VALIKKO

Kärsimysnäytelmä jatkuu: miksi kirkko yrittää pitää kiinni sekä hihhuleistaan että sateenkaariväestä?

Naispappeutta ja sateenkaariliittoja vastustavat herätysliikkeet pitävät kirkon liberaaliväkeä harhaoppisina. Äärikonservatiiveille olisikin paljon helpompaa toimia kirkon ulkopuolella – mutta miksi nämä jäävät sinne piinaamaan itseään?

Ensimmäinen suomalainen nainen vihittiin evankelisluterilaisen kirkon papiksi vuonna 1969. Vihkiminen tapahtui tietysti Ruotsissa, jossa papin virka oli avattu naisille vuonna 1958.

Suomessa naisten pappeutta käsiteltiin ensimmäisen kerran kirkolliskokouksessa 1960-luvulla. Homma valmistui vuonna 1986 äänin 87-21. Samalla kirkolliskokous hyväksyi ponnen, joka piti pappisviran edelleen avoimena myös miehille, jotka eivät naisia kollegoikseen hyväksyneet.

Ensimmäiset naiset vihittiin Suomessa papeiksi maaliskuussa 1988. Nykyisin kirkko ei enää vihi papeiksi miehiä, jotka eivät kestä naisten pappeutta.

Samantyyppinen hallinnollis-teologinen prosessi on takavuosina nähty muun muassa eronneiden ihmisten naimisiinpääsyssä.

Esimerkkejä on muitakin. Viime vuodet on hitaasti kiiruhdettu sateenkaarivihkimisten vuoksi. Pontimena on ollut eduskunnan hyväksymä lakimuutos, joka avasi avioliiton myös samaa sukupuolta oleville pareille.

TÄNÄ KEVÄÄNÄ kirkolliskokous torppasi piispainkokouksen esityksen, jossa kirkon suhde uudistettuun avioliittolakiin olisi ratkaistu hieman naispappeuspäätöksen pontta muistuttavalla kahden raiteen järjestelyllä. Papit olisivat saaneet vihkiä tai olla vihkimättä sateenkaaripareja omantuntonsa mukaan.

Esitys ei kirkolliskokoukselle kelvannut. Mutta kirkolliskokous jätti piispainkokoukselle mahdollisuuden antaa aiheesta pastoraalisia ohjeita. Ja piispainkokous antoi.

Se suositteli kaikkien parien vihkimistä ja katsoi, ettei kirkkotilojen käytöstä sateenkaarivihkimisiin tarvitse enää tehdä erillistä päätöstä.

Konservatiiviset herätysliikkeet ja kirkolliskokousedustajat hermostuivat tästä.

KUN Ruotsin valtiopäivät hyväksyi vuonna 2009 maan avioliittolain muutoksen, myös Ruotsin kirkko päätti ryhtyä vihkimään sateenkaaripareja. Samantien. Ilman kymmenien vuosien vatvomista.

Kun muistamme alussa mainitun naisten pappeuden, jossa Ruotsin kirkko tuli maaliin 30 vuotta Suomea ennen, tekee mieli kysyä miten ruotsalaiset ovat tähän pystyneet.

Syy on historiallinen. Ruotsissa herätysliikkeet muovautuivat pääosin omiksi kirkkokunnikseen. Suomessa liikkeet pysyivät kirkon sisällä.

Kun Ruotsin kirkko haluaa mukautua ajan rientoon, sen ei tarvitse vetää perässään taaksepäin katsovaa ydinjoukkoa.

Meillä herätysliikkeistä on tullut kirkon selkäranka, joka tuo jäsenistönsä mukana kirkolle verovaroja, aktiivisia työntekijöitä ja kulttuurista moninaisuutta. Osa liikkeistä kuten herännäisyys on liberalisoitunut, osa on säilyttänyt jarruttavan yleisasenteensa.

PAIKOIN konservatiivinen ydin toimii kuin viides kolonna, vähentäen kirkosta maksavien jäsenten määrää.

