VALIKKO

Kirja-arvio: Erilainen sienikirja vie pintaa syvemmälle

Sienimaailmaa tutuimillaan ovat syksyllä pintaan nousevat itiöemät. Kuvassa kehnäsieni, joka on sekä koivun että havupuiden juurisieni.

Ne muodostavat näkymättömän valtakunnan, joka on planeettamme todellinen imperiumi ja valtias. Sienten kirjo on poikkeuksellisen laaja pienen pienistä mikrobeista ja hiivoista talon kokoisiin jättiläisiin.

Niitä on kaikkialla. Jo kehossasi niitä on enemmän kuin soluja ,ja paksusuolessasi niitä on enemmän kuin linnunradalla tähtiä. Silti sienistä tunnetaan vain alle kymmenen prosenttia.

KIRJAT
Merlin Sheldrake:
Näkymätön valtakunta
Miten sienet muokkaavat maailmaamme, mielimämme ja tulevaisuuttamme
Gummerus 2024, 354 s.

Sienet tekevät joka hetkisitä, mitä ne ovat tehneet jo vuosituhansia ennen kuin ihminen ilmaantui tallustaamaan maan pinnalle. Sienet murentavat kalliota, valmistavat multaa, hajottavat saasteita, ravitsevat ja tappavat kasveja. Ne myös muun muassa selviävät avaruudessa, vaikuttavat ilmakehän koostumukseen, tuottavat ruokaa, toimivat lääkkeinä, saavat aikaan hallusinaatioita ja muokkaavat eläinten käytöstä. Yhtä kaikki, sienten avulla on mahdollista ymmärtää planeettaamme ja tapojamme ajatella, tuntea ja käyttäytyä.

ITSE SIENIÄKIN ihmeellisimpiä ja mystisempiä ovat niiden rihmastot, joihin Merlin Sheldraken tietoteos pääosin keskittyy, siissen näkymättömän valtakunnan näkymättömimpään puoleen.

Merlin Sheldrake on Cambridgessa väitellyt ja Oxfordissa tutkijan uraa jatkanut brittiläinen biologi.

Nykyään puhutaan paljon verkostoista, mutta yhtä hyvin voitaisiin puhua rihmastoista, joita juuri sienet tekevät. Vaikka tätä ei Sheldraken kirjassa tuoda esiin, niin suuria yhtenäisiä kertomuksia arvostelevat postmodernit filosofit ovat ottaneet sienirihmaston malliksi esimerkiksi kirjoitukselle. Perinteisessä kirjoituksessa on alku, keskikohta ja loppu, sekä selkeä lineaarisesti etenevä juoni. Kirjoittajaa on pidetty tekstin luojana, joka jumalan tavoin hallitsee tekstiään. Mutta rihmastotekstissä ei ole hallitsijaa eikä hierarkiaa: teksti kulkee samaan aikaan useaan eri suuntaan, tekstirihmastot hajoavat ja yhtyvät uudestaan yllättävissä kohdissa – ja teksti vie enemmän kirjoittajaa kuin kirjoittaja tekstiä. Rihmasto haastaa näin perinteisen hierarkisen tiedon puu -mallin.

Juuri näin Näkymätön valtakunta -kirjan mukaan toimivat sienirihmastotkin, ja tutkijat ovat ymmällään kun eivät saa niiden oikuista otetta. Teorioita on kehitelty joka lähtöön, mutta ne ovat keskenään yhtä ristiriitaisia kuin rihmastojen logiikka. Brittilläisen biologin ja tietokirjailijan Merlin Sheldraken aika erilaisessa ”sienikirjassa” pohditaankin pitkään ja hartaasti nimenomaan rihmastojen omituista ja epäloogista käyttäytymistä.

Se kuitenkin tiedetään, että rihmastot elävät symbioosissa puiden ja muiden kasvien kanssa niin tiiviisti että voidaan puhua sienijuurista. Kasvi saa sieneltä vettä ja kivennäisaineita ja sieni taas kasvilta hiiltä, eivätkä kasvit pärjäisi ilman sieniä. Myös puiden välille sienien rihmastot luovat elävän internet-yhteyden sähköisten impulssien muodossa.

SIENET EIVÄT auta räjäyttämään vain kieltä vaan myös mieltä. Kirjassa onkin oma lukunsa mielen rihmastoista. Psilosybiiniä sisältävän ”taikasienen” käyttäjät ja kokeilijat kertovat kokemuksista, joissa minuus menettää kiinteät rajansa ja sulautuu peräti jumalaan tai luontoon. Näitä sieniä on käytetty monissa muinaisissa kulttuureissa ja yhteisöissä, mutta länsimaisessa rationaalisessa ja dikotomisessa kulttuurissa ihminen kokee nuo sanoja, määrittelyä ja niihin liittyvää hallintaa ravistelevat psykedeelit identiteetilleen uhkaksi.

Psykedeelien tutkimus eli kultakauttaan 1960-luvulla, mutta on nyt herännyt uudestaan henkiin, ja tutkijat ovat kiinnostuneita esimerkiksi psykedeelien avusta masennuksen ja muiden mielenterveyden ongelmien hoidossa.

Näkymätön valtakunta -teos osoittaa, että se tärkein valtakunta on ihmisiltä niin piilossa, että sen olemassaolostakaan ei olla kovin tietoisia. Ei, vaikka se muodostaa koko biosfäärimme perustan ja läpäisee kaiken maanpäällisen ja myös maanalaisen elämän.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: He, jotka ovat aina olleet keskuudessamme – ja kaapissa

Helsinki Pride -kulkueeseen osallistui kesäkuussa noin satatuhatta ihmistä.

Naisten osuutta historiankirjoituksessa on alettu tuoda esiin vasta viime vuosikymmeninä, mutta millainen on se historia, josta ei ole voinut, saanut tai uskaltanut puhua lainkaan?

