VALIKKO

Kirja-arvio: Hyytävän osuva kuvaus siitä, kuinka rahalla saa ja demokratia murenee

Kiinan Xi Jingping ja Venäjän Vladimir Putin ovat tunnetuimpia esimerkkejä autoritaarisista johtajista, jotka halveksuvat avoimesti demokratiaa, mutta eivät suinkaan ainoita.

Palkitun toimittaja-kirjailija Anne Applebaumin Autokratia Oy näyttää, kuinka saumattomasti rahamaailman ja autokraattisten hallintojen edut sulautuvat yksiin – riippumatta siitä, mistä päin maailmaa ja minkä ideologian nimissä diktatuuri operoi.

Osa yhteiskunnallis-poliittisiin teemoihin keskittyvistä tietokirjoista kohtaa nykyisessä maailmanpolitiikan vauhdissa sen ongelman, että kun laaja-alainen ja paljon työtä vaatinut teos ilmestyy, se on monin paikoin jo vanhentunut.

Alkukielellä vuonna 2024 julkaistuun Autokratia Oy – diktaattorit, jotka haluavat hallita maailmaa -kirjaan ei ole saatu mukaan Donald Trumpin paluuta valtaan ja USA:n nykyhallinnon niin sanotusti parhaita paloja ”Gazan Rivieroineen”.

Mutta jos sen sivuuttaa, teksti on ikävästi täsmäaseena osuva kuvaus monista epädemokraattisista kehityskuluista ja ne mahdollistaneista rahavirroista.

TIIVISTETTYNÄ kyse on yhdistelmästä rajatonta ahneutta, kleptokratiaa ja demokratian mustamaalaamista.

Kleptokratia tarkoittaa yhteisen omaisuuden ryöstämistä muutamiin yksityisiin käsiin. Ehkä tunnetuin ja kirjassakin kattavasti kerrattu tapaus on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen Venäjä.

Aiheeseen syvällisesti perehtyneen Applebaumin teksti kertaa ja valaisee hyvin, miten Vladimir Putinin ja hänen lähipiirinsä toiminta matkalla autoritaariseen harvainvaltaan oli alusta eli toiveikkaalta 1990-luvulta asti vähintään yhtä lailla taloudellisesti kuin ideologisesti motivoitunutta.

Sen mahdollistamisessa olivat innolla mukana pankit, rahoitusmarkkinat, suur- ja valtionyritykset ja näiden johtajat kautta länsimaailman – myös Suomessa.

KIRJA:

Autokratia Oy

Anne Applebaum

Siltala 2025, 218 s.

MUISTA maailman hallitsijoista ovat ruodittavana Kiinan Xi Jinping ja USA:n Trump, mutta näkökulma on ilahduttavasti enemmänkin johtajien politiikassa kuin henkilöistä spekuloinnissa.

Oleellista on myös, kuinka hyvinkin erilaiset tahot rakentavat uusia liittoumia, johon kootaan toinen toistaan itsevaltaisempia johtajia eri puolilta maailmaa: Venezuelasta Ugandaan, Argentiinasta Unkariin ja Valko-Venäjältä Keniaan.

Samalla kun Venäjän ja Kiinan (joiden välit eivät suinkaan ole mutkattomat jo historiallisista syistä) johdolla puhutaan uudesta, monenkeskisestä maailmanjärjestyksestä ja annetaan ymmärtää sen korjaavan vuosisataisen lännen sorron, harjoitetaan syvää demokratian halveksumista ja myös oman maan kansalaisten perusoikeuksien systemaattista polkemista ja hävittämistä.

EPÄPYHIEN allianssien yhteistyö sujuu niin propagandan, rahanpesun kuin asekaupan saralla. Toisin kuin kylmän sodan aikana, propagandan tarkoitus ei niinkään ole juurruttaa omaa totuutta vaan saada ihmiset uskomaan, että ”kaikki” valehtelevat eikä mitään totuutta ole olemassakaan.

Tämä yhdessä varallisuuden keskittämisen ja kansalaisten elinolojen, työelämän, palvelujen sekä mahdollisuuksien heikentämisen kanssa luo toivottomuutta, kyynisyyttä, passiivisuutta ja toisaalta sopivasti osoitettuihin syntipukkeihin kohdistettua vihaa, joka mahdollistaa taas uudet sortotoimet.

Kuten tunnettua, sama toimintamalli ei ole muutettavat muuttaen tuntematon demokratioissakaan.

KIRJAN epilogi ”Demokraatit yhtykää” sekä omistuskirjoitus ”Optimisteille” kertovat, ettei Applebaum usko nykyisen autoritaarisen suuntauksen jatkuvan loputtomiin.

Yhtä lailla tulee selväksi, miksi globaali vastarinta ja demokratian puolustaminen on vaikeaa, jos Yhdysvallat ei ole siinä samalla puolella.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Nobelisti ei halunnut viimeistä teostaan julki

Gabriel García Márquezin (1927-2014) vuonna 1982 saama Nobelin kirjallisuuspalkinto oli todellakin ansaittu. Kolumbialainen oli edesauttamassa maagisen realismin proosatyypin nousua maailmanlaajuisesti rakastetuksi, ja otti yhtenä latinalaisen Amerikan johtavana intellektuellina aktiivisesti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.

