VALIKKO

Kirja-arvio: Onko elämästä tullut taloudellinen projekti?

Tutkijat Mika Pekkola ja Vesa Kyllönen laajentavat Epävarma elämä -kirjallaan kapitalismikriittistä keskustelua jokapäiväiseen arkeemme.

Ihmisen halut ja tarpeet eivät enää ole omia, vaan sisäistettyjä, ja suuntautuvat enimmäkseen tavaroihin ja kuluttamiseen.

Monet kuvittelevat, että eurooppalaiset ja amerikkalaiset elävät vapaassa maailmassa, jota sitten uhkaavat autoritaariset, diktaattorien hallitsemat maat. Epävarma elämä -kirjan lukemisen jälkeen asiat eivät näytäkään niin yksinkertaisilta.

NYKY-YHTEISKUNNALLA on uusi auktoriteetti, jolle kaikki uhrataan ihmistä ja luontoa myöten: kapitalistinen talousjärjestelmä ja raha. Ihminen ei enää uhraa vain osaa elämästään taloudelle, vaan itse elämä mielletään taloudelliseksi projektiksi, joka kestää kohdusta hautaan.

Vesa Kyllösen ja Mika Pekkolan kirjassa viitataan talouden vallan luomaan tyyppiin, selviytyjään. Selviytyjä on yksinäinen menestyjä, joka kokee muut vihollisinaan, joiden kanssa hänen on kilpailtava ja taisteltava. Tämä selviytyjän erillisyys ja yksinäisyys estävät tätä näkemästä ja huomaamasta niitä valtarakenteita, jotka selviytyjän tyypin ovat luoneet – selviytyjä toistaa itselleen hellittämättä uusliberalismin iskulausetta “kaikki on itsestä kiinni”.

KIRJAT:
Vesa Kyllönen ja Mika Pekkola:
Epävarma elämä – tutkielma selviytymisestä ja jaetusta tunnosta
Vastapaino, 220 s.

Herääminen tästä unesta on vaikea jollei mahdotonta sen vuoksi, että talouden valtamekanismit ovat radikaalisti muuttuneet 1900-luvun loppupuolelta lähtien. Ennen piti tukahduttaa omat halut ja tarpeet ja uhrata kaikki raadannalle. Nyt kehittyneen tuotannon myötä haluja suorastaan yllytetään toteuttamaan, ja työelämässäkin kannustetaan jokaista löytämään se ” oma juttu”.

Yksilön tarpeet ja halut ovat kasvaneet tavaramarkkinoiden kanssa elimellisesti yhteen. Kilpailutalouden arvot ovat tunkeutuneet esimerkiksi deittisivustoille, joilla esitellään komeita autoja ja taloja, ja näin kilpaillaan ennemmin tykkäyksillä kuin etsitään elämänkumppania.

MITEN SITTEN murtautua ulos vallan piiristä, joka ulottuu kaikkialle? Kyllösen ja Pekkolan kirjan lopussa tuodaan esiin, että nyky-yhteiskunnastakun löytyy erilaisia sopukoita, joihin talouden lonkerot eivät ulotu. Koti ja perhe, hyväntekeväisyysjärjestöt, feministit, alakulttuurit ja muut marginaalit ovat ristiriidassa vallitsevansysteemin kanssa ja pitävät sisällään muutoksen siemeniä.

Muutoksen mahdollisuuksia avatessaan ja esitellessään kirja jää kuitenkin hieman vaisuksi. Onhan vastakulttuureja, perheitä, ja muita vastaavia ollut aina, ja kun ne eivät ole aikansa valtakoneistoja pystyneet murtamaan, miten meidän aikamme muurinmurtajat siihen pystyisivät?

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Suomalaisesta tietokirjasta tuli vaaliase Puolassa – mutta mikä on Jessikka Aron uutuusteoksen sanoma?

Puolan PiS-puolue ja Solidaarisuus-ammattiliitto järjestivät toukokuussa mielenosoituksia Varsovassa EU:n ilmastopolitiikkaa vastaan.

Puolan “kansallismielinen” eli kansalliskiihkoinen some näyttää kiehuvan eurovaalien alla suurta Suomi-innostusta, ja syynä on suomalainen tietokirja.

Laki ja oikeus -puolueen (PiS) väki julistaa paraikaa omissa kanavissaan, sosiaalisessa mediassa ja eri foorumeilla, miten suomalainen tietokirjailija Jessikka Aro on paljastanut nykyisen pääministerin Donald Tuskin väärinkäytökset Smolenskin vuoden 2010 lentoturman jälkipyykissä.

Uutuuskirja Putinin maailmansota (Johnny Kniga 2024) nimittäin kertoo, että Puolan presidentin seuruetta kuljettaneen koneen pudotti Venäjän asettama pommi, ja Tuskin poliittinen eliitti peitteli terroritekoa.

Keskeisinä todistajina kirjan väitteille ovat PiS-puolueen aktiivit ja puolueen kantaa tukevat turmauhrien omaiset, joita teokseen on haastateltu.