Sateenkaarielämää 1800-luvulta nykyhetkeen luotaava Salatun rakkauden historia toimii sitä paremmin, mitä lähemmäs jälkimmäistä tullaan.

Tekijät Heidi Airaksinen ja Tiina Tuppurainen kertovat alkusanoissa halunneensa muistuttaa siitä, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä on ollut kautta ihmiskunnan historian.

Se, että useimmat sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta kuvaavista termeistä ovat nykyajan tuotetta ja ettei menneisyydessä voinut eri syistä kertoa tai ainakaan tallentaa sateenkaarevia tarinoita, ei tarkoita, ettei niitä olisi ollut olemassa.

RATKAISU on perusteltu, mutta kirjan ensimmäinen osa Tienraivaajat ei täysin vakuuta yhdistellessään historiallisten henkilöiden kuten Fredrik Cygnauksen, Magnus Enckellin ja Edith Södergranin todennettua henkilöhistoriaa fiktiivisiin kohtauksiin ja kuvitelmiin.

Toisaalta nykyisin kovin suosittu ”biofiktiometodi” nostaa esiin etenkin naispuolisia, sen virallisen historiankirjoituksen ulkopuolelle jääneitä ihmisiä.

He ovat (mahdollisesta tai todennäköisestä) suuntautumisestaan ja identiteetistään riippumatta olleet aikoinaan poikkeuksellisia toimijoita: itsenäisiä ammatinharjoittajia, matkailijoita, alansa pioneereja, ahtaista normeista piittaamattomia.

Ja vaikka vähemmistöjen on perinteisesti ollut helpompaa elää kaupungeissa kuin maaseudulla, kirjassa huomautetaan aiheellisesti, ettei ennen toista maailmansotaa saman sukupuolen kanssa seurustelevia ja nykytermein trans- tai muunsukupuolisiksi määriteltäviä ihmisiä pidetty Suomen kyläyhteisöissä kovinkaan kummoisena asiana.

Heille saatettiin naureskella, mutta heidän annettiin pääsääntöisesti olla ja elää rauhassa.

Toisaalta yhteiskuntaluokka vaikutti sekä siihen, kuinka sateenkaari-ihmiset saattoivat elämänsä järjestää että siihen, missä määrin heistä jäi historiaan jälkiä. Esimerkiksi itsellisten naisten yhteistalouksiin ei kiinnitetty juuri huomioita, ja ulkomaanmatkoilla saattoi tavata kaltaisiaan.

KIRJA

Heidi Airaksinen ja Tiina Tuppurainen: Salatun rakkauden historia

Like 2025, 383 s.

SOTIEN jälkeen asenteet kiristyivät, ja etenkin homomiehet olivat vaikeassa asemassa. Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 ja sairaus vuoteen 1981 asti.

Tämän vuoksi monet elivät kahdessa maailmassa, mikä vaati jatkuvaa varovaisuutta, kykyä lukea pieniäkin merkkejä, salailua ja valppautta. Jokainen voi miettiä, mitä se tekee ihmisen psyykelle.

Elämä ei silti ollut vain kurjaa. Kirjan toisessa osassa Silminnäkijät julkisuudesta tuttujen ja niin sanottujen tavallisten ihmisten tarinoista tulee ilmi se riemu, onni ja yhteenkuuluvuus, kun löytää kumppanin, ystäväpiirin ja yhteisön, jonka kanssa saa olla oma itsensä ja ymmärtää, ettei siinä ole mitään vikaa.

ERITYISEN mielenkiintoista on lukea Setan ja sen edeltäjien vaiheista. Vähemmistöt eivät suinkaan ole yksimielinen monoliitti; liikkeen sisällä käytiin ankariakin vääntöjä siitä, miten ja millaista viestiä viedään eteenpäin ja asiat esitetään.

On myös tunnistettavaa, kuinka niinkin myöhään kuin 1990-luvulla osa aktiiveista etenkin lesbopiireissä vahti toistensa ”oikeaoppisuutta” pukeutumista myöten.

Nykyisin tilaa on enemmän, samoin liittolaisia eli vähemmistöjen oikeuksia puolustavia heteroita. Kirjassa monet iloitsevat nuorempien polvien rentoudesta ja vapaudesta sekä siitä, ettei sukupuoli-identiteetti tai seksuaalinen suuntautuminen ole ainoa ihmistä määrittävä asia.

OIKEUDET eivät kuitenkaan ole koskaan tulleet ilmaiseksi, ja ne voidaan myös viedä. Vähemmistöjen ja naisten tasa-arvo on aina ensimmäisenä listalla, kun yhteiskunnassa aletaan etsiä syntipukkeja omille ongelmille, kääntää kelloa taaksepäin tai yksinkertaisesti vain halutaan alistaa jotakuta.

Selvimmin tämä näkyy nyt transsukupuolisiin ja sukupuoltaan korjanneisiin kohdistuvassa vihassa ja lakimuutoksissa etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa.

Transihmiset ja biseksuaalit olivat aiemmin myös vähemmistöliikkeen sisällä jossain määrin ristiriitaisessa asemassa, koska heidän ei katsottu olevan ”kunnolla” sitä eikä tätä.

Kirjan jälkimmäisen osan kirjoittaja Tiina Tuppurainen kommentoi Helsingin Sanomien haastattelussa transihmisten olevan selvästi nyt ”se koeryhmä, jota monin tavoin sortamalla testataan, miten pitkälle voidaan mennä”.

Omaa kieltään puhuu sekin, että Suomessa transvestismi luokiteltiin fetisismin ja sadomasokismin tavoin sairaudeksi aina vuoteen 2011 saakka.

SYRJINTÄ seksuaalisen suuntautumisen perusteella on ollut laitonta Suomessa vuodesta 1995 lähtien ja sukupuoli-identiteetin osalta vuodesta 2004.