Muistamme kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd.) esiintymisen Ylen Ajankohtaisen kakkosen Homoillassa, joka aiheutti vuonna 2010 jättimäisen kirkosta eroamisen aallon. Tavallinen riviseurakuntalainen Räsänen ei tuolloinkaan edustanut keskustelussa kirkkoa, vaan itseään ja poliittista puoluettaan.

Räsäsen puoliso Niilo Räsänen on Suomen evankelisen kansanlähetyksen varatoiminnanjohtaja ja Kansanlähetysopiston rehtori. Opiston rakennuksia on remontoitu, kiitos KD-puolueen, muun muassa eduskunnan joululahjarahoilla.

Pastori Niilo Räsänen oli yksi piispojen pastoraalista ohjetta arvostelevan herätysliikejohtajien julkilausuman allekirjoittajista.

Konservatiivisten herätysliikkeiden dilemman voisi ilmaista janana, jonka toisessa päässä on uskonnollinen vakaumus, toisessa raha ja vaikutusvalta. Kirkko on näille liikkeille rahan ja vallan tae, vaikka kirkko on tehnyt jatkuvasti päätöksiä, jotka eivät ole heidän totuutensa mukaisia.

Kirkko on näille liikkeille rahan ja vallan tae.

On varmaa, että ruotsalainen järjestely erillisistä kirkkokunnista olisi kaikille selkeämpi.

KIRKKOON kuuluvien tavallisten suomalaisten ja kirkkoa katselevien ulkopuolisten kannalta änkyräliikkeiden rooli on paikoin käsittämätön.

Syntyy vaikutelma omaa oksaansa sahaavasta kirkosta, joka raivostuttaa äänekkäimmän vähemmistönsä pastoraalisilla ohjeilla samalla, kun vähemmistö pitää panttivankeina vapaamielisemmin ajattelevaa enemmistöä.

Naispappeusasiakaan ei ole valmis.

Viimeisimpänä käänteenä olivat naisten pappeutta vastustavien suomalaisten miesten vihkimykset sotaa käyvällä Venäjällä, Inkerin kirkossa. Vihityt työllistyivät Suomeen kirkon herätysliikkeisiin. Tähänkin piispat reagoivat, tosin vasta sen jälkeen, kun vahinko oli jo tapahtunut.

Kirkossa on jo pidempään ollut käynnissä jonkinlainen sosiologinen ympyrän neliöinti, jossa täysin vastakkaisia kantoja edustavia ihmisiä soudatetaan samaan suuntaan. Ja yhteinen vene kiertää kehää puoliupoksissa.

AVAINSANAT

Ryhmäkuri saa päätökset näyttämään suositummilta kuin ne ovatkaan

Vaalikaudesta toiseen ainakin yksi teema nousee julkiseen keskusteluun kaikista muista teemoista piittaamatta: ryhmäkuri. Sitä noudattamalla hallitus varmistaa myös epäsuosittujen esitystensä etenemisen eduskunnassa.

Ristiriita perustuslakiin on aika ilmeinen. Sen 29. pykälä kuuluu seuraavasti:

”Kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset.”

Tällä viikolla tapetilla on ollut esimerkiksi saamelaiskäräjälaki. Kaksi hallituspuolue perussuomalaisten kansanedustajaa Sara Seppänen ja Juha Mäenpää äänestivät eduskunnassa hallituksen esityksen sisältölinjauksia vastaan ja saattavat saada rangaistuksen.

Aiemmin puolue on julistanut rehvakkaasti, ettei heillä ole ryhmäkuria.

Stubbin hallituksen lopusta tuli kuuluisa naurunremakan säestämä kaaos.

KULLAKIN eduskuntaryhmällä on sääntönsä, joita ryhmän jäsenten odotetaan noudattavan, lukee perustuslaissa mitä tahansa.
Yksi niistä koskee ryhmän enemmistön kantaa, jonka mukaan kaikkien odotetaan toimivan tärkeissä äänestyksissä.

Edustaja voi saada luvan esiintyä ryhmän päätöksestä poikkeavasti perustellusta syystä, kunhan ei pyydä lupia tavan takaa. Jokaisella ryhmällä on asiasta omat käytäntönsä.