García Márquezin tärkeimpiin töihin lukeutuvat muun muassa Sadan vuoden yksinäisyys (1967), Rakkautta koleran aikaan (1985) ja Kenraalin labyrintti (1989). Postuumisti ilmestynyt Elokuussa nähdään on näihin merkkiteoksiin verrattuna lähinnä kuriositeetti. Se on ainoa Márquezin romaani, jonka päähenkilö on nainen, ja se jäi keskeneräiseksi tekijänsä sairastuttua dementiaan.

KIRJAT
Gabriel García Márquez:
Elokuussa nähdään
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä
WSOY 2025, 115 s.

Elokuussa nähdään julkaistiin nobelistin toiveiden vastaisesti. García Márquezin pojat myönsivät päätöksensä sen saattamisesta julkisuuteen petokseksi isäänsä kohtaan, mutta kieltäytyivät katumasta. Pojat, Rodrigo ja Gonzalo García Barcha, kommentoivat parisivuisessa esipuheessaan, ettei viimeisen romaanin proosa ole täydellistä, mutta sisältää monia Márquezin vahvuuksia, kuten rakkautta. Näin he väittävät: ”Hänen koko tuotantonsa tärkein teema on varmaan ollut rakkaus.”

García Márquezin proosa huokuu kieltämättä lämpöä ja etenkin ymmärrystä inhimillisiä heikkouksia kohtaan. Elokuussa nähdään -kirjan editoi kustannustoimittaja Cristóbal Pera, jonka ihailusta kieltämättä loistavaa kirjailijaa kohtaan ei jää jälkisanoissa epäselvyyttä: ”Kustannustoimittaminen tuntui minusta tässä tapauksessa kuin olisin restauroimassa suuren mestarin maalausta.”

PIENOISROMAANIN päähenkilö, hieman ikääntynyt Ana Magdalena Bach, on elänyt onnellisessa avioliitossa kymmeniä vuosia. Tästä huolimatta hän ottaa tavaksi matkustaa loppukesästä yksin äitinsä viimeisenä leposijana toimivalle saarelle ja etsii sieltä itselleen yhä uusia rakastajia.

Miksi Ana toimii näin? Aluksi vihjaillaan, että teot saattavat johtua hänen halustaan paeta arkea rutiineineen ja velvollisuuksineen. Ensimmäinen pettäminen tuntuu epätodelliselta: ”Vasta silloin hän tajusi, ettei tiennyt miehestä mitään, edes nimeä, ja ettei tästä hullusta yöstä jäänyt hänelle mitään muuta kuin myrskyn puhdistamassa ilmassa leijuva haikea laventelin tuoksu.” (s. 25)

Nainen suuntaa saarelle, koska vain siellä pettämisessä on sekä seikkailun tuntu että äidiltä salaperäisesti haudan takaa saatu tuki. Ennen pitkää Ana tajuaa, miksi äiti kävi saarella ja tuli kuopatuksi sinne.

Kuten esipuheessa auliisti myönnetään, Elokuussa nähdään -romaanin juoneen on jäänyt vähän reikiä ja epäloogisuuksia. Tarina tuntuu lisäksi jäävän hieman kesken. Pikkupuutteita ei ole korjattu kustannustoimittajan halusta pysyä uskollisena kirjailijalle. Cristóbal perustelee: ”Toimittajan tehtävä ei voi olla teoksen muuttaminen, vaan kaiken sen vahvistaminen mikä siinä jo on, ja tähän myös oma toimitustyöni perustuu.” (s. 113)

Ana kärsii kirjan mittaan huomattavasta sisäisestä myllerryksestä ja hänen avioliittonsa naistenmies Doménico Amarísin kanssa ajautuu kriisiin. He alkavat epäillä toisiaan pettämisestä, eivätkä enää oikein kykene arkiseen onneen. Ulkomaailmakin nyrjähtää sijoiltaan: ”Tuttu kukkakauppias kertoi laguunin rannalle suunnitellusta matkailijoiden hautausmaasta. Siitä oli määrä tulla todellinen luonnonkukkien keidas, jossa saisi nauttia musiikista ja linnuista, mutta vainajat haudattaisiin tilan säästämiseksi pystyasentoon.” (s. 43)

Proosan taikaa taitaa lisäksi edustaa toistuva tilanne, jossa Ana löytää saareltaan vaivatta aina uuden pelehtimiskumppanin. Hän antautuu kohtalolleen ja elokuun kohtaamisista tuntemattomien miesten kanssa tulee joksikin aikaa hänen elämänsä tarkoitus.

ROMAANIN TARKKAA tapahtuma-aikaa tai -paikkaa ei paljasteta, mutta siinä eletään viattomampaa ja yksinkertaisempaa jaksoa ennen esimerkiksi matkapuhelimia. Miellyttävänä enimmäkseen pysyvään proosaan on mukava paeta nykyhetken ahdistavuutta

Jyrki Lappi-Seppälän suomennos jää mieleen moitteettomana, ja teoksessa riittää nobelkirjailijan romanttisia tavaramerkkilauseita kauniilla suomella: ”Meri oli kuin kullanvärinen suvanto iltapäivän auringossa.” (s. 104) Niistä nauttii kuin viimeisistä pussissa vielä jäljellä olevista karamelleista, ennen kuin joutuu myöntämään, että herkut ovat ikuisesti lopussa. Onneksi García Márquezin klassikkokirjojen pariin voi aina palata.

