VALIKKO

Kirjavisa: Pieni elämä – rankka, synkkä ja kaunis

Rolf Bamberg

Tiivistetyistä vihjeistä tuli ”virsi kaunis” eli kevään vilkkain visakierros. Tätä odoteltiin konttorillakin, sillä olihan kysytty teos aikamonen hitti Suomessakin kahdeksan vuotta sitten.

Pelin avaa Laura Andersson, ensikertalaisia kaiketi.

”Visasitaatti on Hanya Yanagiharan teoksesta Pieni elämä. Kirja on jäänyt mieleeni taidokkaana ja sujuvasti etenevänä, mutta samalla kovin ahdistavana tarinana. Kirjan päätyttyä lukijalla oli aika tyhjä olo. Upea, mutta rankka lukukokemus.”

Taina Ukkonen on vähän monisanaisempi.

”Arvelen tämänkertaisen visasitaatin olevan Hanya Yanagiharan v. 2015 (ja suomeksi v. 2017) ilmestyneestä romaanista Pieni elämä. Romaania en päässyt selailemaan, koska se oli varattu kotikuntani kirjastosta, joten en voi olla täysin varma asiasta… Vihjeet kyllä auttoivat: kirjailijan suku on Havaijilta, kirjailija asuu New Yorkissa, ja myös romaanin tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin. Sitaatissa mainittu Jude taas oli romaanin keskeisin henkilöhahmo, joka yritti selvitä menneisyytensä traumaattisista kokemuksista.

Olen lukenut romaanin melko pian sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä pääasiassa erittäin mielenkiintoisena ja kauniisti kirjoitettuna, vaikka se välillä oli raskasta luettavaa ja liiankin yksityiskohtaista kuvausta. Niinpä siitä tuli myös mieleen erään lukupiirini entisen jäsenen sanonta, jota tämä jäsen käytti lähes kaikista tiiliskiviromaaneista: puolet pois ja loppu lyhyesti.”

Juhani Niemi pistää mitassa vielä paremmaksi.

”Pieni elämä (alkuteos A Little Life, 2015) on yksi viime vuosien hehkutetuimmista amerikkalaisista romaaneista ja sen kirjoittaja Hanya Yanagihara on noussut toisella teoksellaan osaksi pakollisten lukuromaanien tekijöiden eliittiä (aiemmin häneltä on ilmestynyt The People in the Trees, jota ei ole suomennettu). Pieni elämä, nimestään huolimatta lähes tuhatsivuinen neljän newyorkilaismiehen kasvutarina, pysyy kuumeisesta kerronnastaan, vuosikymmenten yli ulottuvasta juonikaarestaan ja lukuisista henkilöhahmoistaan huolimatta kasassa viimeiseen lauseeseen saakka. Pieni elämä on aivan uskomaton tarina. Sitä lukiessaan saa kokea aikamoisen tunteiden vuoristoradan. Se kertoo hyvästä ja pahasta, rakkaudesta ja vihasta. Se saa myös arvostamaan entistä enemmän tavallista ja turvallista elämää, ystävyyttä ja läheisten tukea.

Yanagihara on loistava kirjoittaja. Hän kuvailee taidokkaasti ja syvällisesti erilaisia arjen ja ihmiselämän ilmiöitä sekä outojakin yksityiskohtia. Hän myös yhdistelee mielenkiintoisesti nykyhetkeä ja muistoja. Ajassa hypitään välillä niin, että varsinkin aluksi oli vaikea pysyä kärryillä, mitä aikaa missäkin tilanteessa eletään. Toisinaan asioita kuvaillaan hyvinkin pitkästi menneiden tapahtumien ja muistojen kautta ja sitten taas palataan nykyhetkeen tai johonkin muuhun aikaan. Kun tarinaan pääsi kunnolla sisälle, tätä alkoi onneksi hahmottaa helpommin.

Pieni elämä on painava ja kunnianhimoinen, mutta vaikka sen tietynlainen raakuus ja pahuus onkin läsnä lähes 1000 sivua, taustalla soiva tummaeleinen pianomusiikki onnistuu kuitenkin välttämään toivottomuuden ja pimeyden tunteen läpi koko romaanin.”