Varsinaista omaa uutta “tutkimusta” aiheesta ei kirjassa ole, enemmänkin siinä referoidaan kattavasti PiS:n väen turmasta teettämiä selvityksiä. Niissä ei hyväksytä ilmailuviranomaisten aiempaa tulkintaa huonon sään ja inhimillisten virheiden aiheuttamasta onnettomuudesta.

Nyt kirjasta vaaliaseen tehnyt PiS-puoluekaarti ei tietenkään kerro, että he ovat alun perin itse esitelleet kirjailijalle tämän puolueen narratiiville keskeisen pommiteorian.

Suomessakin Iltalehti, Helsingin Sanomat, Uusi Suomi ja Ylen Kulttuuriykkönen uutisoivatkin kirjan väitteistä aluksi kritiikittömästi totena, lähteinään käytännössä vain Aro itse.

Tätä uutisointia ja kirjan kirjastoista saamaa suurta varausmäärää Puolan oikeistopopulistit levittävät puolestaan nyt todisteena siitä, että kyseessä on maailmanluokan skuuppi ja paljastus.

PiS-puolue haluaakin ennen vaaleja todistaa kannattajilleen, että puolue on 14 vuotta ollut oikeassa. Smolenskin presidenttimurhan järjesti Venäjä, ja nykyinen woke-liberaali-homosaatiota ajava Donald Tuskin hallitus mielisteli Vladimir Putinia.

EN MUISTA, että mitään suomalaista kirjaa olisi viime vuosina näin selkeästi käytetty jonkun muun maan sisäpoliittisena leimakirveenä.

Kirjan aloittavaa Smolensk-osiota vaivaa jyrkkä mustavalkoisuus. PiS-puolueen ihmiset ovat tarinan hyviksiä, useimmat muut puolalaistoimijat ovat Venäjän kätyreitä tai ainakin Venäjän propagandaan langenneita. Putin oli jo vuonna 2010 kuin James Bond -elokuvien pääpahis, lonkeroineen kaikkialla kaiken aikaa.

Kirjailija on puolensa valinnut, lähes uskonnollisella paatoksella.

Vastakkaisia näkemyksiä ei kirjassa kuunnella. Jopa Puolan lehdistönvapautta ansiokkaasti PiS-puoluetta vastaan puolustanut päälehti Gazeta Wyborcza leimataan Putinin propagandatorveksi. Tällainen mustamaalaus on ikävä kyllä silkka vale.

Kirjan tarinalle tuntuu olevan sivuseikka, miten PiS-puolue omalla valtakaudellaan vainosi toimittajia, tutkijoita, seksuaalivähemmistöjen edustajia ja polki etenkin naisten oikeuksia. Pääasia on, että puolue inhosi Vladimir Putinia, ja se riittää tekemään puolueen väestä tässä kirjassa sankareita.

Kirjailija on puolensa valinnut, lähes uskonnollisella paatoksella.

LOPPUOSA kirjasta kertaa suomalaismediassakin moneen kertaan kuullut havainnot Viron vuoden 2007 pronssisoturi-mellakoista ja muista Venäjän 2010-luvulla tekemistä hybridivaikuttamisen muodoista.

Venäjän kirkon johtajan, patriarkka Kirillin valtapyrkimyksiä käsitellään Suomen ortodoksikirkon arkkipiispan Leon haastattelun kautta.

Moni turvallisuuspolitiikkaa seuraava lukija on löytänyt samat asiat jo aiemmin suomalaisten tiedotusvälineiden jutuista. Maallikolle kirkko-osuus voi silti olla hyvä yhteenveto venäläisestä uskonnon ja politiikan symbioosista.

Kirjassa kuvatut Venäjän uudet vaikutusyritykset Afrikassa ovat tuoreita ja kiinnostavia, joskin samoista asioista on kirjoitettu varsin paljon kansainvälisessä mediassa.

KIRJA LUO mielikuvaa, että suomalaiset journalistit ovat fyysisesti vaarassa, jos he uutisoivat Venäjästä. Kirjailija kertoo muun muassa kannelleensa oikeusasiamiehelle Helsingin poliisista ja luopuneensa toimittajanurastaan, koska poliisi ei ole halunnut suojella häntä työssään.

Aro kertoo joutuneensa aiemmin jopa pakenemaan Suomesta ulkomaille täällä työnsä takia saamansa kotimaisen uhkailun, rikollisen vainon ja henkisen väkivallan takia. Näitä kokemuksiaan hän on esitellyt myös kansainvälisissä seminaareissa sekä aiemmassa Putinin trollit –kirjassaan.

Olen itsekin kuullut ulkomaisilta kollegoilta ihmettelyä siitä, eikö Suomi tosiaankaan pysty suojelemaan journalisteja niin hyvin, ettei näiden tarvitsisi Aron tavoin paeta uhkaajiaan ulkomaille.

Tällainen omien kokemusten ja turvattomuuden tunteen yleistäminen kaikkia kollegoita koskevaksi alan tilanteeksi onkin ongelmallista.

Suomessa on paljon kriittistä Venäjä-uutisointia tekeviä, palkittuja journalisteja. En tiedä, että heistä esimerkiksi Arja Paananen, Outi Salovaara tai Antti Kuronen joutuisivat vakavissaan pohtimaan maanpakoon lähtemistä tai 24/7 henkivartijoiden palkkaamista.

