VALIKKO

Kirja-arvio: Taiteen vankina – elokuvaohjaaja G. W. Pabst kiinnostaa romaanihahmonakin

Kansainvälisesti menestyneen saksalaiskirjailija Daniel Kehlmannin (s. 1975) romaanissa Ohjaaja paneudutaan taiteen tekemisen moraaliin.

Tosihenkilöön ja -tapahtumiin perustuvassa kirjassa itävaltalainen elokuvaohjaaja Georg Wilhelm Pabst (1885-1967) päätyy maanpakolaiseksi Hollywoodiin. Siellä Weimarin tasavallassa melkoisen arvostettua Pabstia kohdellaan huonosti muun muassa siksi, ettei hän puhu juuri englantia.

Hän ei varsinaisesti kaipaa kotiin, mutta riutuu ajautuessaan ammatillisesti sivuraiteille. Elämä tuntuu hänestä epätodelliselta, ja vain elokuvissa on järkeä. Niitä hän pystyy sentään enimmäkseen kontrolloimaan, vaikka joutuukin toisinaan tekemään kompromisseja saadakseen työnsä tehtyä

Pabst ei ole kuitenkaan diktaattori, kuten monet kollegansa, vaan epäpoliittinen taiteilija, joka haluaisi vain touhuta lempihankkeittensa parissa. Kohtalo päättää kuitenkin toisin. Kun natsien hallintaan joutuneessa Itävallassa vielä asuvalta äidiltä tulee avunpyyntö, poika päätyy takaisin Adolf Hitlerin valvovan silmän alle ja jopa hänen palvelukseensa.

KEHLMANNIN ROMAANI alkaa hitaasti, mutta pääsee vauhtiin natsi-Saksaan sijoittuvassa toisessa osassaan. Siinä tutustutaan poikkeusolosuhteissa esiintyvään julmuuteen. Totalitaristisessa järjestelmässä syntyy nopeasti tyypillinen yhdistelmä itsesensuuria ja eskapismia: ”Pabst tiesi toisten tietävän, että hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain pilkallista, ja hän tiesi senkin, että toisilla oli sama mielessään, mutta he eivät tunteneet toisiaan riittävän hyvin. Niinpä hän joi hiljaa toisen olutlasinsa tyhjäksi ja tähyili raskaana hiipivän päänsärkysumun lävitse, saisiko vielä kolmatta.” (s. 209)

Vetävän älykkäässä tarinassa vuorottelevat valta, vankeus ja vapaus. Ne yhdistyvät elokuvaohjaajan työssä, jossa onkin kyse varsin erikoisesta kutsumuksesta: ”Ohjaaja oli kaiken kaikkiaan kumma ammatti. Ohjaaja oli taiteilija, mutta ei luonut mitään, ohjaili vain varsinaisten luojien toimia – järjesteli niiden työt, jotka viime kädessä oikeastaan osasivat enemmän.” (s. 76)

KIRJAT
Daniel Kehlmann:

 Ohjaaja


Suom. Tuulia Tipa
Siltala 2025, 381 s.



Mihin pomoa edes tarvitaan? Filmin työryhmähän voisi vain sopia kaikesta vaikkapa anarkistisessa tai kommunistisessa hengessä. Mutta tällaisen yhteistyön osoittautuessa mahdottomaksi katseet kääntyvät Pabtsin kaltaisiin johtajiin, jotka osaavat käskeä loukkaamatta ketään.

Romaanin miehet Pabts mukaan lukien huumaantuvat vallastaan ja käyttävät sitä väärin. Naiset osoittautuvat toistuvasti miehiä vahvemmiksi, ja onkin sääli, ettei heitä esimerkiksi päästetty juurikaan tekemään omia elokuviaan tuon ajan Saksassa.. Naisnäyttelijöilläkin on romaanissa mieshahmojen potaskaan aina naseva vastaus valmiina.

MATKAN VARRLLA kohdataan alan merkkihenkilöitä, kuten Metropolis-klassikon (1927) ohjannut Fritz Lang, tekniikan hallinnut Leni Riefenstahl ja jumaloitu näyttelijä Greta Garbo. Juonen kuljettamisen lomassa käydään läpi elokuvataiteen historiaa: ”Elävät kuvat – vielä hetki sitten ne olivat olleet yhtä spektaakkelia ja hulinaa, pistooleja heiluttelevia lehmipoikia, ritarien kaksintaisteluita, yöllisiä aaveita ja poliiseja pakoon säntäileviä pellejä. Pabstin puheissa elokuva kuulosti kuitenkin teatterilta, kirjallisuudelta, oikealta taiteelta.” (s. 44)

Natsit näkevät taidemuodon kuitenkin pelkästään propagandansa välineenä, asia mistä heitä auttamaan pakotettu Pabts kärsii syvästi. Häneltä ei kuitenkaan löydy tarpeeksi vahvuutta vastustamaan Hitlerin poliittista kulttia. Päähenkilöä ei kuitenkaan tee mieli tuomita, sillä vastarinta johtaisi nopeasti Pabtsin ja hänen läheistensä passittamiseen keskitysleirille. Niinpä he ovat ansassa.

Kehlmann pitää kiinni realismista, mutta sota-ajan hetkissä on myös tilaa kevyelle irtautumiselle perinteisestä: ”Suurta toimistoa Pabst oli odottanut, mutta ei sentään niin valtavaa. Tilaan olisi mahtunut helposti satakunta ihmistä; lattialla oli kuitenkin vain valtaisa matto ja kaukana huoneen päädyssä kaksi tuolia ja kirjoituspöytä, jolla oli puhelin. Seinällä pöydän takana – niin kaukana, että täytyi siristää silmiään tunnistaakseen – riippui Führerin kuva kultakehyksissä.” (s. 166)

Oikeita henkilöitä vilisevään ja todellisuuteen pohjautuvaa romaania ei muuten tulisi lukea faktana, sillä kuten Kehlmann huomauttaa, vaikka hänen lähtökohtanaan ”on ollut historiallisen G. W. Pabstin ja tämän perheen elämäntarina, teos on fiktiota; Pabsteilla ei esimerkiksi ollut Jakob-nimistä poikaa.” (s. 381)

Tuulia Tipan suoraan saksasta tekemä suomennos on sujuva, olkoonkin että alkuteoksen nimen Lichtspielin kääntäminen Ohjaajaksi tuntuu hieman liian osoittelevalta. Muuten Tipa kääntää erinomaisesti, ja proosa etenee luontevasti, oli kyse sitten dialogista tai varsinaisesta kerronnasta.