Mahdollisuus rekisteröityyn parisuhteeseen, avioliittoon, perheen sisäiseen ja ulkoiseen adoptioon ja hedelmöityshoitoihin ovat kaikki 2000-luvun tuotteita. Translain uudistus hyväksyttiin eduskunnassa helmikuussa 2023 äänin 113-69.

Vaikka se voi kuulostaa kliseetä, Salatun rakkauden historian perusviesti on yhä tarpeen: jokaisella on oikeus omannäköiseen elämään eikä rakkaus ole koskaan väärin.

Kannattaa myös muistaa, että perusoikeudet ovat nimensä veroisia: ne ovat joko kaikilla tai eivät kellään. Ja jos ne voidaan viedä yhdeltä ryhmältä, ne voidaan viedä muiltakin, kuten historiassa on niin monta kertaa nähty.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: ”Eihän täällä ole vitsejä!” – Neil Hardwick on opettanut suomalaisille komediasta paljon

Neil Hardwick - mies, joka toi sitcomin Suomeen.

Muistelmateos alkaa virkkeellä ”Tämä päivä oli käännekohta elämässäni: minä kuolin.” Se päättyy vielä kiteytyneempään klassikkolausahdukseen ”Hyvää ötyä.” Jo tämä pistää arvelemaan, että kirjoittajan on täytynyt olla elämässään vakavasti huumorin kanssa tekemisissä.

Sitähän Neil Hardwick toden totta on ollut, kuten kaikki – ja tarkoitan, kaikki – 1970-80-luvun suomalaisessa, paljolti tv-viihteen muovaamassa yhtenäiskulttuurissa eläneet tietävät. Monet tietävät hänet myös lukuisista teatteriohjauksistaan, enimmäkseen hauskoja nekin, jotkut ehkä jopa hänen humoristisista kirjoistaan.

Hardwickin muistelmateoskin on hauskalla, vähän epäkorrektilla tavalla vinksahtanut. Siksi kai sen nimi on Poistetut kohtaukset ja alaotsikko on Muistelmat, jotka molemmat on kansitekstissä yliviivattu.

Muistelija on kehittänyt kelailuilleen kehystarinan, jossa hän on tyttärensä luota päivällisiltä kotiinsa talvipimeällä palatessaan kaatunut rollaattorinsa kanssa luminhankeen palvelutalonsa takapihalle. Ollaan ”rauhallisella kadulla vanhusten kaupunginosassa” ja oletettavissa on, että paikalle ”ei tule ketään ennen varttia vaille kahdeksaa aamulla.” ”Ehdin kuolla siihen mennessä.” Äänensä hän toteaa olevansa niin heiveröinen, etteivät avunhuudot kanna mihinkään.

Mahdollista sattumalta paikalle osuvaa auttajaa odotellessa on hyvää aikaa muistella. Ei, Neil Hardwickin elämä ei kliseisesti juokse filmnauhana hänen silmissään. Dramaturgisessa mielessä hän pikemminkin katsoo menneisiin vuosikymmeniin nykykielellä sanoen klippeinä tai vanhanaikaisemmin fragmentteina.

IHMEEN PALJON Hardwick saa mahtumaan kirjan vain 214 varsinaiseen tekstisivuun. Tai siis niihin tunteihin, joina hän tantereessa makaa (minkäänlaista aikamäärää hän ei ahdinkonsa kestolle anna). Mitään kronologiseksi määrittyvää ei kirjan muistumissa ole. Muistojen sirpaleet poukkoilevat vapaasti lähimenneisyydestä lapsuuteen ja nuoruuteen Englannissa, 1990-luvun alun vakavan masennuksen kaudesta takaisin Suomeen ihastuksen perässä matkaamiseen tai suomalaiseen televisiohistoriaan jääneistä 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun komediasarjojen kaudesta tas Englantiin Cambridgen King’s Collegen opiskeluvuosiin.

KIRJAT
Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset
Muistelmat
Suom. Tero Valkonen
WSOY 2025, 222 s.

Noina collegevuosina kuului muuten kutsu Capenhurstin ydintutkimuslaitokselle, jonne fysiikassa ja matematiikassa lahjakasta nuorta Neiliä pyydettiin harjoittelijaksi. Sen myötä hänen piti allekirjoittaa Official Secrets Act, tiukka salassapitosopimus, jonka rikkomisesta sanktiot olivat hänen mukaansa kovat. Kirjassaan Hardwick vähän availee uraanitutkimuksiaan, mutta ei isommin: ”Voisin väittää, että jos kertoisin yhtään enempää, rikkoisin Official Secrets Actia, mutta se olisi surkeaa leveilyntapaista. Todellisuudessa en muista yksityskohtia.”

Näissä kirjan Britannia-paloissa ollaan sellaisten juttujen äärellä, joista harvempi on aiemmin päässyt kuulemaan tai lukemaan. Niihin kuuluvat myös hänen varsin kipeät muistonsa perhesuhteistaan. Opettajaisästään Neil toteaa, että tämä oli ”aktiivinen konservatiivi ja kirkkokuoron jäsen – – – ja kampanjoi vahvasti sitä vastaan, että naiset hyväksyttäisi jälkimmäisen jäseniksi. Useimpien sodan aikana palvelleiden miesten tapaan hän oli myös rasisti.” Silti: ”Annan kaiken hänelle anteeksi, koska hän oli mukava kaveri.”

Äiti ei anteeksiantoa juuri saa. ”Äitini oli sosiopaatti, joka vihasi kaikkia, myös lapsiaan.” Hardwick kertoo äitinsä suosikkitokaisun miehelleen olleen ”kuole jo!”, ja kertoo tämän tuhonneen hänen siskonsa ”tavalla, josta kuulin vasta seitsemänkymppisenä, ja toivon, etten olisi kuullut silloinkaan.”

