VALIKKO

Janne Riiheläinen: Ystäväni Veikko oli oikeassa Venäjä-realismissaan, minä väärässä

  • Kolumnit
  • 26.04.2024
  • 19:02
  • (Päivitetty: 26.04. 19:16)

Ystäväni Veikko tiesi jo kylmän sodan aikana, miten Suomen kannattaa aina pitää silmällä Venäjää, varmuuden vuoksi. Hän ei ollut realismissaan väärässä, vaikka luulimme niin.

Minut tavoitti tällä viikolla suruviesti erään tuttavani ennenaikaisesta poismenosta. Veikko oli persoonallisuus, periaatteiden ja luonnontieteiden mies.

Periaatteisiin kuului myös maanpuolustus, sen henki ja käytäntö. Tykistön mies henkeen ja vereen.

Me olimme sukupolvea, joka syntyi sodanjälkeiseen maailmaan, kasvoi suomettuneessa Suomessa ja seurasi vähän hämmentyneesti hymyillen Neuvostoliiton romahdusta. Sen jälkeen eurooppalainen Suomi kasvoi monin tavoin ulos kylmän sodan eksistentialistisesta harmaudesta.

Pitkään kaikki näyttikin hyvältä. Krimin valtaus 2014 muutti minun ja monen muun silmissä tilanteen perusteellisesti.

VIRALLISEN Suomen linjaukset eivät silti juurikaan muuttuneet, vaikka puheet ehkä kävivätkin huolestuneemmiksi. Kokoomuksen johtama hallitus ajoi presidentin tuella loppuvuodesta 2014 läpi Fennovoiman ydinvoimalahankkeen.

Seuraavana keväänä aloittanut Juha Sipilän (kesk.) hallitus jatkoi välillä jopa lapsellisen luottavaisella linjalla Venäjään.

Tilanne kuitenkin pysäytti meillä ja erityisesti muualla jo tapahtuneen muutoksen, jossa maanpuolustusta nimenomaan alueellisena puolustuksena ajettiin alas.

Vuonna 2013 politiikassa käytiin vielä voimakasta kampanjaa yleisen asevelvollisuuden lopettamiseksi, mutta tämä yritys kuihtui pian Krimin vihreiden miesten ilmestymiseen.

Julkisesti Suomen puolustusvoimat on vuosikymmenten ajan aina ollut tehtäviensä tasalla ja ajan vaatimukset täyttävä. Se, mikä tilanne on ollut oikeasti milloinkin, on eri asia. Mutta yritystä täyttää oma tehtävä ei ole puuttunut.

VEIKKO MUISTELI joskus kylmän sodan aikoja, kun muodollisesti varsin epämääräisillä reserviläistoiminnoilla ylläpidettiin ja kehitettiin Suomen puolustuskykyä. Asioita tehtiin piilossa niin Neuvostoliitolta kuin poliitikoiltakin. Niiden toimien historia on vielä kirjaamatta julkisesti.

Helsingin avainreserviläisten puolisalainen yhdistys Hermannit ja muut vastaavat organisaatiot ansaitsevat tunnustuksensa.

Itse marssin 1980-luvulla rauhanmarssilla. Kommunismin romahdettua minäkin uskoin Venäjän pikkuhiljaa kehittyvän ehkä vähän nilkuttavaksi, mutta kuitenkin naapureilleen riittävän turvalliseksi demokratiaksi.

Helsingin avainreserviläisten puolisalainen yhdistys Hermannit ja muut vastaavat organisaatiot ansaitsevat tunnustuksensa.

Veikko ja minä näimme aikoinaan monet asiat hyvin eri tavalla. Mutta se, mikä yhdisti meitä vahvasti jo vuosia sitten, oli näkemys Venäjän tilanteen vakavuudesta Suomelle.

Jos ennen puoluekanta tai vastaava kertoi hyvin paljon siitä, miten ihminen suhtautui Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, vuodesta 2014 alkaen Venäjä-tilannekuvasta tuli merkittävin tekijä ihmisten turvallisuuspoliittisten näkemysten taustalle.

Itse halusin aiemmin uskoa parempaan maailmaan, jossa täysimittainen sota oli mahdottomuus. Kylmän sodan aikana ja ennen kaikkea sen jälkeisenä rauhan ja kasvun aikana moni, minä mukaan lukien, ajatteli Veikon olevan väärässä.

Hän oli kuitenkin oikeassa.

