia päätetään joskus yrittää asuttaa, ensimmäisten sinne suuntaavien avaruusmatkailijoiden olisi syytä ottaa mukaan jäkäliä. Jos näin tapahtuisi ja yritys syystä tai toisesta epäonnistuisi, kaiken kestävät jäkälät jäisivät hyvinkin mahdollisesti edustamaan elämää maapallon ulkopuolella”, Vuento kärjistää.

KIRJAT
Matti Vuento: Hämmästyttävät sienet
Eliökunnan pimeää ainetta valaisemissa
Gaudeamus 2025, 376 s.

Vuento esittelee sieniä ja niiden ominaisuuksia ja vaikutuksia ihmisiin, eläimiin, kasveihin ja koko eliökuntaan monipuolisesti. Sienet parantavat, sairastuttavat, ravitsevat, myrkyttävät… Niitä voidaan käyttää paitsi ravintona myös muun muassa lääkkeinä, käymisprosessissa, tajunnan laajentamisessa, ilmastonmuutoksen torjunnassa ja bioaseina.

Vuento pohtii, omaavatko nämä kaikkeen melkein kykenevät ihme-eliöt lisäksi älyn lahjoja.

”Sienillä on monimutkaisia vuorovaikutussuhteita ympäristönsä ja muiden eliöiden kanssa. Esimerkkejä ovat molekyylitason kaksintaistelu patogeenisen sienen ja sen isännän välillä sekä sienen ja kasvin keskinäinen viestintä sienijuurissa. Kyky näihin on kehittynyt osapuolille evoluution pitkässä juoksussa. Missä kulkevat sientenvuorovaikutuskykyjen rajat? Ovatko sienet älykkäitä ja onko niillä kenties peräti mieli, kieli ja tietoisuus?”.

Mitä miettii rikkikääpä vanhan puun kyljessä? (Kuva: Arja Jokiaho)

Älyä pidetään yleensä vain ihmisen ominaisuutena, mutta tällöin unohtuu evoluution opetus , jonka mukaan selvää rajaa ihmisten ja muiden eliöiden välillä ei löydy. Ja ihminenhän on osa eliökuntaa. Vuento käy tätä prolematiikkaa perusteellisesti läpi, ja löytää heti alkuun sieniltä aisteja, jopa tietynlaisen näköaistin. Myös käyttäytyminen on älykästä, mutta tähän joku voi huomauttaa, että kaikki oliot ja eliöt maailmassa kiviä ja muuta kuollutta ainetta myöten käyttäytyvät omalla tavallaan älykkäästi, jopa matemaattisen tarkasti. Ne eivät vain tiedä sitä.

TUTKIMUKSET OVAT osoittaneet että sienirihmastolla on ainakin muisti. 2020-luvulla keskustelu sienen mielestä sai tulta, kun huomattiin että sienten soluissa esiintyy sähköisiä ilmiöitä. Sähköiset värähtelyt kuljettavat informaatiota, eli liittävät näin rihmastot sisäiseen kommunikaatioon. Jonkinlainen tietoisuus sienillä on, mutta tietoisuus tietoisuudesta, eli itsetietoisuus sekä kieli ovat ihmisen yksityisomaisuutta, ainakin evoluution nykyisessä vaiheessa.

Summauksena voi todeta, että näiden pienten eliöiden poikkeuksellisesta suuruudesta kertoo jo se, että tähän arvioon poimitut esimerkit ovat vain pienehkö osa siitä mitä Matti Vuento kirjassaan sienistä kertoo.

Sienet ovat jo miljardeja vuosia ”kansoittaneet” maapalloa, ja niillä on ainutlaatuinen kyky muuttaa muotoaan ja sopeutua lähes millaiseen ympäristöön tahansa. Siksi on vielä pitkä matka siihen, että tämä eliökunnan pimeä aine olisi kokonaan tai edes suurimmaksi osaksi valaistu.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Surutyötä läpi hyvien ja huonojen muistojen

Elämää ei kannata suunnitella liian tarkasti. Tämä tuo esiin ruotsinsuomalainen muusikko Anna Järvinen (s. 1970) romaanissaan Arvaamaton.

Omaelämäkerrallisessa kirjassa Anna-päähenkilön äiti Ulla kärsii muistisairaudesta. Tytär joutuu huolehtimaan lähimmäisestään esimerkiksi pelastamalla tämän kaupungilta keskellä yötä.