Ohjaaja on tasalaatuista juoniproosaa, jossa viritellään herkullista draamaa ja pohditaan moraalia. Pabts tekee taide-elokuviaan vielä silloinkin, kun natsit ovat jo hävinneet sodan ja heidän kaupunkejaan pommitetaan. Ohjaajahahmon sitkeys, sopeutuvaisuus ja kyky saada ihmiset yhteistyöhön kanssaan osoittautuvat tässä tilanteessa negatiivisiksi ominaisuuksiksi. Hän menettää perheensä ja synnyinmaansa, mutta väittää vain taiteellaan olevan merkitystä jääden sen ajatuksensa vangiksi.

AVAINSANAT

Kirjavisa: AI kävi visailemassa

Rolf Bamberg

Aluksi tuntui, että tämä mrs Smith on paha pala, mutta loppurypistys nosti vastauspinon kelvolliseksi.

Virpi Sorsa on visaukkelinne täysin muistinvaraisen eli aika epäluotettavan kirjanpidon mukaan ihan debytanttiosastoa tässä kirjapiirissä.

”Heippa, nyt oli mieluisa visasitaatti. Tämä on lempikirjailijani Zadie Smithin Swing Time. Zadie Smithin teoksissa on viisautta ja empatiaa, jonka pariin hakeudun tasaisin väliajoin. Muistan, kuinka hänen esseensä (Aavistuksia) avarsivat perspektiiviä ja lohduttivat korona aikana.”

Eero Pirttijärvi on kokeneempaa vastaajakaartia.

”Kirjailija ja jazzlaulaja. Siltä pohjalta lähdin liikkeelle. Lienen oikeassa henkilössä kun katselen pätkää, jossa Zadie Smith laulaa Lady Rizon kanssa Lady and The Tramp. Beatlesien kappale on Sexy Sadie, kirjailija siis Zadie Smith ja kirja Swing Time, joka on tuossa vieressäni lukujonossa. Ja päästyäni ensimmäiseen varsinaiseen lukuun, voin todeta, että hakuni osui oikeaan. Kirja on siis vielä lukuvaiheessa.”

Juhani Niemi jatkaa vielä näistä musavihjeistä.

”Lähden liikkeelle musiikkivihjeestä, eli Beatlesin the klassikkoalbumista The Beatles, paremmin tunnettu nimellä White Album vuodelta 1968. Siinä on Lennonin kappale nimeltä Sexy Sadie (alun perin nimen piti olla Maharishi), josta pääsemme visakirjailijaan Zadie Smithiin, jonka etunimen kirjoitusasu oli aiemmin Sadie, mutta jonka hän vaihtoi 14- vuotiaana nykyiseen muotoon. Smith ansaitsi opiskeluaikoinaan rahaa jazzlaulajana. – – –

Swing Time on mestarillinen, älykäs ja nautittava romaani.”

RAILA RINNE kertoo enemmän kirjan sisällöstä ja kirjailijasta.

”Zadie Smithin taidot huomattiin jo hänen opiskellessaan kirjallisuutta Cambridgen King´s Collegessa. Hän sai novellejaan esille opiskelijakokoelmissa, mikä sai kustantajat ja agentit kiinnostumaan. Niinpä esikoisteosta Valkoiset hampaat oikein odotettiin ja kun se vuonna 2000 julkaistiin, se sai runsaasti huomiota ja voitti merkittäviä palkintoja. Suomessakin oltiin valppaina, sillä kirja ilmestyi meillä suomennettuna jo 2001.

Swing Time kertoo kahdesta nuoresta naisesta, joilla on taiteellista lahjakkuutta tanssin ja musiikin parissa. Heitä kuitenkin odottaa erilainen elämä. Lahjakas Tracey jää Lontooseen eikä saa tuulta siipiinsä. Kirjan kertoja taas ryhtyy kuuluisuuden avustajaksi New Yorkiin kunnes lähtee Länsi-Afrikkaan perustamaan kouluja tytöille. Ystävyys kestää erilaiset urat tai kohtalot tai valinnat, miten niitä nyt katsookaan.

Zadie Smithin suomennettuja romaaneja ovat myös Nimikirjoitusmies, Kauneudesta, Risteymiä ja Petos. Kaikkien kustantaja meillä on WSOY ja suomentaja Irmeli Ruuska.

Tänä syksynä 50 vuotta täyttävä kirjailija elää toimeliasta elämää tapaamalla lukijoitaan ja muuta yleisöä. Hän on suosittu esiintyjä kirjallisuusfestivaaleilla, mediassa ja muualla. Hän on perheellinen ja asuu edelleen Lontoossa.”

Muutaman viikon visatauolta palaava Mauri Panhelainen luonnehtii teosta näin:

”Kirja ei kole varsinaisesti omaelämäkerrallinen, vaan rakentuu yhtäältä tanssin ja toisaalta kahden naisen suhteen ympärille. Tracy on lahjakas tanssija päin vastoin kuin minäkertoja. Tracyn isä on musta ja äiti valkoinen. He tuntevat kuitenkin kohtalonyhteyttä, joskin suhde katkeaa toistuvasti elämänteiden eriytyessä.