KIRJAN TIILISKIVIKOKO on vähän arveluttanut Tuula Hynystä.

”Rohkenen vastata tämänkertaiseen pähkinään, vaikka en ole kirjaa lukenutkaan. Kyseessä on varmaankin Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Olen aiemmin ollut aikeissa lainata sen luettuani kiittävät arvostelut, mutta kun kohtasin sen kirjastossa yli 900-sivuisessa komeudessaan se jäi sillä kertaa hyllylle.

Usein paksujen romaanien kohdalla olisi toivonut tiivistämistä, mutta ehkä tämä teos kuuluisi niihin, joiden lukemisen nautinnon haluaisi jatkuvan pitkään.”

Mauri Niemi tuumii näin:

”Tämänkertainen visa oli niitä harvoja, joihin ratkaisu löytyi suoraan sitaattia lukemalla. Liekö syynä kirjan, Pienen elämän, rankka sisältö, joka jätti syvän jäljen muistiin. Juden ja hänen ystäviensä elämä ei tosiaankaan ole pieni, vaan se sisältää tuskallisesti kaiken pahuuden mitä ihmismieli voi keksiä. Romaani on hienosti rakennettu ja koukuttaa lukemaan koko 900-sivuisen tiiliskiven synkästä sisällöstä huolimatta.”

Näin puolestaan Jari-Pekka Vuorela, joka pohtii kirjailijan kansallisuutta/etnistä taustaa:

”Mihin maailman kolkkaan sijoittaisit nimen Hanya Yanagihara? Voisi kuulostaa japanilaiselta tai havaijilaiselta ja sellaisia taustoja kirjailijalta löytyykin. Ulkonäkö voisi viitata Koreankin suuntaan: sieltä oli kotoisin hänen äitinsä suku.

Yhdysvalloissa kirjailija on elämänsä viettänyt. Muistan kyllä, että visateos A Little Life oli Booker-ehdokkaana vuonna 2015, mutta en itse asiassa edes tiennyt, että se on suomennettukin jo vuonna 2017. Ainakin nimi on hyvin käännetty…”

BEATLES-TASOKIN vastauksissa tavoitettiin. Sinne leijui Rauni Anita Martikainen.

”En ollut lukenut aiemmin Pientä elämää. Kirjasalapoliisina löytämäni Hanya Yanagiharan teos nosti kyyneleet silmiini ensimmäisen kerran sivun 270 kohdalla. Visan sitaatti on romaanin alkupuolelta, kohdasta jossa Willem pohtii Juden olemusta ja salaisuuksia, jotka lukijallekin avataan tuhatsivuisessa romaanissa. Kammottavia kohtauksia sisältävä romaani herätti kauhua ja järkytystä, lukeminen piti välillä keskeyttää rankan tekstin takia.
Jossain vaiheessa mielessäni alkoi pyöriä Beatlesien Hey Jude. Myöhemmin lohduttavaa laulua tuntuivat tarvitsevan Willem ja muutkin ystävät ja läheiseen yhteyteen pystyvät ja pyrkivät sekä sitä romaanissa kokevat henkilöt.”

Stefan Ek on vilkaissut naapurimaan lehtiä.

”Kyseessä taitaa olla Hanya Yanagiharan tiiliskiven kokoinen Pieni elämä. Sattumoisin Ruotsin suurimpiin lehtiin kuuluvassa Dagens Nyheterissä oli viime kuussa juttu tästä kirjasta, jossa mahtipontisesti väitettiin sen olevan 2000-luvun suurimpia kaunokirjallisia ilmiöitä. Kenties, minua joka tapauksessa ihmetyttää suuresti, ettei siitä, tietääkseni, ole tehty tv-sarjaa.”

Jaana Pikkarainen-Haapasaari on jäänyt hämmennyksen tilaan.

”Olen lukenut kirjan vuosia sitten, enkä kyllä vieläkään tiedä täysin mitä siitä pidin. Se kyllä piti otteessa koko ajan, mutta ei ollut aivan lempikirjojani.”