Tästä on kyse esimerkiksi saamelaiskäräjälaissa ja vaikkapa SDP:n Johanna Ojala-Niemelälle myönnetyssä luvassa äänestää henkilökohtaisista syistä toisin kuin muu eduskuntaryhmä. Tai rajalaissa, jossa peräti kuusi SDP:n edustajaa sai poikkeusluvan. Nyt julkisuudessa on puhuttu Ottawan sopimuksesta ja mahdollisista irtiotoista.

Hallituksella on painetta piiskata hallituspuolueiden kansanedustajia ruotuun, jotta hallituksen esitykset menevät läpi. Tämä merkitsee käytännössä sitä, että suuri osa kaikista päätöksistä näyttää suositummilta kuin ne todellisuudessa ovat.

Stubbin hallituksen lopusta tuli kuuluisa naurunremakan säestämä kaaos, kun hallituspuolueiden edustajat kaatoivat omia esityksiään.

Yleensä yksittäiset kansanedustajat sitoutetaan hallitusohjelman linjaan jo hallitusneuvottelujen päätteeksi neljän vuoden ajaksi. Riviedustajien rooli tuon linjan määrittelyssä on usein minimaalinen.

Kun hallitus sitten päättää supistaa sairaalapalveluita juuri tietyltä alueelta, kyseisen alueen äänistä taisteleva hallituspuolueen kansanedustaja tuntee houkutusta sanoa vastaan.

Järjestelmän voitto vai tappio?

Aikuisten maailmassa saa edelleen olla idealisti mutta omalla vastuulla.

OPPOSITIOSSA vastaavaa ryhmäpainetta ei suoraan ole mutta käytännössä ryhmäpäätökset ovat tavallisia ja niitä myös noudatetaan.

Puolueet lähtökohtaisesti haluavat esiintyä yksituumaisina ja näyttää yhtenäisiltä. Riitaisa puolue ei ehkä ole houkutteleva muidenkaan puolueiden silmin, vaikka kysymys ryhmäkurista on monimutkainen.

Äänestäjä toivoo kyselyjen mukaan kansanedustajalta itsenäisyyttä mutta myös yhteistyökykyä. Hyveet eivät aina osu yhteen vaan vaativat jommankumman taipumista.

Kukaan edustaja ei äänestä aina toisin kuin oma ryhmänsä eikä voisikaan. Ei edes Johannes Yrttiaho (vas.). Lähtö ryhmästä voi tulla jo yhdestä kahdesta hairahduksesta.

Aikuisten maailmassa saa edelleen olla idealisti mutta omalla vastuulla.

AVAINSANAT

Vihreillä on takana loistava tulevaisuus pääministeripuolueena – nyt sitä leimaa unelias nykyisyys

Vihreissä ei käydä puheenjohtajavaalia eikä jäsenkunnalta irronnut puoluekokoukselle kuin 26 aloitetta päätettäväksi.

Niin hyvin puolueen ja maan asiat ilmeisesti ovat.

Vihreyden virkeyden perään voi silti kysyä, vaikka kilpailevan puolueen pää-äänenkannattajalehdessä julkaistavan arvion voi jättää halutessaan omaan arvoonsa.

Sofia Virta valittiin puheenjohtajaksi kesällä 2023. Hänen aikanaan puolueen kannatuksessa ei ole tapahtunut olennaista muutosta – ei parempaan eikä huonompaan. Kannatus alkoi Virran tullessa puheenjohtajaksi seitsemällä ja nyt se alkaa kahdeksalla.

Kaukana on muun muassa Osmo Soininvaaran povaama vihreiden loistava tulevaisuus, joka näyttää olevan mieluummin takana kuin edessä.

Virran kausi on nyt ensimmäisen kerran katkolla, mutta haastajia ei ilmaantunut. Jatkopesti nuijitaan siis pöytään tulevan viikonlopun puoluekokouksessa Hämeenlinnassa.