AJATTELEN silti, että kumpikin olimme tavallaan oikeassa. Minä yritin ja uskoin rauhan ja demokratian voittokulkuun. Veikko varautui vuosikymmeniä siihen, ettei niin käykään. Minä edustin yritystä ja uskoa parempaan maailmaan ja Veikko varautumista siihen, ettei maailma oikeastaan muutu.

En tiedä, olisiko maailmalla ollut mahdollisuus siirtyä johonkin pysyvästi vähemmän sotaisaan aikakauteen, kun kaksinapainen maailma kommunismin kaaduttua romahti. Mutta minusta sitä kannatti yrittää.

Tämä ajatus on minusta äärimmäisen tärkeä tälläkin hetkellä. Liiallinen yksimielisyys ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tekee meistä heikomman ja kykenemättömämmän pärjäämään tulevaisuudessa.

Siksi meidän on demokraattisessa maassa hyvä vaalia avointa ja moniarvoista keskustelua siitä, miten pärjäämme erilaisten kehityskulkujen kanssa.

Hyvää matkaa, Veikko. Kiitämme ja täytämme aukon rivissä.

AVAINSANAT

Evp-upseeri: Nyt ryhtiä henkilöstöasioiden hoitoon, UPI ja ulkoministeriö

Ulkopoliittisella instituutilla ja ulkoministeriöllä on Suomessa paljon vastuuta ja luottamuspääomaa. Siksi niiden pitää toimia henkilöstöasioissaan mieluummin liian tiukkapipoisesti kuin fiilis- ja kaveripohjalta näyttäen.

Kerrataanpa tämän kesän ehkä kohutuimman kesätyöntekijän tapausta:

Eduskunnan alainen UPI haki keväällä tutkimusavustajaa (korkeakouluharjoittelijaa). Haluttuun tehtävään oli 59 hakijaa, joista viisi haastateltiin ja valituksi tuli ulkomailla opiskeleva, lahjakas nuori mies.

Tässä vaiheessa kaikki oli hyvin. Mutta asiastahan nousi haloo, kun julkisuudessa verrattiin hakukriteerejä ja UPI:n aiempien vastaavien harjoittelupaikkojen ratkaisuja nyt valitun Oliver Stubbin sisäänpääsyyn.

Muun muassa työoikeuden emeritusprofessorin Seppo Koskisen esittämässä kritiikissä on pointti: 21-vuotias, ensimmäisen vuoden opiskelija saa olla melkoinen poikkeusyksilö, täyttääkseen sopivuus- ja pätevyyskriteerit. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole.

Samoin olisi suoranaista syrjintää, jollei tätä yhtä Oliveria voitaisi valita vain siksi, että hän sattuu olemaan tasavallan presidentin poika.

Pöydän puhdistamiseksi UPI julkaisi johtajansa Hiski Haukkalan tiedotteen, jossa valintaa avattiin, selitettiin ja perusteltiin asiallisilla ja hyväksyttävillä kommenteilla.

TÄSSÄ VAIHEESSA vaikutti siltä, että tapaus on käsitelty pois päiväjärjestyksestä. Eipä ollutkaan, ei lähimainkaan.

Sitten selvisikin, että Oliver Stubb oli ollut suoraan yhteydessä myös Haukkalaan, juuri ennen kuin UPI oli muuttanut valintakäytäntöjään.

Haukkala kertoi Iltalehdelle unohtaneensa tämän sähköpostittelun ja pyysi erehdystään anteeksi. Luulisi, että harva unohtaa, jos presidentin poika lähettää meiliä – mutta toki mahdotonta sekään ei ole.

Valinnasta on tehty nyt ainakin kuusi kantelua, ja hiljaisena uutiskesänä aihe pysyy pitkään pinnalla.

UPI:n hallitus kuuli keskiviikkona Haukkalaa ja sai häneltä uuden yhteenvedon tapahtumista. Hallitus aikoo tiedotteensa mukaan vastedeskin tukea johtoa laitoksen harjoittelu- ja muiden prosessien kehittämisessä. Millaista käsiohjausta tämä tarkoittaa, emme tiedä.

VIRHEITÄ TEHDÄÄN kaikissa instituutioissa. Tehokkain keino niiden korjaamiseksi on selvittää asiat kerralla reilusti, ilman että niitä joudutaan setvimään ja selittämään viikkokausia.