Äidin sairauden etenemisen ja siihen liittyvien käytännön asioiden hoitamisen lisäksi teoksessa käydään läpi Annan muistoja, sekä hyvä että huonoja. Edelliset ovat välähdyksiä, jälkimmäiset traumoja. Anna pelkää, ettei hänen murheelleen jää tarpeeksi tilaa: ”Se kävi tietenkin liian nopeasti. Tavalliseen tapaan en ymmärtänyt käyttää aikaani hyvin. Ja kun jäin huolehtimaan laskuista ja huonekaluista, kyvyttömyyttäni ilmaista surua saattoi ymmärtää ja selittää yksinkertaisesti käytännön syillä.” (s. 139)

Vuosikymmenet ovat sujahtaneet ohi nopeasti ja tytärkin huomaa olevansa jo viisikymppinen. Suomesta on muutettu Ruotsiin, ja vaikka kovin pahoja painajaisia ei ole koettu, taiteilijaluonne Anna kokee yhä olevansa sopimaton. Hän kummastelee, miksi on pärjännyt oikeastaan aika hyvin.

Hän on silti joutunut huolehtimaan äidistään, eikä ainoastaan tämän sairastaessa, ja olemaan käytännössä perheen aikuinen. Isäkin jätti levottomuuttaan ja tyytymättömyyttään Ullan, ja vieläpä naisen ollessa raskaana. Perheenjäsenet ovat pärjänneet, eivätkä ole enää riidoissa, mutta Anna huomaa herkästi puutteita itsessään ja muissa. Ahdistus kalvaa, mutta nainen pystyy sentään purkamaan tuntojaan taiteeseensa, kuten musiikkiinsa.

KIRJAT
Anna Järvinen:
Arvaamaton
Suom.Raija Rintamäki
Teos 2025, 146 s.

SYYTTÄÄKÖ ÄITI tytärtään aviomiehensä menettämisestä? Mahdollisesti, mutta romaanissa vihjaillaan, että yhtä hyvin Ulla voi olla autistinen. Hänen kommunikaationsa muistellaan olleen töksäyttelevää. Ristiriitaisia signaaleja on erityisen vaikea käsitellä. Muistisairauden runtelemana äiti vaikuttaa nimittäin unohtaneen vihansa ja vakuuttelee tyttärelleen rakkauttaan.

Voiko hänen sanoihinsa luottaa? Arvoituksellinen lähimmäinen muuttuu arvaamattomaksi, ja molemmat tilat ovat Annalle stressaavia. He toki muistuttavat toisiaan enemmän kuin tytär haluaisi myöntää. Anna ei osaa luottaa äitiinsä, vaikka onkin oppinut molemmilta vanhemmiltaan, heidän osin vahingollisesta esimerkistään, itsenäisyyttä: ”Siinä mitä päätän tehdä on kyse selviytymisestä.” (s. 55)

Isä on kuitenkin ollut sen verran poissaoleva hahmo, ettei tytär ole osannut kaivata tätä, vaan on etsinyt äitiään mailta ja mannuilta. Oikean kasvattajan ja suojelijan otettua etäisyyttä korvikekin olisi kelvannut: ”Kouluterveydenhoitaja jakeli nasevia neuvoja minulle äitinä ja minulle naisena. Imin ne itseeni ja luotin. Jotkut rauhoittivat minua kuten kaverin äiti lapsuuden yönä. Toisia ihailin lähietäisyydeltä. Kaikkia kannan mukanani.” (s. 106)

Sinnittelystä voi joutua kärsimään. Se ei takaa onnellisuutta, vaan saattaa johtaa neurooseihin, kuten on tapahtunut Arvaamattoman Annalle. Tytär esimerkiksi ajattelee äidistään, ”että koko sairaus on järjestetty jonkinlaiseksi lopulliseksi rangaistukseksi minulle.” (s. 80) Ero heidän välillään syntyy Annan kyvystä itsereflektioon: ”Tajuan että tämä on itsekeskeistä mutta niin voi hyvin olla.” (s. 80)

ROMAANIN HENKILÖKOHTAISUUTTA korostetaan myös sen kannella, johon on valittu äidin ja tyttären yhteistä aikaa tallentanut sirpaloitunut kuva Anna Järvisen perhealbumista. Fiktion lajityyppi sallisi enemmänkin irrottelun, mutta tekijä haluaa selvästi pysyä lähellä totuutta.