Elokuussa nähdään -kertomuksessa mestarinkin tyylitaju pettää välillä, esimerkiksi kun hän kirjoittaa Anan alapään olleen erään kiihkeän yön jälkeen ”kuin puimakoneen jäljiltä” (s. 58-59), ja näitä kohtia kummastellessa on helppo ymmärtää hänen haluttomuuttaan julkaista tätä romaaniaan. Se latistuu paikoin sovinistiseksi, ja Anakin nukahtaa kerran ”itkien raivoaan siitä, että oli onnettomuudekseen syntynyt naiseksi miesten maailmaan.” (s. 102)

Nobelistin huomattava maine ei kuitenkaan näin pienestä ryvety. Pikemminkin voidaan epäillä Márquezin poikien motivaatiota isän mittapuulla kädenlämpöisen teoksen julkaisuun. Siinä tuntuu kevyt rahastuksen maku.

García Márquez ei aivan onnistu kuvailemaan vastustamatonta voimaa: naisen halua. Elokuussa nähdään toimii joka tapauksessa kohtalaisen mukavina hyvästeinä kirjailijanerolle, sillä enempää julkaisematonta tekstiä ei hänen arkistossaan ole kuulemma enää jäljellä.

 

AVAINSANAT

Kirja-arvio: He, jotka ovat aina olleet keskuudessamme – ja kaapissa

Helsinki Pride -kulkueeseen osallistui kesäkuussa noin satatuhatta ihmistä.

Naisten osuutta historiankirjoituksessa on alettu tuoda esiin vasta viime vuosikymmeninä, mutta millainen on se historia, josta ei ole voinut, saanut tai uskaltanut puhua lainkaan?

Sateenkaarielämää 1800-luvulta nykyhetkeen luotaava Salatun rakkauden historia toimii sitä paremmin, mitä lähemmäs jälkimmäistä tullaan.

Tekijät Heidi Airaksinen ja Tiina Tuppurainen kertovat alkusanoissa halunneensa muistuttaa siitä, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä on ollut kautta ihmiskunnan historian.

Se, että useimmat sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta kuvaavista termeistä ovat nykyajan tuotetta ja ettei menneisyydessä voinut eri syistä kertoa tai ainakaan tallentaa sateenkaarevia tarinoita, ei tarkoita, ettei niitä olisi ollut olemassa.

RATKAISU on perusteltu, mutta kirjan ensimmäinen osa Tienraivaajat ei täysin vakuuta yhdistellessään historiallisten henkilöiden kuten Fredrik Cygnauksen, Magnus Enckellin ja Edith Södergranin todennettua henkilöhistoriaa fiktiivisiin kohtauksiin ja kuvitelmiin.

Toisaalta nykyisin kovin suosittu ”biofiktiometodi” nostaa esiin etenkin naispuolisia, sen virallisen historiankirjoituksen ulkopuolelle jääneitä ihmisiä.

He ovat (mahdollisesta tai todennäköisestä) suuntautumisestaan ja identiteetistään riippumatta olleet aikoinaan poikkeuksellisia toimijoita: itsenäisiä ammatinharjoittajia, matkailijoita, alansa pioneereja, ahtaista normeista piittaamattomia.

Ja vaikka vähemmistöjen on perinteisesti ollut helpompaa elää kaupungeissa kuin maaseudulla, kirjassa huomautetaan aiheellisesti, ettei ennen toista maailmansotaa saman sukupuolen kanssa seurustelevia ja nykytermein trans- tai muunsukupuolisiksi määriteltäviä ihmisiä pidetty Suomen kyläyhteisöissä kovinkaan kummoisena asiana.

Heille saatettiin naureskella, mutta heidän annettiin pääsääntöisesti olla ja elää rauhassa.

Toisaalta yhteiskuntaluokka vaikutti sekä siihen, kuinka sateenkaari-ihmiset saattoivat elämänsä järjestää että siihen, missä määrin heistä jäi historiaan jälkiä. Esimerkiksi itsellisten naisten yhteistalouksiin ei kiinnitetty juuri huomioita, ja ulkomaanmatkoilla saattoi tavata kaltaisiaan.

KIRJA

Heidi Airaksinen ja Tiina Tuppurainen: Salatun rakkauden historia

Like 2025, 383 s.

SOTIEN jälkeen asenteet kiristyivät, ja etenkin homomiehet olivat vaikeassa asemassa. Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 ja sairaus vuoteen 1981 asti.

Tämän vuoksi monet elivät kahdessa maailmassa, mikä vaati jatkuvaa varovaisuutta, kykyä lukea pieniäkin merkkejä, salailua ja valppautta. Jokainen voi miettiä, mitä se tekee ihmisen psyykelle.