Ulkoministeriönkin uusin henkilöstökriisi, jo talvella valitettu Portugalin suurlähettilään työtapajupakka sai vauhtia vasta kun media alkoi kertoa asiasta.

Ulkoministeri Elina Valtonen (kok) kertoi keskiviikkona medialle kantanaan, että tällaisiin tapauksiin pitää reagoida välittömästi eikä vasta kuukausien jälkeen.

Nyt lähettiläs on kutsuttu kotimaahan jatkotoimia varten.

Suurlähettiläs-case olisi voitu taputella pakettiin huomattavasti tyylikkäämminkin, varsinkin kun samantapaisia yhteentörmäyksiä on ulkomaanedustustoissa ja lähetystöissä sattunut varsin usein.

EDELLÄKUVATUT tämän kesän kohut ovat inhimillisesti pieniä, mutta instituutioidensa imagon kannalta äkkiä harmillisen isoksi paisuvia episodeja.

Sekä ulkopoliittisessa instituutissa että ulkoministeriössä tehdään Suomelle olennaisen tärkeää työtä. Molemmissa on erittäin pätevää henkilökuntaa ja johtajiakin. Siksi näiden pitää joissain asioissa olla paavillisempia kuin paavi itse, ja puuttua epäselvyyksiin mieluummin vaikka liiankin tiukasti.

On todella harmi, jos toimintaa hankaloitetaan itse aiheutetuilla tai täysin turhilla, vältettävissä ja korjattavissa olevilla lapsuksilla.

AVAINSANAT

Janne Riiheläinen: Tästä alkoi uusi maailmanjärjestys

  • Kolumnit
  • 27.06.2025
  • 19:01
  • (Päivitetty: 27.06. 15:01)

Tasavallan presidentti Alexander Stubb kehysti maailmanpolitiikassa tapahtuvaa Kultaranta-keskusteluissa sanomalla, että nyt on muodostumassa uusi maailmanjärjestys ja se tapahtuu todennäköisesti seuraavan 5-10 vuoden aikana.

Kultaranta olikin tänä vuonna paitsi rajusti muuttuneen tilannekuvan jakamista, myös sen miettimistä, miten tätä uutta tilannetta sanoitetaan. Politiikkaa tehdään aina käsitteillä, eikä meillä toistaiseksi ole oikein ilmaisuja kuvata sitä missä olemme tai sitä miten pyrimme eteenpäin.

Eikä meillä kyllä ole oikein pidemmän aikavälin tavoitteitakaan, muuta kuin että yritämme selvitä käsillä olevista asioista.

Päivittäisessä uutisoinnissa tämä käsitelty murros kytketään valtionjohtajiin ja erilaisiin ideologioihin. Nämäkin vaikuttavat, mutta taustalla on ennen kaikkea kolmen, yhtä aikaa käynnissä olevan valtavan murroksen yhteisvaikutus.

KOHDALLAMME ON ekologinen murros ilmastokriiseineen ja luontokatoineen, teknologinen murros digitalisaation seuraavien vaiheiden, tekoälyn ja kvanttilaskennan myötä sekä geopoliittinen murros, joka panee uusiksi valtioiden välistä järjestystä.

Nämä kaikki limittyvät toisiinsa, pitäen maailmaa epävakaassa tilassa näkyvissä olevan tulevaisuuden.

Näihin aikoihin meidän ei tarvitse onneksi mennä yksin, vaan osana demokraattisten maiden joukkoa eri rakenteineen.

Tosin meiltä käytännössä tipahti juuri pois tärkein sotilaallinen liittolaisemme. Ei Donald Trumpin Yhdysvallat ihan puolta ole vaihtanut, mutta yritys levittää MAGA-kulttuurivallankumousta on jo hyvin lähellä sitä.

Kultaranta-keskusteluissa tätä atlanttisen suhteen nimellisyyttä ja heikkoutta pidettiin monissa puheenvuoroissa lähtökohtana.

Eurooppa kyllä pitää suhteen kulisseja yllä niin kauan kuin mahdollista, koska se yksinkertaisesti on parempi vaihtoehto kuin Yhdysvaltain äkillinen vetäytyminen.

HAAGIN tämän viikon Nato-huippukokouksessa nähtiin käytännön työnäyte siitä, mitä kulissien ylläpitäminen tällä hetkellä vaatii: Trumpin liehittelyä, imartelua ja pokkurointia jopa vähän oksennusta suuhun tuovassa mitassa.

