Kirja-arvio: Vilpittömän luontorunouden äärellä mieli lepää

Olli Sinivaara (s. 1980) viihtyy metsässä. Hänen edellinen runokokoelmansa Puut (2021) huomioitiin arvostetulla Tanssiva karhu -palkinnolla ja hiljattan ilmestyneessä Valoon, vihreään -kokoelmassaan hän palaa samoihin inspiroiviksi toteamiinsa maisemiin.

Ollaan lempeässä, hengellisessä ja viisaassa ympäristössä, jossa oleskelu muistuttaa hitaamman ja kärsivällisemmän elämän mahdollisuudesta.

Suomen kansallismaisemista on kirjoitettu paljon tekstiä, ja vain osa siitä on ikimuistoista, mutta Sinivaaran luontorunous tuntuu pakottomalta. Hän kuljeskelee moneen kertaan tallatuilla poluilla, mutta onnistuu käsittelemään tuttuja paikkoja raikkaasti.

Valoon, vihreään -kokoelman parissa mieli lepää. Siinä ei ole epätoivon häivääkään, vaan pelkkää kiitollisuutta olemassaolosta. Koska kyse ei ole kuitenkaan yhtä pakahduttavasta tunnelmoinnista kuin Tomi Kontiolla teoksessaan Tunturin luokse, rakkaan (2023), Kontio ja Sinivaara mahtuvat helposti samalle kustantamolle. Heitä yhdistävää naiiviutta tarvitaan kyynisyyden vastapainoksi.

ALKUKESÄSÄSTÄ alkutalveen ulottuvassa Valoon, vihreään -kokonaisuudessa viehättää eniten sen vilpittömyys. Siinä ei julisteta luonnonsuojelun pakkoa, vaan muistutetaan tyylikkäästi, että me kuulumme samaan ekosysteemiin esimerkiksi puiden kanssa. Ilman niitä me hengittäisimme enemmän saasteita ja tukehtuisimme, joten metsien pelastaminen on siksikin intresseissämme.

Sinivaaran runojen puhuja liikkuu tarkkailijana ajassa ja paikassa. Rajaa aistinsa avaavan ihmisen ja häntä ympäröivän luonnon välillä ei ole. Ikuisuus on läsnä, täyttäen herkän näkijän ihmetyksellä ja avaten mahdollisuuden kosmisiin havaintoihin: ”Aurinko timotein tähkässä / laajenee, ulottuu kauemmas, / ulottuu maan sisään ja ihmisen sisään, / heinien hehku suonien sisällä.” (s. 18)

KIRJAT
Olli Sinivaara:
Valoon, vihreään
Runoja
Teos 2025, 47 s.

Tällainen sanailu pitää Sinivaaran seitsemännen kokoelman tarpeeksi yllättävänä ja perustelee, miksi hän halusi vielä jatkaa puuteeman äärellä. Hän onnistuu murtautumaan arkisen toiselle puolelle esimerkiksi kirjoittaessaan vihreän vaahdosta maan suupielissä, ilman siipitasangoista ja rauhan hyökyvästä tyyssijasta. Runous voimistuu kekseliäistä valinnoista.

Lisäksi Sinivaara hyödyntää toistoja tavalla, joka tuntuu mekaanisen tai pakonomaisen sijaan tarpeelliselta. Metodia käyttämällä hän esittelee samaa kuvaa eri puolilta. Eteenpäin siirrytään kuitenkin tarpeeksi nopeasti, eikä lukija ehdi kyllästyä tai väsyä.

Edelleen Sinivaarassa on filosofin vikaa, onhan hän opiskellut oppialan käytännöllistä sovellutusta. Hänen uusissa runoissaan ihmistä kehotetaan ottamaan oppia luonnosta ja olemaan murehtimatta turhaan ajan nopeaa kulumista. Palaahan kauneus sekä uusissa että tutuissa muodoissaan taas ensi keväänä: ”Ajan kiemurat ja käänteet, eivätkö / tammen oksat ja lehtien ääriviivat / ole sitä.” (s. 22)

Kuten Risto Rasalle, Sinivaaralle metsä on vihreä ovi, jonka läpi jopa luonnosta vieraantuneet voivat kulkea edestakaisin, yhdestä kodista toiseen. Sinivaara päätyy Rasan tavoin nostamaan luonnon taiteen edelle: ”Tämä pionien hidas näytelmä, / jota sivusta seuraan, / jota saan katsella ja katsella ja katsella, / voiko sellaista esitystä / ja näyttämöllepanoa / taiteessa olla?” (s. 30)

Sinivaaran kirjoista Puut ja Valoon, vihreään eivät sentään idealisoi metsää liikaa. Niissä on lähinnä kyse kurotuksesta kohti vanhaa suomalaista luonnonuskoa ja sen tervehdyttävyyttä. Sinivaara taitaa kuvailla uusimaalaisia metsiä koivuineen, tammineen ja mäntyineen, siinä missä Tomi Kontion edellä mainitussa kirjassa liikutaan astetta jylhemmässä maisemassa Lapissa.