Kirja on saanut nimensä George Stevensin ohjaamasta elokuvasta Swing Time, jonka pääosissa näyttelevät ja tanssivat Fred Astaire ja Ginger Rogers. Juuri Astairen virtuoosimaisesta tanssista tytöt saavat romaanissa kimmokkeen tanssiharrastukselleen.”

EDELLÄ NÄIMME vanhan liiton mukaista visatehtävän ratkaisua. Modernimpaa moodia edustaa Mauri Niemen ratkontamalli, josta voisi käynnistää laajemmankin eettiisen keskustelun. Mutta jääköön nyt, kun Mauri paljastaa apuvälineensä heti alkuun rehdisti. Sanotaan nyt vain, että visaukko kehottaa edelleen ratkojia turvautumaan ennemmin luomu- kuin tekoälyyn.

Tässä Niemen välittämä vastaus.

”Syötin sitaatin tekoälylle ja sain vastauksen:

’Kyseinen lainaus on Zadie Smithin romaanista Swing Time. Teos julkaistiin alun perin vuonna 2016, ja sen suomennos ilmestyi vuonna 2017 Irmeli Ruuskan kääntämänä. Lainaus löytyy kirjan ensimmäiseltä sivulta ja kuvaa päähenkilön ensikohtaamista Tracey-nimisen tytön kanssa kirkon pihalla vuonna 1982.

Swing Time on kertomus kahden ruskeaihoisen tytön ystävyydestä, identiteetistä, rodusta, luokasta ja tanssista. Romaani seuraa nimettömäksi jäävää kertojaa ja hänen ystäväänsä Traceyta lapsuudesta aikuisuuteen, käsitellen heidän erilaisia elämänpolkujaan ja yhteiskunnallisia teemoja, kuten etuoikeuksia ja valtaa. Kirja on saanut kiitosta monikerroksisesta kerronnastaan ja tarkkanäköisestä yhteiskunnallisesta analyysistään.’”

Kuten huomaamme, aika hengetön on AI kirjavisailijana.

Sitä ei ole ikivisalainen Veikko Huuska.

”Kukahan muotoilikaan: ’Swing Time on romaani, joka vuotaa ulos, hillittömänä mutta hienovaraisesti kudottuna, kuin muisto.’

Etevästi luonnehdittu teoksen perustava sisältö. Ei ihan niin räväkkä kuin aikoinaan Matti Paavilainen Hannu Salaman esikoisteoksesta:”- – – tulikuumaa laavaa, sumeilematon purkaus, joka näennäisestä spontaaniudestaan huolimatta tekee sekä tiiviin että johdonmukaisen romaanityön luotettavan vaikutuksen”.

Mutta kysymyshän on arvioinneista ja lopulta makuasioista: miten yksilöllinen kokemus, ja monistettuina sivustalta saadut havainnot yksittäisten ihmisten elämistä, nivoutuvat ja kytkeytyvät laajempaan kokonaisuuteen, jota kutsutaan yhteiskunnaksi, ja sitä koskevaa tarkastelua ja vaikuttamista politiikaksi.

Zadie Smith on ainakin osassa kritiikeistä luettu eräänlaisen itseterapian harjoittajiin, ja hänen romaaninsa pyritty näkemään osana ’nykyaikaista hysteerisen realismin genreä, jossa informaatiosta on tullut uusi hahmo ja inhimillinen tunne puuttuu nykyfiktiosta.’ (sitaatti James Woodin).

Tulisi kaiketi, aivan kuin Smith itsekin tuolloin, neljännesvuosisata sitten tähdensi, tunnistaa kirjailijan oma ahdistus ja siihen liittyvä pyrkimys fiktiossa välttää pään ja sydämen erottelua, ja pyrkiä molempien tajunnan elementtien käyttöön. Ja kukapa tässä meidän ajassamme ei olisi ahdistunut.”

Sirpa Taskinen on romaaniarviossaan varauksellisempi.

”Zadie Smith sai aikoinaan mahtavan alun: hänen ensimmäinen romaaninsa Valkeat hampaat kilpailutettiin jo ennen kuin se oli edes valmis, ja useat kustantajat kiinnostuivat siitä. Tuloksena oli kansainvälisestiki menestynyt bestseller. Hänellä on paljon ihailijoita, jotka lukevat kaiken, mitä hän on kirjottanut. En lukeudu heihin, ja jäin miettimään visakirjan takakantta, jossa on lainaus Vogue-lehdestä: ’Aina silloin tällöin ilmestyy romaani, joka muistuttaa meitä miksi me niitä vielä tarvitsemme.’ Ainakaan minulle Swing Time ei ole Romaani isolla alkukirjaimella. Sujuvaa tekstiä toki, ja kaikesta saa sen vaikutelman, että ’kullanruskeiden tyttöjen’ asia on kirjailijalle henkilökohtaisestikin tärkeä.”

Tehtävän selvittivät myös Tuula Hynynen, Tarmo Tikka ja Stefan Ek. Viikon palkinto Virpi Sorsalle. Kaikki kevätkauden palkinnot lähtevät matkaan ensi viikon alussa. Ilmoittautukaa osoitetiedoin visaukolle myös kaikki te, jotka ette ole jostain syystä saaneet saaneet syyskaudella luvattua palkintoa, niin perästä kuuluu.

Visasitaatti 9/2025

Tätä palkittua kirjailijaa on suomennettu aina vähän jälkijunassa, mutta hän muuttuu ajankohtaisemmaksi koko ajan. Häntä on luonnehdittu ’rohkeuden monumentiksi’.

Siis ketä, mikä on kysytty teoksensa? Vastaukset sähköpostitse kirjavisa@demokraatti.fi viimeistääm 9.6. klo 12 mennessä. Yhdelle palkinto.