Kevään kuntavaaleissa vihreät kyykkäsi tärkeimmässä tukikohdassaan Helsingissä reippaasti ja jäi karvaasti myös demarien taakse. Koko maan tasolla kannatus pysyi käytännössä entisellään. Aluevaaleissa puolue nykäisi sentään plussalle.

Sofia Virta onnistui kuolettamaan puheenjohtajakamppailun.

MAAN harvinaisen epäsuositun hallituksen vastustuksesta vihreät ei ole kuitenkaan päässyt oppositioasemastaan huolimatta hyötymään. Siinä pidemmän korren on vetänyt SDP.

Vihreissä kuitenkin katsotaan, että johtaja ei parane vaihtamalla. Siinä voikin olla vinha perä, sillä poliittisena esiintyjänä Virta kestää vertailun.

Alkuvuodesta Virta ilmoitti hakevansa jatkokautta huhtikuun tuplavaalien tuloksesta riippumatta onnistuen ainakin kuolettamaan puheenjohtajakamppailun.

Puoluekokouksen alla silmään osuu myös puolueen laiskalta näyttävä jäsenaktiivisuus. Vain kourallinen aloitteita, 26, ja niiden joukossa esimerkiksi ”valtakunnallisten vaalien jälkeisestä päivästä lakisääteinen vapaapäivä” ja ”vihreiden tilaisuuksiin vain vegaanisia tarjottavia”. Niiden rinnalla ”puoluekokous joka toinen vuosi” kuulostaakin aika perustellulta.

Jälkimmäinen voisikin piristää vihreiden sisäistä keskustelua ja nostaa aloitteidenkin määrää. Suurin piirtein samankokoinen vasemmistoliitto pitää puoluekokouksen joka kolmas vuosi ja aloitteita oli viimeksi noin 120. Joka toinen vuosi kokoustava kokoomus käsitteli viimeksi yli 200 aloitetta.

SUOSITUN Ville Niinistön jälkeen ennen Touko Aallon kujanjuoksua vihreiden kannatus nousi liki 18 prosenttiin Ylen gallupissa syksyllä 2017.

Mittaus ei koskaan realisoitunut vaaleissa, vaikka Niinistö hahmotteli läksiäispuheissaan jopa pääministeripuolueen manttelia. Kannatus on nyt puolet tuosta, joten moni asia on mennyt toisin kuin vihreät on toivonut ja odottanut.

Vihreät tapaa puhua paljon siitä, kuinka sen tulisi laajeta myös sellaisille alueille ja kansanosiin, joita se ei vielä ole onnistunut puhuttelemaan.

Todellisuus näyttää puoluekokouksen alla toiselta: kannatuksesta kolme neljäsosaa tulee Suomen suurista kaupungeista ja esimerkiksi työelämästä jäsenistö sai mietittyä yhden aloitteen puoluekokoukselle.

Se on tällainen: ”Vihreiden on ajettava työelämän uudistamista”.

AVAINSANAT

Perussuomalaiset lusi pakollisen jälki-istuntonsa hallituksen ”hyvisten” kanssa

Pääministeri Petteri Orpo, puolustusministeri Antti Häkkänen, valtiovarainministeri Riikka Purra, maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah, tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitie ja ulkoministeri Elina Valtonen (oik.) eduskunnassa 22. toukokuuta

Valtioneuvosto järjesti ministereilleen torstaina pitkään pohjustetun ja parin vuoden takaiseen rasismikohuun perustuvan koulutuksen, jossa asiantuntijat kertoivat osanottajille suomalaisesta rasismista.

Alustuksen jälkeen ministerit keskustelivat siitä, kuinka he voivat taistella rasismia vastaan omalla hallinnollisella tontillaan.

Pääministeri Petteri Orpon (kok.) mukaan alun hyvää asiantuntija-analyysiä seurasi “asiallinen ja erittäin rakentavakin” keskustelu, jossa kukaan ei kiistänyt rasismin olevan Suomessa totta.

Tuliko uusia asioita?

Ei tullut, pääministeri Orpon eikä valtiovarainministeri Riikka Purran (ps.) mielestä.

TAANNOISEN rasismikohun suurimmat laineet vastaanottanut perussuomalaisten puheenjohtaja Purra kiteytti koulutuksen annin näin.