VIITEEN OSASTOON jaettu Valoon, vihreään on mitaltaan lyhyt ja helppo ymmärtää, mutta sen runojen pariin palaa mielellään, koska ne ovat taitavasti kirjoitettuja. Kokoelma huokuu harkintaa, syvällistä ajattelua ja hyvää makua. Ainoa kritisoinnin aihe teoksessa on, että sen säkeet eivät ole aina kielellisesti kiinnostavia. Latteus vaanii alati luontolyriikkaa, eikä Sinivaarakaan välty siltä.

Suureksi osaksi hänen viimeisimpään sikermäänsä perehtyessä herää kuitenkin usko, että metsässä samoilemalla jopa kiireinen ja stressaantunut kaupunkilainen voi saavuttaa täyttymyksen: ”Miten suurten lehtipuiden oksat talvella / vasten kirkasta taivasta ovat, siinä on kaikki // mitä päivästä ja valosta tarvitsee tietää, / kaikki mitä tarvitsee nähdä, // sen enempää ei ihminen voi tavoittaa.” (39)

AVAINSANAT

Kirjavisa: Ankaraa autofiktiota

Keltaista kirjastoa kun siteeraa, niin hyvä tulee, sanoo vanha kaakkoishelsinkiläinen sananlasku. Tai sitten ei, mutta joka tapauksessa toinen peräkkäinen Tammen laatukirjaston teos tuotti myös laadukkaan sadon.

Ainakin Taina Ukkoselle tehtävä osui ihan kohdalleen.

”Nyt oli helppo visa, koska kyseessä on yksi suosikkikirjailijoistani. Hän on ranskalainen Edouard Louis, ja sitaatti on teoksesta Ei enää Eddy, joka ilmestyi Ranskassa vuonna 2014 ja suomeksi 2019.

Kirja kuvaa tarkasti, kaunistelematta ja myös liikuttavasti Eddyn lapsuus- ja nuoruusvuosia, joita leimasivat kodin ja koko kasvuympäristön köyhyys, väkivaltaisuus ja ahdasmielisyys. ‘Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa’, kirjailija toteaa teoksensa aluksi. Mutta Eddy selviää ja onnistuu aloittamaan uuden elämän.”

Liisa Ilomäellekin Louisin avoin tilitys on uponnut.

”En muista, miten tulin lukeneeksi kirjan – kirjaston uutuushyllystä varmaan – mutta se teki syvän vaikutuksen saman tien. Oli niin kiinnostavaa, että ranskalaisen kulttuurin sisällä oli tällaista kirjallisuutta, jonka teemat yleensä jätetään vähemmälle ja miten karmeaa nationalistinen, homofobinen ja köyhyyteen kietoutunut maailmankuva voi olla.

Samaan syssyyn luin muitakin Louisin kirjoja, samaten Annie Ernauxin kirjoja, joissa on samanlainen pelkistetty kuvaustyyli.

Otettiin tämä Ei enää Eddy myös lukupiirimme kirjaksi.”

Lukupiirilukemistoa teos on ollut myös Marja-Liisa Rajakankaalla.

”Kirja meni muinoin lukupiirissämme, jota istuimme Stoan kirjastossa Helsingissä. Muistan, että se herätti vilkasta keskustelua. Kirjahan ei jätä kylmäksi, mutta eipä se kauheasti mieltä lämmitäkään. Sanoisinko, että se on eräänlainen 2000-luvun Ryysyranta Ranskaan sijoitettuna.

Autofiktion on kaiketi oltava raa’an rehellistä, jotta se koskettaisi. Eddien surkea lapsuus ja perhe-elämä hierotaan lukijan naamaan niin avoimesti, että muistan sen omalla kohdallani jo läikkyneen yli. Joskus vähemmän voisi olla enemmän. Kun kirja loppuu siihen, että Eddy kuitenkin pääsee pois (muistaakseni), se tuntui kurjuuden kuvaus huomioiden jopa vähän uskomattomalta.”