Elämä ei silti ollut vain kurjaa. Kirjan toisessa osassa Silminnäkijät julkisuudesta tuttujen ja niin sanottujen tavallisten ihmisten tarinoista tulee ilmi se riemu, onni ja yhteenkuuluvuus, kun löytää kumppanin, ystäväpiirin ja yhteisön, jonka kanssa saa olla oma itsensä ja ymmärtää, ettei siinä ole mitään vikaa.

ERITYISEN mielenkiintoista on lukea Setan ja sen edeltäjien vaiheista. Vähemmistöt eivät suinkaan ole yksimielinen monoliitti; liikkeen sisällä käytiin ankariakin vääntöjä siitä, miten ja millaista viestiä viedään eteenpäin ja asiat esitetään.

On myös tunnistettavaa, kuinka niinkin myöhään kuin 1990-luvulla osa aktiiveista etenkin lesbopiireissä vahti toistensa ”oikeaoppisuutta” pukeutumista myöten.

Nykyisin tilaa on enemmän, samoin liittolaisia eli vähemmistöjen oikeuksia puolustavia heteroita. Kirjassa monet iloitsevat nuorempien polvien rentoudesta ja vapaudesta sekä siitä, ettei sukupuoli-identiteetti tai seksuaalinen suuntautuminen ole ainoa ihmistä määrittävä asia.

OIKEUDET eivät kuitenkaan ole koskaan tulleet ilmaiseksi, ja ne voidaan myös viedä. Vähemmistöjen ja naisten tasa-arvo on aina ensimmäisenä listalla, kun yhteiskunnassa aletaan etsiä syntipukkeja omille ongelmille, kääntää kelloa taaksepäin tai yksinkertaisesti vain halutaan alistaa jotakuta.

Selvimmin tämä näkyy nyt transsukupuolisiin ja sukupuoltaan korjanneisiin kohdistuvassa vihassa ja lakimuutoksissa etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa.

Transihmiset ja biseksuaalit olivat aiemmin myös vähemmistöliikkeen sisällä jossain määrin ristiriitaisessa asemassa, koska heidän ei katsottu olevan ”kunnolla” sitä eikä tätä.

Kirjan jälkimmäisen osan kirjoittaja Tiina Tuppurainen kommentoi Helsingin Sanomien haastattelussa transihmisten olevan selvästi nyt ”se koeryhmä, jota monin tavoin sortamalla testataan, miten pitkälle voidaan mennä”.

Omaa kieltään puhuu sekin, että Suomessa transvestismi luokiteltiin fetisismin ja sadomasokismin tavoin sairaudeksi aina vuoteen 2011 saakka.

SYRJINTÄ seksuaalisen suuntautumisen perusteella on ollut laitonta Suomessa vuodesta 1995 lähtien ja sukupuoli-identiteetin osalta vuodesta 2004.

Mahdollisuus rekisteröityyn parisuhteeseen, avioliittoon, perheen sisäiseen ja ulkoiseen adoptioon ja hedelmöityshoitoihin ovat kaikki 2000-luvun tuotteita. Translain uudistus hyväksyttiin eduskunnassa helmikuussa 2023 äänin 113-69.

Vaikka se voi kuulostaa kliseetä, Salatun rakkauden historian perusviesti on yhä tarpeen: jokaisella on oikeus omannäköiseen elämään eikä rakkaus ole koskaan väärin.

Kannattaa myös muistaa, että perusoikeudet ovat nimensä veroisia: ne ovat joko kaikilla tai eivät kellään. Ja jos ne voidaan viedä yhdeltä ryhmältä, ne voidaan viedä muiltakin, kuten historiassa on niin monta kertaa nähty.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: ”Eihän täällä ole vitsejä!” – Neil Hardwick on opettanut suomalaisille komediasta paljon

Neil Hardwick - mies, joka toi sitcomin Suomeen.

Muistelmateos alkaa virkkeellä ”Tämä päivä oli käännekohta elämässäni: minä kuolin.” Se päättyy vielä kiteytyneempään klassikkolausahdukseen ”Hyvää ötyä.” Jo tämä pistää arvelemaan, että kirjoittajan on täytynyt olla elämässään vakavasti huumorin kanssa tekemisissä.

Sitähän Neil Hardwick toden totta on ollut, kuten kaikki – ja tarkoitan, kaikki – 1970-80-luvun suomalaisessa, paljolti tv-viihteen muovaamassa yhtenäiskulttuurissa eläneet tietävät. Monet tietävät hänet myös lukuisista teatteriohjauksistaan, enimmäkseen hauskoja nekin, jotkut ehkä jopa hänen humoristisista kirjoistaan.

Hardwickin muistelmateoskin on hauskalla, vähän epäkorrektilla tavalla vinksahtanut. Siksi kai sen nimi on Poistetut kohtaukset ja alaotsikko on Muistelmat, jotka molemmat on kansitekstissä yliviivattu.

Muistelija on kehittänyt kelailuilleen kehystarinan, jossa hän on tyttärensä luota päivällisiltä kotiinsa talvipimeällä palatessaan kaatunut rollaattorinsa kanssa luminhankeen palvelutalonsa takapihalle. Ollaan ”rauhallisella kadulla vanhusten kaupunginosassa” ja oletettavissa on, että paikalle ”ei tule ketään ennen varttia vaille kahdeksaa aamulla.” ”Ehdin kuolla siihen mennessä.” Äänensä hän toteaa olevansa niin heiveröinen, etteivät avunhuudot kanna mihinkään.