Pienestä elämästä yhtä ja toista tiesivät myös Raila Rinne, Veikko Huuska, Tarmo Tikka, Helena Nurmio, Ossi Lehtiö ja Sirpa Taskinen. Palkinto lähtee Laura Anderssonille. (rb)

Visasitaatti 7

”Lumoava tarina erilaisuudesta ja nuoruudesta” kirjoitti arvovaltainen amerikkalaislehti tästä esikoisteoksesta, joka nosti tekijänsä maailmankuuluksi. Kirjan takakannessa lukee, jotta ”tarḱkanäköinen kuvaus länsimaisen yhteiskunnan jakautumisesta”.

Kuka on tämä reilu kymmenen vuotta sitten autofiktiollaan vain vähän yli kaksikymppisenä hätkähdyttänyt kirjailija, mikä teos? Vastaukset viimeistään 12.5. klo 12.00 s-postilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Pitkä punapää ja se toinen, huonoryhtinen, löivät minua vielä kerran. Sitten he äkkiä lähtivät. Ja siinä samassa he jo puhuivat ihan muusta. Arkisista asioista – ja se loukkasi minua: minä olin heidän elämässään vähemmän tärkeä kuin he minin elämässäni. Heti herättyäni minä omistin heille kaikki ajatukseni ja pelkoni. Minua loukkasi se, että he saattoivat unohtaa minut niin nopeasti.”

AVAINSANAT

Hannu Taina on kuollut

Kuvittaja ja graafikko Hannu Taina on kuollut, kustannusyhtiö WSOY kertoi perjantaina sosiaalisen median tileillään, muun muassa Facebookissa. WSOY:n mukaan Taina kuoli torstaina 24. huhtikuuta. Hän oli kuollessaan 84-vuotias.

Taina tunnettiin kuvituksistaan Elina Karjalaisen Uppo-Nalle-kirjoihin, joita hän kuvitti vuosina 1977-2011. Uppo-Nalle seikkaili Tainan kuvittamana yli kahdessakymmenessä kirjassa niin mustavalko- kuin värikuvituksissa.

Urallaan Taina kuvitti myös muun muassa Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu -sarjan ja teki kansikuvia Juha Seppälän teoksiin. Taina itse kirjoitti ja kuvitti sarjan Matti-kirjoja.

Tainan työtä on palkittu useasti: muun muassa valtion taideteollisuuspalkinnolla vuonna 1987 sekä kolmasti Rudolf Koivu -palkinnolla.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Luopumisen taide

Joel Haahtela.

Etenkin herkistä ja hengellisistä romaaneistaan tunnettu Joel Haahtela (s. 1972) jatkaa tuotteliaana. Häneltä julkaistaan suurin piirtein kirja vuodessa, ja vaikka laatu ei kärsi kovasta vauhdista, hänen teoksensa on helppo sekoittaa toisiinsa.

Haahtelan uskonnollisten romaanien trilogia Adèlen kysymys (2019), Hengittämisen taito (2020) ja Jaakobin portaat (2022) on nyt saanut seurakseen taiteeseen paneutuvan teoskolmikon Yö Whistlerin maalauksessa (2023), Marijan rakkaus (2024) ja Sielunpiirtäjän ilta. Sarjallisuus viehättää. Haahtela käsittelee samoja kysymyksiä hieman eri näkökulmista, mutta ei tarjoa vastauksia, sillä hänen päätavoitteensa on yksinkertaisesti kirjoittaa kauniisti.

TÄNÄ KEVÄÄNÄ ilmestynyt, kaikesta ylimääräisestä riisuttu pienoisromaani Sielunpiirtäjän ilta sijoittuu 1600-luvun Hollantiin. Vanha mestari työstää vielä yhtä maalausta, ja vain luomisen pakko pitää hänet kiinni maallisessa maailmassa. Ennen aikojaan vanhentunut mies tuntee suurta surua. Se nousee hänen kotikaupunkinsa kanavasta kylmänä syksyisenä vetenä ja uhkaa hukuttaa hänet.