Uhkailuja, kunnianloukkauksia ja häirintää kokee moni. Mutta kenenkään ei ole Suomessa oikeasti pakko lopettaa journalistista työtään, ellei itse niin halua tehdä.

Kirjailijan oma toimintatapa ja reagointi uhkiin on varmasti ollut hänelle itselleen perusteltua, mutta mitenkään yleisiä ja välttämättömiä tällaiset toimet eivät ole muille toimittajille olleet.

Sellaisen vihjaaminen antaa vääristyneen kuvan suomalaisen Venäjä-journalismin arjesta, Suomen lehdistönvapaudesta sekä maamme turvallisuustilanteesta.

PUTININ maailmansota olisi voinut olla paremmalla lähdekritiikillä ja useampien uusien esimerkkien esittelyllä tärkeä lähdeteos venäläisen hybridivaikuttamisen 2020-luvun maailmaan.

Nyt liian pirstaleisen kirjan painopiste on liikaa menneisyydessä, etenkin 14 vuoden takaisessa Puola-salaliitossa. Kustantajan olisi kannattanut muokata kirjan rakennetta rohkeammin.

Jokainen lännessä nähty törkeys ei aina ole Venäjän tekosia.

Venäjä on omilla raakuuksillaan, sotarikoksillaan ja salamurhillaan ihan itse ansainnut roistovaltion maineensa. Tiedämme, että maa pystyy millaisiin törkeyksiin tahansa. Mutta oikeasti tiedämme myös, että jokainen lännessä nähty törkeys ei aina ole Venäjän tekosia.

Kirjan Smolensk-osion kaltainen käsittelytapa ei toimisi journalismissa.

Hyvään tutkivaan journalismiin kuuluu lähde- ja itsekritiikki, kyky katsoa välillä paholaisen asianajajana omia ennakkoluulojaan ja havaintojaan. Miksi haastateltavani puhuvat näin, mitä he haluavat saada minut tekemään?
Ja ennen kaikkea: mitä he hyötyvät, jos esittelen heiltä saamani näkemykset ominani ja legitimoin juuri heidän tarinansa?

Nämä kysymykset ovat Putinin maailmansota -kirjassa jääneet kysymättä – ja siksi lopputulos on enemmän “haluan uskoa” -osastoa kuin faktapohjaista tietokirjallisuutta.

PUOLAN PiS-puolue on luultavasti riemuissaan Suomesta saamastaan vaalipropaganda-aseesta. Siinäkään ei ole mitään väärää.

Jokainen ulkomaantoimittaja on törmännyt työssään siihen, että ulkomainen poliitikko yrittää saada haastattelijaa ostamaan omaa tulkintaansa paikallisasioista.

Toisinaan näitä höynäytyksiä menee läpi juttuihin asti – ja tässä puhun kokemuksesta. Tällaisiin vedätyksiin sortuminen olisi täysin inhimillistä, eikä se mitätöi mitenkään tekijän aiempaa työtä ja ansioita.

Sen sijaan pienetkin virheet voivat paisua isoiksi, jos niitä alkaa puolustella kirjailijan tavoin syyttämällä asiallistakin kritiikkiä Venäjä-mielisyydeksi – kuten Jessikka Aro on viime päivinä julkisuudessa tehnyt.

Suhteellisuudentajun pettäminen on jokaisen asiantuntijan uskottavuudelle isompi vaara kuin mahdollisten omien virheiden myöntäminen.

Demokraatti yritti saada kirjasta etukäteen normaalia sähköistä lehdistöversiota toimitukseemme arvostelua varten, mutta kustantamo Johnny Kniga ei jostain syystä halunnut lähettää sitä meille. Hankimme myöhemmin painetun kirjan kaupasta, ja tämä kirja-arvio on tehty sen perusteella.

AVAINSANAT

Vuoden työväentutkimus -palkinto Kalle Kallion Ratajätkille

Kalle Kallio kuvattuna Työväenmuseo Werstaalla Tampereella kesällä 2020.

Vuoden työväentutkimus -palkinto myönnettiin Kalle Kalliolle rautatienrakentajien kokemuksia avaavasta teoksestaan. Kunniamaininnan sai Leena Enbom väitöskirjastaan.

Palkinto jaetaan vuosittain erityisen ansiokkaalle Suomessa julkaistulle teokselle, joka käsittelee työväestöä, sen elämää, kulttuuria, historiaa, järjestöelämää tai muuta toimintaa.

Kalle Kallio kuvaa palkintoraadin mukaan tutkimuksessaan Ratajätkät: Rautatienrakentajien kokemukset 1857-1939 (SKS Kirjat 2022) ”elävästi ja yksityiskohtaisesti ratajätkiksi kutsuttujen rautatierakentajien elämää ja arkista työtä”.

“Lukija voi kokea olevansa mukana maaleikkauksissa tai topparoikan matkassa raiteita sorastamassa. Työn kovuudesta ja ankaruudesta ei jää mitään epäselvyyttä. Kallio tavoittaa hyvin rautatierakentajien erityiset piirteet ja omaleimaisen kulttuurin, johon kuului jatkuva työn perässä liikkuminen ja ulkotyöt asumattomilla seuduilla”, raadin perusteissa todetaan.

