VALIKKO

Kirjavisa: Sukusuruja vihreältä saarelta

Rolf Bamberg

Vastaussato toi valoa kaamokseen: nyt päästiin jo kaksinumeroiselle luvulle. Määrän lisäksi laatu ja tasainen sukupuolijakauma lämmittivät visaprokuraattorin mieltä.

Mauri Niemi suoltaa visakirjasta faktat kuin kirjallinen älylaite:

”Tekijä: Anne Enright, teos: Valvojaiset.

Anne Enrightin romaani Valvojaiset (The Gathering, 2007) kertoo Veronica Hegartyn perheestä. Veronica on keski-ikäinen nainen, joka palaa kotiin Irlantiin hautaamaan itsemurhan tehneen veljensä Liamin. Veronican lapsuus oli traumaattinen, sillä hänen isänsä oli väkivaltainen alkoholisti. Liam oli Veronican lempiveli, ja hänen kuolemansa on järkytys Veronicalle. Se on tarina surusta, menetyksestä ja perhesiteistä. Romaani on myös tarina Irlannin historiasta ja yhteiskunnasta.

Valvojaiset on saanut Booker-palkinnon ja Anne Enright on Royal Society of Litteraturen jäsen, kuten vihjekin antoi ymmärtää.”

TAAS MUKAAN leikkiin lähtevä Raila Rinne näkee vähän skeptisesti vihreän saaren kirjailijoiden mahdollisuudet Suomen nykyisillä kirjamarkkinoilla:

”Kun vihjeessä mainitaan Euroopan reunat ja nimi Liam, lukijan ajatus löytää heti Irlannin. Tuosta kirjallisuuden keitaasta on työlästä ponnistella suomennetuksi, koska tien täyttävät brittiläiset ja yhdysvaltalaiset kirjailijat, hekin niin palkittuja ettei yksi Booker siinä kesää tee.

Vaan tekeepäs, teki Otavassa vuonna 2010, kun se julkaisi kolme vuotta aiemmin Bookerin saavuttaneen Anne Enrightin romaanin Valvojaiset. Kirjassa Veronica muistelee laajaa sisaruskatrastaan, josta mainittu Liam on ollut hänelle läheinen veli samalla kun hän matkustaa Brightoniin noutamaan tämän veljensä ruumista kotiin Irlantiin. Muistoissa asuvat vahvasti myös kertojan isovanhemmat Ada ja Charlie. Välillä ainakin tätä kirjoittava lukija jo kyllästyy matkantekoon ja muistoihin, eikö Liamia tavata vieläkään.

Anne Enright työskenteli pitkään tv-tuottajana ja ohjaajana Irlannin RTE:ssä ennen kuin siirtyi kirjoittamaan. Hänen tuotannostaan on Helmet-kirjastojen mukaan suomennettu Valvojaisten lisäksi vain Unohdettu valssi, mutta englanninkielisiä teoksia on lainattavissa useita.

Taas kerran Kirjavisa sai etsimään aavistelemaani kirjailijaa ja tätä teosta kirjastosta ja tutustumaan niihin. Kiitos ohjauksesta hyvän kirjallisuuden pariin!”

Juhani Niemi tarttuu samaan maantieteelliseen ”koordinaattiin”.

Amerikasta Euroopan laidalle, siis Irlantiin kai suuntaamme. Hiljattain visassa oli ruotsalainen Anne Swärd, Ruotsin akatemian jäsen. Tällä kertaa kyseessä on Royal Society of Literaturen jäsen, irlantilainen Anne Enright. – – –

Valvojaiset-eoksen rakenne kierryttää kiehtovalla tavalla mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Se kaikki on läsnä kaikessa. Enrightin teos on kerronnallinen lankakerä täynnä erilaisia johtolangan pätkiä. Mennyt nähdään useista näkökulmista, mutta lopulta kaikki on Veronican omaa näkökulmaa, hänen muistoistaan, ainakin oletettavasti ne ovat oikeita muistoja. Muisto ei koskaan ole vain muisto, vaan samalla muisto muistosta. Valvojaiset on mielestäni hyvä, muttei suinkaan mikään helppo kirja. Sen tarina on rankka ja kieli vahvaa.”

PALUUN VISA-AREENALLE tekevä Jaana Pikkarainen-Haapasaari arvioi teosta ytimekkäästi näin:

”Kirja on tiukka, rankkakin kertomus perheestä, jolla on tummia salaisuuksia. Kirjan loppu ei kuitenkaan ole aivan niin synkkä kuin voisi olla. Siitä löytyy hienoista valoisampaan suuntaan kääntymistä. Tai ehkä muisti muokkaa meidän muidenkin muistoja samoin.”

Jari-Pekka Vuorela on pykälän tylympi.

”Suoraan sanoen muistan ihmetelleeni, miten näin tylsä kirja on saanut Booker-palkinnon, mutta ehkä siitä löytyisi jotakin syvempää, jos siihen palaisi. Mieluummin kyllä palaisin ihan fyysisesti Dubliniin.”

Sirpa Taskista ovat säväyttäneet kirjan naiskuvat.

”Ilmeisesti Booker-palkintoraati ei hätkähtänyt alatyylisistä ilmaisuista, kun se palkitsi Anne Enrightin kirjan Valvojaiset vuonna 2007. Irlannin lähihistorian liittäminen perheen taustaan ja lasten seksuaalisen hyväksikäytön paljastaminen ovat tietysti painavia teemoja, katolisessa Irlannissa varmaan myös itsemurha. Stereotyyppisestä kerronnasta poiketen romaanissa on lumoava, lasten kärsimyksistä piittaamaton isoäiti, ja lumoava, alituisten raskauksien hajottama äiti. Isällä on sivurooli kahdentoista lapsen perheessä.

MAURI PANHELAINEN pohtii niitä Euroopan reunoja.