Mutta häpeä ei ole niinkään niiden, jotka näin toimivat maansa ja maanosansa edun takia, vaan niiden, jotka odottavat tällaista kohtelua itselleen.

Maailman uusi asento ei kuitenkaan synny vain Washingtonissa, Pekingissä ja Moskovassa. Niin sanottu globaali etelä, joka monin tavoin edustaa yhä suurempaa osaa ihmiskunnasta, näkee tässä aivan oikein tilaisuuden päästä mukaan muovaamaan maailmaa mieleisemmäkseen.

Tämä asetelma oli huomioitu Kultarannassa tuomalla yhteen keskusteluun Kenian, Costa Rican, Beninin ja Thaimaan ulkoministerit. Heidän kommenttiensa kautta avautui hyvin se, miten lännen kanssa toimiminen on vain yksi vaihtoehto heille.

Maailman uusi asento ei kuitenkaan synny vain Washingtonissa, Pekingissä ja Moskovassa.

Varsinkin Kiina, mutta myös Venäjä ovat toimineet aktiivisesti ympäri maailmaa, kiinnittäen maita itseensä erilaisin yhteistyökeinoin.

MEIDÄN EUROOPAN demokratioiden pitäisi nyt löytää yhteinen ajatus siitä, mihin pyritään ja miten sitä pyrkimystä edistetään mahdollisimman hyvin.

Moskova tietää mitä tavoittelee, samoin Peking. Oman välittömän edun tavoittelu, monella tavalla ja tasolla, on Washingtonin lyhytnäköisen ulkopolitiikan perusta tällä hetkellä.

Oma vahva vaikutelmani on, että Euroopalla ei oikein ole yhteistä tavoitetta mihin suuntaan se yrittää asioita ohjata nyt, kun monenlaiset mannerlaatat ovat liikkeessä.

Eurooppa yrittää paraikaa vain selvitä Venäjän uhasta ja atlanttisen yhteistyön ohentumisesta.

Samaan aikaan olisi kuitenkin elintärkeää yrittää päättää mitä ja miten Euroopan demokraattisina valtioina tavoittelemme, millä kokoonpanolla ja millä päätöksentekokyvyllä. Muuten jäämme vain reagoimaan muiden tekemisiin.

AVAINSANAT

Tutkija: Näin kankeasti Suomi ostaa puolustustarvikkeita – jäykkä hankintatapa pitäisi äkkiä uudistaa

Suomi ostaa vuosittain sotilailleen tarvikkeita ja palveluita kotimaasta sadoilla miljoonilla euroilla.
  • Kolumnit
  • 26.06.2025
  • 8:01
  • (Päivitetty: 26.06. 8:05)

Sotalaivoja ja lentokoneita Suomi pystyy tarvittaessa ostamaan hyvinkin rivakasti. Sen sijaan pienet sotatarvikehankinnat ovat vaarassa jumittua jäykkiin kilpailu- ja tarjouskierroksiin – joita nykyinen hankintalaki vaatii.

Periaate nykymenettelyssä on hyvä: viranomaisten pitää hankkia käyttötavaransa tarjouskilpailujen kautta, että ne saataisiin avoimesti ja mahdollisimman edullisesti.

Menetelmä on kuitenkin luotu syvään rauhan aikaan. Poikkeusoloissa tarvitaan usein nopeita materiaalihankintoja, ja siihen nykyiset tavat eivät sovi.

SUOMESSA kilpailutuksiin sovelletaan lähtökohtaisesti vuodesta 2012 asti voimassa ollutta lakia julkisista puolustus- ja turvallisuushankinnoista.

Juristien ”PUTU-lakina” tuntema säädös koukeroisine menettelyineen on virkamiesten perustyökalu tavanomaisiin asehankintoihin.

Kansantaloudelle merkittävimmät ostot, kuten sotalaivat tai hävittäjät, tehdään joustavammilla tavoilla puolustusministeriön ja valtioneuvoston kautta. Tarvikkeita tilataan myös kansainvälisen yhteistyön, kuten Naton logistiikka- ja hankintaviraston kautta.

Mutta muut, kiireellisetkin pikkuostot pitää kierrättää PUTU-lain jäykän kehikon kautta.

PUTU-LAKI on tähän asti ollut pienehkön virkamiesjoukon päänvaivana, eikä lakia tai sen taustalla olevaa EU:n vuoden 2009 ”PUTU-direktiiviä” ole uudistettu käytännössä koskaan.