Tällaisia värinöitä teos on herättänyt Veikko Huuskassa:

”Kirjan nimihän iski mieleen kuin Korkeajännityssarjan nimi. Arvoituksellinen Ei enää Eddy. 2000-luvun tuhkimotarina. Miespuolinen Annie Ernaux. Tuossa jo klassiset askelmerkit kohti aktivismia eri muodoissaan, ainakin parin vuoden takaisen haastattelun mukaan. Vankkaa keltaista kirjastoa ja aitoa työväenluokan kuvausta, melkein tunnen perinteisen pauperismin lemun. Tämän jälkeen tieto sosiologia-opinnosta Pariisin École Normale Supérieure´ssa (ENS-Paris), elittikoulussa, johon ei ole vaikea päästä, vaan vielä vaikeampaa.”

Raila Rinne jatkaa ”superkoulusta”.

”Sosiologiaa kuuluisassa Ecole normale superieurissa opiskelleen kirjailijan näkemys on selkeä: yhteiskunnan rakenteet sortavat köyhiä ja estävät heitä pääsemästä parempiin asemiin. Yksi hänen kirjoistaan kysyy jo nimellään Kuka tappoi isäni?

Edouard Louisin oma luokkanousu sosiaaliavustuksiin turvautuneen perheen homoseksuaalista pojasta huippuyliopiston opiskelijaksi ja vaikuttajakirjailijaksi on ollut melkoinen.

Romaanien – vai ovatko ne pikemminkin raportteja – lisäksi Louis on kirjoittanut esseitä ja muita tiukkoja mielipidekirjoituksia. Hänen teoksiaan on käännetty monille kielille. Ärhäkät ja syyttävät puheenvuorot herättävät huomiota ja ovat tehneet nuoresta kirjailijasta tunnetun ja seuratun persoonan”

Sirpa Taskinen on romaanin päähenkilönkohtaloiden proosallisempi.

”Eddy Bellegueule (= Söpöliini) poikkeaa Ranskan syrjäkylän poikien/miesten mallista ja joutuu siten pahoinpitelyn kohteeksi. Itsekin hän hakeutuu hakattavaksi, motiiveja saa vapaasti arvailla. Kirjassa ei niinkään herätä huomiota homoseksualismi vaan nyky-yhteiskunnassakin esiintyvä köyhyys ja toksiset asenteet. Kirjan isä jää työttömäksi, mutta ei voi antaa äidin mennä töihin, koska se loukkaisi hänen miehistä kunniaansa. Perhe elää köyhyydessä ja kurjuudessa – hampaitakaan ei pestä. Teatteri kuitenkin pelastaa pojan, joka hakeutuu toisaalle kouluun, ja huomaa helpotuksekseen, että hänenlaisiaan on muitakin.

Juhani Niemi noteeraa, että tämä teos on Keltaisen kirjaston luettelossa paikalla 500, ja huokaisee:

”Olin huojentunut kun sain kirjan päätökseen, en ehkä olisi jaksanut lukea enää yhtään enempää näin raskasta tarinaa. Teoksen suomennos on sujuvaa ja hyvin kirjan ilmapiiriin sopivaa siitä kiitos suomentajalle.”

Louisin tunnistivat myös Stefan Ek, Helena Nurmio, Anna-Maija Penttilä ja Tarmo Tikka. Palkinto menee Liisa Ilomäelle.

Visasitaatti 8

Kun viimekertaisen kirjan yhden päähenkilön saattoi yhdistää The Beatlesin tuotantoon, niin nyt itse kirjailijan alkuperäisnimi löytyy eräältä yhtyeen klassikkoalbumilta. Hänelle kappaletta ei toki ole tehty, sillä hän syntyi 1970-luvun puolella, viitisen vuotta Beatlesin hajoamisen jälkeen.

Kuka on tämä jazz-laulajanakin kunnostautunut brittikirjailija, mikä teos?

Vastaukset sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään 26.5. klo 12. Yhdelle palkinto.

”Jos kaikki vuoden 1982 lauantait sulauttaa yhdeksi päiväksi, niin tutustuin Traceyyn sinä lauantaina kymmeneltä aamulla, kun kävelin kirkonpihan hiekkasoralla äidin taluttamana, kuten hänkin oman äitinsä kanssa. Paikalla oli monta muutakin tyttöä, mutta ilmiselvistä syistä me huomasimme toisemme, yhtäläisyydet ja erot, Kirjallisuussitaattien kuten tytöillä on tapana.”

AVAINSANAT

Arvio: Paavo Lipposen muistelmajärkäle antaa ajateltavaa myös nykypoliitikoille

Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja vuonna 2004.

Entisen pääministerin Paavo Lipposen lähes seitsemänsataasivuinen muistelmatiiliskivi on ollut kirjakevään odotetuimpia teoksia.