Osallistuin joskus 1980-luvulla Dublinissa suomalais-irlantilaiseen seminaariin, jonka teemana oli Euroopan reuna-alueet. Seminaarin irlantilainen avaaja ripusti osallistujamaat ja meidät, niiden kansalaiset taitavasti toisiinsa yhteisillä piirteillä: olemme samaa sukua, sillä tuhat vuotta sitten viikingit kävivät kylvämässä siementään Irlantiin, meillä on samanlainen ekstaattinen humaltumisen kulttuuri ja meidän elämäämme on vuosisatoja varjostanut paha ilkeä naapuri idässä.”

Myös Vexi Lehto arvostaa irlantilaista kulttuuria, mutta…

”Irlanti on kulttuurin suurvalta, matkailumainonnan mukaan iloinen vihreä saari. Maan ja saaren historia on kuitenkin surullinen, kansaa on alistettu jakeskinäistäkin riitaa on ollut. Katolilaisuus lienee antanut voimaa taistelussa Englantia vastaan mutta se on myös kangistanut yhteiskunnan kehitystä. Köyhyys ei myöskään ole mikään iloinen asia. Surusta ja murheesta syntyy upeata musiikkia ja kirjallisuutta.Visakirja on varmasti oiva opas irlantilaisuuteen ja elämään

Tarmo Tikkakaan ei ollut kirjaa lukenut – vielä.

”Taas kävi niinkuin usein viime aikoina. Haettavan kirjan sain luettavaksi niin myöhään, että en sitä ehdi kuin selailla ennen vastausajan umpeutumista. Toisinaan sitä en saa lainkaan. En toistaiseksi ole suostunut lukemaan kirjoja netistä, enkä kuuntelemaan niitä. Niistä ilmeisesti löytyisi laajat kirjastot.

Mutta, kirja kädessä lukien saan aikaa ajatella, pohtia, eläytyä tapahtumiin ja tutustua henkilöihin. Luen siis nekin kirjat, joihin en kunnollisesti ehdi vastata. Minulle ne ovat uusia.

Tämän tekijän jäljille pääsin enemmän tuurilla kuin taidolla. Vihje Euroopan reunasta kuulosti siltä, että Irlantihan sen täytyy olla. Kokeilin googlaamalla löytyykö Anne (vihje) nimellä olevaa kirjailijaa ja löytyihän sieltä Anne Enright, minulle tuntematon kirjailija, jolta on käännetty mm. Valvojaiset. Kirja vaikuttaa olevan perheessä salattujen asioiden ja sen seurausten pohdintaa syyllisen löytämiseksi. Teksti näyttää olevan varsin kovaa, raakaakin. Sen näen ja tunnen, kunhan saan kirjan luetuksi.”

Muita tietäjiä tällä kertaa olivat Unto Vesa, Satu Kaarenoja ja Helena Nurmio. Palkinto Jaana Pikkarainen-Haapasaarelle ja näin joulunalisviikkojen anteliaisuustunnelmissa ylimääräinen kannustuspalkinto vielä Tarmo Tikalle. (rb)

Visasitaatti 17

Nyt esillä on genrensä edustajana korkealle kohotettu eli useammalla palkinnoilla ja poikkeukselliseksi katsottavalla palkintoehdokkuudella huomioitu kirjailija. Vanha leipätyönsä on varmasti ollut hänelle avuksi tämän romaanimuodon haltuunottoon, mutta hänen nykyinen työmaansa on päättäjätasolla. Finlandia-palkinto on muuten voitettu melkein samannimisellä teoksella kuin nyt kysyttävä.

Siis mikä, kuka? Vastaukset sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään 27.11. klo 16.00 mennessä. (Huom! Tämän visan printtiversioon onlipsahtanut väärä, vasta tätä seuraavalle visalle pätevä palautuspäivämäärä.) Yhdelle palkinto

”Joku ensihoitajista kyselee Ollin henkilötunnusta. Kukaan ei tiedä sitä. Koistinen ilmoittaa kysyvänsä päivystäjältä. Olli alkaa luetella tunnusta, ja vasta kun hän on päässyt loppuosaan, ensihoitaja tajuaa kuunnella ja kysyä uudestaan. Hän on yllättynyt, ehkä siksikin, ettei itse ymmärtänyt kysyä sitä Ollilta.
– Hei, jalat edelläkö meinaatte kyytiin pistää, älähtää Olli, kun häntä työnnetään sisään ambulanssiin. – Ei muuten onnistu.”

AVAINSANAT

Kirja-arvio: ”Eihän täällä ole vitsejä!” – Neil Hardwick on opettanut suomalaisille komediasta paljon

Neil Hardwick - mies, joka toi sitcomin Suomeen.

Muistelmateos alkaa virkkeellä ”Tämä päivä oli käännekohta elämässäni: minä kuolin.” Se päättyy vielä kiteytyneempään klassikkolausahdukseen ”Hyvää ötyä.” Jo tämä pistää arvelemaan, että kirjoittajan on täytynyt olla elämässään vakavasti huumorin kanssa tekemisissä.

Sitähän Neil Hardwick toden totta on ollut, kuten kaikki – ja tarkoitan, kaikki – 1970-80-luvun suomalaisessa, paljolti tv-viihteen muovaamassa yhtenäiskulttuurissa eläneet tietävät. Monet tietävät hänet myös lukuisista teatteriohjauksistaan, enimmäkseen hauskoja nekin, jotkut ehkä jopa hänen humoristisista kirjoistaan.

Hardwickin muistelmateoskin on hauskalla, vähän epäkorrektilla tavalla vinksahtanut. Siksi kai sen nimi on Poistetut kohtaukset ja alaotsikko on Muistelmat, jotka molemmat on kansitekstissä yliviivattu.

Muistelija on kehittänyt kelailuilleen kehystarinan, jossa hän on tyttärensä luota päivällisiltä kotiinsa talvipimeällä palatessaan kaatunut rollaattorinsa kanssa luminhankeen palvelutalonsa takapihalle. Ollaan ”rauhallisella kadulla vanhusten kaupunginosassa” ja oletettavissa on, että paikalle ”ei tule ketään ennen varttia vaille kahdeksaa aamulla.” ”Ehdin kuolla siihen mennessä.” Äänensä hän toteaa olevansa niin heiveröinen, etteivät avunhuudot kanna mihinkään.