Sivumäärältään pieni teos paneutuu rakkauden ja luomisen mysteereihin. Taiteilijaa ja Jumalaa verrataan vanhanaikaisesti toisiinsa. Haahtela on parantumaton romantikko ja hänen romaanilleen valitsema nimi selviää heti sen ensimmäisestä lauseesta: ”Agnes kutsui tällaisia iltoja sielunpiirtäjän illoiksi; kun talvinen sumu leviää pitkin katuja ja kietoo kaupungin pisaroivaan syliinsä.” (s. 7)

Siinä missä kertojana toimiva maalari jätetään nimeämättä, muista henkilöitä Agnes on hänen edesmennyt puolisonsa, Paulus hänen nuorena kulkutautiin kuollut poikansa ja Jacob hänen oppipoikansa. Maalarin talo on toisin sanoen sitä täyttäviä muistoja lukuun ottamatta tyhjä. Varjot kutsuvat lertojaa, kunnes kaupungin köyhällä alueella raivoava tulipalo lähettää Jacobin ja tämän äidin Annen hänen luokseen asumaan. Näin avautuu vielä elämän mahdollisuuden portti.

KIRJAT
Joel Haahtela:
Sielunpiirtäjän ilta
Otava 2025, s. 237

Kovia kokenut päähahmo haluaa kuitenkin pysyä uskollisena entiselle vaimolleen, jonka muistoa hän vaalii kuin kallisarvoista aarretta. Menestys, kuten maan ääriin kiirinyt maine hänen kyvyistään, ei merkitse hänelle enää mitään. Hän ei ole kuitenkaan ärsyttävä vanha jäärä, vaan läpeensä hyväntahtoinen mies, jossa ei ole kiduttavista itse-epäilyistään huolimatta ripaustakaan syntiä.

Hän on toisin sanoen juuri sellainen idealisoitu hahmo kuin Haahtelalta sopii odottaa. Sama pätee useimpiin muihin henkilöihin. Sielunpiirtäjän iltaan viritellään jännitettä luomistyöstä, rakkauden pilkahtelusta ja eräästä alkoholisoituneesta suutarista, joka heittää kapuloita rattaisiin. Ihmiset ovat mustavalkoisesti joko hyviä tai pahoja.

Pääpaino on kuitenkin iän tuomaa perspektiiviä omaavan maalarin pohdiskeluissa. Hän hahmottelee viimeistä maalaustaan ja kirjoittaa ylös ajatuksiaan, joita me lukijat saamme nyt lukea Sielunpiirtäjän illasta. Sanat kääntyvät sivu sivulta selvemmin kohti taivasta, ja pois tämänpuoleisista kotkotuksista: ”Ylösnousemus ja kuoleman voittaminen eivät ihmiselle riittäneet, hänen täytyy voittaa myös elämä.” (s. 80)

HAAHTELAN LUKEMINEN lohduttaa, siitäkin hiuolimatta, että hänen romaaniensa tyyli on melko surumielinen. Kuolevaiset katoavat maailmasta, hän muistuttaa, mutta ikuinen elämä on mahdollinen. Hänen hahmonsa uskovat murheistaan huolimatta Jumalaan ja lukija oppii luottamaan Haahtelan lauseeseen. Se on virheetön, joskaan ei kovin persoonallinen, eikä juuri muutu teoksesta toiseen.

Haahtelan kertojissa yhdistyvät rauhallisuus ja haaveilevuus. Täten Sielunpiirtäjän illastakin nauttii eniten ne yhdistävässä mielentilassa. Sen lyhyet, lyyriset luvut kehottavat mietiskelemään, mutta eivät pureudu kovin syvälle. Kyse on pikemminkin aforistisista pyyhkäisyistä: ”Hollanti on ovi joka heiluu tuulessa, vanhan ja uuden välillä. Jokin voima on tulossa esiin, ihminen.” (s. 80)

Haahtelan hellimää tyyliä olisi helppo kritisoida, mutta toisaalta hänen herkkyytensä toimii vastavoimana maailmaa tänäänkin hallitseville koville voimille. Haahtela nostaa taiteen tekemisen ja Jumalan palvelemisen rahan ja vallan haalimisen edelle. Hänen näkemyksiinsä on helppo yhtyä, vaikka ne olisivatkin hyväuskoisia. Miksi emme osaa vieläkään hyväksyä omaa pienuuttamme kosmoksessa?