KIINNOSTAVIMMILLAAN kirja on Hardwickin muistellessa töitään teatterin parissa, hauskimmillaan tv-viihteen tekemistä kelailtaessa ja henkilökohtaisimmillaan mutta myös kitkerimmillään, kun muistelija ruotii omaa, vaikeaan eroon päättynyttä avioliittoaan.

Teatterimuistoista herkullisimmaksi nousee 2000-luvun alkuvuosina Helsingin kaupunginteatterissa pyörinyt Ronald Harwoodin kirjoittama Kvartetti, jota Hardwick ei ensisijaisesti olisi edes halunnut ohjata. Oopperalaulajien vanhainkotiin sijoittuvan komedian näyttelijäkvartetin muodostivat neljä rakastettua veteraania, Kyllikki Forssell, Ritva Valkama, Lasse Pöysti ja Pentti Siimes, joista jokaisen kanssa ohjaajalla oli omanlaistaan säätöä, vähiten Valkaman, eniten Forssellin ja Siimeksen. Näin Hardwick kertoo Forssellista: ”Hän kapinoi avoimesti. Hän ei noteerannut minua, vaan alkoi ohjata itse.”

Harjoitusvaiheen vaikeuksista huolimatta Kvartetista tuli megamenestys, se pyöri kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä kymmenen vuotta loppuunmyytynä. Tosin Hardwick oli ehdottanut teatterinjohtaja Asko Sarkolalle ohjattavakseen irlantilaiskomedian Kiviä taskussa, mutta tämä antoi sen Pentti ”Bona” Kotkaniemen työstöön. Martti Suosalon ja Mika Nuojuan kaksin esittämä 15 roolin komedia on Hkt:n ohjelmistossa yhä. Ensi-illasta tulee lokakuussa kuluneeksi 23 vuotta!

Se kuuluisa ”Suuri yleisö” tuntee Hardwickin kädenjäljen hänen tv-kakkoselle ohjaamistaan komediasarjoista, jotka nekin pyörivät uusintoina ja Yle Areenassa päättymättömästi. Hardwick toi kirjoittamillaan sarjoilla Tankki täyteen, Reinikainen (nämä yhdessä Jussi Tuomisen kanssa) ja Sisko ja sen veli sitcomin Suomeen, mistä riittääkin hupaisaa kerrottavaa, sillä Yleisradiossa ei moisesta käsitteestä tiedetty 1970-luvun lopussa juuri mitään, mutta suomalainen sellainen siellä haluttiin ohjelmistoon saada.

Sitcomin suomalaisen päänavauksen ytimessä olivat Vilénit (Ilmari Saarelainen, Sylvi Salonen, Tauno Karvonen).

”Eihän täällä ole vitsejä! Komediakäsikirjoitus ilman yhtään vitsiä!” kuului kakkosen tuolloisen ohjelmapäällikön ensireaktio sarjatarjokkaasta, jonka avausjakson ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana kukaan henkilöistä ei sano mitään.

Kriitikotkaan Jukka Kajavan johdolla eivät alkuun kotitekoiselle sitkomille lämmenneet. Mutta kansa tykkäsi.

Päälaellelleen asetelma kääntyi Hardwickin kunnianhimoisimman ja itse parhaanaan pitämänsä tv-sarjan kohdalla. 1991 ensiesitetty Pakanamaan kartta koettiin epälineaarisuudessan kansan parissa liian vaikeselkoiseksi, mutta kriitikot taas pitivät siitä enemmän.

KIRJA ON pullollaan Neilin ja eri ihmisten kohtaamisia työn ja taiteen merkeissä. Jotkut satunnaisia, toiset verkostoututumisen ja yhteisten töiden kautta tapahtuneita. Ihmisiä tulee ja menee samankaltaisena vuona kuin koko kirjan tajunnanvirtainen perusvire. Krzysztof Kieslowskista Aku Louhimieheen, Jussi Jurkasta Hannele Lauriin tai Michael Fraynista Jouko Turkkaan.

Muistelmateokseksi Poistetut kohtaukset on kronologiaa kaihtaessaan virkistävän epäortodoksinen sekä itseironisessa ja sarkastisessa huumorissaan myös epäsuomalainen. Itseriittoinenkin se on mutta sanotaan näin, että sopivissa määrin.

Ennen kaikkea se avaa uudenlaista näkymää niin televisio- kuin teatterityöhön, mutta myös niitä tehneeseen nyt 76-vuotiaaseen mieheen, joka kirjansa pahaenteisestä kehyskertomuksesta huolimatta on yhä keskuudessamme.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Sienikausi tulee, mutta mikä on suhteemme tähän eliökunnan pimeään aineeseen ?

Kangashaperotkin alkavat pulpahtaa maan pintaan jo heinäkuussa.

Monet pitävät sieniä kasveina, mutta se käsitys on väärä. Tätä harhaluuloa ei kuitenkaan ole syytä hävetä, sillä sienten perimmäisestä olemuksesta tuli täysi varmuus vasta 1950-luvulla, siitäkin huolimatta, että ne kuuluvat telluksen asukkaista vanhimpiin.

Sienet eivät siis ole kasveja mutta eivät eläimiäkään Tämä epämääräisyys ja se , että monet sienet syntyvät limasta, mädästä tai puiden juurilla, sai ihmiset jo antiikin aikoina epäluuloiseksi näiden kummajaisten suhteen. Monien sienten myrkyllisyydestä oltiinkin hyvin tietoisia.

Sienten eläimistä ja kasveista erottava tunnusmerkki ovat niiden juuret, rihmasto, ja se, että juuri rihmastojen avulla ne pystyvät elämään symbioosissa muiden kasvien ja eläinten kanssa.