Mahdollista sattumalta paikalle osuvaa auttajaa odotellessa on hyvää aikaa muistella. Ei, Neil Hardwickin elämä ei kliseisesti juokse filmnauhana hänen silmissään. Dramaturgisessa mielessä hän pikemminkin katsoo menneisiin vuosikymmeniin nykykielellä sanoen klippeinä tai vanhanaikaisemmin fragmentteina.

IHMEEN PALJON Hardwick saa mahtumaan kirjan vain 214 varsinaiseen tekstisivuun. Tai siis niihin tunteihin, joina hän tantereessa makaa (minkäänlaista aikamäärää hän ei ahdinkonsa kestolle anna). Mitään kronologiseksi määrittyvää ei kirjan muistumissa ole. Muistojen sirpaleet poukkoilevat vapaasti lähimenneisyydestä lapsuuteen ja nuoruuteen Englannissa, 1990-luvun alun vakavan masennuksen kaudesta takaisin Suomeen ihastuksen perässä matkaamiseen tai suomalaiseen televisiohistoriaan jääneistä 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun komediasarjojen kaudesta tas Englantiin Cambridgen King’s Collegen opiskeluvuosiin.

KIRJAT
Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset
Muistelmat
Suom. Tero Valkonen
WSOY 2025, 222 s.

Noina collegevuosina kuului muuten kutsu Capenhurstin ydintutkimuslaitokselle, jonne fysiikassa ja matematiikassa lahjakasta nuorta Neiliä pyydettiin harjoittelijaksi. Sen myötä hänen piti allekirjoittaa Official Secrets Act, tiukka salassapitosopimus, jonka rikkomisesta sanktiot olivat hänen mukaansa kovat. Kirjassaan Hardwick vähän availee uraanitutkimuksiaan, mutta ei isommin: ”Voisin väittää, että jos kertoisin yhtään enempää, rikkoisin Official Secrets Actia, mutta se olisi surkeaa leveilyntapaista. Todellisuudessa en muista yksityskohtia.”

Näissä kirjan Britannia-paloissa ollaan sellaisten juttujen äärellä, joista harvempi on aiemmin päässyt kuulemaan tai lukemaan. Niihin kuuluvat myös hänen varsin kipeät muistonsa perhesuhteistaan. Opettajaisästään Neil toteaa, että tämä oli ”aktiivinen konservatiivi ja kirkkokuoron jäsen – – – ja kampanjoi vahvasti sitä vastaan, että naiset hyväksyttäisi jälkimmäisen jäseniksi. Useimpien sodan aikana palvelleiden miesten tapaan hän oli myös rasisti.” Silti: ”Annan kaiken hänelle anteeksi, koska hän oli mukava kaveri.”

Äiti ei anteeksiantoa juuri saa. ”Äitini oli sosiopaatti, joka vihasi kaikkia, myös lapsiaan.” Hardwick kertoo äitinsä suosikkitokaisun miehelleen olleen ”kuole jo!”, ja kertoo tämän tuhonneen hänen siskonsa ”tavalla, josta kuulin vasta seitsemänkymppisenä, ja toivon, etten olisi kuullut silloinkaan.”

KIINNOSTAVIMMILLAAN kirja on Hardwickin muistellessa töitään teatterin parissa, hauskimmillaan tv-viihteen tekemistä kelailtaessa ja henkilökohtaisimmillaan mutta myös kitkerimmillään, kun muistelija ruotii omaa, vaikeaan eroon päättynyttä avioliittoaan.

Teatterimuistoista herkullisimmaksi nousee 2000-luvun alkuvuosina Helsingin kaupunginteatterissa pyörinyt Ronald Harwoodin kirjoittama Kvartetti, jota Hardwick ei ensisijaisesti olisi edes halunnut ohjata. Oopperalaulajien vanhainkotiin sijoittuvan komedian näyttelijäkvartetin muodostivat neljä rakastettua veteraania, Kyllikki Forssell, Ritva Valkama, Lasse Pöysti ja Pentti Siimes, joista jokaisen kanssa ohjaajalla oli omanlaistaan säätöä, vähiten Valkaman, eniten Forssellin ja Siimeksen. Näin Hardwick kertoo Forssellista: ”Hän kapinoi avoimesti. Hän ei noteerannut minua, vaan alkoi ohjata itse.”

Harjoitusvaiheen vaikeuksista huolimatta Kvartetista tuli megamenestys, se pyöri kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä kymmenen vuotta loppuunmyytynä. Tosin Hardwick oli ehdottanut teatterinjohtaja Asko Sarkolalle ohjattavakseen irlantilaiskomedian Kiviä taskussa, mutta tämä antoi sen Pentti ”Bona” Kotkaniemen työstöön. Martti Suosalon ja Mika Nuojuan kaksin esittämä 15 roolin komedia on Hkt:n ohjelmistossa yhä. Ensi-illasta tulee lokakuussa kuluneeksi 23 vuotta!

Se kuuluisa ”Suuri yleisö” tuntee Hardwickin kädenjäljen hänen tv-kakkoselle ohjaamistaan komediasarjoista, jotka nekin pyörivät uusintoina ja Yle Areenassa päättymättömästi. Hardwick toi kirjoittamillaan sarjoilla Tankki täyteen, Reinikainen (nämä yhdessä Jussi Tuomisen kanssa) ja Sisko ja sen veli sitcomin Suomeen, mistä riittääkin hupaisaa kerrottavaa, sillä Yleisradiossa ei moisesta käsitteestä tiedetty 1970-luvun lopussa juuri mitään, mutta suomalainen sellainen siellä haluttiin ohjelmistoon saada.

Sitcomin suomalaisen päänavauksen ytimessä olivat Vilénit (Ilmari Saarelainen, Sylvi Salonen, Tauno Karvonen).

”Eihän täällä ole vitsejä! Komediakäsikirjoitus ilman yhtään vitsiä!” kuului kakkosen tuolloisen ohjelmapäällikön ensireaktio sarjatarjokkaasta, jonka avausjakson ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana kukaan henkilöistä ei sano mitään.

Kriitikotkaan Jukka Kajavan johdolla eivät alkuun kotitekoiselle sitkomille lämmenneet. Mutta kansa tykkäsi.