Esipuheessa kirjoittaja kertoo muistelmiensa kolmannen osan työstämisen ottaneen aikaa. Niin konsulttina toimiminen kuin sairaudetkin ovat vieneet energiaa.

KIRJA:
Paavo Lipponen:
Valtionhoitaja. Muistelmat 1995-2024
WSOY, 679 s.
Kirjansa paksuutta Lipponen perustelee halulla kertoa näkemyksensä pääministerivuosista tyylilleen uskollisena perusteellisesti. Pitää kirjoittaa itse, eikä jäädä odottamaan, että joku muu sen tekee.

Lipposen muistelmista on tuoreeltaan kaivettu lehtien palstoille lähinnä yksityiskohtia vanhoista kiistoista. Erityisesti on perattu uudelleen Anneli Jäätteenmäen eroon kesällä 2003 johtanutta Irak-gatea.

Huipputason politiikan äärimmäinen kovuus jo aikana ennen kuin yötä päivää jauhava sosiaalinen media on tuonut siihen oman kirpaisevan lisänsä tulee teoksesta vahvasti esille. Arja Alhon ministerieroon syksyllä 1997 johtaneet tapahtumat on selvästi jääneet painamaan Lipposta ja hän käyttääkin runsaasti palstatilaa kertoakseen niistä oman näkemyksensä.

Lipposen tunnusomainen suorasukainen tyyli tulee vahvasti kirjassa esille. On yhteentörmäyksiä niin muiden puolueiden johtohenkilöiden kuin omienkin välillä. On ideologisia erimielisyyksiä niin Tarja Halosen kuin Erkki Tuomiojankin kanssa.

Se, että niistä huolimatta on voitu tehdä yhteistyötä ja edistää Suomelle tärkeitä asioita, on jäänyt muistelmia referoitaessa vähemmälle huomiolle.

Lipponen kiittää Halosta niin tiukoissa tilanteissa saadusta tuesta kuin ylistää presidentin huumorintajua. Myös pääministerin SDP:n puheenjohtajakisassa 2002 haastaneelle Tuomiojalle Lipponen antaa tunnustusta pragmaattisesta tuesta monessa kiperässä tilanteessa.

Paavo Lipponen ja Tarja Halonen vuonna 1995.

LIPPOSEN aktiivinen poliittinen ura päättyi vuoden 2007 eduskuntavaaleihin. Hän lähti kuitenkin vielä ehdolle 2011 presidentinvaaleihin.

Syyksi hän kertoo muistelmissaan huolensa populismin ja oikeistolaisuuden noususta. Sauli Niinistön tapa leimata puhemiehenä kansanedustajat ”omia etujaan ajaviksi lurjuksiksi” oli myös ärsyttänyt häntä.

Populismin vastaisuus ei vedonnut äänestäjiin ja kannatus jäi vaatimattomaksi. Tukijoukkojen arvostelun sijaan Lipponen ottaa vastuun ja toteaa olleensa ehdokkaana ”liian vanha ja politiikassa kulunut”.

Kirjan lopussa Lipponen vetää pääministerikokemuksensa suuria linjoja yhteen. SDP:n vaalivoitto 1995 oli ”poliittinen pääoma”, jolla Suomi nostettiin lamasta. Kannatus kului hallitusvastuussa mutta mahdollisti Lipposen toisen hallituksen muodostamisen keväällä 1999.

Lipposen mukaan hänen kahdeksan vuotta pääministerinä oli ”pitkäaikaisin johdonmukaisen ja menestyksellisen politiikan ajanjakso itsenäisen Suomen historiassa”. Se perustui yhteistyökykyyn, määrätietoisuuteen. Oli myös ripaus onnea matkassa.

Sen, ettei saman suorituksen toistaminen olisi nyt helppoa, hän tiedostaa: ”Maailma on nyt vaikeampi paikka”.

Paavo Lipponen vuonna 2017.

LIPPOSEN muistelmat on keskeisen vaikuttajan näkemys Suomen johtamisesta vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Joku toinen voi nähdä samoja asioita ja tilanteita enemmän tai vähemmän toisin.

Tätä ajatellen voisi toivoa, että muutkin tuolloin keskeisillä paikoilla mukana olleista julkaisisivat kattavia muistelmateoksia. Tämä tapa on meillä vähentynyt menneisiin vuosikymmeniin verrattuna.

Poliittisen historian akateeminen tutkimus voisi myös jo enemmän ottaa aikakauden käsittelyyn. Vastaavanlaista mielenkiintoa kuin sotavuosiin ja Urho Kekkosen presidenttikauteen ei ole vielä kohdistunut suuren laman jälkeiseen aikaan.