Sienten epämääräinen häilyminen kasvi- ja eläinkunnan välillä sai 1700-luvulla lääkäri ja kasvitieteilijä Rémi Villemetin ehdottamaan, että sieniä varten pitäisi perustaa uusi eliöluokka, pseudozoolito­fyytit.

Emeritusprofessori ja biologi Matti Vuento käy kirjassaan Hämmästyttävät sienet läpi sienten, niiden tutkimuksen ja ihmisten sieniin suhtautumisen historiaa antiikista tähän päivään.

VUENTO KÄY ruotii kirjassaan huolella myös myös jäkälien historiaa, ja päätyy siihen, että suurin osa jäkälistä muodostuu levän ja sienen symbioosista. Mutta joissain voi olla vielä bakteeriyhteisö mukana. Symbioosia ansiosta jäkälät pärjäävät ääriolosuhteissa, joissa ei juuri mikään elä ja kasva, kuten esimerkiksi Etelämantereen kuivissa laaksoissa, joissa lämpötila vaihtelee nollan ja 50 pakkasasteen välillä.

”Mikäli Marsia päätetään joskus yrittää asuttaa, ensimmäisten sinne suuntaavien avaruusmatkailijoiden olisi syytä ottaa mukaan jäkäliä. Jos näin tapahtuisi ja yritys syystä tai toisesta epäonnistuisi, kaiken kestävät jäkälät jäisivät hyvinkin mahdollisesti edustamaan elämää maapallon ulkopuolella”, Vuento kärjistää.

KIRJAT
Matti Vuento: Hämmästyttävät sienet
Eliökunnan pimeää ainetta valaisemissa
Gaudeamus 2025, 376 s.

Vuento esittelee sieniä ja niiden ominaisuuksia ja vaikutuksia ihmisiin, eläimiin, kasveihin ja koko eliökuntaan monipuolisesti. Sienet parantavat, sairastuttavat, ravitsevat, myrkyttävät… Niitä voidaan käyttää paitsi ravintona myös muun muassa lääkkeinä, käymisprosessissa, tajunnan laajentamisessa, ilmastonmuutoksen torjunnassa ja bioaseina.

Vuento pohtii, omaavatko nämä kaikkeen melkein kykenevät ihme-eliöt lisäksi älyn lahjoja.

”Sienillä on monimutkaisia vuorovaikutussuhteita ympäristönsä ja muiden eliöiden kanssa. Esimerkkejä ovat molekyylitason kaksintaistelu patogeenisen sienen ja sen isännän välillä sekä sienen ja kasvin keskinäinen viestintä sienijuurissa. Kyky näihin on kehittynyt osapuolille evoluution pitkässä juoksussa. Missä kulkevat sientenvuorovaikutuskykyjen rajat? Ovatko sienet älykkäitä ja onko niillä kenties peräti mieli, kieli ja tietoisuus?”.

Mitä miettii rikkikääpä vanhan puun kyljessä? (Kuva: Arja Jokiaho)

Älyä pidetään yleensä vain ihmisen ominaisuutena, mutta tällöin unohtuu evoluution opetus , jonka mukaan selvää rajaa ihmisten ja muiden eliöiden välillä ei löydy. Ja ihminenhän on osa eliökuntaa. Vuento käy tätä prolematiikkaa perusteellisesti läpi, ja löytää heti alkuun sieniltä aisteja, jopa tietynlaisen näköaistin. Myös käyttäytyminen on älykästä, mutta tähän joku voi huomauttaa, että kaikki oliot ja eliöt maailmassa kiviä ja muuta kuollutta ainetta myöten käyttäytyvät omalla tavallaan älykkäästi, jopa matemaattisen tarkasti. Ne eivät vain tiedä sitä.

TUTKIMUKSET OVAT osoittaneet että sienirihmastolla on ainakin muisti. 2020-luvulla keskustelu sienen mielestä sai tulta, kun huomattiin että sienten soluissa esiintyy sähköisiä ilmiöitä. Sähköiset värähtelyt kuljettavat informaatiota, eli liittävät näin rihmastot sisäiseen kommunikaatioon. Jonkinlainen tietoisuus sienillä on, mutta tietoisuus tietoisuudesta, eli itsetietoisuus sekä kieli ovat ihmisen yksityisomaisuutta, ainakin evoluution nykyisessä vaiheessa.

Summauksena voi todeta, että näiden pienten eliöiden poikkeuksellisesta suuruudesta kertoo jo se, että tähän arvioon poimitut esimerkit ovat vain pienehkö osa siitä mitä Matti Vuento kirjassaan sienistä kertoo.

Sienet ovat jo miljardeja vuosia ”kansoittaneet” maapalloa, ja niillä on ainutlaatuinen kyky muuttaa muotoaan ja sopeutua lähes millaiseen ympäristöön tahansa. Siksi on vielä pitkä matka siihen, että tämä eliökunnan pimeä aine olisi kokonaan tai edes suurimmaksi osaksi valaistu.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Surutyötä läpi hyvien ja huonojen muistojen

Elämää ei kannata suunnitella liian tarkasti. Tämä tuo esiin ruotsinsuomalainen muusikko Anna Järvinen (s. 1970) romaanissaan Arvaamaton.

Omaelämäkerrallisessa kirjassa Anna-päähenkilön äiti Ulla kärsii muistisairaudesta. Tytär joutuu huolehtimaan lähimmäisestään esimerkiksi pelastamalla tämän kaupungilta keskellä yötä.