Päälaellelleen asetelma kääntyi Hardwickin kunnianhimoisimman ja itse parhaanaan pitämänsä tv-sarjan kohdalla. 1991 ensiesitetty Pakanamaan kartta koettiin epälineaarisuudessan kansan parissa liian vaikeselkoiseksi, mutta kriitikot taas pitivät siitä enemmän.

KIRJA ON pullollaan Neilin ja eri ihmisten kohtaamisia työn ja taiteen merkeissä. Jotkut satunnaisia, toiset verkostoututumisen ja yhteisten töiden kautta tapahtuneita. Ihmisiä tulee ja menee samankaltaisena vuona kuin koko kirjan tajunnanvirtainen perusvire. Krzysztof Kieslowskista Aku Louhimieheen, Jussi Jurkasta Hannele Lauriin tai Michael Fraynista Jouko Turkkaan.

Muistelmateokseksi Poistetut kohtaukset on kronologiaa kaihtaessaan virkistävän epäortodoksinen sekä itseironisessa ja sarkastisessa huumorissaan myös epäsuomalainen. Itseriittoinenkin se on mutta sanotaan näin, että sopivissa määrin.

Ennen kaikkea se avaa uudenlaista näkymää niin televisio- kuin teatterityöhön, mutta myös niitä tehneeseen nyt 76-vuotiaaseen mieheen, joka kirjansa pahaenteisestä kehyskertomuksesta huolimatta on yhä keskuudessamme.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Sienikausi tulee, mutta mikä on suhteemme tähän eliökunnan pimeään aineeseen ?

Kangashaperotkin alkavat pulpahtaa maan pintaan jo heinäkuussa.

Monet pitävät sieniä kasveina, mutta se käsitys on väärä. Tätä harhaluuloa ei kuitenkaan ole syytä hävetä, sillä sienten perimmäisestä olemuksesta tuli täysi varmuus vasta 1950-luvulla, siitäkin huolimatta, että ne kuuluvat telluksen asukkaista vanhimpiin.

Sienet eivät siis ole kasveja mutta eivät eläimiäkään Tämä epämääräisyys ja se , että monet sienet syntyvät limasta, mädästä tai puiden juurilla, sai ihmiset jo antiikin aikoina epäluuloiseksi näiden kummajaisten suhteen. Monien sienten myrkyllisyydestä oltiinkin hyvin tietoisia.

Sienten eläimistä ja kasveista erottava tunnusmerkki ovat niiden juuret, rihmasto, ja se, että juuri rihmastojen avulla ne pystyvät elämään symbioosissa muiden kasvien ja eläinten kanssa.

Sienten epämääräinen häilyminen kasvi- ja eläinkunnan välillä sai 1700-luvulla lääkäri ja kasvitieteilijä Rémi Villemetin ehdottamaan, että sieniä varten pitäisi perustaa uusi eliöluokka, pseudozoolito­fyytit.

Emeritusprofessori ja biologi Matti Vuento käy kirjassaan Hämmästyttävät sienet läpi sienten, niiden tutkimuksen ja ihmisten sieniin suhtautumisen historiaa antiikista tähän päivään.

VUENTO KÄY ruotii kirjassaan huolella myös myös jäkälien historiaa, ja päätyy siihen, että suurin osa jäkälistä muodostuu levän ja sienen symbioosista. Mutta joissain voi olla vielä bakteeriyhteisö mukana. Symbioosia ansiosta jäkälät pärjäävät ääriolosuhteissa, joissa ei juuri mikään elä ja kasva, kuten esimerkiksi Etelämantereen kuivissa laaksoissa, joissa lämpötila vaihtelee nollan ja 50 pakkasasteen välillä.

”Mikäli Marsia päätetään joskus yrittää asuttaa, ensimmäisten sinne suuntaavien avaruusmatkailijoiden olisi syytä ottaa mukaan jäkäliä. Jos näin tapahtuisi ja yritys syystä tai toisesta epäonnistuisi, kaiken kestävät jäkälät jäisivät hyvinkin mahdollisesti edustamaan elämää maapallon ulkopuolella”, Vuento kärjistää.

KIRJAT
Matti Vuento: Hämmästyttävät sienet
Eliökunnan pimeää ainetta valaisemissa
Gaudeamus 2025, 376 s.

Vuento esittelee sieniä ja niiden ominaisuuksia ja vaikutuksia ihmisiin, eläimiin, kasveihin ja koko eliökuntaan monipuolisesti. Sienet parantavat, sairastuttavat, ravitsevat, myrkyttävät… Niitä voidaan käyttää paitsi ravintona myös muun muassa lääkkeinä, käymisprosessissa, tajunnan laajentamisessa, ilmastonmuutoksen torjunnassa ja bioaseina.

Vuento pohtii, omaavatko nämä kaikkeen melkein kykenevät ihme-eliöt lisäksi älyn lahjoja.

”Sienillä on monimutkaisia vuorovaikutussuhteita ympäristönsä ja muiden eliöiden kanssa. Esimerkkejä ovat molekyylitason kaksintaistelu patogeenisen sienen ja sen isännän välillä sekä sienen ja kasvin keskinäinen viestintä sienijuurissa. Kyky näihin on kehittynyt osapuolille evoluution pitkässä juoksussa. Missä kulkevat sientenvuorovaikutuskykyjen rajat? Ovatko sienet älykkäitä ja onko niillä kenties peräti mieli, kieli ja tietoisuus?”.

Mitä miettii rikkikääpä vanhan puun kyljessä? (Kuva: Arja Jokiaho)

Älyä pidetään yleensä vain ihmisen ominaisuutena, mutta tällöin unohtuu evoluution opetus , jonka mukaan selvää rajaa ihmisten ja muiden eliöiden välillä ei löydy. Ja ihminenhän on osa eliökuntaa. Vuento käy tätä prolematiikkaa perusteellisesti läpi, ja löytää heti alkuun sieniltä aisteja, jopa tietynlaisen näköaistin. Myös käyttäytyminen on älykästä, mutta tähän joku voi huomauttaa, että kaikki oliot ja eliöt maailmassa kiviä ja muuta kuollutta ainetta myöten käyttäytyvät omalla tavallaan älykkäästi, jopa matemaattisen tarkasti. Ne eivät vain tiedä sitä.