Raadin mukaan Kallion tutkimus on paitsi monitieteistä ja kansainvälisiä vertailuja hyödyntävää työväentutkimusta myös korkealaatuista työväenliikkeen historiaa.

KUNNIAMAININNAN sai Leena Enbom väitöskirjastaan The Working Poor: Labour Strategies of Welfare Recipients in Helsinki, 1890-1970 (Helsingin yliopisto, 2023).

Enbomin väitöskirjassa analysoidaan Helsingissä köyhäinapua tai huoltoapua saaneiden kotitalouksien tulonlähteitä 1900-luvun taitteesta 1960-luvun lopulle.

Palkintoraadin mukaan Enbomin kaupunkiköyhyyttä ja prekaaria työtä teollistumisen varhaisvaiheista hyvinvointivaltion aikakaudelle tarkasteleva väitöskirja ansaitsee Vuoden työväentutkimus -kunniamaininnan, koska se on “kansainväliseen keskusteluun osallistuva kunnianhimoinen ja ansiokas pitkän aikavälin historian analyysi”.

“Enbomin tutkimus laajentaa prekarisaation käsitteenä viime vuosikymmenien julkisen keskustelun ilmiöstä pitkäaikaiseksi rakenteeksi. Työ laajentaa työväestöön kohdistuvaa tutkimusta palkkatyön ulkopuolelle ja tarjoaa historiallista perspektiiviä nykykeskustelulle palkkatyön murroksesta ja työläisyyden eri muodoista sekä niiden suhteesta sosiaaliturvaan”, raati perustelee.

VUODEN työväentutkimus -palkinnon myöntää Työväenperinne ry, ja palkintoa tukevat Työväen Sivistysliitto TSL sekä ajatuspajat Kalevi Sorsa -säätiö ja Vasemmistofoorumi.

Vuorovuosittain palkinto jaetaan akateemiselle tutkimukselle ja vuorovuosittain muun tyyppiselle teokselle. Tänä vuonna palkinnosta kilpailivat vuosina 2022 ja 2023 ilmestyneet akateemiset tutkimukset.

Palkintoraatiin kuuluivat tänä vuonna puheenjohtajana professori emeritus Kari Teräs sekä muina jäseninä tutkimuspäällikkö Elsi Hyttinen, professori emeritus Pauli Kettunen, FT Heikki Kokko, dosentti Jukka Pietiläinen ja VTT Anna Rajavuori. Raadin sihteerinä toimi tietoasiantuntija Alpo Väkevä.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Kaksi kertaa Kurkov – ukrainalaiskirjailija asettuu sotaa ja yksinäisyyttä vastaan

Sekä arvostelu- että kaupallisesta menestyksestä nauttivan Andrei Kurkovin (s. 1961) kirjojen suomennokset ovat saaneet pitkän tauon jälkeen jatkoa.

Kurkovin hittiromaani Kuolema ja pingviini ilmestyi meillä jo vuonna 2006. Hiljattaiset käännökset Harmaat mehiläiset ja Kuolleen miehen kaveri täydentävät aukkoista käsitystämme ukrainalaisesta nykyproosasta.

Juurettomista ja juroista ihmisistä kirjoittava Kurkov hallitsee monia rekistereitä, esimerkiksi suorasanaisen epiikan, mustan huumorin ja surrealismin. Kahden kulttuurin välissä viihtyvä tekijä kirjoittaa romaaninsa venäjäksi ja lehtiartikkelinsa ukrainaksi, korostaen näin toivomaansa kulttuurillista veljeyttä, joka ei tunnu ikävä kyllä enää mahdolliselta.

Kurkov syntyi Leningradissa, mutta on demokraattisten näkemystensä takia Venäjällä epätoivottu henkilö. Vuodesta 2014 käynnissä olleesta Ukrainan sodasta kertova Harmaat mehiläiset alkaa hänen kirjoittamallaan esipuheella. Siinä hän asettuu vastustamaan venäläistä imperialismia ja kertoo lyhyesti romaaninsa synnystä.

Kirjan päähahmo, työkyvyttömyyseläkkeelle joutunut Sergeitš, huolehtii mehiläisistään. Ne tuovat hänelle lohtua vaikeassa tilanteessa, jota pahentaa koettu avioero. Hän on tavallinen, ristiriitainen mies, joka epäonnistuu yrityksessään pitää matalaa profiilia.

Jopa mehiläiset alkavat menettää värejään arkiseksi muuttuneen sotimisen takia.

Romaanissa Ukrainan ja Venäjän välinen konflikti tuo väen yhteen heidän halustaan riippumatta. Sergeitš kituuttaa lähes autioituneessa itäisessä kotikylässään, kunnes lähtee pakon edessä – eli huolehtiessaan mehiläisistään – kohti etelää. Krim on putinistisen propagandan mukaan Venäjän pyhää maata, asia mitä Kurkov ironisoi: ”- Niin se on mennyt kuin Putin sanoi, nainen toisti. – Putin ei valehtele!” (s. 350)

Teos sijoittuu itäiseen ja eteläiseen Ukrainaan, Donetsin altaan niin kutsutulle harmaalle vyöhykkeelle ja Krimin niemimaalle. Edellistä ei hallitse kukaan, jälkimmäistä dominoi tällä hetkellä Venäjä. Kurkov peilaa väritöntä Donetsin allasta ja värikästä Krimiä toisiinsa. Jopa mehiläiset alkavat menettää värejään arkiseksi muuttuneen sotimisen takia.