Äidin sairauden etenemisen ja siihen liittyvien käytännön asioiden hoitamisen lisäksi teoksessa käydään läpi Annan muistoja, sekä hyvä että huonoja. Edelliset ovat välähdyksiä, jälkimmäiset traumoja. Anna pelkää, ettei hänen murheelleen jää tarpeeksi tilaa: ”Se kävi tietenkin liian nopeasti. Tavalliseen tapaan en ymmärtänyt käyttää aikaani hyvin. Ja kun jäin huolehtimaan laskuista ja huonekaluista, kyvyttömyyttäni ilmaista surua saattoi ymmärtää ja selittää yksinkertaisesti käytännön syillä.” (s. 139)

Vuosikymmenet ovat sujahtaneet ohi nopeasti ja tytärkin huomaa olevansa jo viisikymppinen. Suomesta on muutettu Ruotsiin, ja vaikka kovin pahoja painajaisia ei ole koettu, taiteilijaluonne Anna kokee yhä olevansa sopimaton. Hän kummastelee, miksi on pärjännyt oikeastaan aika hyvin.

Hän on silti joutunut huolehtimaan äidistään, eikä ainoastaan tämän sairastaessa, ja olemaan käytännössä perheen aikuinen. Isäkin jätti levottomuuttaan ja tyytymättömyyttään Ullan, ja vieläpä naisen ollessa raskaana. Perheenjäsenet ovat pärjänneet, eivätkä ole enää riidoissa, mutta Anna huomaa herkästi puutteita itsessään ja muissa. Ahdistus kalvaa, mutta nainen pystyy sentään purkamaan tuntojaan taiteeseensa, kuten musiikkiinsa.

KIRJAT
Anna Järvinen:
Arvaamaton
Suom.Raija Rintamäki
Teos 2025, 146 s.

SYYTTÄÄKÖ ÄITI tytärtään aviomiehensä menettämisestä? Mahdollisesti, mutta romaanissa vihjaillaan, että yhtä hyvin Ulla voi olla autistinen. Hänen kommunikaationsa muistellaan olleen töksäyttelevää. Ristiriitaisia signaaleja on erityisen vaikea käsitellä. Muistisairauden runtelemana äiti vaikuttaa nimittäin unohtaneen vihansa ja vakuuttelee tyttärelleen rakkauttaan.

Voiko hänen sanoihinsa luottaa? Arvoituksellinen lähimmäinen muuttuu arvaamattomaksi, ja molemmat tilat ovat Annalle stressaavia. He toki muistuttavat toisiaan enemmän kuin tytär haluaisi myöntää. Anna ei osaa luottaa äitiinsä, vaikka onkin oppinut molemmilta vanhemmiltaan, heidän osin vahingollisesta esimerkistään, itsenäisyyttä: ”Siinä mitä päätän tehdä on kyse selviytymisestä.” (s. 55)

Isä on kuitenkin ollut sen verran poissaoleva hahmo, ettei tytär ole osannut kaivata tätä, vaan on etsinyt äitiään mailta ja mannuilta. Oikean kasvattajan ja suojelijan otettua etäisyyttä korvikekin olisi kelvannut: ”Kouluterveydenhoitaja jakeli nasevia neuvoja minulle äitinä ja minulle naisena. Imin ne itseeni ja luotin. Jotkut rauhoittivat minua kuten kaverin äiti lapsuuden yönä. Toisia ihailin lähietäisyydeltä. Kaikkia kannan mukanani.” (s. 106)

Sinnittelystä voi joutua kärsimään. Se ei takaa onnellisuutta, vaan saattaa johtaa neurooseihin, kuten on tapahtunut Arvaamattoman Annalle. Tytär esimerkiksi ajattelee äidistään, ”että koko sairaus on järjestetty jonkinlaiseksi lopulliseksi rangaistukseksi minulle.” (s. 80) Ero heidän välillään syntyy Annan kyvystä itsereflektioon: ”Tajuan että tämä on itsekeskeistä mutta niin voi hyvin olla.” (s. 80)

ROMAANIN HENKILÖKOHTAISUUTTA korostetaan myös sen kannella, johon on valittu äidin ja tyttären yhteistä aikaa tallentanut sirpaloitunut kuva Anna Järvisen perhealbumista. Fiktion lajityyppi sallisi enemmänkin irrottelun, mutta tekijä haluaa selvästi pysyä lähellä totuutta.

Kyse on silti tulkinnanvaraisuudesta, kuten kaikissa tarinoissa. Näkökulma on Annan, ja vaikka hän on luotettavan oloinen kertoja, hänenkään muistinsa ei ole aukoton. Vapauksia otetaan täydentämällä proosallisempia lukuja lyyrisemmillä. Ne ovat fragmentaarisuudessaan kuin pätkiä päiväkirjasta tai proosarunosta: ”Kun ajoin töistä / missä nuoret olivat sanoneet Anna sinä olet esteetikko, / opettajissa ei yleensä ole tyyliä, mutta sinussa on / ja olin tuntenut että kaikki on hyvin / että mikään ei pilaisi hyvää tuultani tai pahoittaisi mieltäni / että minä hoitaisin kaiken / muuttaisin / tarttuisin uusiin projekteihin.” (s. 136)

Tiivistä ja lyyristä Arvaamatonta voisi luonnehtia terapiakirjaksi. Siinä on kyse surutyöstä, jossa vanhemmalle yritetään antaa anteeksi, ennen kuin hänestä luovutaan. Tervettä ja kannatettavaa. Romaanin aihekin on tärkeä, vaikka muistisairauden ja traumojen kaltaisista teemoista ei päästä kovin paljon normaalia terapiapuhetta pidemmälle. Raija Rintamäen suomennos on moitteeton.

Vapautumista kohti pyritään, mutta sinne asti ei aivan päästä. Kenties Arvaamaton saa vielä jatkoa, tai sitten joudumme myöntämään elämän jäävän keskeneräiseksi. Kuten kohtuutonta vastuuta harteillaan kantanut Anna musertavasti toteaa: ”Kun on oma äitinsä, ei voi koskaan rentoutua.” (s. 144)

AVAINSANAT

Kirjavisa: Tarinoita neuvostojen maasta

Kevään visasesonki päättyi vastauspinoon, jolla hipoltiin kauden ennätystä. No, nobel ja keltaiset kannet…

Aloitetaan tuoreemmasta päästä, kun Saara Kuoppala ei liene näillä palstoilla aiemmin juuri esiintynyt.