TUTKIMUKSET OVAT osoittaneet että sienirihmastolla on ainakin muisti. 2020-luvulla keskustelu sienen mielestä sai tulta, kun huomattiin että sienten soluissa esiintyy sähköisiä ilmiöitä. Sähköiset värähtelyt kuljettavat informaatiota, eli liittävät näin rihmastot sisäiseen kommunikaatioon. Jonkinlainen tietoisuus sienillä on, mutta tietoisuus tietoisuudesta, eli itsetietoisuus sekä kieli ovat ihmisen yksityisomaisuutta, ainakin evoluution nykyisessä vaiheessa.

Summauksena voi todeta, että näiden pienten eliöiden poikkeuksellisesta suuruudesta kertoo jo se, että tähän arvioon poimitut esimerkit ovat vain pienehkö osa siitä mitä Matti Vuento kirjassaan sienistä kertoo.

Sienet ovat jo miljardeja vuosia ”kansoittaneet” maapalloa, ja niillä on ainutlaatuinen kyky muuttaa muotoaan ja sopeutua lähes millaiseen ympäristöön tahansa. Siksi on vielä pitkä matka siihen, että tämä eliökunnan pimeä aine olisi kokonaan tai edes suurimmaksi osaksi valaistu.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Surutyötä läpi hyvien ja huonojen muistojen

Elämää ei kannata suunnitella liian tarkasti. Tämä tuo esiin ruotsinsuomalainen muusikko Anna Järvinen (s. 1970) romaanissaan Arvaamaton.

Omaelämäkerrallisessa kirjassa Anna-päähenkilön äiti Ulla kärsii muistisairaudesta. Tytär joutuu huolehtimaan lähimmäisestään esimerkiksi pelastamalla tämän kaupungilta keskellä yötä.

Äidin sairauden etenemisen ja siihen liittyvien käytännön asioiden hoitamisen lisäksi teoksessa käydään läpi Annan muistoja, sekä hyvä että huonoja. Edelliset ovat välähdyksiä, jälkimmäiset traumoja. Anna pelkää, ettei hänen murheelleen jää tarpeeksi tilaa: ”Se kävi tietenkin liian nopeasti. Tavalliseen tapaan en ymmärtänyt käyttää aikaani hyvin. Ja kun jäin huolehtimaan laskuista ja huonekaluista, kyvyttömyyttäni ilmaista surua saattoi ymmärtää ja selittää yksinkertaisesti käytännön syillä.” (s. 139)

Vuosikymmenet ovat sujahtaneet ohi nopeasti ja tytärkin huomaa olevansa jo viisikymppinen. Suomesta on muutettu Ruotsiin, ja vaikka kovin pahoja painajaisia ei ole koettu, taiteilijaluonne Anna kokee yhä olevansa sopimaton. Hän kummastelee, miksi on pärjännyt oikeastaan aika hyvin.

Hän on silti joutunut huolehtimaan äidistään, eikä ainoastaan tämän sairastaessa, ja olemaan käytännössä perheen aikuinen. Isäkin jätti levottomuuttaan ja tyytymättömyyttään Ullan, ja vieläpä naisen ollessa raskaana. Perheenjäsenet ovat pärjänneet, eivätkä ole enää riidoissa, mutta Anna huomaa herkästi puutteita itsessään ja muissa. Ahdistus kalvaa, mutta nainen pystyy sentään purkamaan tuntojaan taiteeseensa, kuten musiikkiinsa.

KIRJAT
Anna Järvinen:
Arvaamaton
Suom.Raija Rintamäki
Teos 2025, 146 s.

SYYTTÄÄKÖ ÄITI tytärtään aviomiehensä menettämisestä? Mahdollisesti, mutta romaanissa vihjaillaan, että yhtä hyvin Ulla voi olla autistinen. Hänen kommunikaationsa muistellaan olleen töksäyttelevää. Ristiriitaisia signaaleja on erityisen vaikea käsitellä. Muistisairauden runtelemana äiti vaikuttaa nimittäin unohtaneen vihansa ja vakuuttelee tyttärelleen rakkauttaan.

Voiko hänen sanoihinsa luottaa? Arvoituksellinen lähimmäinen muuttuu arvaamattomaksi, ja molemmat tilat ovat Annalle stressaavia. He toki muistuttavat toisiaan enemmän kuin tytär haluaisi myöntää. Anna ei osaa luottaa äitiinsä, vaikka onkin oppinut molemmilta vanhemmiltaan, heidän osin vahingollisesta esimerkistään, itsenäisyyttä: ”Siinä mitä päätän tehdä on kyse selviytymisestä.” (s. 55)

Isä on kuitenkin ollut sen verran poissaoleva hahmo, ettei tytär ole osannut kaivata tätä, vaan on etsinyt äitiään mailta ja mannuilta. Oikean kasvattajan ja suojelijan otettua etäisyyttä korvikekin olisi kelvannut: ”Kouluterveydenhoitaja jakeli nasevia neuvoja minulle äitinä ja minulle naisena. Imin ne itseeni ja luotin. Jotkut rauhoittivat minua kuten kaverin äiti lapsuuden yönä. Toisia ihailin lähietäisyydeltä. Kaikkia kannan mukanani.” (s. 106)

Sinnittelystä voi joutua kärsimään. Se ei takaa onnellisuutta, vaan saattaa johtaa neurooseihin, kuten on tapahtunut Arvaamattoman Annalle. Tytär esimerkiksi ajattelee äidistään, ”että koko sairaus on järjestetty jonkinlaiseksi lopulliseksi rangaistukseksi minulle.” (s. 80) Ero heidän välillään syntyy Annan kyvystä itsereflektioon: ”Tajuan että tämä on itsekeskeistä mutta niin voi hyvin olla.” (s. 80)

ROMAANIN HENKILÖKOHTAISUUTTA korostetaan myös sen kannella, johon on valittu äidin ja tyttären yhteistä aikaa tallentanut sirpaloitunut kuva Anna Järvisen perhealbumista. Fiktion lajityyppi sallisi enemmänkin irrottelun, mutta tekijä haluaa selvästi pysyä lähellä totuutta.