KIRJAT:
Andrei Kurkov:

Harmaat mehiläiset
Suom. Arja Pikkupeura
Otava 2023 385 s

Kuolleen miehen kaveri
Suom. Riku Toivola
Otava 2024, 136 s.

KOSKA POLITIIKALLA on Venäjällä metafyysinen ulottuvuutensa, se on järkikeskusteluiden ulottumattomissa.

Harmaiden mehiläisten epäpoliittinen Sergeitš vetäytyy itseensä, mutta hänen henkisen ailahtelunsa ymmärtää, kun ottaa huomioon hänen ulkoisen maailmansa hajoamisen. Sota raivoaa, vaimo on jättänyt ja tytär jäänyt tuntemattomaksi, eikä eskapismi onnistu, kun jopa juomavedestä ja sähköstä on tullut luksusta. Jo pelkkä selviytyminen päivästä päivään on vaikeaa.

Sergeitšin paha olo näkyy etenkin hänen näkemissään levottomissa unissa, joissa pommit paukkuvat ja hirviöt riehuvat. Hän haluaisi vain huolehtia mehiläisistään, mutta se ei ole mahdollista, sillä historia on päättänyt toisin. Kuulostaa suurelliselta, mutta Kurkov on onneksi kiinnostuneempi tavallisista ihmisistä kuin niin sanotuista suurmiehistä. Jälkimmäiset lähinnä pönöttävät televisiossa.

Heitä todellisempi Sergeitš, jonka ajattelussa uskonnollinen kaipuu sekoittuu Neuvostoliitosta tarttuneisiin työläisihanteisiin, kärsii yksinäisyydestään ja ulkopuolisuudestaan. Hän pitää niistä kuitenkin kiinni, koska ne mahdollistavat oman rauhan: ”Tämä oli hänen tiensä, tie tilapäiseen majapaikkaan ja mehiläisten majapaikkaan. Ketään muuta siellä ei ollut eikä kuulunutkaan olla.” (s. 218)

Hän ei kiusaa ketään, mutta joutuu kerta toisensa jälkeen väärään paikkaan kansallisuutensa, uskomustensa, kielensä ja etnisyytensä takia. Hän vertaa itseään eksyneeseen mehiläiseen, joka ei pysty suorittamaan tehtäväänsä. Etenkin viranomaisten kanssa asioiminen osoittautuu kerta kaikkiaan mahdottomaksi: ”- Viranomaiset pitävät ihmisiä pilkkanaan niin kuin ennenkin. Nyt siihen on vain tullut lisäksi sotakin.” (s. 198)

Palkintoja maailmalla kerännyt Harmaat mehiläiset tuo vähäeleisesti esiin sotatoimien vaikuttamiksi joutuneiden siviilien arjen. Arja Pikkupeuran suomennos on loistava. Romaani on päähenkilönsä näköinen: viipyilevä, vetäytyvä ja kykenevä yllättävään viisauteen. Kirjan mittaan läheiseksi tulevassa Sergeitšissä maanläheisyys sekoittuu syvään viisauteen. Hän miettii: ”Tähdille on se ja sama, kenen yllä ne loistavat, kenen yötä valaisevat pistemäisillä lampuillaan.”

KURKOVIN VARHAISEMPAAN tuotantoon kuuluva pienoisromaani Kuolleen miehen kaveri tapahtuu puolestaan Kiovassa ja Ukrainan itsenäisyyden alkuaikoina.

Neuvostoliitto on romahtanut, mutta ajat pysyvät epävarmoina, eikä minäkertoja Tolja ole tyytyväinen tapahtumaköyhään elämäänsä. Hän ei halua tehdä itsemurhaa, mutta keksii, että pääsisi tapetuksi joutuessaan kärsimyksistään.

Kyse on vieläpä palkkamurhasta. Se todistaisi kolmekymppisen miehen eläneen täydemmin kuin mitä lähipiiri oli luullut. Hän päättelee: ”Olin niin kertakaikkisen mitääsanomaton ja tarpeeton tässä maailmassa, että se sai minut hyvälle tuulelle ja vakuuttuneeksi siitä, että ainoa oikea päätös oli kuolla.” (s. 25)

Vakavammassa Harmaissa mehiläisissä ja hirtehisemmässä Kuolleen miehen kaverissa on eri tyyleistä huolimatta jotain samaakin. Molempien keskushahmot ovat tylsähköjä ja tuskaisia tyyppejä, jotka heittäytyvät toisinaan filosofisiksi. Lisäksi kummassakin kirjassa tarinalla kestää lämmetä. On kuin seuraisi hitaasti kiehuvaa samovaaria.

Pitkähkön mittansa perustelevaan Harmaisiin mehiläisiin verrattuna Kuolleen miehen kaveri toimisi todennäköisesti paremmin novellina. Se tukeutuu vähän liikaa vaikutteisiinsa, kuten dostojevskilaiseen melodraamaan, eivätkä juonelliset yllätykset ole tarpeeksi herkullisia.