”Kirjavisan sitaatti oli kiinnostava ja tuttu, vaikka ei ihan heti kelloja soittanutkaan. Pohdimme yhdessä puolisoni kanssa ja oli selvää, että teksti sijoittui Itä-Eurooppaan. Teos oli meidän kirjallisuuspiirissä luettavana samana keväänä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaa vuonna 2022. Tämä melkeinpä etnografinen teos avaa hyvin kuinka moninainen venäläinen ajattelu on ja miten Neuvostoliitto on sitä muovannut.

Kirja on Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu – Kun nykyhetkestä tuli second handia.”

Juhani Niemi edustaa kokeneempaa visakaartia.

”Teos on noin 700-sivuinen, joten luettavaa riittää, ehkä vähän liiaksikin, toisaalta mitä siitä nyt sitten olisi rajannut poiskaan.

Pelkona on, että jonkinasteinen Neuvostoliitto voi tästä sotkusta syntyä. Siksi Ukraina tarvitsee kaiken mahdollisen tuen.”

Edellisen Sukunimikaima Mauri kuittaa sen Nobelin, mutta jatkaa Ps:ssään vielä myös edelliskerran tekoälypohdintaa.

”Nobel kirjailijan moniääninen teos perustuu tavallisten ihmisten elämään ennen ja jälkeen Neuvostoliiton romahtamisen. Se kertoo niistä, jotka sortuivat ja niistä, jotka hyötyivät maailmaa mullistaneesta tapahtumasarjasta. Svetlana Aleksijevitš on tehnyt kirjaa varten valtavan työn kerätessään tarinoita eripuolilta Venäjää ja sen nykyisiä naapurivaltioita.

Neuvostoihmisen loppu on kuvaus siitä mitä totalitaarinen järjestelmä tekee ihmiselle ja kuinka vaikeaa on päästä entisestä eroon. Nykyisessä maailman tilanteessa jokaisen, joka haluaa ymmärtää nykyistä Venäjää, tulisi lukea tämä kirja.

PS. Edellisen visan tekoälyvastauksella ei varsinaisesti ollut tarkoituksena herätellä keskustelua, vaan nostaa kissa pöydälle. Eettisesti mielestäni kaikki keinot ovat visaratkaisun etsimiseen sallittuja, jopa kaverille kilauttaminenkin. Sen sijaan kirja-arvioinnin tekemiseen se on typerää. Nyt kun kirjailijoiden ja lukijoiden elämään tekoäly on tunkeutunut ryminällä, niin ehkä jatkossa sitaatit kannattaisi testata AI:llä, ettei ratkaisun löytäminen olisi liian helppoa.

Minulle kirjavisan oikean teoksen löytäminen tuottaa suurta riemua, varsinkin jos sen eteen joutuu tekemään paljon työtä. Lisäksi oman arvion tiivistäminen pariin lauseeseen on kiinnostavaa. Bonuksena tulee kyseisen kirjan lukeminen, jos sitä ei ole aikaisemmin tehnyt. Kirjavisa on esitellyt minulle monia kiinnostavia teoksia. Kiitos siitä.”

Kiitos kiitoksista. Juuri tuo viimeisen kappaleen sisältö tiivistää hyvin sen, mikä on ollut Kirjavisan perimmäinen missio kaikki sen 33 vuotta.

ALEKSIJEVITSHIN KOHTAAMAAN vastaanttoon tarttuu visaveteraani Mauri Panhelainen.

”Aleksijevits on ihmisten kertomuksia ja haastattelumenetelmää hyödyntäen kuvannut myös Afganistanin sodan vaikutuksia sotilaisiin sekä muun muassa Tsernobylin ydinkatastrofia. Omien sanojensa mukaan hän pyrkii kirjoillaan ’supistamaan historian ihmiseksi’. Kirjallisessa menetelmässään hän hyödyntää aitoja ihmisääniä ja tunnustuksia, todistajanlausuntoja ja dokumentteja. Hän on samanaikaisesti kirjailija, toimittaja, sosiologi, psykologi ja saarnaaja.

Venäjäksi kirjoittavan Aleksijevitsin kirjojen vastaanotto on ollut hyvin ristiriitainen. Toisaalta hän on saanut runsaasti varsinkin ulkomaisia kirjallisuuspalkintoja, mutta joutunut kotimaassaan oikeuteen syytettynä kuvaamiensa ihmisten halventamisesta ja historian väärentämisestä. Hän asuu nykyään Berliinissä.

Täällä suomalais-venäläinen teatteriryhmä on esittänyt hänen teoksiinsa perustuen kolme näytelmää lukion entisissä tiloissa Vuosaaressa. Ainakin keskimmäinen niistä, jonka olen nähnyt, Afganistanin sotaan perustuvat Sinkkipojat, oli poikkeuksellisen vaikuttava.”

Stefan Ek, kuten niin moni muu, sivuaa vastauksessaan myös Venäjän nykytilaa.

”Teos on viides ja viimeinen(?) osa dokumenttiromaanisarjassa, jota hän itse on kutsunut ’Utopian ääniksi – kertomus neuvostoihmisestä’. Aleksijevitšilla on varsin ainutlaatuinen kyky dokumentaarisessa lähestymistavassaan, hän luo monumentaalisissa ’ääntenromaaneissaan’ kollektiivisen autofiktion, joka perustuu runsaslukuisten, tuikitavallisten ihmisten hastatteluihin ja kertomisiin.

Luulenpa myös, että Aleksijevitšin lukeminen lisää rutkasti ymmärrystä siitä, miksi nyky-Venäjäkin on suistunut ihan tolkuttomaan ja surulliseen tilaan.”