”Juotiin teetä loputtomiin. Kahvia. Votkaa. Ja seitsemänkymmentäluvulla kuubalaista rommia. Kaikki rakastivat Fideliä! Kuuban vallankumousta! Barettipäistä Chetä. Siinä vasta filmitähti! Piestiin kieltä loputtomiin! Pelättiin, että meitä salakuunnellaan, ihan varmasti. Kesken keskustelun joku aina katsoi pilkallisesti kattolamppuun tai pistorasiaan. ’Kuuletteko, toveri majuri?’ Toisaalta otettiin riski, toisaalta näyteltiin. Tästä valhe-elämästä saatiin jopa jonkinlaista tyydytystä. Aivan mitätön osuus ihmisistä osoitti avoimesti vastarintaa, enimmäkseen oltiin keittiödissidenttejä. Näytettiin keskisormea taskussa…”

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Vilpittömän luontorunouden äärellä mieli lepää

Olli Sinivaara (s. 1980) viihtyy metsässä. Hänen edellinen runokokoelmansa Puut (2021) huomioitiin arvostetulla Tanssiva karhu -palkinnolla ja hiljattan ilmestyneessä Valoon, vihreään -kokoelmassaan hän palaa samoihin inspiroiviksi toteamiinsa maisemiin.

Ollaan lempeässä, hengellisessä ja viisaassa ympäristössä, jossa oleskelu muistuttaa hitaamman ja kärsivällisemmän elämän mahdollisuudesta.

Suomen kansallismaisemista on kirjoitettu paljon tekstiä, ja vain osa siitä on ikimuistoista, mutta Sinivaaran luontorunous tuntuu pakottomalta. Hän kuljeskelee moneen kertaan tallatuilla poluilla, mutta onnistuu käsittelemään tuttuja paikkoja raikkaasti.

Valoon, vihreään -kokoelman parissa mieli lepää. Siinä ei ole epätoivon häivääkään, vaan pelkkää kiitollisuutta olemassaolosta. Koska kyse ei ole kuitenkaan yhtä pakahduttavasta tunnelmoinnista kuin Tomi Kontiolla teoksessaan Tunturin luokse, rakkaan (2023), Kontio ja Sinivaara mahtuvat helposti samalle kustantamolle. Heitä yhdistävää naiiviutta tarvitaan kyynisyyden vastapainoksi.

ALKUKESÄSÄSTÄ alkutalveen ulottuvassa Valoon, vihreään -kokonaisuudessa viehättää eniten sen vilpittömyys. Siinä ei julisteta luonnonsuojelun pakkoa, vaan muistutetaan tyylikkäästi, että me kuulumme samaan ekosysteemiin esimerkiksi puiden kanssa. Ilman niitä me hengittäisimme enemmän saasteita ja tukehtuisimme, joten metsien pelastaminen on siksikin intresseissämme.

Sinivaaran runojen puhuja liikkuu tarkkailijana ajassa ja paikassa. Rajaa aistinsa avaavan ihmisen ja häntä ympäröivän luonnon välillä ei ole. Ikuisuus on läsnä, täyttäen herkän näkijän ihmetyksellä ja avaten mahdollisuuden kosmisiin havaintoihin: ”Aurinko timotein tähkässä / laajenee, ulottuu kauemmas, / ulottuu maan sisään ja ihmisen sisään, / heinien hehku suonien sisällä.” (s. 18)

KIRJAT
Olli Sinivaara:
Valoon, vihreään
Runoja
Teos 2025, 47 s.

Tällainen sanailu pitää Sinivaaran seitsemännen kokoelman tarpeeksi yllättävänä ja perustelee, miksi hän halusi vielä jatkaa puuteeman äärellä. Hän onnistuu murtautumaan arkisen toiselle puolelle esimerkiksi kirjoittaessaan vihreän vaahdosta maan suupielissä, ilman siipitasangoista ja rauhan hyökyvästä tyyssijasta. Runous voimistuu kekseliäistä valinnoista.

Lisäksi Sinivaara hyödyntää toistoja tavalla, joka tuntuu mekaanisen tai pakonomaisen sijaan tarpeelliselta. Metodia käyttämällä hän esittelee samaa kuvaa eri puolilta. Eteenpäin siirrytään kuitenkin tarpeeksi nopeasti, eikä lukija ehdi kyllästyä tai väsyä.

Edelleen Sinivaarassa on filosofin vikaa, onhan hän opiskellut oppialan käytännöllistä sovellutusta. Hänen uusissa runoissaan ihmistä kehotetaan ottamaan oppia luonnosta ja olemaan murehtimatta turhaan ajan nopeaa kulumista. Palaahan kauneus sekä uusissa että tutuissa muodoissaan taas ensi keväänä: ”Ajan kiemurat ja käänteet, eivätkö / tammen oksat ja lehtien ääriviivat / ole sitä.” (s. 22)

Kuten Risto Rasalle, Sinivaaralle metsä on vihreä ovi, jonka läpi jopa luonnosta vieraantuneet voivat kulkea edestakaisin, yhdestä kodista toiseen. Sinivaara päätyy Rasan tavoin nostamaan luonnon taiteen edelle: ”Tämä pionien hidas näytelmä, / jota sivusta seuraan, / jota saan katsella ja katsella ja katsella, / voiko sellaista esitystä / ja näyttämöllepanoa / taiteessa olla?” (s. 30)

Sinivaaran kirjoista Puut ja Valoon, vihreään eivät sentään idealisoi metsää liikaa. Niissä on lähinnä kyse kurotuksesta kohti vanhaa suomalaista luonnonuskoa ja sen tervehdyttävyyttä. Sinivaara taitaa kuvailla uusimaalaisia metsiä koivuineen, tammineen ja mäntyineen, siinä missä Tomi Kontion edellä mainitussa kirjassa liikutaan astetta jylhemmässä maisemassa Lapissa.