Mahdollista sattumalta paikalle osuvaa auttajaa odotellessa on hyvää aikaa muistella. Ei, Neil Hardwickin elämä ei kliseisesti juokse filmnauhana hänen silmissään. Dramaturgisessa mielessä hän pikemminkin katsoo menneisiin vuosikymmeniin nykykielellä sanoen klippeinä tai vanhanaikaisemmin fragmentteina.

IHMEEN PALJON Hardwick saa mahtumaan kirjan vain 214 varsinaiseen tekstisivuun. Tai siis niihin tunteihin, joina hän tantereessa makaa (minkäänlaista aikamäärää hän ei ahdinkonsa kestolle anna). Mitään kronologiseksi määrittyvää ei kirjan muistumissa ole. Muistojen sirpaleet poukkoilevat vapaasti lähimenneisyydestä lapsuuteen ja nuoruuteen Englannissa, 1990-luvun alun vakavan masennuksen kaudesta takaisin Suomeen ihastuksen perässä matkaamiseen tai suomalaiseen televisiohistoriaan jääneistä 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun komediasarjojen kaudesta tas Englantiin Cambridgen King’s Collegen opiskeluvuosiin.

KIRJAT
Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset
Muistelmat
Suom. Tero Valkonen
WSOY 2025, 222 s.

Noina collegevuosina kuului muuten kutsu Capenhurstin ydintutkimuslaitokselle, jonne fysiikassa ja matematiikassa lahjakasta nuorta Neiliä pyydettiin harjoittelijaksi. Sen myötä hänen piti allekirjoittaa Official Secrets Act, tiukka salassapitosopimus, jonka rikkomisesta sanktiot olivat hänen mukaansa kovat. Kirjassaan Hardwick vähän availee uraanitutkimuksiaan, mutta ei isommin: ”Voisin väittää, että jos kertoisin yhtään enempää, rikkoisin Official Secrets Actia, mutta se olisi surkeaa leveilyntapaista. Todellisuudessa en muista yksityskohtia.”

Näissä kirjan Britannia-paloissa ollaan sellaisten juttujen äärellä, joista harvempi on aiemmin päässyt kuulemaan tai lukemaan. Niihin kuuluvat myös hänen varsin kipeät muistonsa perhesuhteistaan. Opettajaisästään Neil toteaa, että tämä oli ”aktiivinen konservatiivi ja kirkkokuoron jäsen – – – ja kampanjoi vahvasti sitä vastaan, että naiset hyväksyttäisi jälkimmäisen jäseniksi. Useimpien sodan aikana palvelleiden miesten tapaan hän oli myös rasisti.” Silti: ”Annan kaiken hänelle anteeksi, koska hän oli mukava kaveri.”

Äiti ei anteeksiantoa juuri saa. ”Äitini oli sosiopaatti, joka vihasi kaikkia, myös lapsiaan.” Hardwick kertoo äitinsä suosikkitokaisun miehelleen olleen ”kuole jo!”, ja kertoo tämän tuhonneen hänen siskonsa ”tavalla, josta kuulin vasta seitsemänkymppisenä, ja toivon, etten olisi kuullut silloinkaan.”

KIINNOSTAVIMMILLAAN kirja on Hardwickin muistellessa töitään teatterin parissa, hauskimmillaan tv-viihteen tekemistä kelailtaessa ja henkilökohtaisimmillaan mutta myös kitkerimmillään, kun muistelija ruotii omaa, vaikeaan eroon päättynyttä avioliittoaan.

Teatterimuistoista herkullisimmaksi nousee 2000-luvun alkuvuosina Helsingin kaupunginteatterissa pyörinyt Ronald Harwoodin kirjoittama Kvartetti, jota Hardwick ei ensisijaisesti olisi edes halunnut ohjata. Oopperalaulajien vanhainkotiin sijoittuvan komedian näyttelijäkvartetin muodostivat neljä rakastettua veteraania, Kyllikki Forssell, Ritva Valkama, Lasse Pöysti ja Pentti Siimes, joista jokaisen kanssa ohjaajalla oli omanlaistaan säätöä, vähiten Valkaman, eniten Forssellin ja Siimeksen. Näin Hardwick kertoo Forssellista: ”Hän kapinoi avoimesti. Hän ei noteerannut minua, vaan alkoi ohjata itse.”

Harjoitusvaiheen vaikeuksista huolimatta Kvartetista tuli megamenestys, se pyöri kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä kymmenen vuotta loppuunmyytynä. Tosin Hardwick oli ehdottanut teatterinjohtaja Asko Sarkolalle ohjattavakseen irlantilaiskomedian Kiviä taskussa, mutta tämä antoi sen Pentti ”Bona” Kotkaniemen työstöön. Martti Suosalon ja Mika Nuojuan kaksin esittämä 15 roolin komedia on Hkt:n ohjelmistossa yhä. Ensi-illasta tulee lokakuussa kuluneeksi 23 vuotta!