– Siinä tutkija ensin puhui ja sitten muutamat ministerit käyttivät puheenvuoroja, itse en. Ymmärtääkseni tämä tuokio, jota en kutsuisi koulutukseksi, perustui yhdenvertaisuustiedonantoon ja päätökseen, että tällainen järjestetään, kuten kansliapäälliköillekin on järjestetty.

Aivan. “Tuokio” järjestettiin, koska sellainen oli pakko järjestää. Tavallisten äänestäjien sanakirjassa tällaisille palavereille on napakka viisikirjaiminen sana: turha.

Vanhojen asioiden kertaukset voisi etenkin ministeriaikataulun hallitsemassa arjessa jättää väliin. Koska kyse on symbolisesta eleestä, hallituksen vakuuttelusta suomalaisille, näin ei tietenkään toimita.

YHTEINEN koulutushetki viestii yhteistä irtisanoutumista rasismin käärmeestä, joka näytti parin vuoden takaisessa kohussa luikertelevan Valtioneuvostonlinnan kynnyksen yli.

– Tämän keskustelun perusteella ei ole syytä epäillä sitoutumista, RKP:n puheenjohtaja, opetusministeri Anders Adlercreutz kommentoi perussuomalaisten ministereiden roolia yhteisessä koulutuksessa, jossa Purra ei käyttänyt puheenvuoroa.

Purra ei ollut valmis viemään sitoutumistaan niin pitkälle, etteikö hän olisi irtisanoutunut joistakin koulutustuokion sisällöistä. Hän muun muassa totesi toimittajille eduskunnassa, että koulutuksen lähestymistapa nykyiseen siirtolaisuuteen estää puhumasta maahanmuuton ongelmista, perussuomalaisen politiikan ykkösaiheesta toisin sanoen.

Perussuomalaisten näytösluontoinen jälki-istunto hallituksen ”hyvisten” kanssa on ohi. Linja pitää eikä se taida vieläkään olla RKP:n ja kokoomuksen kanssa yhteinen. Mutta hallitus sen kuin porskuttaa.

AVAINSANAT

Kansa näyttää työntävän SDP:tä ja keskustaa jälleen yhteiseen hallitukseen – entä sitten?

Antit neuvonpidossa eduskunnassa: Kaikkonen ja Lindtman.

SDP:n sisältä löytyy niin perinteisen punamullan kuin sinipunankin kannattajia, mutta myös modernista punavihreästä koalitiosta haaveilevia.

Maaseudun Tulevaisuuden tänään julkistaman kyselyn mukaan suomalaiset toivovat seuraavasta hallituksesta sinipunamultaa eli SDP:n, keskustan ja kokoomuksen muodostamaa hallituspohjaa.

Näin uutisoitu tulos on saatu kysymällä vastaajilta, minkä kolmen puolueen he ainakin tahtovat muodostavan pohjan seuraavalle hallitukselle. Kysely jättää siis oven auki myös laajemmalle hallituspohjalle, mikä saattaa näkyä tuloksissa jollain tapaa.

Joka tapauksessa näin kysyttynä suurimman suosion sai SDP, jonka nimesi peräti 58 % vastaajista. Korkeaa kannatusta nautti myös toinen oppositiopuolue keskusta 47 prosentilla.

Muista nykyopposition puolueista vihreät nimesi 27 % vastaajista ja vasemmistoliiton 25 %.

Hallituspuolueista kokoomus (34 %) oli puolestaan selvästi perussuomalaisia (19 %), RKP:tä (17 %) ja kristillisdemokraatteja (12 %) suositumpi myös seuraavaan hallitukseen.

Nykyhallituspohja ei juuri nauti luottamusta.

JOS tekee yhdenlaisen galluprikoksen ja vertailee eri kysymyksiä sisältäneitä eri gallupeja keskenään, voi laskea, että SDP:tä ja keskustaa toivovat hallitukseen hyvin runsaasti myös sellaiset henkilöt, jotka eivät lukeudu puolueen varsinaisiin kannattajiin.