Kuolleen miehen kaverin Tolja sekaantuu absurdiin vyyhtiin, jossa hän palkkaa Afganistanin sodan veteraanin estämään aiemmin pestaamaansa palkkamurhaajaa tappamasta häntä. Ennen pitkää Tolja tajuaa halunneensa vain elää normaalisti ja viis veisaavansa ylimääräisestä jännityksestä, jota rikolliset hänen päiviinsä tuovat. Samaan aikaan toiseksi mieheksi tekeytyminen kiinnostaa häntä.

Romaanin sävyt vaihtelevat naljailevasta meditatiiviseen. Tiivis teksti, jonka Riku Toivola on suomentanut ammattimaisesti, ei silti ota kunnolla kierroksia lupaavan lähtöasetelmansa kehittämiseksi. Kurkov suitsii toimintaa kenties peläten sen muuttuvan liian epäuskottavaksi.

Tolja kärsii eksistentialistisesti. Tuntuu kuin sekä hänestä että hänen ympäristöstään puuttuisi palanen: ”Jotain puuttui, jotain yhtä välttämätöntä kuin vety veden hapelle.” (s. 61) Hän etsii vastauksia alamaailmasta, naisseikkailuista ja viinasta, mutta Kuolleen miehen kaverista puuttuu Kurkovin pääteosten kaltaista henkevyyttä. Se tuntuu sekä hapuilevalta että yliajatellulta.

On joka tapauksessa kiinnostavaa tutustua myös tähän häneltä käännettyyn kirjaan. Kurkov on paljosta velkaa venäläisen proosan mestareille, mutta onnistuu Harmaissa mehiläisissä paljon muussakin kuin vain imitoinnissa. Kuolleen miehen kaverista on sen sijaan lähinnä kirjalliseksi välipalaksi.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Paul Austerin viimeinen romaani suo mukavat jäähyväiset

Paul Auster (1947-2024) arvioi taannoisessa haastattelussa, että Baumgartner saattaa jäädä hänen viimeiseksi romaanikseen. Ennustus valitettavasti toteutui, kun Auster kuoli keuhkosyövän aiheuttamiin komplikaatioihin huhtikuussa.

Auster sai aikaiseksi mittavan tuotannon. Putosin tosin kirjailijan kärryiltä joskus 2000-luvulla, kun hän toisti itseään, mutta hänen romaanejaan voisi silti luonnehtia tasaisen laadukkaiksi. Niistä kaikki on käsittääkseni suomennettu. Parhaat, kuten New York -trilogia (1985-1986), Illuusioiden kirja (2002) ja Oraakkeliyö (2004), yhdistävät vaivattomasti taideproosaa vetävään kerrontaan.

Monet Austerin romaaneista sijoittuivat hänen kotikonnuilleen New Yorkiin. Hän palasi toistuvasti lapsuutensa ja nuoruutensa avainkokemuksiin, kuten teoriaansa elämän sattumanvaraisuudesta. Hän vietti teininä aikaa kesäleirillä ja seisoi siellä aivan salamaniskun tappaman pojan vieressä. Kirjailija säästyi pahimmalta vain satumaisella onnella, eikä voinut olla kirjoittamatta tästä tapahtumasta koko elämänsä.

KIRJAT
Paul Auster:
Baumgartner
Suom. Arto Schroderus
Tammi 2024, 204 s.

AUSTERIN VIIMEISESSÄ hänen elinaikanaan julkaistussa teoksessa seurataan 70 vuotta täyttänyttä kirjailija ja filosofian professori Sy Baumgartneria. Hän asuu New Jerseyssä. Hieman kuten Günter Grassin fiktiivisessä elämäkertateoksessa Sipulia kuoriessa, Baumgartnerissa tutkitaan muistamisen ja unohtamisen kerroksia. Austerin päähenkilö kohtaa tukahdutetut tunteensa.

Auster osaa kirjoittaa rakkaudesta sortumatta liikaan sentimentaalisuuteen. Arto Schroderuksen Baumgartner-suomennos jättää omasta puolestaan erinomaisen vaikutelman. Hän tavoittaa Austerin lauseiden polveilevan ja rauhoittavan rytmin. Jopa puhuessaan kauheista tosiasioista, kuten kuolemasta, amerikkalainen kirjailija onnistuu taas vakuuttamaan meidät kaiken olevan järjestyksessä.

Sy, koko nimeltään Seymour Tecumseh Baumgartner, on menettänyt vaimonsa Annan onnettomuudessa kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeinen aika on kulunut sumussa ja hän tuntee olevansa romaaninsa alussa enää korkeintaan puoliksi elossa: ”Baumgartner tuntee yhä, rakastaa yhä, himoaa yhä, haluaa yhä elää, mutta hänen sisimpänsä on kuollut.” (s. 55)

BAUMGARTNERIN EROTTAA tekijänsä edellisistä pitkistä fiktioista sen vähentynyt leikkisyys. Tilalle on tullut surumielistä hellyyttä. Professori Baumgartner on näyttämöltä poistumassa oleva mies, johon suhtaudutaan sympatisoiden. Hänen vetäytyneisyytensä vedonnee vanhempiin lukijoihin.