Kyse on silti tulkinnanvaraisuudesta, kuten kaikissa tarinoissa. Näkökulma on Annan, ja vaikka hän on luotettavan oloinen kertoja, hänenkään muistinsa ei ole aukoton. Vapauksia otetaan täydentämällä proosallisempia lukuja lyyrisemmillä. Ne ovat fragmentaarisuudessaan kuin pätkiä päiväkirjasta tai proosarunosta: ”Kun ajoin töistä / missä nuoret olivat sanoneet Anna sinä olet esteetikko, / opettajissa ei yleensä ole tyyliä, mutta sinussa on / ja olin tuntenut että kaikki on hyvin / että mikään ei pilaisi hyvää tuultani tai pahoittaisi mieltäni / että minä hoitaisin kaiken / muuttaisin / tarttuisin uusiin projekteihin.” (s. 136)

Tiivistä ja lyyristä Arvaamatonta voisi luonnehtia terapiakirjaksi. Siinä on kyse surutyöstä, jossa vanhemmalle yritetään antaa anteeksi, ennen kuin hänestä luovutaan. Tervettä ja kannatettavaa. Romaanin aihekin on tärkeä, vaikka muistisairauden ja traumojen kaltaisista teemoista ei päästä kovin paljon normaalia terapiapuhetta pidemmälle. Raija Rintamäen suomennos on moitteeton.

Vapautumista kohti pyritään, mutta sinne asti ei aivan päästä. Kenties Arvaamaton saa vielä jatkoa, tai sitten joudumme myöntämään elämän jäävän keskeneräiseksi. Kuten kohtuutonta vastuuta harteillaan kantanut Anna musertavasti toteaa: ”Kun on oma äitinsä, ei voi koskaan rentoutua.” (s. 144)

AVAINSANAT

Kuusi teosta kilpailee Vuoden työväentutkimus -palkinnosta

Vuoden työväentutkimus -palkinnosta kilpailee tänä vuonna kuusi teosta. Palkinto jaetaan vuosittain erityisen ansiokkaalle teokselle, joka käsittelee työväestöä, sen elämää, kulttuuria, historiaa, järjestöelämää tai muuta toimintaa.

Palkinnon tarkoituksena on kannustaa ja tehdä näkyväksi työväestöön liittyvää historian-, perinteen- ja kulttuurintutkimusta. Palkinnon myöntävän Työväenperinne ry:n mukaan palkinnolla halutaan myös tuoda esiin, miten työväentutkimus on muovaamassa tämän päivän ja tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Palkinto jaetaan vuorovuosina akateemisen tutkimuksen kriteerit täyttävälle teokselle ja sellaiselle teokselle, jonka ei tarvitse täyttää näitä kriteerejä. Tänä vuonna palkinnosta kilpailevat vuosina 2023 ja 2024 ilmestyneet ei-akateemiset tutkimukset.

Voittajan valitseva palkintoraati poimi kuusi teosta finalisteiksi noin kolmenkymmenen teoksen joukosta. Voittaja julkistetaan syyskuussa.

Palkinnon myöntää Työväenperinne ry, ja palkintoa tukevat Työväen Sivistysliitto TSL sekä ajatuspajat Kalevi Sorsa -säätiö ja Vasemmistofoorumi.

FINALISTITEOKSISSA työväestöön liittyvään historiaan ja kulttuuriin sukelletaan monesta eri kulmasta.

Maria Haikolan teos Kämppäemäntiä ja laivakokkeja: Metsä- ja uittotyömaiden ruoanlaittajia nostaa esiin unohdettua naisten työtä. Teos käsittelee kainuulaisten kämppäemäntien ja laivakokkien työtä sekä arkea syrjäisillä työmailla ja karuissa oloissa.

Auli Kivenmaan, Heikki Lehtisen, Kari Lepän ja Birgitta Suorsan kirjoittama teos Se toinen uutistoimisto: UP-uutispalvelu ja median murros käsittelee työväenlehtien aloitteesta perustetun UP-uutispalvelun vaiheita ja roolia suomalaisessa mediakentässä.

Pirkka Leinon kirjoittama seuran 100-vuotisjuhlakirja Vapaisiin tuuliin: Helsingin Työväen Pursiseura 1925-2025 tarkastelee pursiseuran vaiheita työväenliikkeen alkuajoista nykypäivän aktiiviseen purjehdustoimintaan. Se kuvaa niin seuran kotisataman Pyysaareen rakentamisesta kuin kilpamenestyksistä ja seurassa vallinneesta yhteistyön hengestä.

Keijo Rantanen käsittelee teoksessaan Kova urakka: Rakentajat ja Rakennusliitto rakennusalan murroksessa 1990-2024 Rakennusliiton historiaa ja sijoittaa liiton toimintaa osaksi keskeisiä yhteiskunnallisia murroskohtia, kuten lama-aikaa ja EU:hun liittymistä. Samalla huomio kohdistuu sekä liiton asemaan työmarkkinoilla että rakennustyötekijöiden arkeen.