Se kuuluisa ”Suuri yleisö” tuntee Hardwickin kädenjäljen hänen tv-kakkoselle ohjaamistaan komediasarjoista, jotka nekin pyörivät uusintoina ja Yle Areenassa päättymättömästi. Hardwick toi kirjoittamillaan sarjoilla Tankki täyteen, Reinikainen (nämä yhdessä Jussi Tuomisen kanssa) ja Sisko ja sen veli sitcomin Suomeen, mistä riittääkin hupaisaa kerrottavaa, sillä Yleisradiossa ei moisesta käsitteestä tiedetty 1970-luvun lopussa juuri mitään, mutta suomalainen sellainen siellä haluttiin ohjelmistoon saada.

Sitcomin suomalaisen päänavauksen ytimessä olivat Vilénit (Ilmari Saarelainen, Sylvi Salonen, Tauno Karvonen).

”Eihän täällä ole vitsejä! Komediakäsikirjoitus ilman yhtään vitsiä!” kuului kakkosen tuolloisen ohjelmapäällikön ensireaktio sarjatarjokkaasta, jonka avausjakson ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana kukaan henkilöistä ei sano mitään.

Kriitikotkaan Jukka Kajavan johdolla eivät alkuun kotitekoiselle sitkomille lämmenneet. Mutta kansa tykkäsi.

Päälaellelleen asetelma kääntyi Hardwickin kunnianhimoisimman ja itse parhaanaan pitämänsä tv-sarjan kohdalla. 1991 ensiesitetty Pakanamaan kartta koettiin epälineaarisuudessan kansan parissa liian vaikeselkoiseksi, mutta kriitikot taas pitivät siitä enemmän.

KIRJA ON pullollaan Neilin ja eri ihmisten kohtaamisia työn ja taiteen merkeissä. Jotkut satunnaisia, toiset verkostoututumisen ja yhteisten töiden kautta tapahtuneita. Ihmisiä tulee ja menee samankaltaisena vuona kuin koko kirjan tajunnanvirtainen perusvire. Krzysztof Kieslowskista Aku Louhimieheen, Jussi Jurkasta Hannele Lauriin tai Michael Fraynista Jouko Turkkaan.

Muistelmateokseksi Poistetut kohtaukset on kronologiaa kaihtaessaan virkistävän epäortodoksinen sekä itseironisessa ja sarkastisessa huumorissaan myös epäsuomalainen. Itseriittoinenkin se on mutta sanotaan näin, että sopivissa määrin.

Ennen kaikkea se avaa uudenlaista näkymää niin televisio- kuin teatterityöhön, mutta myös niitä tehneeseen nyt 76-vuotiaaseen mieheen, joka kirjansa pahaenteisestä kehyskertomuksesta huolimatta on yhä keskuudessamme.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Sienikausi tulee, mutta mikä on suhteemme tähän eliökunnan pimeään aineeseen ?

Kangashaperotkin alkavat pulpahtaa maan pintaan jo heinäkuussa.

Monet pitävät sieniä kasveina, mutta se käsitys on väärä. Tätä harhaluuloa ei kuitenkaan ole syytä hävetä, sillä sienten perimmäisestä olemuksesta tuli täysi varmuus vasta 1950-luvulla, siitäkin huolimatta, että ne kuuluvat telluksen asukkaista vanhimpiin.

Sienet eivät siis ole kasveja mutta eivät eläimiäkään Tämä epämääräisyys ja se , että monet sienet syntyvät limasta, mädästä tai puiden juurilla, sai ihmiset jo antiikin aikoina epäluuloiseksi näiden kummajaisten suhteen. Monien sienten myrkyllisyydestä oltiinkin hyvin tietoisia.

Sienten eläimistä ja kasveista erottava tunnusmerkki ovat niiden juuret, rihmasto, ja se, että juuri rihmastojen avulla ne pystyvät elämään symbioosissa muiden kasvien ja eläinten kanssa.

Sienten epämääräinen häilyminen kasvi- ja eläinkunnan välillä sai 1700-luvulla lääkäri ja kasvitieteilijä Rémi Villemetin ehdottamaan, että sieniä varten pitäisi perustaa uusi eliöluokka, pseudozoolito­fyytit.

Emeritusprofessori ja biologi Matti Vuento käy kirjassaan Hämmästyttävät sienet läpi sienten, niiden tutkimuksen ja ihmisten sieniin suhtautumisen historiaa antiikista tähän päivään.

VUENTO KÄY ruotii kirjassaan huolella myös myös jäkälien historiaa, ja päätyy siihen, että suurin osa jäkälistä muodostuu levän ja sienen symbioosista. Mutta joissain voi olla vielä bakteeriyhteisö mukana. Symbioosia ansiosta jäkälät pärjäävät ääriolosuhteissa, joissa ei juuri mikään elä ja kasva, kuten esimerkiksi Etelämantereen kuivissa laaksoissa, joissa lämpötila vaihtelee nollan ja 50 pakkasasteen välillä.