Ylen tuoreimmassa puoluemittauksessa SDP:tä kannatti 25,3 % ja keskustaa 15,6 % vastaajista, mutta MT:n kyselyssä enemmän kuin joka toinen haluaa SDP:n hallitukseen ja keskustankin lähes joka toinen.

Nykyisen pääministeripuolueen kokoomuksen 20 % puoluekannatus ei taas riittänyt kuin noin kolmanneksen ääniin hallituskyselyssä.

Onnettomin tilanne on perussuomalaisilla, jonka eduskuntavaaleissa saama 20 prosentin kannatus oli romahtanut Ylen puoluekyselyssä hädin tuskin 11 prosenttiin.

MT:n hallitusmittauksessa puolue ei saanut aivan edes viidennestä äänistä, vaikka vastaaja sai nimetä toivehallitukseensa peräti kolme puoluetta.

Ennen tätä päivää SDP ja keskusta ovat olleet yhtä aikaa poliittisen hallituksen ulkopuolella 1920-luvulla.

MITEN kyselyitä tulisi sitten tulkita nimenomaan tulevan hallituksen koostumuksen näkökulmasta?

Liioiteltua ei ole sanoa, että kansa työntää ainakin SDP:tä ja keskustaa yhteiseen hallitukseen. Sitä toivoo karkeasti joka toinen.

Nykyhallituspohja ei sen sijaan nauti juuri lainkaan luottamusta eikä olisi enää edes mahdollinen ainakaan enemmistöhallituksena perussuomalaisten luhistumisen vuoksi.

Perussuomalaisten vaihtuminen keskustaan ei sekään kannatusmielessä todennäköisesti riittäisi, ja ratkaisu sivuuttaisi tyystin kyselysuosikin ja mahdollisen vaalivoittajan. Näin olisi myös kokoomuksen, keskustan ja perussuomalaisten kombinaation laita.

Suomen perinteisestä kolmesta suuresta puolueesta SDP:stä, kokoomuksesta ja keskustasta yksi on jäänyt yleensä oppositioon vaalien jälkeen.

Perussuomalaisten noustua ykköskategorian toimijaksi se on ollut nyt kahdessa hallituksessa viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta tällä kertaa niin, että perinteisestä kolmesta suuresta kaksi on oppositiossa.

Ennen Orpon hallitusta molemmat SDP ja keskusta tai sen edeltäjät ovat olleet yhtä aikaa poliittisen hallituksen ulkopuolella 1920-luvulla.

Näkymä on nyt ainakin hallituskauden puolessavälissä se, että vähintäänkin jompikumpi SDP:stä tai keskustasta palaa hallitukseen ellei kumpikin. Jos se on vain SDP, ainakin perussuomalaiset on käytännössä ulkona.

Marinin hallituksen kaltainen punamultakoalitio ei näytä enää mahdolliselta keskustan julkisen vastustuksen vuoksi

SDP:N sisältä löytyy vakiintunutta kannatusta niin punamultaan kuin sinipunaankin. Keskustelu aihepiiristä on lisääntynyt viime viikkoina selvästi, osin tuplavaalien, kannatusmuutosten ja hallituksen puolivälikrouvin seurauksena – ja tällaisten mittausten.

Marinin hallituksen kaltainen kansanrintamakoalitio ei näytä enää mahdolliselta keskustan julkisen vastustuksen vuoksi, joten SDP:n sisälläkin tunnetaan ainakin joissakin piireissä houkutusta myös SDP:n, kokoomuksen ja keskustan muodostamaan ”superliittoon”. Toisaalta jopa puhdasta punavihreää vaihtoehtoakin on jo julkisuudessa väläytelty.

Perinteisen kolmen suuren liittoa ei ole Suomessa nähty sitten 1950-luvun. Tyypillisesti SDP:n kenttäväen keskuudessa vähintäänkin epäillään kumppanuutta kahden (suuren) porvaripuolueen kanssa, jollaiseksi keskustakin viime kädessä katsotaan.

MT:n kyselyssä SDP:n, vasemmistoliiton ja vihreiden kannattajien suosikki olisi edellisen hallituksen kansanrintamapohja.