Kyse on silti tulkinnanvaraisuudesta, kuten kaikissa tarinoissa. Näkökulma on Annan, ja vaikka hän on luotettavan oloinen kertoja, hänenkään muistinsa ei ole aukoton. Vapauksia otetaan täydentämällä proosallisempia lukuja lyyrisemmillä. Ne ovat fragmentaarisuudessaan kuin pätkiä päiväkirjasta tai proosarunosta: ”Kun ajoin töistä / missä nuoret olivat sanoneet Anna sinä olet esteetikko, / opettajissa ei yleensä ole tyyliä, mutta sinussa on / ja olin tuntenut että kaikki on hyvin / että mikään ei pilaisi hyvää tuultani tai pahoittaisi mieltäni / että minä hoitaisin kaiken / muuttaisin / tarttuisin uusiin projekteihin.” (s. 136)

Tiivistä ja lyyristä Arvaamatonta voisi luonnehtia terapiakirjaksi. Siinä on kyse surutyöstä, jossa vanhemmalle yritetään antaa anteeksi, ennen kuin hänestä luovutaan. Tervettä ja kannatettavaa. Romaanin aihekin on tärkeä, vaikka muistisairauden ja traumojen kaltaisista teemoista ei päästä kovin paljon normaalia terapiapuhetta pidemmälle. Raija Rintamäen suomennos on moitteeton.

Vapautumista kohti pyritään, mutta sinne asti ei aivan päästä. Kenties Arvaamaton saa vielä jatkoa, tai sitten joudumme myöntämään elämän jäävän keskeneräiseksi. Kuten kohtuutonta vastuuta harteillaan kantanut Anna musertavasti toteaa: ”Kun on oma äitinsä, ei voi koskaan rentoutua.” (s. 144)

AVAINSANAT

Kirjavisa: Tarinoita neuvostojen maasta

Kevään visasesonki päättyi vastauspinoon, jolla hipoltiin kauden ennätystä. No, nobel ja keltaiset kannet…

Aloitetaan tuoreemmasta päästä, kun Saara Kuoppala ei liene näillä palstoilla aiemmin juuri esiintynyt.

”Kirjavisan sitaatti oli kiinnostava ja tuttu, vaikka ei ihan heti kelloja soittanutkaan. Pohdimme yhdessä puolisoni kanssa ja oli selvää, että teksti sijoittui Itä-Eurooppaan. Teos oli meidän kirjallisuuspiirissä luettavana samana keväänä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaa vuonna 2022. Tämä melkeinpä etnografinen teos avaa hyvin kuinka moninainen venäläinen ajattelu on ja miten Neuvostoliitto on sitä muovannut.

Kirja on Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu – Kun nykyhetkestä tuli second handia.”

Juhani Niemi edustaa kokeneempaa visakaartia.

”Teos on noin 700-sivuinen, joten luettavaa riittää, ehkä vähän liiaksikin, toisaalta mitä siitä nyt sitten olisi rajannut poiskaan.

Pelkona on, että jonkinasteinen Neuvostoliitto voi tästä sotkusta syntyä. Siksi Ukraina tarvitsee kaiken mahdollisen tuen.”

Edellisen Sukunimikaima Mauri kuittaa sen Nobelin, mutta jatkaa Ps:ssään vielä myös edelliskerran tekoälypohdintaa.

”Nobel kirjailijan moniääninen teos perustuu tavallisten ihmisten elämään ennen ja jälkeen Neuvostoliiton romahtamisen. Se kertoo niistä, jotka sortuivat ja niistä, jotka hyötyivät maailmaa mullistaneesta tapahtumasarjasta. Svetlana Aleksijevitš on tehnyt kirjaa varten valtavan työn kerätessään tarinoita eripuolilta Venäjää ja sen nykyisiä naapurivaltioita.

Neuvostoihmisen loppu on kuvaus siitä mitä totalitaarinen järjestelmä tekee ihmiselle ja kuinka vaikeaa on päästä entisestä eroon. Nykyisessä maailman tilanteessa jokaisen, joka haluaa ymmärtää nykyistä Venäjää, tulisi lukea tämä kirja.

PS. Edellisen visan tekoälyvastauksella ei varsinaisesti ollut tarkoituksena herätellä keskustelua, vaan nostaa kissa pöydälle. Eettisesti mielestäni kaikki keinot ovat visaratkaisun etsimiseen sallittuja, jopa kaverille kilauttaminenkin. Sen sijaan kirja-arvioinnin tekemiseen se on typerää. Nyt kun kirjailijoiden ja lukijoiden elämään tekoäly on tunkeutunut ryminällä, niin ehkä jatkossa sitaatit kannattaisi testata AI:llä, ettei ratkaisun löytäminen olisi liian helppoa.

Minulle kirjavisan oikean teoksen löytäminen tuottaa suurta riemua, varsinkin jos sen eteen joutuu tekemään paljon työtä. Lisäksi oman arvion tiivistäminen pariin lauseeseen on kiinnostavaa. Bonuksena tulee kyseisen kirjan lukeminen, jos sitä ei ole aikaisemmin tehnyt. Kirjavisa on esitellyt minulle monia kiinnostavia teoksia. Kiitos siitä.”

Kiitos kiitoksista. Juuri tuo viimeisen kappaleen sisältö tiivistää hyvin sen, mikä on ollut Kirjavisan perimmäinen missio kaikki sen 33 vuotta.

ALEKSIJEVITSHIN KOHTAAMAAN vastaanttoon tarttuu visaveteraani Mauri Panhelainen.

”Aleksijevits on ihmisten kertomuksia ja haastattelumenetelmää hyödyntäen kuvannut myös Afganistanin sodan vaikutuksia sotilaisiin sekä muun muassa Tsernobylin ydinkatastrofia. Omien sanojensa mukaan hän pyrkii kirjoillaan ’supistamaan historian ihmiseksi’. Kirjallisessa menetelmässään hän hyödyntää aitoja ihmisääniä ja tunnustuksia, todistajanlausuntoja ja dokumentteja. Hän on samanaikaisesti kirjailija, toimittaja, sosiologi, psykologi ja saarnaaja.