”Mikäli Marsia päätetään joskus yrittää asuttaa, ensimmäisten sinne suuntaavien avaruusmatkailijoiden olisi syytä ottaa mukaan jäkäliä. Jos näin tapahtuisi ja yritys syystä tai toisesta epäonnistuisi, kaiken kestävät jäkälät jäisivät hyvinkin mahdollisesti edustamaan elämää maapallon ulkopuolella”, Vuento kärjistää.

KIRJAT
Matti Vuento: Hämmästyttävät sienet
Eliökunnan pimeää ainetta valaisemissa
Gaudeamus 2025, 376 s.

Vuento esittelee sieniä ja niiden ominaisuuksia ja vaikutuksia ihmisiin, eläimiin, kasveihin ja koko eliökuntaan monipuolisesti. Sienet parantavat, sairastuttavat, ravitsevat, myrkyttävät… Niitä voidaan käyttää paitsi ravintona myös muun muassa lääkkeinä, käymisprosessissa, tajunnan laajentamisessa, ilmastonmuutoksen torjunnassa ja bioaseina.

Vuento pohtii, omaavatko nämä kaikkeen melkein kykenevät ihme-eliöt lisäksi älyn lahjoja.

”Sienillä on monimutkaisia vuorovaikutussuhteita ympäristönsä ja muiden eliöiden kanssa. Esimerkkejä ovat molekyylitason kaksintaistelu patogeenisen sienen ja sen isännän välillä sekä sienen ja kasvin keskinäinen viestintä sienijuurissa. Kyky näihin on kehittynyt osapuolille evoluution pitkässä juoksussa. Missä kulkevat sientenvuorovaikutuskykyjen rajat? Ovatko sienet älykkäitä ja onko niillä kenties peräti mieli, kieli ja tietoisuus?”.

Mitä miettii rikkikääpä vanhan puun kyljessä? (Kuva: Arja Jokiaho)

Älyä pidetään yleensä vain ihmisen ominaisuutena, mutta tällöin unohtuu evoluution opetus , jonka mukaan selvää rajaa ihmisten ja muiden eliöiden välillä ei löydy. Ja ihminenhän on osa eliökuntaa. Vuento käy tätä prolematiikkaa perusteellisesti läpi, ja löytää heti alkuun sieniltä aisteja, jopa tietynlaisen näköaistin. Myös käyttäytyminen on älykästä, mutta tähän joku voi huomauttaa, että kaikki oliot ja eliöt maailmassa kiviä ja muuta kuollutta ainetta myöten käyttäytyvät omalla tavallaan älykkäästi, jopa matemaattisen tarkasti. Ne eivät vain tiedä sitä.

TUTKIMUKSET OVAT osoittaneet että sienirihmastolla on ainakin muisti. 2020-luvulla keskustelu sienen mielestä sai tulta, kun huomattiin että sienten soluissa esiintyy sähköisiä ilmiöitä. Sähköiset värähtelyt kuljettavat informaatiota, eli liittävät näin rihmastot sisäiseen kommunikaatioon. Jonkinlainen tietoisuus sienillä on, mutta tietoisuus tietoisuudesta, eli itsetietoisuus sekä kieli ovat ihmisen yksityisomaisuutta, ainakin evoluution nykyisessä vaiheessa.

Summauksena voi todeta, että näiden pienten eliöiden poikkeuksellisesta suuruudesta kertoo jo se, että tähän arvioon poimitut esimerkit ovat vain pienehkö osa siitä mitä Matti Vuento kirjassaan sienistä kertoo.

Sienet ovat jo miljardeja vuosia ”kansoittaneet” maapalloa, ja niillä on ainutlaatuinen kyky muuttaa muotoaan ja sopeutua lähes millaiseen ympäristöön tahansa. Siksi on vielä pitkä matka siihen, että tämä eliökunnan pimeä aine olisi kokonaan tai edes suurimmaksi osaksi valaistu.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Surutyötä läpi hyvien ja huonojen muistojen

Elämää ei kannata suunnitella liian tarkasti. Tämä tuo esiin ruotsinsuomalainen muusikko Anna Järvinen (s. 1970) romaanissaan Arvaamaton.

Omaelämäkerrallisessa kirjassa Anna-päähenkilön äiti Ulla kärsii muistisairaudesta. Tytär joutuu huolehtimaan lähimmäisestään esimerkiksi pelastamalla tämän kaupungilta keskellä yötä.

Äidin sairauden etenemisen ja siihen liittyvien käytännön asioiden hoitamisen lisäksi teoksessa käydään läpi Annan muistoja, sekä hyvä että huonoja. Edelliset ovat välähdyksiä, jälkimmäiset traumoja. Anna pelkää, ettei hänen murheelleen jää tarpeeksi tilaa: ”Se kävi tietenkin liian nopeasti. Tavalliseen tapaan en ymmärtänyt käyttää aikaani hyvin. Ja kun jäin huolehtimaan laskuista ja huonekaluista, kyvyttömyyttäni ilmaista surua saattoi ymmärtää ja selittää yksinkertaisesti käytännön syillä.” (s. 139)

Vuosikymmenet ovat sujahtaneet ohi nopeasti ja tytärkin huomaa olevansa jo viisikymppinen. Suomesta on muutettu Ruotsiin, ja vaikka kovin pahoja painajaisia ei ole koettu, taiteilijaluonne Anna kokee yhä olevansa sopimaton. Hän kummastelee, miksi on pärjännyt oikeastaan aika hyvin.