Siviilipuolen vastaavat hankintalait remontoitiin jo 2010-luvun lopulla, ja valtio uusii niitä jälleen lähiaikoina joustavuuden parantamiseksi.

Puolustustarvikeostoja koskevan lain päivittäminen ei sen sijaan ehtinyt tai mahtunut mukaan Petteri Orpon (kok) hallituksen ohjelmaan.

Käytännössä laki määrää ostavan viranomaisen huolehtimaan tarjouskilpailun avoimuudesta ja syrjimättömyydestä kaikissa oloissa, vaikka hätä ja kyseisen materiaalin tarve olisi miten suuri tahansa.

Suuret tarjouskilpailut kestävät useita kuukausia. Kilpailuun sisältyy peräkkäisiä vaiheita: hankinta pitää ilmoittaa julkisesti, tarjoajat pitää saada ensin esikarsintaan, sitten varsinaiseen kilpailuun ja lopulta edetä sopimuskumppanin valintaan.

Mahdolliset oikaisuvaatimukset ja kakkossijalle jääneiden myyjien valituskierrokset lykkäävät varsinaisten kauppojen toteutumista entisestään.

Normaalioloissahan tämä toimii. Mutta poikkeustilanteissa, joissa kriisit eskaloituvat hyvinkin nopeasti, ei välttämättä olisi aikaa sille, että jonkun puuttuvan tarvikkeen hankintakierros menee pikkuvirheen takia uusiksi, ja ostajan turvallisuus vaarantuu sinä aikana.

NYKYLAKI on kompromissi eurooppalaisten yritysten välisen vapaan kilpailun ja kansallisten turvallisuusetujen välillä, ja se perustuu vuoden 2009 EU-tilanteeseen.

EU:n tuomioistuin on tähän asti määritellyt tarvittaessa rajat sille, milloin sisämarkkinoiden perusperiaatteista ja hankintadirektiiveistä voidaan poiketa kansallisten turvallisuusetujen takia.

Tämä on kuitenkin hidasta. Komissiolta tarvittaisiin vähintäänkin selkeämpiä reunaehtoja poikkeuksellisten hankintojen hoitamiseksi, ja Suomen omaan kansalliseen lainsäädäntöön tarvitaan byrokratiaa purkavia muutoksia.

Siviilipuolellahan yritykset voivat lähteä Suomessa julkisiin tarjouskilpailuihin ilman esikarsintavaihettakin. Tämän suoran linjan salliminen sotilaspuolellekin nopeuttaisi yksinkertaisimpia hankintoja ja voisi laskea pienempien yritysten osallistumiskynnystä.

Viranomaiselle pitäisi myös suoda mahdollisuus painottaa ostoja nykyistä enemmän huoltovarmuussyillä. Tällä hetkellä on epäselvää, miten paljon huoltovarmuutta saa ostoksissa korostaa – ja tämä johtaa pitkiin riitelyihin markkinaoikeudessa.

OSTAJIENKIN on näissä oloissa parannettava taitojaan, PUTU-lain hankaluuksista huolimatta. Enemmänkin saa tehdä, kuin mitä laki vaatii.

Tarjoajien luotettavuus pitää osata ja uskaltaa arvioida, ja määritellä selkeät korvaus- ja irtisanomisehdot sopimusrikkomusten varalta.

Lakihan velvoittaa viranomaisen sulkemaan eräisiin rikoksiin, kuten kiskonnantapaiseen työsyrjintään syyllistyneet valmistajat kilpailun ulkopuolelle, mutta yrityksen konkurssiuhka, ammattitoiminnassa tehdyt räikeät virheet ja verojen ja sosiaaliturvamaksujen laiminlyönti ovat yhä vain harkinnanvaraisia perusteita.

Hankittavalle tavaralle tulisi määrätietoisesti asettaa myös pakollisia vähimmäisvaatimuksia sekä maailmanpolitiikkaa ennakoiden huomioituja sopimusehtoja toimitusvarmuudesta ja tietoturvallisuudesta.

(Ikäviä kysymyksiä ja riskiarvioita pitää uskaltaa tehdä myös vanhoille liittolaisillekin, kuten tässä Demokraatin kolumnissa muistutetaan.)