Venäjäksi kirjoittavan Aleksijevitsin kirjojen vastaanotto on ollut hyvin ristiriitainen. Toisaalta hän on saanut runsaasti varsinkin ulkomaisia kirjallisuuspalkintoja, mutta joutunut kotimaassaan oikeuteen syytettynä kuvaamiensa ihmisten halventamisesta ja historian väärentämisestä. Hän asuu nykyään Berliinissä.

Täällä suomalais-venäläinen teatteriryhmä on esittänyt hänen teoksiinsa perustuen kolme näytelmää lukion entisissä tiloissa Vuosaaressa. Ainakin keskimmäinen niistä, jonka olen nähnyt, Afganistanin sotaan perustuvat Sinkkipojat, oli poikkeuksellisen vaikuttava.”

Stefan Ek, kuten niin moni muu, sivuaa vastauksessaan myös Venäjän nykytilaa.

”Teos on viides ja viimeinen(?) osa dokumenttiromaanisarjassa, jota hän itse on kutsunut ’Utopian ääniksi – kertomus neuvostoihmisestä’. Aleksijevitšilla on varsin ainutlaatuinen kyky dokumentaarisessa lähestymistavassaan, hän luo monumentaalisissa ’ääntenromaaneissaan’ kollektiivisen autofiktion, joka perustuu runsaslukuisten, tuikitavallisten ihmisten hastatteluihin ja kertomisiin.

Luulenpa myös, että Aleksijevitšin lukeminen lisää rutkasti ymmärrystä siitä, miksi nyky-Venäjäkin on suistunut ihan tolkuttomaan ja surulliseen tilaan.”

Riitta Korhoselle meinasi tulla kiire, mutta onneksi vastaus oli lähellä.

”Kolme päivää vastausaikaa ja vihjeitä kitsaasti – en ala! Mutta tarkemmin katsoen sitaatti näytti haastattelupätkältä – eli kirjahyllystä käteen viime vuosien ehdottomasti tärkein lukukokemus: Svetlana Aleksijevitshin Neuvostoihmisen loppu.

Kirja on pakollista luettavaa, jos haluaa ymmärtää Venäjän nykymenoa ja sen yhä synkemmältä näyttävää tulevaisuutta. J. V. Stalinin ihailu ei ole kadonnut kansan syvistä riveistä minnekään, joten V. V. Putinin aloittama paluu vanhaan sopii hyvin liian monelle venäläiselle. Samoin kuin hyökkäys Ukrainaan.

Vuonna 2015 Nobelin saaneen Aleksijevitshin muita useiden satojen tavallisten kansalaisten haastatteluihin perustuvia teoksia ovat Sodalla ei ole naisen kasvoja, Sinkkipojat ja Thernobylistä nousee rukous. Paikoin ahdistavaa luettavaa nekin.

Aleksijevitsh syntyi vuonna 1948 Ukrainassa, isä oli valkovenäläinen ja äiti ukrainalainen. Perhe muutti pian Minskiin, jossa kirjailija työskenteli myös toimittajana. Hän pakeni vuonna 2020 Berliiniin, kun massa alkoi ennen näkemätön opposition sorto vilpillisten presidentinvaalien jälkeen. Aleksijevitsh oli kuulunut opposition pääehdokkaan Sviatlana Tsihanouskajan tukiryhmään.”

SIRPA TASKINEN nostaa referenssinä esiin toisen neuvostotaustaisen kirjailijan.

”Itänaapuri on kokenut aikamoisia muutoksia hieman yli sadan vuoden aikana. Luen parhaillaan (uudestaan) Nabokovin muistelmia lapsuudestaan. Hänen perheensähän oli erittäin rikasta Venäjän yläluokkaa ennen vallankumousta. Mikä on muuttunut? Jälleen on hyvin varakkaita uusrikkaita kun taas osa kansasta elää edelleen surkeassa köyhyydessä.

Svetlana Aleksijetvitṥ (s. 1948) on koonnut kirjaansa muistoja ja tunnelmia neuvostoajasta (Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia). Näin ulkopuolelta nähtynä se oli kauhistus, mutta vakaumukselliset neuvostoihmiset ajattelivat toisin. ’Minä synnyin Neuvostoliitossa, ja siellä minun oli hyvä olla.’ Monille se merkitsi ihanteita, rakennettiin sosialismia ja kommunismia: ’anna elämäsi synnyinmaalle – se on kalleinta mitä meillä on.’ Lännessä pidettiin Gorbatṥovia sankarina, mutta uusi Venäjä petti monien odotukset. Näinkö kävi myös naapurimaan presidentille?”

Vexi Lehto heittäytyy vastauksessaan jopa proosarunolliseksi.

”Murheellinen on maa ja kansa joka karkoittaa kirjailijansa (omatuntonsa) vieraille maille.
Valhe, väkivalta, pelko ym. eivät voi ikuisesti pitää diktatuureja pystyssä.
Onko ikuisuus vuosi, vuosikymmen, sukupolvi, vuosisata jne., sitä emme valitettavasti tiedä.
Murheelliselta näyttää.”

Loppuun vielä Raila Rinne, joka tarjoaa hyvän kesän keittiölukuvinkin.

”Nyt en tiedä vaan arvaan, että visasitaatti saattaisi olla Svetlana Aleksijevitsin kirjasta Neuvostoihmisen loppu. Se ilmestyi suomeksi 2018 Tammen Keltaisessa kirjastossa Vappu Orlovin kääntämänä. Vaikka olen vuosikymmenien mittaan lukenut – ajoittain ahminut – neuvostoliittolaista ja venäläistä kirjallisuutta suomeksi/ruotsiksi, on tämä jäänyt sivuun. Ostin sen vastikään kun naapurikirjakaupassa oli kolmen pokkarin tarjous. Lukeminen odottaa mökkimatkaa lähiaikoina (mökillä voin vain keittää perunoita, pilkkoa salaattiaineksia ja lukea, lukea – onneksi siellä nykyään on valo).”