Hän on silti joutunut huolehtimaan äidistään, eikä ainoastaan tämän sairastaessa, ja olemaan käytännössä perheen aikuinen. Isäkin jätti levottomuuttaan ja tyytymättömyyttään Ullan, ja vieläpä naisen ollessa raskaana. Perheenjäsenet ovat pärjänneet, eivätkä ole enää riidoissa, mutta Anna huomaa herkästi puutteita itsessään ja muissa. Ahdistus kalvaa, mutta nainen pystyy sentään purkamaan tuntojaan taiteeseensa, kuten musiikkiinsa.

KIRJAT
Anna Järvinen:
Arvaamaton
Suom.Raija Rintamäki
Teos 2025, 146 s.

SYYTTÄÄKÖ ÄITI tytärtään aviomiehensä menettämisestä? Mahdollisesti, mutta romaanissa vihjaillaan, että yhtä hyvin Ulla voi olla autistinen. Hänen kommunikaationsa muistellaan olleen töksäyttelevää. Ristiriitaisia signaaleja on erityisen vaikea käsitellä. Muistisairauden runtelemana äiti vaikuttaa nimittäin unohtaneen vihansa ja vakuuttelee tyttärelleen rakkauttaan.

Voiko hänen sanoihinsa luottaa? Arvoituksellinen lähimmäinen muuttuu arvaamattomaksi, ja molemmat tilat ovat Annalle stressaavia. He toki muistuttavat toisiaan enemmän kuin tytär haluaisi myöntää. Anna ei osaa luottaa äitiinsä, vaikka onkin oppinut molemmilta vanhemmiltaan, heidän osin vahingollisesta esimerkistään, itsenäisyyttä: ”Siinä mitä päätän tehdä on kyse selviytymisestä.” (s. 55)

Isä on kuitenkin ollut sen verran poissaoleva hahmo, ettei tytär ole osannut kaivata tätä, vaan on etsinyt äitiään mailta ja mannuilta. Oikean kasvattajan ja suojelijan otettua etäisyyttä korvikekin olisi kelvannut: ”Kouluterveydenhoitaja jakeli nasevia neuvoja minulle äitinä ja minulle naisena. Imin ne itseeni ja luotin. Jotkut rauhoittivat minua kuten kaverin äiti lapsuuden yönä. Toisia ihailin lähietäisyydeltä. Kaikkia kannan mukanani.” (s. 106)

Sinnittelystä voi joutua kärsimään. Se ei takaa onnellisuutta, vaan saattaa johtaa neurooseihin, kuten on tapahtunut Arvaamattoman Annalle. Tytär esimerkiksi ajattelee äidistään, ”että koko sairaus on järjestetty jonkinlaiseksi lopulliseksi rangaistukseksi minulle.” (s. 80) Ero heidän välillään syntyy Annan kyvystä itsereflektioon: ”Tajuan että tämä on itsekeskeistä mutta niin voi hyvin olla.” (s. 80)

ROMAANIN HENKILÖKOHTAISUUTTA korostetaan myös sen kannella, johon on valittu äidin ja tyttären yhteistä aikaa tallentanut sirpaloitunut kuva Anna Järvisen perhealbumista. Fiktion lajityyppi sallisi enemmänkin irrottelun, mutta tekijä haluaa selvästi pysyä lähellä totuutta.

Kyse on silti tulkinnanvaraisuudesta, kuten kaikissa tarinoissa. Näkökulma on Annan, ja vaikka hän on luotettavan oloinen kertoja, hänenkään muistinsa ei ole aukoton. Vapauksia otetaan täydentämällä proosallisempia lukuja lyyrisemmillä. Ne ovat fragmentaarisuudessaan kuin pätkiä päiväkirjasta tai proosarunosta: ”Kun ajoin töistä / missä nuoret olivat sanoneet Anna sinä olet esteetikko, / opettajissa ei yleensä ole tyyliä, mutta sinussa on / ja olin tuntenut että kaikki on hyvin / että mikään ei pilaisi hyvää tuultani tai pahoittaisi mieltäni / että minä hoitaisin kaiken / muuttaisin / tarttuisin uusiin projekteihin.” (s. 136)

Tiivistä ja lyyristä Arvaamatonta voisi luonnehtia terapiakirjaksi. Siinä on kyse surutyöstä, jossa vanhemmalle yritetään antaa anteeksi, ennen kuin hänestä luovutaan. Tervettä ja kannatettavaa. Romaanin aihekin on tärkeä, vaikka muistisairauden ja traumojen kaltaisista teemoista ei päästä kovin paljon normaalia terapiapuhetta pidemmälle. Raija Rintamäen suomennos on moitteeton.

Vapautumista kohti pyritään, mutta sinne asti ei aivan päästä. Kenties Arvaamaton saa vielä jatkoa, tai sitten joudumme myöntämään elämän jäävän keskeneräiseksi. Kuten kohtuutonta vastuuta harteillaan kantanut Anna musertavasti toteaa: ”Kun on oma äitinsä, ei voi koskaan rentoutua.” (s. 144)

AVAINSANAT