Lipposen teoksen loppukaneetteja lukiessa pohtii, mitä tästä olisi kuitenkin mahdollista siirtää nykypäivään.

Olisiko poliittisen kenttämme nykyistä paremman yhteistyökyvyn varaan rakennettavissa maamme uusi nousu? Joko kohta nähdään, että jyrkällä vastakkainasettelulla ja riidoilla ei päästä kansakunnan kannalta pitkässä tarkastelussa ketään hyödyttävään lopputulokseen?

Olemme nyt henkisesti ja taloudellisestikin monella tapaa vähän samanlaisessa näköalattomassa lamautuneessa tilassa kuin 1990-luvun puolivälissä.

Työttömyys ei ole paisunut niin massiivisiin lukuihin kuin tuolloin, mutta jotain uutta tai vanhaa tarvitaan, että saamme Suomen jälleen jaloilleen.

AVAINSANAT

Kirjavisa: Pieni elämä – rankka, synkkä ja kaunis

Tiivistetyistä vihjeistä tuli ”virsi kaunis” eli kevään vilkkain visakierros. Tätä odoteltiin konttorillakin, sillä olihan kysytty teos aikamonen hitti Suomessakin kahdeksan vuotta sitten.

Pelin avaa Laura Andersson, ensikertalaisia kaiketi.

”Visasitaatti on Hanya Yanagiharan teoksesta Pieni elämä. Kirja on jäänyt mieleeni taidokkaana ja sujuvasti etenevänä, mutta samalla kovin ahdistavana tarinana. Kirjan päätyttyä lukijalla oli aika tyhjä olo. Upea, mutta rankka lukukokemus.”

Taina Ukkonen on vähän monisanaisempi.

”Arvelen tämänkertaisen visasitaatin olevan Hanya Yanagiharan v. 2015 (ja suomeksi v. 2017) ilmestyneestä romaanista Pieni elämä. Romaania en päässyt selailemaan, koska se oli varattu kotikuntani kirjastosta, joten en voi olla täysin varma asiasta… Vihjeet kyllä auttoivat: kirjailijan suku on Havaijilta, kirjailija asuu New Yorkissa, ja myös romaanin tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin. Sitaatissa mainittu Jude taas oli romaanin keskeisin henkilöhahmo, joka yritti selvitä menneisyytensä traumaattisista kokemuksista.

Olen lukenut romaanin melko pian sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä pääasiassa erittäin mielenkiintoisena ja kauniisti kirjoitettuna, vaikka se välillä oli raskasta luettavaa ja liiankin yksityiskohtaista kuvausta. Niinpä siitä tuli myös mieleen erään lukupiirini entisen jäsenen sanonta, jota tämä jäsen käytti lähes kaikista tiiliskiviromaaneista: puolet pois ja loppu lyhyesti.”

Juhani Niemi pistää mitassa vielä paremmaksi.

”Pieni elämä (alkuteos A Little Life, 2015) on yksi viime vuosien hehkutetuimmista amerikkalaisista romaaneista ja sen kirjoittaja Hanya Yanagihara on noussut toisella teoksellaan osaksi pakollisten lukuromaanien tekijöiden eliittiä (aiemmin häneltä on ilmestynyt The People in the Trees, jota ei ole suomennettu). Pieni elämä, nimestään huolimatta lähes tuhatsivuinen neljän newyorkilaismiehen kasvutarina, pysyy kuumeisesta kerronnastaan, vuosikymmenten yli ulottuvasta juonikaarestaan ja lukuisista henkilöhahmoistaan huolimatta kasassa viimeiseen lauseeseen saakka. Pieni elämä on aivan uskomaton tarina. Sitä lukiessaan saa kokea aikamoisen tunteiden vuoristoradan. Se kertoo hyvästä ja pahasta, rakkaudesta ja vihasta. Se saa myös arvostamaan entistä enemmän tavallista ja turvallista elämää, ystävyyttä ja läheisten tukea.

Yanagihara on loistava kirjoittaja. Hän kuvailee taidokkaasti ja syvällisesti erilaisia arjen ja ihmiselämän ilmiöitä sekä outojakin yksityiskohtia. Hän myös yhdistelee mielenkiintoisesti nykyhetkeä ja muistoja. Ajassa hypitään välillä niin, että varsinkin aluksi oli vaikea pysyä kärryillä, mitä aikaa missäkin tilanteessa eletään. Toisinaan asioita kuvaillaan hyvinkin pitkästi menneiden tapahtumien ja muistojen kautta ja sitten taas palataan nykyhetkeen tai johonkin muuhun aikaan. Kun tarinaan pääsi kunnolla sisälle, tätä alkoi onneksi hahmottaa helpommin.