Teoksen tunnistivat myös Veikko Huuska, Liisa Ilomäki, Salla Koivisto, Helena Nurmio, Jaana Pikkarainen-Haapasaari, Tarmo Tikka ja Jukka Eero Wuorinen. Palkinto Saara Kuoppalalle. (rb)

Visasitaatti 10*

Kauden päätöksen ja keskikesän kunniaksi astreriskillinen (kirjailija esiintynyt jo aiemmin Kirjavisassa) runotehtävä. Tämä muutama vuosi sitten edesmennyt mestarillinen sanataituri vietti kesiään Lohjanjärvellä liki visaukon kesälaidunta. Sieltäkö lie nämä tunnelmat plokattu, uikut siihen viittaisivat? Kuka? Mikä?

Vastaukset kesätauon tähden vasta 17.7. mennessä s-postilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Oi kesäiltaa, sen illallisuutta
Oi sen ihmeiden ilmeistä sillallisuutta
Kun yöhön yhtyy sen laineettomuus
Ja ryhtyy ihmiseen paineettomuus.

Oi lehmisyyttä ja ihmisyyttä,
oi värjyvän väreilevyyttä,
viatonten vaarattomuutta
ja laajuuden levollisuutta –
uikun poikasta, viittä kuutta
ja syvää vettä, sylillisyyttä.”

(Kaksi ensimmäistä säkeistöä yhdeksästä)

AVAINSANAT

Kuusi teosta kilpailee Vuoden työväentutkimus -palkinnosta

Vuoden työväentutkimus -palkinnosta kilpailee tänä vuonna kuusi teosta. Palkinto jaetaan vuosittain erityisen ansiokkaalle teokselle, joka käsittelee työväestöä, sen elämää, kulttuuria, historiaa, järjestöelämää tai muuta toimintaa.

Palkinnon tarkoituksena on kannustaa ja tehdä näkyväksi työväestöön liittyvää historian-, perinteen- ja kulttuurintutkimusta. Palkinnon myöntävän Työväenperinne ry:n mukaan palkinnolla halutaan myös tuoda esiin, miten työväentutkimus on muovaamassa tämän päivän ja tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Palkinto jaetaan vuorovuosina akateemisen tutkimuksen kriteerit täyttävälle teokselle ja sellaiselle teokselle, jonka ei tarvitse täyttää näitä kriteerejä. Tänä vuonna palkinnosta kilpailevat vuosina 2023 ja 2024 ilmestyneet ei-akateemiset tutkimukset.

Voittajan valitseva palkintoraati poimi kuusi teosta finalisteiksi noin kolmenkymmenen teoksen joukosta. Voittaja julkistetaan syyskuussa.

Palkinnon myöntää Työväenperinne ry, ja palkintoa tukevat Työväen Sivistysliitto TSL sekä ajatuspajat Kalevi Sorsa -säätiö ja Vasemmistofoorumi.

FINALISTITEOKSISSA työväestöön liittyvään historiaan ja kulttuuriin sukelletaan monesta eri kulmasta.

Maria Haikolan teos Kämppäemäntiä ja laivakokkeja: Metsä- ja uittotyömaiden ruoanlaittajia nostaa esiin unohdettua naisten työtä. Teos käsittelee kainuulaisten kämppäemäntien ja laivakokkien työtä sekä arkea syrjäisillä työmailla ja karuissa oloissa.

Auli Kivenmaan, Heikki Lehtisen, Kari Lepän ja Birgitta Suorsan kirjoittama teos Se toinen uutistoimisto: UP-uutispalvelu ja median murros käsittelee työväenlehtien aloitteesta perustetun UP-uutispalvelun vaiheita ja roolia suomalaisessa mediakentässä.

Pirkka Leinon kirjoittama seuran 100-vuotisjuhlakirja Vapaisiin tuuliin: Helsingin Työväen Pursiseura 1925-2025 tarkastelee pursiseuran vaiheita työväenliikkeen alkuajoista nykypäivän aktiiviseen purjehdustoimintaan. Se kuvaa niin seuran kotisataman Pyysaareen rakentamisesta kuin kilpamenestyksistä ja seurassa vallinneesta yhteistyön hengestä.

Keijo Rantanen käsittelee teoksessaan Kova urakka: Rakentajat ja Rakennusliitto rakennusalan murroksessa 1990-2024 Rakennusliiton historiaa ja sijoittaa liiton toimintaa osaksi keskeisiä yhteiskunnallisia murroskohtia, kuten lama-aikaa ja EU:hun liittymistä. Samalla huomio kohdistuu sekä liiton asemaan työmarkkinoilla että rakennustyötekijöiden arkeen.

Hannu Sorri puolestaan pureutuu valtiorikosoikeudenkäynteihin Hämeenlinnan vankileirillä teoksessaan Punavangit tuomiolla: Valtiorikosoikeutta Hämeenlinnassa 1918. Sorri yhdistää toisiinsa oikeus-, paikallis- ja sukuhistoriallisia näkökulmia. Teoksessa lähestytään oikeudenkäyntejä monipuolisesti sekä sodan molempien osapuolten että yksittäisten ihmisten asemasta käsin.

Pekka Vaara kuvaa vienankarjalaisen Uhtuan kylän vaiheita 1920-luvun alusta Stalinin vainoihin saakka. Punainen Uhtua: Karjalan kapinasta Stalinin vainoihin kertoo punasuomalaisten roolista uuden yhteiskunnan rakentajina ja ristiriidoista, joita syntyi heidän ja paikallisen karjalaisväestön välillä. Samalla se nostaa esiin vähän tutkitun aiheen suomalaisten historiassa.

Voittajan valitsee palkintoraati, johon kuuluvat puheenjohtajana FT Oona Ilmolahti, sihteerinä tietoasiantuntija Alpo Väkevä sekä muina jäseninä VTT Elina Hakoniemi, erikoistutkija Mikko Kosunen, FT Jussi Lahtinen, dosentti Kirsti Salmi-Niklander, dosentti Mikko-Olavi Seppälä ja tiedottaja Elina Vainikainen.

AVAINSANAT