VIITEEN OSASTOON jaettu Valoon, vihreään on mitaltaan lyhyt ja helppo ymmärtää, mutta sen runojen pariin palaa mielellään, koska ne ovat taitavasti kirjoitettuja. Kokoelma huokuu harkintaa, syvällistä ajattelua ja hyvää makua. Ainoa kritisoinnin aihe teoksessa on, että sen säkeet eivät ole aina kielellisesti kiinnostavia. Latteus vaanii alati luontolyriikkaa, eikä Sinivaarakaan välty siltä.

Suureksi osaksi hänen viimeisimpään sikermäänsä perehtyessä herää kuitenkin usko, että metsässä samoilemalla jopa kiireinen ja stressaantunut kaupunkilainen voi saavuttaa täyttymyksen: ”Miten suurten lehtipuiden oksat talvella / vasten kirkasta taivasta ovat, siinä on kaikki // mitä päivästä ja valosta tarvitsee tietää, / kaikki mitä tarvitsee nähdä, // sen enempää ei ihminen voi tavoittaa.” (39)

AVAINSANAT

Kirjavisa: Ankaraa autofiktiota

Rolf Bamberg

Keltaista kirjastoa kun siteeraa, niin hyvä tulee, sanoo vanha kaakkoishelsinkiläinen sananlasku. Tai sitten ei, mutta joka tapauksessa toinen peräkkäinen Tammen laatukirjaston teos tuotti myös laadukkaan sadon.

Ainakin Taina Ukkoselle tehtävä osui ihan kohdalleen.

”Nyt oli helppo visa, koska kyseessä on yksi suosikkikirjailijoistani. Hän on ranskalainen Edouard Louis, ja sitaatti on teoksesta Ei enää Eddy, joka ilmestyi Ranskassa vuonna 2014 ja suomeksi 2019.

Kirja kuvaa tarkasti, kaunistelematta ja myös liikuttavasti Eddyn lapsuus- ja nuoruusvuosia, joita leimasivat kodin ja koko kasvuympäristön köyhyys, väkivaltaisuus ja ahdasmielisyys. ‘Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa’, kirjailija toteaa teoksensa aluksi. Mutta Eddy selviää ja onnistuu aloittamaan uuden elämän.”

Liisa Ilomäellekin Louisin avoin tilitys on uponnut.

”En muista, miten tulin lukeneeksi kirjan – kirjaston uutuushyllystä varmaan – mutta se teki syvän vaikutuksen saman tien. Oli niin kiinnostavaa, että ranskalaisen kulttuurin sisällä oli tällaista kirjallisuutta, jonka teemat yleensä jätetään vähemmälle ja miten karmeaa nationalistinen, homofobinen ja köyhyyteen kietoutunut maailmankuva voi olla.

Samaan syssyyn luin muitakin Louisin kirjoja, samaten Annie Ernauxin kirjoja, joissa on samanlainen pelkistetty kuvaustyyli.

Otettiin tämä Ei enää Eddy myös lukupiirimme kirjaksi.”

Lukupiirilukemistoa teos on ollut myös Marja-Liisa Rajakankaalla.

”Kirja meni muinoin lukupiirissämme, jota istuimme Stoan kirjastossa Helsingissä. Muistan, että se herätti vilkasta keskustelua. Kirjahan ei jätä kylmäksi, mutta eipä se kauheasti mieltä lämmitäkään. Sanoisinko, että se on eräänlainen 2000-luvun Ryysyranta Ranskaan sijoitettuna.

Autofiktion on kaiketi oltava raa’an rehellistä, jotta se koskettaisi. Eddien surkea lapsuus ja perhe-elämä hierotaan lukijan naamaan niin avoimesti, että muistan sen omalla kohdallani jo läikkyneen yli. Joskus vähemmän voisi olla enemmän. Kun kirja loppuu siihen, että Eddy kuitenkin pääsee pois (muistaakseni), se tuntui kurjuuden kuvaus huomioiden jopa vähän uskomattomalta.”

Tällaisia värinöitä teos on herättänyt Veikko Huuskassa:

”Kirjan nimihän iski mieleen kuin Korkeajännityssarjan nimi. Arvoituksellinen Ei enää Eddy. 2000-luvun tuhkimotarina. Miespuolinen Annie Ernaux. Tuossa jo klassiset askelmerkit kohti aktivismia eri muodoissaan, ainakin parin vuoden takaisen haastattelun mukaan. Vankkaa keltaista kirjastoa ja aitoa työväenluokan kuvausta, melkein tunnen perinteisen pauperismin lemun. Tämän jälkeen tieto sosiologia-opinnosta Pariisin École Normale Supérieure´ssa (ENS-Paris), elittikoulussa, johon ei ole vaikea päästä, vaan vielä vaikeampaa.”

Raila Rinne jatkaa ”superkoulusta”.

”Sosiologiaa kuuluisassa Ecole normale superieurissa opiskelleen kirjailijan näkemys on selkeä: yhteiskunnan rakenteet sortavat köyhiä ja estävät heitä pääsemästä parempiin asemiin. Yksi hänen kirjoistaan kysyy jo nimellään Kuka tappoi isäni?

Edouard Louisin oma luokkanousu sosiaaliavustuksiin turvautuneen perheen homoseksuaalista pojasta huippuyliopiston opiskelijaksi ja vaikuttajakirjailijaksi on ollut melkoinen.

Romaanien – vai ovatko ne pikemminkin raportteja – lisäksi Louis on kirjoittanut esseitä ja muita tiukkoja mielipidekirjoituksia. Hänen teoksiaan on käännetty monille kielille. Ärhäkät ja syyttävät puheenvuorot herättävät huomiota ja ovat tehneet nuoresta kirjailijasta tunnetun ja seuratun persoonan”

Sirpa Taskinen on romaanin päähenkilönkohtaloiden proosallisempi.