On suotavaa, että puolustushankinnoissakin vaaditaan palveluntarjoajaa tai valmistajaa toimimaan vastuullisesti ihmisoikeuksien ja ympäristön kannalta. Näiden laiminlyöminen ei nimittäin tee tuotteesta tai palvelusta käyttäjälleen yhtään parempaa.

Kirjoittaja on varatuomari ja Maanpuolustuskorkeakoulun väitöskirjatutkija.

AVAINSANAT

Meri Valkama: Viisi syytä tunnustaa Palestiinan valtio – Hamasista huolimatta

  • Kolumnit
  • 17.06.2025
  • 8:30
  • (Päivitetty: 17.06. 16:57)

Palestiinan tunnustaminen ei ole lahja, kiitos tai palkinto Hamas-järjestölle, kuten julkisuudessa on väitetty, vaan velkamme palestiinalaisille.

Jos jotakin toivon vuoden 2025 jälkipuoliskolle, niin sitä, että Suomi lakkaisi teeskentelemästä, ettei Palestiinaa ole olemassa. Sillä kyllä se on: sillä on alue, sillä on kansa, ja sillä on hallinto – valtiollinen tunnustus vain puuttuu.

Syitä tunnustaa Palestiinan valtio on lukuisia, tässä viisi.

YKSI: Kansainvälinen oikeus.
Useat YK:n päätöslauselmat tukevat Palestiinan oikeutta itsenäiseen valtioon. Tunnustaminen vahvistaisi kansainvälisen oikeuden ja itsemääräämisoikeuden merkitystä sekä YK:n auktoriteettia. Miksi kantaa huolta niistä? Koska se on erityisesti pienten valtioiden, myös Suomen, etu. Isoilla on puolellaan voima, meitä suojaa ennen kaikkea kansainvälinen oikeus.

KAKSI: Tasapainottaminen.
Suomi on julistanut tukevansa kahden valtion ratkaisua. Tämä linjaus on pelkkää sanahelinää niin kauan kuin Suomi tunnustaa vain Israelin. Palestiinan tunnustaminen antaisi konkreettista tukea kahden valtion ratkaisulle. Samalla se tasapainottaisi asetelmaa, jossa vahvempi osapuoli alistaa heikompaa.

Yhden kansan turvallisuus ei voi rakentua toisen kansan tuhoamiselle, ja mikäli tähän periaatteeseen uskoo, on Palestiina tunnustettava.

KOLME: Voittajien kelkkaan hyppääminen.
Yli 140 YK:n jäsenvaltiota on tunnustanut Palestiinan. Mikäli myös Suomi tunnustaisi sen, emme olisi poikkeus vaan liittyisimme kasvavaan joukkoon.

Vuosien kuluttua tämän päivän Israel-myönteisyyttä tarkastellaan samalla tavalla kuin nyt katsomme taaksepäin YYA-Suomen kumartelua Neuvostoliittoon

Eräs Palestiina-tutkija totesi hiljattain uskovansa, että vuosien kuluttua tämän päivän Israel-myönteisyyttä tarkastellaan samalla tavalla kuin nyt katsomme taaksepäin YYA-Suomen kumartelua Neuvostoliittoon – siis päitämme pudistellen. Tämä kehitys on nähtävissä jo nyt.

Tutkimusten mukaan Israeliin suhtaudutaan Euroopassa tällä hetkellä ennätyksellisen kielteisesti. Eurooppalaiset alkavat saada tarpeekseen Israelin touhuista, ja samaan asennemuutokseen olisi syytä Suomellakin.

NELJÄ: Historiallinen vastuu.
Suomalaisten pitäisi ymmärtää, mitä tarkoittaa tavoitella perusoikeuksia pienenä altavastaajakansana. On historiatonta ja epäsolidaarista olla tukematta pyrkimyksiä, joihin itse saimme tukea, kun sitä kipeästi tarvitsimme. Jos uskomme kansojen itsemääräämisoikeuteen, tunnustamme Palestiinan.

VIISI: Johdonmukaisuus.
Vuosikymmenten varrella Suomi on tunnustanut valtioita, kuten Kosovon ja Etelä-Sudanin, joiden tilanne on ollut kiistanalainen. Tunnustaminen olisi linjassa oikeusvaltioperiaatetta ja ihmisoikeuksia painottavan ulkopolitiikan kanssa.