Pieni elämä on painava ja kunnianhimoinen, mutta vaikka sen tietynlainen raakuus ja pahuus onkin läsnä lähes 1000 sivua, taustalla soiva tummaeleinen pianomusiikki onnistuu kuitenkin välttämään toivottomuuden ja pimeyden tunteen läpi koko romaanin.”

KIRJAN TIILISKIVIKOKO on vähän arveluttanut Tuula Hynystä.

”Rohkenen vastata tämänkertaiseen pähkinään, vaikka en ole kirjaa lukenutkaan. Kyseessä on varmaankin Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Olen aiemmin ollut aikeissa lainata sen luettuani kiittävät arvostelut, mutta kun kohtasin sen kirjastossa yli 900-sivuisessa komeudessaan se jäi sillä kertaa hyllylle.

Usein paksujen romaanien kohdalla olisi toivonut tiivistämistä, mutta ehkä tämä teos kuuluisi niihin, joiden lukemisen nautinnon haluaisi jatkuvan pitkään.”

Mauri Niemi tuumii näin:

”Tämänkertainen visa oli niitä harvoja, joihin ratkaisu löytyi suoraan sitaattia lukemalla. Liekö syynä kirjan, Pienen elämän, rankka sisältö, joka jätti syvän jäljen muistiin. Juden ja hänen ystäviensä elämä ei tosiaankaan ole pieni, vaan se sisältää tuskallisesti kaiken pahuuden mitä ihmismieli voi keksiä. Romaani on hienosti rakennettu ja koukuttaa lukemaan koko 900-sivuisen tiiliskiven synkästä sisällöstä huolimatta.”

Näin puolestaan Jari-Pekka Vuorela, joka pohtii kirjailijan kansallisuutta/etnistä taustaa:

”Mihin maailman kolkkaan sijoittaisit nimen Hanya Yanagihara? Voisi kuulostaa japanilaiselta tai havaijilaiselta ja sellaisia taustoja kirjailijalta löytyykin. Ulkonäkö voisi viitata Koreankin suuntaan: sieltä oli kotoisin hänen äitinsä suku.

Yhdysvalloissa kirjailija on elämänsä viettänyt. Muistan kyllä, että visateos A Little Life oli Booker-ehdokkaana vuonna 2015, mutta en itse asiassa edes tiennyt, että se on suomennettukin jo vuonna 2017. Ainakin nimi on hyvin käännetty…”

BEATLES-TASOKIN vastauksissa tavoitettiin. Sinne leijui Rauni Anita Martikainen.

”En ollut lukenut aiemmin Pientä elämää. Kirjasalapoliisina löytämäni Hanya Yanagiharan teos nosti kyyneleet silmiini ensimmäisen kerran sivun 270 kohdalla. Visan sitaatti on romaanin alkupuolelta, kohdasta jossa Willem pohtii Juden olemusta ja salaisuuksia, jotka lukijallekin avataan tuhatsivuisessa romaanissa. Kammottavia kohtauksia sisältävä romaani herätti kauhua ja järkytystä, lukeminen piti välillä keskeyttää rankan tekstin takia.
Jossain vaiheessa mielessäni alkoi pyöriä Beatlesien Hey Jude. Myöhemmin lohduttavaa laulua tuntuivat tarvitsevan Willem ja muutkin ystävät ja läheiseen yhteyteen pystyvät ja pyrkivät sekä sitä romaanissa kokevat henkilöt.”

Stefan Ek on vilkaissut naapurimaan lehtiä.

”Kyseessä taitaa olla Hanya Yanagiharan tiiliskiven kokoinen Pieni elämä. Sattumoisin Ruotsin suurimpiin lehtiin kuuluvassa Dagens Nyheterissä oli viime kuussa juttu tästä kirjasta, jossa mahtipontisesti väitettiin sen olevan 2000-luvun suurimpia kaunokirjallisia ilmiöitä. Kenties, minua joka tapauksessa ihmetyttää suuresti, ettei siitä, tietääkseni, ole tehty tv-sarjaa.”

Jaana Pikkarainen-Haapasaari on jäänyt hämmennyksen tilaan.

”Olen lukenut kirjan vuosia sitten, enkä kyllä vieläkään tiedä täysin mitä siitä pidin. Se kyllä piti otteessa koko ajan, mutta ei ollut aivan lempikirjojani.”