SIELUNPIIRTÄJÄN ILTA on taidetta, ei elämää, joten siltä ei kannata odottaa rosoista uskottavuutta. Haahtela käsittelee suuria aiheita, kuten rakkautta ja kuolemaa, eikä hänellä jää silmää arjelle – tai sitten siitä kirjoittaminen ei kiinnosta häntä. Hänen tekstinsä kuitenkin miellyttää.

Haahtela herättelee 1600-luvun Hollantia henkiin sopivassa määrässä pieniä yksityiskohtia pudotellen. Hänen romaanissaan häiritsee vähän entisaikaisten henkilöhahmojen tarkastelu nykyisen psykologisen filtterin läpi. Tekijä haluaa ehkä muistuttaa meitä ihmisten perimmäisestä muuttumattomuudesta, mutta lopputulos on hieman epäuskottava ja leijaileva.

Seuraava vastaava romaani lienee kuitenkin jo valmisteilla.

AVAINSANAT

Kirjavisa: Taitokirjallisuuden äärellä

Rolf Bamberg

Visapiiri pyörii tutulla käyttövoimalla, noin kymmenen, viikottain vähän vaihtuvan hengen pyörittämänä. Enemmänkin kehään mahtuu, hopi, hopi.

Tuula Hynynen lähtee pitkästä aikaa mukaan visaleikkiin.

”Kyseessä on Arne Nevanlinnan Marie. Siitä, kun olen kirjan lukenut, on aikaa, mutta mieleeni on jäänyt erikoisesti Alcacen/Elsassin asukkaiden kokemusten kuvaus maakunnan siirtyessä edestakaisin Saksan ja Ranskan välillä.

Marie tuli Suomeen avioliiton kautta ja täällä suomenruotsalaiseen sukuun. Suomen yhteiskunta oli hänelle outo, esimerkiksi kun miehet lähtivät Aunuksen retkelle, hän luuli näiden lähtevän metsästysretkelle.

Marie oli aika yksinäinen, varsinkin jäätyään leskeksi, kun hänen elämänsä oli täällä rajoittunut pääasiassa perhepiiriin.”

Veikko Huuska vastaa lyhyesti ”tässä flunssan ja matkan välissä” .

”Tuskin on mahdollista, että olisi mikään muu kuin Arne Nevanlinna (1925-2016). Hän, joka esitteli itsensä tyhjentävästi: ’Olen aktiivisesti helsinkiläinen kirjoittaja, kirjailija ja osa-aikainen arkkitehti, passiivisesti professori (h.c.), tekniikan lisensiaatti, sotaveteraani ja eläkeläinen.’

Taitokirjallisen (vert. taitoluistelu) uran avasi Marie, 2008, ja samalla heti Finlandia -ehdokkuuden. Muistan sen epäsuomalaisen keveyden, elegenssin, vireen.”

Mauri Niemi huomioi vähän tarkemmin tuota visapersoonan uraa arkkitehtuurin puolella.

”Arne Nevanlinna teki mielenkiintoisen uran arkkitehtina ja kirjailijana. Hän oli arkkitehtuurin aktiivinen ja kriittinen keskustelija. Professuureja hänellä oli yliopistoissa Suomessa ja Nairobissa Keniassa. Arvostuksesta kertoo Nevanlinnalle myönnetty professorin arvo. Kirjallinen ura alkoi hänen eläköitymisensä jälkeen.”

Myös Sirpa Taskinen on mieltynyt Nevanlinnan tyyliin.

”Olen erityisesti pitänyt Arne Nevanlinnan (1925-2016) itseironisista kolumneista kirjassa Vallan reunassa. Ynnä muita väärinkäsityksiä. Varmaan olen aikoinaan lukenut myös visakirjan Marie (2008), mutta siitä ei ole jäänyt mieleen muuta kuin ihastelu, että mies kuvaa naista eläytyvästi. En ollut siinä varmaankaan yksin. Teos oli Finlandia-palkintoehdokkaana sinä vuonna, jolloin Sofi Oksasen Puhdistus putsasi pöydän.”