Historiallisesti utooppinen punavihreä hallitus taas edellyttäisi SDP:ltä vielä uutta roimaa kannatuksen tasoloikkaa. Oma lukunsa on ajoittain päätään nostava vasemmistopuolueiden keskinäinen sapelinkalistelu, jota oikealla katsottaneen vain hyvällä.

Tässä vaiheessa mielekkäintä lienee kaikissa spekulaatioissa muistaa, että eduskuntavaaleihin on kaksi vuotta. Vaaleissa kansa ei myöskään äänestä hallituksesta.

AVAINSANAT

Perussuomalaisten puoluekokous on saamassa väriä, jota se ei itsekään sinne kaivannut

Perussuomalaiset kokoontuu puoluekokoukseen Lahdessa viikkoa ennen juhannusta kriisitunnelmissa, mikäli puolueen kannatuslukemat pysyvät Ylen julkaiseman gallupin katastrofaalisella tasolla.

Perussuomalaiset syöksyi ensimmäisessä mittauksessa huhtikuussa pidettyjen kunta- ja aluevaalien jälkeen peräti neljä prosenttiyksikköä. Kannatus on nyt hädin tuskin 11 prosenttia, lähes yhdeksän prosenttiyksikköä vähemmän kuin eduskuntavaaleissa 2023.

Gallup on merkittävä ennen kaikkea siksi, että puheenjohtaja Riikka Purra on selittänyt vaalitappiota kevään tuplavaaleissa perussuomalaisten kannattajien vähäisellä kiinnostuksella kakkossarjan kisoihin.

Nyt pääluokan eduskuntavaaleja koskeva gallup lyö luuta kurkkuun puheille, että kyse olisi ollut vain siitä. Lunta tulee nyt tupaan monesta ikkunasta. Perussuomalaisten kannattajia on siirtynyt niin katsomoon kuin muidenkin puolueiden taakse.

Kuuluisa saksikuva voi olla uusi fist bump.

OIREELLISTA on ja jo ennen Ylen gallupia, että perussuomalaisten värikäs kansanedustaja Teemu Keskisarja ilmoittautui mukaan varapuheenjohtakisaan.

Sinänsä vielä jotensakin tavanomaista tiedottamista seurasi poikkeuksellisen suorasanainen haastattelu Ilta-Sanomissa, jossa Keskisarja haukkui suurin piirtein kaikki ja piti ovea auki myös Purran haastamiselle.

Keskisarja ei ole ehkä itse puheenjohtaja-ainesta tai mikään uusi Jussi Halla-aho, mutta hänen nousunsa voi heijastella tuntoja, joita kenttäväki kokee maan hallituksen ja perussuomalaisten johdon tukemasta politiikasta.

Niiden sivuuttamisellakin voi olla seurauksia, kuten on nähty.

Puheenjohtajan vaihtuminen äänestyksessä kesken hallituskauden ei ole todennäköistä muttei ennenkuulumatontakaan. Muuan Petteri Orpo syrjäytti Alexander Stubbin kokoomusjohdossa ja valtiovarainministerinä vuonna 2016 vain vuosi Sipilän hallituksen syntymisen jälkeen.

KAHDEKSAN vuotta sitten perussuomalaiset oli nykyisenkaltaisessa ahdingossa.

Timo Soini (ps.) oli vienyt puolueen hallitukseen kokoomuksen ja keskustan kanssa ja alkanut saneerata hyvinvointivaltiota.

Kun fist bumpit olivat tehty, kannatus puolittui, valta vaihtui ja puolue hajosi kesän puoluekokouksen jälkimainingeissa.

Kuuluisa saksikuva voi olla uusi fist bump.

Puheenjohtaja Purra vaikuttaa valinneen tiensä pääministeri Orpon käsikynkässä meni syteen tai saveen. Virheitä ei ole tehty eikä poliittiselle linjalle vaihtoehtoa. Arvostelijat ovat aina väärässä.

Jo juhannuksena moni asia voi olla toisin.

AVAINSANAT