”Eddy Bellegueule (= Söpöliini) poikkeaa Ranskan syrjäkylän poikien/miesten mallista ja joutuu siten pahoinpitelyn kohteeksi. Itsekin hän hakeutuu hakattavaksi, motiiveja saa vapaasti arvailla. Kirjassa ei niinkään herätä huomiota homoseksualismi vaan nyky-yhteiskunnassakin esiintyvä köyhyys ja toksiset asenteet. Kirjan isä jää työttömäksi, mutta ei voi antaa äidin mennä töihin, koska se loukkaisi hänen miehistä kunniaansa. Perhe elää köyhyydessä ja kurjuudessa – hampaitakaan ei pestä. Teatteri kuitenkin pelastaa pojan, joka hakeutuu toisaalle kouluun, ja huomaa helpotuksekseen, että hänenlaisiaan on muitakin.

Juhani Niemi noteeraa, että tämä teos on Keltaisen kirjaston luettelossa paikalla 500, ja huokaisee:

”Olin huojentunut kun sain kirjan päätökseen, en ehkä olisi jaksanut lukea enää yhtään enempää näin raskasta tarinaa. Teoksen suomennos on sujuvaa ja hyvin kirjan ilmapiiriin sopivaa siitä kiitos suomentajalle.”

Louisin tunnistivat myös Stefan Ek, Helena Nurmio, Anna-Maija Penttilä ja Tarmo Tikka. Palkinto menee Liisa Ilomäelle.

Visasitaatti 8

Kun viimekertaisen kirjan yhden päähenkilön saattoi yhdistää The Beatlesin tuotantoon, niin nyt itse kirjailijan alkuperäisnimi löytyy eräältä yhtyeen klassikkoalbumilta. Hänelle kappaletta ei toki ole tehty, sillä hän syntyi 1970-luvun puolella, viitisen vuotta Beatlesin hajoamisen jälkeen.

Kuka on tämä jazz-laulajanakin kunnostautunut brittikirjailija, mikä teos?

Vastaukset sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään 26.5. klo 12. Yhdelle palkinto.

”Jos kaikki vuoden 1982 lauantait sulauttaa yhdeksi päiväksi, niin tutustuin Traceyyn sinä lauantaina kymmeneltä aamulla, kun kävelin kirkonpihan hiekkasoralla äidin taluttamana, kuten hänkin oman äitinsä kanssa. Paikalla oli monta muutakin tyttöä, mutta ilmiselvistä syistä me huomasimme toisemme, yhtäläisyydet ja erot, Kirjallisuussitaattien kuten tytöillä on tapana.”

AVAINSANAT

Arvio: Paavo Lipposen muistelmajärkäle antaa ajateltavaa myös nykypoliitikoille

Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja vuonna 2004.

Entisen pääministerin Paavo Lipposen lähes seitsemänsataasivuinen muistelmatiiliskivi on ollut kirjakevään odotetuimpia teoksia.

Esipuheessa kirjoittaja kertoo muistelmiensa kolmannen osan työstämisen ottaneen aikaa. Niin konsulttina toimiminen kuin sairaudetkin ovat vieneet energiaa.

KIRJA:
Paavo Lipponen:
Valtionhoitaja. Muistelmat 1995-2024
WSOY, 679 s.
Kirjansa paksuutta Lipponen perustelee halulla kertoa näkemyksensä pääministerivuosista tyylilleen uskollisena perusteellisesti. Pitää kirjoittaa itse, eikä jäädä odottamaan, että joku muu sen tekee.

Lipposen muistelmista on tuoreeltaan kaivettu lehtien palstoille lähinnä yksityiskohtia vanhoista kiistoista. Erityisesti on perattu uudelleen Anneli Jäätteenmäen eroon kesällä 2003 johtanutta Irak-gatea.

Huipputason politiikan äärimmäinen kovuus jo aikana ennen kuin yötä päivää jauhava sosiaalinen media on tuonut siihen oman kirpaisevan lisänsä tulee teoksesta vahvasti esille. Arja Alhon ministerieroon syksyllä 1997 johtaneet tapahtumat on selvästi jääneet painamaan Lipposta ja hän käyttääkin runsaasti palstatilaa kertoakseen niistä oman näkemyksensä.

Lipposen tunnusomainen suorasukainen tyyli tulee vahvasti kirjassa esille. On yhteentörmäyksiä niin muiden puolueiden johtohenkilöiden kuin omienkin välillä. On ideologisia erimielisyyksiä niin Tarja Halosen kuin Erkki Tuomiojankin kanssa.

Se, että niistä huolimatta on voitu tehdä yhteistyötä ja edistää Suomelle tärkeitä asioita, on jäänyt muistelmia referoitaessa vähemmälle huomiolle.

Lipponen kiittää Halosta niin tiukoissa tilanteissa saadusta tuesta kuin ylistää presidentin huumorintajua. Myös pääministerin SDP:n puheenjohtajakisassa 2002 haastaneelle Tuomiojalle Lipponen antaa tunnustusta pragmaattisesta tuesta monessa kiperässä tilanteessa.

Paavo Lipponen ja Tarja Halonen vuonna 1995.

LIPPOSEN aktiivinen poliittinen ura päättyi vuoden 2007 eduskuntavaaleihin. Hän lähti kuitenkin vielä ehdolle 2011 presidentinvaaleihin.

Syyksi hän kertoo muistelmissaan huolensa populismin ja oikeistolaisuuden noususta. Sauli Niinistön tapa leimata puhemiehenä kansanedustajat ”omia etujaan ajaviksi lurjuksiksi” oli myös ärsyttänyt häntä.

Populismin vastaisuus ei vedonnut äänestäjiin ja kannatus jäi vaatimattomaksi. Tukijoukkojen arvostelun sijaan Lipponen ottaa vastuun ja toteaa olleensa ehdokkaana ”liian vanha ja politiikassa kulunut”.

Kirjan lopussa Lipponen vetää pääministerikokemuksensa suuria linjoja yhteen. SDP:n vaalivoitto 1995 oli ”poliittinen pääoma”, jolla Suomi nostettiin lamasta. Kannatus kului hallitusvastuussa mutta mahdollisti Lipposen toisen hallituksen muodostamisen keväällä 1999.