LEHTIVERSION ”äänestysajankohdasta” vähän myöhästynyt Anja Valtanen arvioi Marieta näin:

”Mieleen jäi Strasbourgin vaiheet milloin saksalaisena, milloin ranskalaisena kaupunkina ja asukkaiden sopeutuminen vaihtuvaan kansallisuuteen. Iäkkään naisen ajatukset ja yksinäisyys mietitytti. Ihan mestariteos se ei taida olla, mutta virkistävä poikkeus.”

Juhani Niemi on aika lailla samoilla linjoilla.

”Romaani on tajunnanvirralla esitetty Marien elämän nykyisyyttä, menneisyyttä ja unia käsittelevä yhden päivän tarina. Marie on kiehtova kirja naisista, suvuista ja vanhuudesta. Ei ehkä suurenmoinen, mutta kuitenkin eurooppalaisen ilmava ja näkemyksellinen teos.”

Stefan Ekiltä saadaan hyvä loppukuittaus:

”Arne Nevanlinnan Mariessa (2008) yhden iäkkään ihmisen viimeisen päivän tajunnanvirtaan on mahtunut eurooppalaisen 1900-luvun useita olennaisia palasia.”

Teoksen tunnistivat myös Helena Nurmio, Tarmo Tikka ja Unto Vesa. Palkinto Tuula Hynyselle.

Visasitaatti 7

Pääsiäisestä johtuvien hankalien painoaikataulujemme vuoksi visa piti jättää edellisestä printtilehdestämme pois, joten tällä seiskatehtävällä vastausaikaa on aina torstaihin 24.4. asti. Siksi vähän niukemmin vihjeitä – vain avainsanat Havaiji, New York, matkailu, globaali bestseller 2015 – ja vähän enemmän sitaattia. Palauteosoite tuttu kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Hänen tunteensa Judea kohtaan olivat monimutkaiset. Jude oli hänelle rakas – se puoli oli yksinkertainen – ja hän pelkäsi Juden puolesta ja tunsi itsensä toisinaan pikemminkin vanhemmaksi veljeksi ja suojelijaksi kuin ystäväksi. Hän tiesi, että Jude pärjäisi ja oli aiemminkin pärjännyt ilman häntä, mutta toisinaan hän näki Judessa piirteitä, jotka tekivät hänet levottomaksi ja saivat hänet tuntemaan itsensä sekä avuttomaksi että paradoksaalista kyllä entistä päättäväisemmäksi auttamishalussaan (vaikka Jude harvoin pyysi minkäänlaista apua).”

AVAINSANAT

Nobel-kirjailija Mario Vargas Llosa kuoli – muistatko nämä hänen teoksensa?

Kirjailija kuvattuna vuonna 2014.

Kirjallisuuden Nobel-voittaja, perulainen Mario Vargas Llosa on kuollut 89-vuotiaana.

Kirjailija kuoli pääkaupunki Limassa rauhassa perheensä ympäröimänä, kirjoitti hänen poikansa Alvaro Vargas Llosa viestipalvelu X:ssä.

Kirjailijan terveyden heikentymisestä ehdittiin puhua jo kuukausikaupalla, kun hän hävisi täysin julkisuudesta.

-  Hänen menehtymisensä sai surun valtaan niin hänen omaisensa, ystävänsä kuin lukijansakin ympäri maailmaa. Mutta toivomme heidän löytävän lohtua siitä, että hän eli pitkän, tapahtumarikkaan ja tuottoisan elämän ja jätti jälkeensä kirjallisen perinnön, joka säilyy vaikka hän on poissa, perheen lausunnossa sanottiin.

KIRJALLISEN läpimurtonsa Vargas Llosa teki vuonna 1963 ilmestyneellä, nuorten upseerioppilaiden armeijakuria arvostelleella Kaupungin koirat -teoksella. Perun viranomaiset lisäsivät tuoreeltaan kirjan mainetta polttamalla sitä julkisesti.