Pienestä elämästä yhtä ja toista tiesivät myös Raila Rinne, Veikko Huuska, Tarmo Tikka, Helena Nurmio, Ossi Lehtiö ja Sirpa Taskinen. Palkinto lähtee Laura Anderssonille. (rb)

Visasitaatti 7

”Lumoava tarina erilaisuudesta ja nuoruudesta” kirjoitti arvovaltainen amerikkalaislehti tästä esikoisteoksesta, joka nosti tekijänsä maailmankuuluksi. Kirjan takakannessa lukee, jotta ”tarḱkanäköinen kuvaus länsimaisen yhteiskunnan jakautumisesta”.

Kuka on tämä reilu kymmenen vuotta sitten autofiktiollaan vain vähän yli kaksikymppisenä hätkähdyttänyt kirjailija, mikä teos? Vastaukset viimeistään 12.5. klo 12.00 s-postilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Pitkä punapää ja se toinen, huonoryhtinen, löivät minua vielä kerran. Sitten he äkkiä lähtivät. Ja siinä samassa he jo puhuivat ihan muusta. Arkisista asioista – ja se loukkasi minua: minä olin heidän elämässään vähemmän tärkeä kuin he minin elämässäni. Heti herättyäni minä omistin heille kaikki ajatukseni ja pelkoni. Minua loukkasi se, että he saattoivat unohtaa minut niin nopeasti.”

AVAINSANAT

Hannu Taina on kuollut

Kuvittaja ja graafikko Hannu Taina on kuollut, kustannusyhtiö WSOY kertoi perjantaina sosiaalisen median tileillään, muun muassa Facebookissa. WSOY:n mukaan Taina kuoli torstaina 24. huhtikuuta. Hän oli kuollessaan 84-vuotias.

Taina tunnettiin kuvituksistaan Elina Karjalaisen Uppo-Nalle-kirjoihin, joita hän kuvitti vuosina 1977-2011. Uppo-Nalle seikkaili Tainan kuvittamana yli kahdessakymmenessä kirjassa niin mustavalko- kuin värikuvituksissa.

Urallaan Taina kuvitti myös muun muassa Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu -sarjan ja teki kansikuvia Juha Seppälän teoksiin. Taina itse kirjoitti ja kuvitti sarjan Matti-kirjoja.

Tainan työtä on palkittu useasti: muun muassa valtion taideteollisuuspalkinnolla vuonna 1987 sekä kolmasti Rudolf Koivu -palkinnolla.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Luopumisen taide

Joel Haahtela.

Etenkin herkistä ja hengellisistä romaaneistaan tunnettu Joel Haahtela (s. 1972) jatkaa tuotteliaana. Häneltä julkaistaan suurin piirtein kirja vuodessa, ja vaikka laatu ei kärsi kovasta vauhdista, hänen teoksensa on helppo sekoittaa toisiinsa.

Haahtelan uskonnollisten romaanien trilogia Adèlen kysymys (2019), Hengittämisen taito (2020) ja Jaakobin portaat (2022) on nyt saanut seurakseen taiteeseen paneutuvan teoskolmikon Yö Whistlerin maalauksessa (2023), Marijan rakkaus (2024) ja Sielunpiirtäjän ilta. Sarjallisuus viehättää. Haahtela käsittelee samoja kysymyksiä hieman eri näkökulmista, mutta ei tarjoa vastauksia, sillä hänen päätavoitteensa on yksinkertaisesti kirjoittaa kauniisti.

TÄNÄ KEVÄÄNÄ ilmestynyt, kaikesta ylimääräisestä riisuttu pienoisromaani Sielunpiirtäjän ilta sijoittuu 1600-luvun Hollantiin. Vanha mestari työstää vielä yhtä maalausta, ja vain luomisen pakko pitää hänet kiinni maallisessa maailmassa. Ennen aikojaan vanhentunut mies tuntee suurta surua. Se nousee hänen kotikaupunkinsa kanavasta kylmänä syksyisenä vetenä ja uhkaa hukuttaa hänet.

Sivumäärältään pieni teos paneutuu rakkauden ja luomisen mysteereihin. Taiteilijaa ja Jumalaa verrataan vanhanaikaisesti toisiinsa. Haahtela on parantumaton romantikko ja hänen romaanilleen valitsema nimi selviää heti sen ensimmäisestä lauseesta: ”Agnes kutsui tällaisia iltoja sielunpiirtäjän illoiksi; kun talvinen sumu leviää pitkin katuja ja kietoo kaupungin pisaroivaan syliinsä.” (s. 7)

Siinä missä kertojana toimiva maalari jätetään nimeämättä, muista henkilöitä Agnes on hänen edesmennyt puolisonsa, Paulus hänen nuorena kulkutautiin kuollut poikansa ja Jacob hänen oppipoikansa. Maalarin talo on toisin sanoen sitä täyttäviä muistoja lukuun ottamatta tyhjä. Varjot kutsuvat lertojaa, kunnes kaupungin köyhällä alueella raivoava tulipalo lähettää Jacobin ja tämän äidin Annen hänen luokseen asumaan. Näin avautuu vielä elämän mahdollisuuden portti.