Hannu Sorri puolestaan pureutuu valtiorikosoikeudenkäynteihin Hämeenlinnan vankileirillä teoksessaan Punavangit tuomiolla: Valtiorikosoikeutta Hämeenlinnassa 1918. Sorri yhdistää toisiinsa oikeus-, paikallis- ja sukuhistoriallisia näkökulmia. Teoksessa lähestytään oikeudenkäyntejä monipuolisesti sekä sodan molempien osapuolten että yksittäisten ihmisten asemasta käsin.

Pekka Vaara kuvaa vienankarjalaisen Uhtuan kylän vaiheita 1920-luvun alusta Stalinin vainoihin saakka. Punainen Uhtua: Karjalan kapinasta Stalinin vainoihin kertoo punasuomalaisten roolista uuden yhteiskunnan rakentajina ja ristiriidoista, joita syntyi heidän ja paikallisen karjalaisväestön välillä. Samalla se nostaa esiin vähän tutkitun aiheen suomalaisten historiassa.

Voittajan valitsee palkintoraati, johon kuuluvat puheenjohtajana FT Oona Ilmolahti, sihteerinä tietoasiantuntija Alpo Väkevä sekä muina jäseninä VTT Elina Hakoniemi, erikoistutkija Mikko Kosunen, FT Jussi Lahtinen, dosentti Kirsti Salmi-Niklander, dosentti Mikko-Olavi Seppälä ja tiedottaja Elina Vainikainen.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Vanhassa vara parempi

Tarkkanäköisen ja toistuvasti yllättävän Margaret Atwoodiin kirjoihin tarttuu mielellään aina.

Vuonna 2023 englanniksi ilmestyneessä ja melko tuoreeltaan suomennetussa Vanhaa rakkautta -novellikokoelmassaan hän onnistuu taas kerran tarjoilemaan lukijoilleen elämyksiä.

Osa kirjan novelleista on ilmestynyt aiemmin Margaret Atwoodia (s. 1939) uskollisesti tukevissa ja julkaisevissa laatulehdissä, kuten The New York Timesissa ja The New Yorkerissa. Tuore proosa sekoittaa komediaa ja tragediaa, klassisia tyylilajeja: ”Nyt, hän sanoo, pidetään kahvitauko, ja sen jälkeen käsitellään hukkuminen ja suusta suuhun -tekohengitys sekä hypotermia; lounaan jälkeen on sitten sydänkohtausten ja defibrillaattorin vuoro. Paljon asiaa yhdessä päivässä.” (s. 16)

KIRJAT
Margaret Atwood:
Vanhaa rakkautta – Kertomuksia
Novelleja
Suom. Hilkka Pekkanen
Otava 2024, 286 s.

Osa tekstistä on, myös kirjailijan itsensä mukaan, omaelämäkerrallista. Ei siis autofiktiivistä, vaikka Nellin ja Tigin hahmot, joista tekijä on kirjoittanut ennenkin, perustuvat enemmän tai vähemmän Atwoodiin ja hänen elämänkumppaniinsa Graeme Gibsoniin (1934-2019). Nellin ja Tigin novellit, kuten naisen leskeydestä kertova Puulipas, ovat koskettavia. Atwood onnistuu Puulippaassa kirjoittamaan menetyksen aiheuttamasta surusta lähes yhtä vaikuttavasti kuin esseisti Joan Didion muistelmateoksessaan Maagisen ajattelun aika (suomeksi 2007).

ATWOODIN KERRONTA muistuttaa realistisessa absurdiudessaan yhdysvaltalaisen George Saundersin vastaavaa. Vanhaa rakkautta -kertomuksissa notkeamieliset henkilöhahmot törmäävät ihmisten ja universumin joustamattomuuteen. Heitä merkitsevä murhe saattaa hyvinkin johtua siitä, että Atwood menetti pitkäaikaisen kumppaninsa Gibsonin dementialle vuonna 2019. Niinpä nainen on ymmärrettävän kiinnostunut kuoleman kaltaisista teemoista.

Atwood ei pelkää neuvoa nuorempiaan. Hänessä ei ole kuitenkaan onneksi hitustakaan ärsyttävää opettajaa, vaan hänen korkea ikänsä antaa hänelle yksinkertaisesti mahdollisuuden tarkastella asioita laajemmasta perspektiivistä. Vanhaa rakkautta liikkuukin vapaasti muistin ja vuosikymmenten kerroksissa. Välillä piipahdetaan jopa sekä kaukaisessa menneisyydessä että tulevaisuudessa.