Auster ei kuitenkaan olisi Auster, jos ei turvautuisi älyllisiin peleihin, kuten jatkuviin viittauksiin lempikirjoihinsa ja -kirjailijoihinsa. Latteuksissa tai kiroilussa ei niissäkään säästellä. Baumgartnerin nimihahmo häpeilee vähän työtään ajattelijana ja arvostaa käytännöllisempiä sukulaisiaan. Hän miettii heidän jättävän maailmaan kestävämmän jäljen.

Jos Austerin proosa on ärsyttänyt aiemmin, niin Baumgartner ei tule sisältämistään yllättävistä vivahteista huolimatta muuttamaan mieltäsi. Kerronta sahaa mestarillisen ja amatöörimäisen välillä. Auster ei esimerkiksi osaa vieläkään kirjoittaa seksistä. Hänen proosansa on helppo nähdä jakavan mielipiteitä, mutta useimmat löytävät hänen mittavasta tuotannostaan ainakin pari itselleen sopivaa kirjaa.

Sisuuntuva Baumgartner tarttuu toimeen vielä kerran järjestäen maalliset asiansa ja tavoitellen avio-onnea. Hän jää eläkkeelle opetustoimestaan Princetonin yliopistosta ja kosii pitkäaikaista ystävätärtään Judithia: ”Tilaisuus aloittaa alusta. Tilaisuus tarttua taas tilaisuuksiin ja suunnistaa niistä seuraavien mullistusten läpi hyvässä ja pahassa.” (s. 97)

Judithin kihlaamisesta ei tule mitään, mutta ei se mitään, romaanissa vakuutellaan, sillä jo pelkkä yritys on tärkeä. Lohtua saadaan Austerille tärkeistä jutuista, kuten lukemisen nautinnoista ja kodin täyttävästä kirjoituskoneen nakutuksesta. Auster kieltäytyy ikääntymisen, surun ja menetyksen kiteytyksestä, jota kohti Baumgartner vaikuttaa olevan matkalla. Teos menettää tämän takia puhtinsa viimeisellä kolmanneksellaan. Sen päähahmon, kuten meidän kaikkien, elämä jää kesken ja lopullinen täyttymys saavuttamatta.

TÄSSÄ ROMAANISSA ei siis ole kyse sielunmessusta, vaan Austerista muistelemassa rakkauden arkisia ihmeitä ja sanomassa itselleen alter egonsa Baumgartnerin suulla, että ”muista tämä hetki, pikku mies, muista se elämäsi loppuun asti, sillä sinulle ei ikinä tule tapahtumaan mitään tärkeämpää kuin tämä tässä, nyt.”

Paikoin synkän Baumgartnerin parissa rentoutuu, niin vaivatonta sen kieli on. Auster esittelee meille viehättävän vanhanaikaisen Baumgartnerin kautta kotimaataan, joka on ongelmistaan huolimatta yhteisöllinen, työväenluokkainen ja matkalla oikeaan suuntaan.

Paul Austerin romaanien perusteella voi melkein uskoa, että tuo versio Yhdysvalloista on edelleen olemassa.

AVAINSANAT

Kirjavisa: Isänmaana suomen kieli

Rolf Bamberg

Puolimukavasti tunnettiin taas kirja ja kirjailija – kymppi täyttyi.

Jari-Pekka Vuorela lähtee elokuvavihjeestä liikkeelle.

“Vihjeet olivat yksiselitteiset. Vuoden 1966 paras elokuva oli tietysti Fred Zinnemannin A Man for All Seasons, jossa Paul Scofield esitti Gary Coo… ei kun Thomas Morea. Suomeksihan leffan nimi oli Kunnian mies.

Saman nimen sai vuonna 1968 syntyneen Tommi Melenderin romaani vuonna 2007. Kirjan henkilövalikoimaan kuuluu Markus Aurelius… no, mikä ettei.”

Niinpä niin, visaukkoa sytytti sitaattia etsiessään juuri tuo keisarillinen nimi Aurelius. Lieko ollut tunnettu Boreniuksen asianajotoimisto kirjailijan mielessä?

Veteraanivisailija Sirpa Taskinen jatkaa tiiviisti ja terävästi.

“‘Kunnian mies’ (2007) on Tommi Melenderin (1968) ensimmäinen romaani. Sitä ennen häneltä oli julkaistu kolme runokirjaa. En erityisesti piittaa Melenderin romaaneista; niissä miehet örveltävät ja meno on välillä rajua. Tosin on niissä pieniä väläyksiäkin: ‘Ellen olisi saanut raikuvia aplodeja, olisin voinut kuvitella sanoneeni jotain merkityksellistä.’

Sen sijaan hänen esseensä ovat mielenkiintoisia, niitä on lehdissä ja muutaman kirjan verran. Asiantunteviltakin ne vaikuttavat, onhan Melender taustaltaan yhteiskuntatieteiden maisteri ja taloustoimittaja.”

Juhani Niemikään ei niin järin innostunut romaanista ollut.