Lipposen mukaan hänen kahdeksan vuotta pääministerinä oli ”pitkäaikaisin johdonmukaisen ja menestyksellisen politiikan ajanjakso itsenäisen Suomen historiassa”. Se perustui yhteistyökykyyn, määrätietoisuuteen. Oli myös ripaus onnea matkassa.

Sen, ettei saman suorituksen toistaminen olisi nyt helppoa, hän tiedostaa: ”Maailma on nyt vaikeampi paikka”.

Paavo Lipponen vuonna 2017.

LIPPOSEN muistelmat on keskeisen vaikuttajan näkemys Suomen johtamisesta vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Joku toinen voi nähdä samoja asioita ja tilanteita enemmän tai vähemmän toisin.

Tätä ajatellen voisi toivoa, että muutkin tuolloin keskeisillä paikoilla mukana olleista julkaisisivat kattavia muistelmateoksia. Tämä tapa on meillä vähentynyt menneisiin vuosikymmeniin verrattuna.

Poliittisen historian akateeminen tutkimus voisi myös jo enemmän ottaa aikakauden käsittelyyn. Vastaavanlaista mielenkiintoa kuin sotavuosiin ja Urho Kekkosen presidenttikauteen ei ole vielä kohdistunut suuren laman jälkeiseen aikaan.

Lipposen teoksen loppukaneetteja lukiessa pohtii, mitä tästä olisi kuitenkin mahdollista siirtää nykypäivään.

Olisiko poliittisen kenttämme nykyistä paremman yhteistyökyvyn varaan rakennettavissa maamme uusi nousu? Joko kohta nähdään, että jyrkällä vastakkainasettelulla ja riidoilla ei päästä kansakunnan kannalta pitkässä tarkastelussa ketään hyödyttävään lopputulokseen?

Olemme nyt henkisesti ja taloudellisestikin monella tapaa vähän samanlaisessa näköalattomassa lamautuneessa tilassa kuin 1990-luvun puolivälissä.

Työttömyys ei ole paisunut niin massiivisiin lukuihin kuin tuolloin, mutta jotain uutta tai vanhaa tarvitaan, että saamme Suomen jälleen jaloilleen.

AVAINSANAT

Kirjavisa: Pieni elämä – rankka, synkkä ja kaunis

Rolf Bamberg

Tiivistetyistä vihjeistä tuli ”virsi kaunis” eli kevään vilkkain visakierros. Tätä odoteltiin konttorillakin, sillä olihan kysytty teos aikamonen hitti Suomessakin kahdeksan vuotta sitten.

Pelin avaa Laura Andersson, ensikertalaisia kaiketi.

”Visasitaatti on Hanya Yanagiharan teoksesta Pieni elämä. Kirja on jäänyt mieleeni taidokkaana ja sujuvasti etenevänä, mutta samalla kovin ahdistavana tarinana. Kirjan päätyttyä lukijalla oli aika tyhjä olo. Upea, mutta rankka lukukokemus.”

Taina Ukkonen on vähän monisanaisempi.

”Arvelen tämänkertaisen visasitaatin olevan Hanya Yanagiharan v. 2015 (ja suomeksi v. 2017) ilmestyneestä romaanista Pieni elämä. Romaania en päässyt selailemaan, koska se oli varattu kotikuntani kirjastosta, joten en voi olla täysin varma asiasta… Vihjeet kyllä auttoivat: kirjailijan suku on Havaijilta, kirjailija asuu New Yorkissa, ja myös romaanin tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin. Sitaatissa mainittu Jude taas oli romaanin keskeisin henkilöhahmo, joka yritti selvitä menneisyytensä traumaattisista kokemuksista.

Olen lukenut romaanin melko pian sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä pääasiassa erittäin mielenkiintoisena ja kauniisti kirjoitettuna, vaikka se välillä oli raskasta luettavaa ja liiankin yksityiskohtaista kuvausta. Niinpä siitä tuli myös mieleen erään lukupiirini entisen jäsenen sanonta, jota tämä jäsen käytti lähes kaikista tiiliskiviromaaneista: puolet pois ja loppu lyhyesti.”

Juhani Niemi pistää mitassa vielä paremmaksi.

”Pieni elämä (alkuteos A Little Life, 2015) on yksi viime vuosien hehkutetuimmista amerikkalaisista romaaneista ja sen kirjoittaja Hanya Yanagihara on noussut toisella teoksellaan osaksi pakollisten lukuromaanien tekijöiden eliittiä (aiemmin häneltä on ilmestynyt The People in the Trees, jota ei ole suomennettu). Pieni elämä, nimestään huolimatta lähes tuhatsivuinen neljän newyorkilaismiehen kasvutarina, pysyy kuumeisesta kerronnastaan, vuosikymmenten yli ulottuvasta juonikaarestaan ja lukuisista henkilöhahmoistaan huolimatta kasassa viimeiseen lauseeseen saakka. Pieni elämä on aivan uskomaton tarina. Sitä lukiessaan saa kokea aikamoisen tunteiden vuoristoradan. Se kertoo hyvästä ja pahasta, rakkaudesta ja vihasta. Se saa myös arvostamaan entistä enemmän tavallista ja turvallista elämää, ystävyyttä ja läheisten tukea.

Yanagihara on loistava kirjoittaja. Hän kuvailee taidokkaasti ja syvällisesti erilaisia arjen ja ihmiselämän ilmiöitä sekä outojakin yksityiskohtia. Hän myös yhdistelee mielenkiintoisesti nykyhetkeä ja muistoja. Ajassa hypitään välillä niin, että varsinkin aluksi oli vaikea pysyä kärryillä, mitä aikaa missäkin tilanteessa eletään. Toisinaan asioita kuvaillaan hyvinkin pitkästi menneiden tapahtumien ja muistojen kautta ja sitten taas palataan nykyhetkeen tai johonkin muuhun aikaan. Kun tarinaan pääsi kunnolla sisälle, tätä alkoi onneksi hahmottaa helpommin.