Atwood on liberaali feministi – siis varsin tyypillinen kanadalainen. Hänen kirjaansa sisältyvässä Vainajan haastattelu -novellissa keskustellaan sattuvasti poliittisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä tammikuussa 1950 menehtyneen George Orwellin kanssa. Fiktiivinen Orwell sanoo järkevästi: ”Täydellinen on hyvän vihollinen.” (s. 95) Kuinka ollakaan, Atwood on puhunut samasta asiasta ja arvioinut, että meidän ajallemme ominainen täydellisyyden tavoittelu johtaa muun muassa nuorten lisääntyneisiin mielenterveysongelmiin.

Ilmastonmuutokseenkin otetaan kantaa, joskin vain ohimenevissä pyyhkäisyissä. Proosassa saatetaan elää tuskallisen helteistä kesää, eikä raaka sää ole enää poikkeus, vaan siitä on tullut aivan tavallista: ”Vielä parin asteen lämpötilan lisäys, ja haihdumme kaikki savuna ilmaan, hän miettii, mutta emme ehkä ennen kuolemaani.” (s. 124)

Aika kaareutuu Atwoodin ajatuksissa. Toinen maailmansota, johon kirjailija sai tuntumaa vanhempiensa kautta, tuntuu sekin tapahtuneen vasta eilen, ja väreilee pelkona ilmassa. Sotilaallinen konflikti voi alkaa taas: ”Kaikki saattaisi pyyhkiytyä hetkessä olemattomiin. Savun pelmahdus vain, ja heidän elämänsä pirstaleet sinkoutuisivat ilman halki.” (s. 201)

LIIALTA RASKAUDELTA Vanhaa rakkautta pelastuu helposti Atwoodin mielikuvituksen, huumorintajun ja inhimillisten heikkouksien ymmärtämisen takia. Vuodet vierivät, mutta ihmiset eivät vanhoinakaan osaa olla hölmöilemättä. Ikämieheksi tai -naiseksi päätyminen on nöyryyttävää. Fyysiset ja henkiset voimat hupenevat, mutta tosiasioita ei haluta hyväksyä tai edes ajatella.

Toisaalta korkea ikä mahdollistaa, vaikkakaan ei kaikille, turhan pikkumaisuuden unohtamisen. Atwood myös nauraa typeryyksillemme hyväntahtoisesti esimerkiksi valitsemalla erääksi kertojakseen naisruumiiseen siirtyneen maakotilon.

Kanadalaisen tuoretta proosaa on epäilty ideologiseksi, mutta koska vaikkapa kulttuuriin liittyvät väännöt ovat valitettavasti jälleen ajankohtaisia, niin niistä ei oikeastaan voi olla kirjoittamatta. Atwood ja Saunders, kaksi neroa, osaavat välittää yhteiskunnallisia ajatuksiaan muuttumatta saarnaajiksi.

Vaikka romaania luonnehditaan usein kuningaslajiksi, niin novellitaiteessa on pidempää muotoa enemmän liikkumavaraa. Atwood hallitsee molemmat lajit. Vanhaa rakkautta -tarinat ovat tasaisen laadukkaita ja Hilkka Pekkasen suomennos on hieno. Teos ei ole kaikkein loistavinta Atwoodia, mutta sen teksti on edelleen hämmentävän varmaa ottaen huomioon, että sen tekijä on jo 85-vuotias.

 

AVAINSANAT

Stubbilta tulossa kirja, jonka ”suunta muuttui” 2022

Kustannusyhtiö Otava julkaisee elokuussa presidentti Alexander Stubbin kirjan Vallan kolmio – Murroksen aikakausi ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus.

Stubb käsittelee kirjassaan kylmän sodan päättymisen jälkeen luodun maailmanjärjestyksen murrosta.

-  Tavoitteeni oli kirjoittaa teos teknologian ja kansainvälisen politiikan vaikutuksesta maailmanpolitiikkaan. Kirjan suunta muuttui, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Ei tarvinnut olla kansainvälisen politiikan ammattilainen ymmärtääkseen, että käynnissä oli murros, Stubb kommentoi Otavan tiedotteessa.

Maailmanpolitiikan analysoinnin ohella Stubb kertoo kirjassa kohtaamisistaan maailman johtajien kanssa poliittisen uransa aikana.

Stubb kirjoitti suurimman osan kirjasta ollessaan Eurooppa-instituutin professorina Italian Firenzessä ennen presidenttikauttaan.

Kirjan alkuperäisversio on kirjoitettu englanniksi. Suomeksi käsikirjoituksen on kääntänyt Kyösti Karvonen. Kirja ilmestyy suomeksi 21. elokuuta 2025

AVAINSANAT