Poikkeuksellisen pitkän, liki kuusi vuosikymmentä kestäneen uransa aikana hän kirjoitti historiallisia romaaneja, puoliksi omaelämäkerrallisia komedioita, murhamysteereitä, poliittisia esseitä sekä näytelmiä.

Suomessa hänen kirjoistaan tunnetuimpia lienevät muun muassa Äitipuolen ylistys, Vuohen juhla, Julia-täti ja käsikirjoittaja sekä Maytan tarina.

Vargas Llosan teoksia on käännetty noin kolmellekymmenelle kielelle. Nobelin palkinnon hän sai vuonna 2010.

KIRJAILIJUUDEN lisäksi Vargas Llosa oli myös toimittaja, yhteiskunnallinen keskustelija ja poliitikko. Hän oli nuorempana vasemmistolainen, mutta puoluesosialismin varjopuoliin pettyneenä kääntyi myöhemmin konservatiiviksi.

Uuden puoluekantansa vuoksi häntä arvosteltiin jonkin verran Etelä-Amerikan intellektuellien parissa.

Vuonna 1990 hän oli konservatiivien presidenttiehdokkaana, mutta hävisi selvästi toisella kierroksella Alberto Fujimorille.

Elämänsä loppupuolella Vargas Llosa asui ulkomailla, Madridissa ja Pariisissa. Takaisin Peruun ja Limaan hän muutti viime vuonna.

Vargas Llosan viimeiseksi teokseksi jäi vuonna 2023 ilmestynyt Le Dedico Mi Silencio.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Romaani rohkeudesta vakuuttaa villeydellään ja syvällisyydellään

Runoilijana tunnetun Aura Kanerva Nurmen (s. 1988) odotetussa esikoisromaanissa Karkuteillä suomalainen Kauri toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa matkustamalla Tokioon.

Kaurin tapauksessa kyse on kuitenkin myös paosta, sillä hänen elämänsä on myllerryksessä, ja hän kaipaa siihen uutta suuntaa.

Japanissa hän tapaa Jurin, toisen heittäytyjänaisen, ja he rakastuvat. Molemmat ovat kolmekymppisiä, siis ulkopuolisten silmissä jo liian vanhoja seikkailuille, mutta he seuraavat omaa tietään, eivätkä lopulta jaksa välittää heitä seuraavista tuomitsevista katseista.

KIRJAT
Aura Kanerva Nurmi:
Karkuteillä
Otava 2025, 330 s.

Molemmat ponnistavat köyhistä ja rikkinäisistä perheistä. Kauri harrasti aikoinaan itämaista taistelulaji karatea ja tunsi vetoa Japania kohtaan. Hänestä tuli yhdistelmä kahta kulttuurillista mentaliteettia: ”Päätän olla tästä lähtien aina varuillani, ajatella niin kuin japanilainen ja niin kuin suomalainen, ensimmäinen kunnioittavasti ja jälkimmäinen epäillen ja vierastaen.” (s. 23)

Todellinen Japani osoittautuu mahdottomaksi hallita, mutta tämä ei haittaa, koska sen kulttuuri on loputtoman rikas. Esimerkiksi megakaupunki Tokiossa sekoittuu vallattomasti konservatiivisuutta, vapaamielisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Kauri sekä nauttii että kärsii tavoitellessaan vapautta.

NURMEN ROMAANISSA irtautumista merkitsee esimerkiksi moottoripyöräily, kiitäminen moottoritiellä anonyyminä ja jopa sukupuolettomana. Kauri on myynyt rakkaan Yamahansa pystyäkseen lentämään Tokioon, mutta on siellä varaton ja monessa mielessä tyhjän päällä. Toisaalta Jurin taloudellisesti vakaampi asema tarkoittaa sitä, että hän joutuu elämään kulissiavioliitossa japanilaismies Takeon kanssa. Kaurin saapuminen kuvioihin johtaa mehevään kolmiodraamaan.