Pieni elämä on painava ja kunnianhimoinen, mutta vaikka sen tietynlainen raakuus ja pahuus onkin läsnä lähes 1000 sivua, taustalla soiva tummaeleinen pianomusiikki onnistuu kuitenkin välttämään toivottomuuden ja pimeyden tunteen läpi koko romaanin.”

KIRJAN TIILISKIVIKOKO on vähän arveluttanut Tuula Hynystä.

”Rohkenen vastata tämänkertaiseen pähkinään, vaikka en ole kirjaa lukenutkaan. Kyseessä on varmaankin Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Olen aiemmin ollut aikeissa lainata sen luettuani kiittävät arvostelut, mutta kun kohtasin sen kirjastossa yli 900-sivuisessa komeudessaan se jäi sillä kertaa hyllylle.

Usein paksujen romaanien kohdalla olisi toivonut tiivistämistä, mutta ehkä tämä teos kuuluisi niihin, joiden lukemisen nautinnon haluaisi jatkuvan pitkään.”

Mauri Niemi tuumii näin:

”Tämänkertainen visa oli niitä harvoja, joihin ratkaisu löytyi suoraan sitaattia lukemalla. Liekö syynä kirjan, Pienen elämän, rankka sisältö, joka jätti syvän jäljen muistiin. Juden ja hänen ystäviensä elämä ei tosiaankaan ole pieni, vaan se sisältää tuskallisesti kaiken pahuuden mitä ihmismieli voi keksiä. Romaani on hienosti rakennettu ja koukuttaa lukemaan koko 900-sivuisen tiiliskiven synkästä sisällöstä huolimatta.”

Näin puolestaan Jari-Pekka Vuorela, joka pohtii kirjailijan kansallisuutta/etnistä taustaa:

”Mihin maailman kolkkaan sijoittaisit nimen Hanya Yanagihara? Voisi kuulostaa japanilaiselta tai havaijilaiselta ja sellaisia taustoja kirjailijalta löytyykin. Ulkonäkö voisi viitata Koreankin suuntaan: sieltä oli kotoisin hänen äitinsä suku.

Yhdysvalloissa kirjailija on elämänsä viettänyt. Muistan kyllä, että visateos A Little Life oli Booker-ehdokkaana vuonna 2015, mutta en itse asiassa edes tiennyt, että se on suomennettukin jo vuonna 2017. Ainakin nimi on hyvin käännetty…”

BEATLES-TASOKIN vastauksissa tavoitettiin. Sinne leijui Rauni Anita Martikainen.

”En ollut lukenut aiemmin Pientä elämää. Kirjasalapoliisina löytämäni Hanya Yanagiharan teos nosti kyyneleet silmiini ensimmäisen kerran sivun 270 kohdalla. Visan sitaatti on romaanin alkupuolelta, kohdasta jossa Willem pohtii Juden olemusta ja salaisuuksia, jotka lukijallekin avataan tuhatsivuisessa romaanissa. Kammottavia kohtauksia sisältävä romaani herätti kauhua ja järkytystä, lukeminen piti välillä keskeyttää rankan tekstin takia.
Jossain vaiheessa mielessäni alkoi pyöriä Beatlesien Hey Jude. Myöhemmin lohduttavaa laulua tuntuivat tarvitsevan Willem ja muutkin ystävät ja läheiseen yhteyteen pystyvät ja pyrkivät sekä sitä romaanissa kokevat henkilöt.”

Stefan Ek on vilkaissut naapurimaan lehtiä.

”Kyseessä taitaa olla Hanya Yanagiharan tiiliskiven kokoinen Pieni elämä. Sattumoisin Ruotsin suurimpiin lehtiin kuuluvassa Dagens Nyheterissä oli viime kuussa juttu tästä kirjasta, jossa mahtipontisesti väitettiin sen olevan 2000-luvun suurimpia kaunokirjallisia ilmiöitä. Kenties, minua joka tapauksessa ihmetyttää suuresti, ettei siitä, tietääkseni, ole tehty tv-sarjaa.”

Jaana Pikkarainen-Haapasaari on jäänyt hämmennyksen tilaan.

”Olen lukenut kirjan vuosia sitten, enkä kyllä vieläkään tiedä täysin mitä siitä pidin. Se kyllä piti otteessa koko ajan, mutta ei ollut aivan lempikirjojani.”

Pienestä elämästä yhtä ja toista tiesivät myös Raila Rinne, Veikko Huuska, Tarmo Tikka, Helena Nurmio, Ossi Lehtiö ja Sirpa Taskinen. Palkinto lähtee Laura Anderssonille. (rb)

Visasitaatti 7

”Lumoava tarina erilaisuudesta ja nuoruudesta” kirjoitti arvovaltainen amerikkalaislehti tästä esikoisteoksesta, joka nosti tekijänsä maailmankuuluksi. Kirjan takakannessa lukee, jotta ”tarḱkanäköinen kuvaus länsimaisen yhteiskunnan jakautumisesta”.

Kuka on tämä reilu kymmenen vuotta sitten autofiktiollaan vain vähän yli kaksikymppisenä hätkähdyttänyt kirjailija, mikä teos? Vastaukset viimeistään 12.5. klo 12.00 s-postilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Pitkä punapää ja se toinen, huonoryhtinen, löivät minua vielä kerran. Sitten he äkkiä lähtivät. Ja siinä samassa he jo puhuivat ihan muusta. Arkisista asioista – ja se loukkasi minua: minä olin heidän elämässään vähemmän tärkeä kuin he minin elämässäni. Heti herättyäni minä omistin heille kaikki ajatukseni ja pelkoni. Minua loukkasi se, että he saattoivat unohtaa minut niin nopeasti.”

AVAINSANAT