Tässä kontekstissa eräs historiallinen valtiontunnustamisprosessi näyttäytyy erityisen kiinnostavana. Tämän valtion parlamentissa toimi tunnustamisen aikaan sotilas- ja sissijohtajia, jotka olivat juuri syyllistyneet lukuisiin terrori-iskuihin. Ne ajoivat kodeistaan satoja tuhansia ihmisiä, toteuttivat etnisen puhdistuksen ja tuhosivat satoja alkuperäisasukkaiden kyliä.

Arvasitko jo? Se valtio oli Israel.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

AVAINSANAT

Evp-upseeri: Tämä on Daavidin lingon isoin riski Suomen kannalta

Israelista Suomeen tilattu Daavidin linko on tehokas ohjusjärjestelmä – mutta onko sen valmistuksen huolto- ja toimitusvarmuutta arvioitu nykytilanteessa riittävän realistisesti?

Israelilainen asetekniikka ja sen ostaminen ovat vuorenvarma ampiaispesä-aihe, mutta yhdestä olennaisesta detaljista pitäisi silti yrittää keskustella enemmän, kiihkotta ja kaikkia pahimpia vaihtoehtoja punniten.

Israelilais-yhdysvaltalainen Daavidin linko on korkealle ylettyvä, erilaisiin ohjuksiin, drooneihin ja lentolaitteisiin tepsivä ilmatorjuntaohjusjärjestelmä. Suomen ilmapuolustuksessa on pitkään ollut juuri sen kokoinen aukko.

Sotilaat ja insinöörit olivat tutkineet asiaa perinpohjin ja vertailleet tarjokkaita huolella. Suomen vuonna 2023 valitsema, Rafaelin ja Raytheonin kehittämä asejärjestelmä on varmasti yksi markkinoiden parhaimmista, ellei paras.

Hinnasta (kaikki valmistusoptiot mukaan laskettuna 300-500 miljoonaa euroa) en aio valittaa. Hyvää ei saa halvalla.

MORAALISISTA asekaupan pulmistakaan en halua avata keskustelua, sen hoitakoot muut ja paremmin aiheeseen perehtyneet asiantuntijat.

Sen sijaan on pakko Israelin ja Iranin viime päivien yhteenottojen perusteella miettiä, tulikohan ostoksemme riskien etukäteiskartoitus tehtyä riittävän laajalla tasolla, kaikkien boksien ulkopuolelta ajatellen?

Suomen tekemissä kauppasopimuksissa on varmasti myyjältä lupaukset siitä, että Rafaelin merkkihuolto toimii ja linkoon saadaan uusia ohjuksia kulutuksen ja tarpeen mukaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Entä jos Iran tai muut Israelin vihollismaat onnistuvat omilla iskuillaan lamauttamaan Rafaelin tehtaiden toimintaa tai vahingoittamaan tuotantolinjoja? Tai jos Israelin oma ohjuskysyntä ylittää droonisateen takia juuri sillä hetkellä kaukaisten tilaajamaiden tarpeet?

Mahdollisuus tähän on pieni, mutta Iraninkaan ohjusten ja lennokkien tehoa ei ole kannattanut aliarvioida. Hajautetutkin tuotantolinjat voidaan rikkoa, vaikka niin ei pitäisi käydä.

Mikä on silloin Suomen valtion B-suunnitelma?

MAAILMALLA on myynnissä muitakin vastaavia asejärjestelmiä. Luulisi, että puolustusvoimien sotatalous- ja hankintapuolella olisi jo pohdittu, mikä olisi se korvaava, nopeimmin käyttöön saatava toinen vaihtoehto, mikäli peloista pahimmat toteutuvat.

Jatkuvuuden varmistaminen kun olisi puolustusvoimien pitkän ajan toiminnan kannalta aivan oleellista, vaikka luottaisikin juhlapuheissa täysin israelilaisten toimituskykyyn.

Poliittisiin suhdanteisiinkaan ei pidä suhtautua naiivisti: vaikka kauppa on kauppaa ja ulkopolitiikka jotain ihan muuta, kauppiaan omat liittolaisuudet ja velvoitteet voivat aina vaikuttaa välillisesti meihinkin.

Taustalla on myös pieni ääneenlausumaton epäluulo: Israel on omista syistään ollut halutun tuomitsemaan yksiselitteisesti Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa. Onko tämä vain diplomatiaa vai merkki jostain nykyisen hallituksen asiakassuhteiden varjelusta, sitä emme tiedä.

Mutta se varasuunnitelma meillä olisi hyvä olla olemassa ja viimeistään nyt päivitettynä.

AVAINSANAT