KIRJAT
Joel Haahtela:
Sielunpiirtäjän ilta
Otava 2025, s. 237

Kovia kokenut päähahmo haluaa kuitenkin pysyä uskollisena entiselle vaimolleen, jonka muistoa hän vaalii kuin kallisarvoista aarretta. Menestys, kuten maan ääriin kiirinyt maine hänen kyvyistään, ei merkitse hänelle enää mitään. Hän ei ole kuitenkaan ärsyttävä vanha jäärä, vaan läpeensä hyväntahtoinen mies, jossa ei ole kiduttavista itse-epäilyistään huolimatta ripaustakaan syntiä.

Hän on toisin sanoen juuri sellainen idealisoitu hahmo kuin Haahtelalta sopii odottaa. Sama pätee useimpiin muihin henkilöihin. Sielunpiirtäjän iltaan viritellään jännitettä luomistyöstä, rakkauden pilkahtelusta ja eräästä alkoholisoituneesta suutarista, joka heittää kapuloita rattaisiin. Ihmiset ovat mustavalkoisesti joko hyviä tai pahoja.

Pääpaino on kuitenkin iän tuomaa perspektiiviä omaavan maalarin pohdiskeluissa. Hän hahmottelee viimeistä maalaustaan ja kirjoittaa ylös ajatuksiaan, joita me lukijat saamme nyt lukea Sielunpiirtäjän illasta. Sanat kääntyvät sivu sivulta selvemmin kohti taivasta, ja pois tämänpuoleisista kotkotuksista: ”Ylösnousemus ja kuoleman voittaminen eivät ihmiselle riittäneet, hänen täytyy voittaa myös elämä.” (s. 80)

HAAHTELAN LUKEMINEN lohduttaa, siitäkin hiuolimatta, että hänen romaaniensa tyyli on melko surumielinen. Kuolevaiset katoavat maailmasta, hän muistuttaa, mutta ikuinen elämä on mahdollinen. Hänen hahmonsa uskovat murheistaan huolimatta Jumalaan ja lukija oppii luottamaan Haahtelan lauseeseen. Se on virheetön, joskaan ei kovin persoonallinen, eikä juuri muutu teoksesta toiseen.

Haahtelan kertojissa yhdistyvät rauhallisuus ja haaveilevuus. Täten Sielunpiirtäjän illastakin nauttii eniten ne yhdistävässä mielentilassa. Sen lyhyet, lyyriset luvut kehottavat mietiskelemään, mutta eivät pureudu kovin syvälle. Kyse on pikemminkin aforistisista pyyhkäisyistä: ”Hollanti on ovi joka heiluu tuulessa, vanhan ja uuden välillä. Jokin voima on tulossa esiin, ihminen.” (s. 80)

Haahtelan hellimää tyyliä olisi helppo kritisoida, mutta toisaalta hänen herkkyytensä toimii vastavoimana maailmaa tänäänkin hallitseville koville voimille. Haahtela nostaa taiteen tekemisen ja Jumalan palvelemisen rahan ja vallan haalimisen edelle. Hänen näkemyksiinsä on helppo yhtyä, vaikka ne olisivatkin hyväuskoisia. Miksi emme osaa vieläkään hyväksyä omaa pienuuttamme kosmoksessa?

SIELUNPIIRTÄJÄN ILTA on taidetta, ei elämää, joten siltä ei kannata odottaa rosoista uskottavuutta. Haahtela käsittelee suuria aiheita, kuten rakkautta ja kuolemaa, eikä hänellä jää silmää arjelle – tai sitten siitä kirjoittaminen ei kiinnosta häntä. Hänen tekstinsä kuitenkin miellyttää.

Haahtela herättelee 1600-luvun Hollantia henkiin sopivassa määrässä pieniä yksityiskohtia pudotellen. Hänen romaanissaan häiritsee vähän entisaikaisten henkilöhahmojen tarkastelu nykyisen psykologisen filtterin läpi. Tekijä haluaa ehkä muistuttaa meitä ihmisten perimmäisestä muuttumattomuudesta, mutta lopputulos on hieman epäuskottava ja leijaileva.

Seuraava vastaava romaani lienee kuitenkin jo valmisteilla.

AVAINSANAT