Riitta Korhoselle meinasi tulla kiire, mutta onneksi vastaus oli lähellä.

”Kolme päivää vastausaikaa ja vihjeitä kitsaasti – en ala! Mutta tarkemmin katsoen sitaatti näytti haastattelupätkältä – eli kirjahyllystä käteen viime vuosien ehdottomasti tärkein lukukokemus: Svetlana Aleksijevitshin Neuvostoihmisen loppu.

Kirja on pakollista luettavaa, jos haluaa ymmärtää Venäjän nykymenoa ja sen yhä synkemmältä näyttävää tulevaisuutta. J. V. Stalinin ihailu ei ole kadonnut kansan syvistä riveistä minnekään, joten V. V. Putinin aloittama paluu vanhaan sopii hyvin liian monelle venäläiselle. Samoin kuin hyökkäys Ukrainaan.

Vuonna 2015 Nobelin saaneen Aleksijevitshin muita useiden satojen tavallisten kansalaisten haastatteluihin perustuvia teoksia ovat Sodalla ei ole naisen kasvoja, Sinkkipojat ja Thernobylistä nousee rukous. Paikoin ahdistavaa luettavaa nekin.

Aleksijevitsh syntyi vuonna 1948 Ukrainassa, isä oli valkovenäläinen ja äiti ukrainalainen. Perhe muutti pian Minskiin, jossa kirjailija työskenteli myös toimittajana. Hän pakeni vuonna 2020 Berliiniin, kun massa alkoi ennen näkemätön opposition sorto vilpillisten presidentinvaalien jälkeen. Aleksijevitsh oli kuulunut opposition pääehdokkaan Sviatlana Tsihanouskajan tukiryhmään.”

SIRPA TASKINEN nostaa referenssinä esiin toisen neuvostotaustaisen kirjailijan.

”Itänaapuri on kokenut aikamoisia muutoksia hieman yli sadan vuoden aikana. Luen parhaillaan (uudestaan) Nabokovin muistelmia lapsuudestaan. Hänen perheensähän oli erittäin rikasta Venäjän yläluokkaa ennen vallankumousta. Mikä on muuttunut? Jälleen on hyvin varakkaita uusrikkaita kun taas osa kansasta elää edelleen surkeassa köyhyydessä.

Svetlana Aleksijetvitṥ (s. 1948) on koonnut kirjaansa muistoja ja tunnelmia neuvostoajasta (Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia). Näin ulkopuolelta nähtynä se oli kauhistus, mutta vakaumukselliset neuvostoihmiset ajattelivat toisin. ’Minä synnyin Neuvostoliitossa, ja siellä minun oli hyvä olla.’ Monille se merkitsi ihanteita, rakennettiin sosialismia ja kommunismia: ’anna elämäsi synnyinmaalle – se on kalleinta mitä meillä on.’ Lännessä pidettiin Gorbatṥovia sankarina, mutta uusi Venäjä petti monien odotukset. Näinkö kävi myös naapurimaan presidentille?”

Vexi Lehto heittäytyy vastauksessaan jopa proosarunolliseksi.

”Murheellinen on maa ja kansa joka karkoittaa kirjailijansa (omatuntonsa) vieraille maille.
Valhe, väkivalta, pelko ym. eivät voi ikuisesti pitää diktatuureja pystyssä.
Onko ikuisuus vuosi, vuosikymmen, sukupolvi, vuosisata jne., sitä emme valitettavasti tiedä.
Murheelliselta näyttää.”

Loppuun vielä Raila Rinne, joka tarjoaa hyvän kesän keittiölukuvinkin.

”Nyt en tiedä vaan arvaan, että visasitaatti saattaisi olla Svetlana Aleksijevitsin kirjasta Neuvostoihmisen loppu. Se ilmestyi suomeksi 2018 Tammen Keltaisessa kirjastossa Vappu Orlovin kääntämänä. Vaikka olen vuosikymmenien mittaan lukenut – ajoittain ahminut – neuvostoliittolaista ja venäläistä kirjallisuutta suomeksi/ruotsiksi, on tämä jäänyt sivuun. Ostin sen vastikään kun naapurikirjakaupassa oli kolmen pokkarin tarjous. Lukeminen odottaa mökkimatkaa lähiaikoina (mökillä voin vain keittää perunoita, pilkkoa salaattiaineksia ja lukea, lukea – onneksi siellä nykyään on valo).”

Teoksen tunnistivat myös Veikko Huuska, Liisa Ilomäki, Salla Koivisto, Helena Nurmio, Jaana Pikkarainen-Haapasaari, Tarmo Tikka ja Jukka Eero Wuorinen. Palkinto Saara Kuoppalalle. (rb)

Visasitaatti 10*

Kauden päätöksen ja keskikesän kunniaksi astreriskillinen (kirjailija esiintynyt jo aiemmin Kirjavisassa) runotehtävä. Tämä muutama vuosi sitten edesmennyt mestarillinen sanataituri vietti kesiään Lohjanjärvellä liki visaukon kesälaidunta. Sieltäkö lie nämä tunnelmat plokattu, uikut siihen viittaisivat? Kuka? Mikä?

Vastaukset kesätauon tähden vasta 17.7. mennessä s-postilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Oi kesäiltaa, sen illallisuutta
Oi sen ihmeiden ilmeistä sillallisuutta
Kun yöhön yhtyy sen laineettomuus
Ja ryhtyy ihmiseen paineettomuus.

Oi lehmisyyttä ja ihmisyyttä,
oi värjyvän väreilevyyttä,
viatonten vaarattomuutta
ja laajuuden levollisuutta –
uikun poikasta, viittä kuutta
ja syvää vettä, sylillisyyttä.”

(Kaksi ensimmäistä säkeistöä yhdeksästä)

AVAINSANAT