“Visakirja Kunnian mies ei sinänsä minuun oikein kolahtanut, mutta omat kirjalliset ansionsa silläkin epäilemättä on. Ainakin se paljastaa sijoitusmaailman rahanahneen todellisuuden ja pelaajien empatiakyvyttömyyden. He ovat vain pikavoittoja hamuavia spekulantteja ja huuhaalla rahastavia sijoituskonsulentteja. Kunnian mies on kuvaus miehistä, joita ajaa vain mammona ja raha. Jesuiittojen tapaan, päämäärä pyhittää keinot.

Ehkä vielä joskus saan kahlattua koko teoksen läpi, tältä istumalta se ei oikein luonnistunut.”

Mauri Panhelainen siteeraa alkuun WSOY:n luonnehdintaa kirjailjansa asemoitumisestaan kartalla.

“Kustantaja esittelee viikon päähenkilön näin: hänen kotikaupunkinsa on Vantaa ja isänmaansa suomen kieli.

Elämänkertatiedoista näkyy, että hän aloitti kirjallisen uransa 1980-luvulla runoilijana, kääntyi 2000-luvulla prosaistiksi ja on pitkin matkaa herättänyt huomiota etevänä esseistinä.

Pakko tunnnustaa, että viikon etsityn, Tommi Melenderin, proosatuotanto ei ole minulle kovin tuttu, vaikka yksi kuudesta romaanista on ollut Finlandia-ehdokkaana ja yksi kandidaattina Runeberg-palkinnon saajaksi.”

LAPPILAN KIRJAPIIRI signeeraa viestinsä sanoin “kiittää ja kuittaa” viitaten siis porukkansa saamaan virikkeeseen.

”Avaruuden rajuilmat/ eivät häiritse iltakävelyäni” runositaatti sopi kirjapiiriläisten pirtaan ja tekijä löytyi: terävä yksinäinen havainnoitsija on Tommi Melender, runoilija ja esseisti.

Proosarunoissa elää rinnan luonto ja kaupunki ja pohdiskelu maailmanlaajuisista asioista. Kokoelmien nimet kuvastavat tätä Maanosa minussa ja Metallisiivet selässä.

Esseekokoelmia Melender kirjoitti yhdessä Timo Hännikäisen ja Sinikka Vuolan kanssa. Uusimmassa romaanissaan Melender kertoo kokkolalaisen suvun sukupolvien kautta oikeistoradikalismista Suomessa. Kirjapiiriläisiä odottaa siis tutustuminen meille uuteen ja mielenkiintoiseen kirjailijaan! ”

Loppuun vielä Eero Pirttijärven yhtä kohottava vastaus:

“‘Lukeminen on nautinto, kuningatar sanoi. Se ei ole julkinen velvollisuus’. Näin sanoo kuningatar Alan Bennetin aivan upeassa kirjassa Epätavallinen lukija. Siitä ja monesta muusta aivan upeasta kirjasta olen saanut vinkin ja kimmokkeen lukea Kirjavisan kautta. Kaikkia visan kirjoja en ole lukenut, enkä varmaan tule lukeneeksi.

Epätavallinen lukija ei ole uudelleen visassa. Tämänkertainen kirja on Tommi Melanderin Kunnian mies. Se on itselläni varauksessa kirjastosta.”

Näin toimii parhaimmillaan Kirjavisa!

Ja vielä parempaa oli lukea jo vastausajan umpeuduttua tullut Eeron jatkoviesti: “Kunnian mies on luettuna. Erittäin sujuvasti kirjoitettu, kannatti kyllä lukea. Kirjan voi lukea kategoriaan jännityskirjat. Mutta mitä siitä sanoisi yhteenvetona? Yllättävästi, en tiedä mitä sanoa. Kiitoksia Sinulle jälleen hyvästä kirjavalinnasta.”

Kiitos itsellesi aktiivisuudesta!

Muita Melenderin tunnistajia olivat tällä kertaa Helena Nurmio, Tarmo Tikka, Veikko Huuska, ja Unto Vesa. Palkinto Lappilan poppoolle vaikka piirissä käsiteltäväksi. (rb)

Visasitaatti 6

Tällä kirjailijalla on varsin kosmopoliittinen näkymä maailmaan, josta kirjoittaa. Hänellä on sukujuuret Aasiassa, hän on syntynyt Lontoossa, varttunut ja opiskellut tohtoriksi Yhdysvalloissa ja asuu nykyisin Italiassa.

Kuka palkittu kirjailija, mikä teos?

Vastaukset 10.5. mennessä sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Subhas oli ollut lapsesta saakka varovainen. Äiti ei ollut koskaan joutunut juoksemaan hänen peräänsä. Hän piti äidille seuraa ja katseli vierestä, kun äiti laittoi ruokaa hiilivalkealla tai kirjaili kulmakunnan pukuompelijan tilaamia sareja ja puseroita. Hän auttoi isäänsä istuttamaan daalioita, joita isä kasvatti ruukuissa pihalla. Violetit, oranssit ja vaaleanpunaiset daaliankukat olivat pallomaisia, ja joidenkin terälehtien kärjet olivat valkoiset. Kukat hehkuivat hätkähdyttävän heleinä pihan harmaanruskeita muureja vasten.”

AVAINSANAT