Karkuteillä on esineenä kaunis ja lienee vahvoilla vuoden kauneinta kirjaa valittaessa. Sen teksti on itsevarmaa ja persoonallista, vaikka kärsiikin hieman ohjelmallisuudestaan. Vaikka romaanissa on yllättäviä asetelmia (kuten se, että kotiväkivaltaan syyllistyy Kaurin äiti, ei hänen isänsä), niin pääasiassa teos seuraa silti feminismin sääntöjä esittäen naiset sovinistisen järjestelmän uhreina.

Nurmen mielikuvitus pelastaa kuitenkin romaanin liialta osoittelevuudelta. Kyse ei ole näin ollen myöskään tyypillisestä turistitarinasta, jossa kuljeskellaan ympäriinsä ihmettelemässä eksoottista Japania tai, vielä pahempaa, sikailemassa siellä. Näkökulma on yhtä kaikki suomalaisen. Kauri on gaijin (ulkomaalainen), eivätkä Japanin ihmeet välttämättä koskaan todella kuulu hänelle. Huonoina hetkinään hän kokee olevansa kömpelö, röyhkeä ja tiellä. Hyvinä hetkinään hän luonnehtii puolestaan itseään maallistuneeksi munkiksi, vaatimattomaksi kulkuriksi ja suureksi hupsuksi.

Kaurin rohkeus inspiroi Juria ja he lähtevät, erään porvarillisen avioriidan jälkeen, moottoripyörällä kohti Suzukan moottorirataa. Matkalla sinne pysähdytään muun muassa Kiotossa. Ajamisen hurman jälkeen jatketaan vielä Okinawan eteläiselle saarelle, karaten syntypaikkaan.

Karkuteillä-teosta merkitsee kerronnan pakahtuneisuus, oli kyse sitten ahdistuksesta, jännityksestä tai onnesta. Kauri kulkee aistit avoimina maailmassa. Häntä sattuu, mutta hän kieltäytyy luopumasta naiiviudestaan. Hänessä on sekä herkkyyttä että kovuutta, eikä tule yllätyksenä, kun hänen mainitaan olevan kirjailija, jonka uusi kirja on tulossa Suomen suurimmalta kustantamolta.

Karkuteillä ei ole kuitenkaan autofiktiota, vaan ilmeisesti lähinnä henkisesti omaelämäkerrallinen. Mikä parasta, se näyttää elämän sotkuisena ja ihmiset ristiriitaisina. Kauriakaan ei idealisoida: ”Olen aina halunnut tuntea onnen ja turvallisuuden lisäksi kauhua, syvä vesi panee minut tunnustamaan, olen aina ollut kiinnostunut häiritsevistä asioista, kuolemanvaarasta, riskinotosta.” (s. 218)

NURMEN ESIKOISROMAANI vakuuttaa syvällisyydellään, villeydellään ja lyhyillä, tehokkailla luvuillaan. Kirjailija ottaa myös kantaa Japanissa sitkeästi säilyneeseen konservatiivisuuteen. Maa on muuttunut, mutta koska iso laiva kääntyy hitaasti, siellä riittää edelleen muun muassa homofobiaa ja sovinismia. Näissä piireissä ei kylläkään liikuta, vaan niihin lähinnä viitataan sisäisissä kertomuksissa. Yhteiskunnan puristus on yhtä kaikki vahva: ”Minua sattuu, kuinka paljon sekä Juri että Midoriko [yhteinen ystävä] käyttävät aikaa peitelläkseen sitä, keitä he todellisuudessa ovat.” (s. 163)

Kaurin ja Jurin ajomatka Japanin halki esitetään henkireikänä, sillä vaikka he pakenevat vastuutaan, niin he ovat kaivanneet jaettua vapautta ja ansaitsevat sen. Järjestelmän ulkopuolelle asettuminen ei ole yksinkertaista. Sirkustaiteilijana aikoinaan työskennellyt Juri kaipaa entistä. Miesten kolhima Kauri pelkää puolestaan turhaan olevansa pysyvästi keskeneräinen ja kadehtii valmiita yksilöitä.

Kaurista tulee kokonaisempi, kun hän ei enää hae hyväksyntää ulkopuolelta, vaan oppii pitämään enemmän itsestään. Mahdollinen onnellinen loppu löytyy oman pään sisältä.

AVAINSANAT