VALIKKO

Kolumni

Janne Riiheläinen: Vanhan järjestyksen maailma murtui, ja suomalaistenkin pitää alkaa puhua demokratian kohtalosta

  • Kolumnit
  • 18.04.2025
  • 19:01
  • (Päivitetty: 25.04. 12:33)

Tänä keväänä suurvaltojen liittolaismieltymykset muuttuivat ja Euroopan turvallisuusrakenteisiin halkesi railoja. Vaikka päättäjämme eivät voi demokratiaa uhkaavista riskeistä täysin avoimesti puhua, kansalaisten pitää osata tehdä se heidänkin puolestaan.

Donald Trump vannoi virkavalansa kolme kuukautta sitten ja sen jälkeen on vauhtia riittänyt kaikilla politiikan sektoreilla. Alle sadassa päivässä Yhdysvaltain presidentti hallintoineen on saanut sekaisin paitsi oman maansa, myös geopolitiikan ja maailmantalouden.

Trump on pannut lujille ennen kaikkea eurooppalaisten maiden poliittiset johtajat ja heidän taustakoneistonsa. Eri maiden suurlähetystöissä Yhdysvalloissa on varmasti saatu painaa pitkää päivää yrityksessä pysyä jatkuvasti vaihtuvien tilanteiden tasalla.

Vielä Trumpin valinnan jälkeen Euroopassa uskottiin asioita tapahtuvan samoin kuin hänen ensimmäisellä kaudellaan: kovia puheita, mutta käytännössä pitkälti entiseen malliin jatkuvaa liittolaisuutta.

Yhdysvallat vetäytyy itse luomastaan maailmanjärjestyksestä.

Mutta helmikuun alkupuolella käynnistyi Trumpin Yhdysvaltojen kaksijakoinen Eurooppa-politiikka: liittolaisia niivitetään parhaansa mukaan ja Vladimir Putinin Venäjän puolella ollaan niin sanoissa kuin teoissa. Maanosan demokratiaa vaarantavat eurooppalaiset ääriliikkeet saavat tukea Atlantin takaa.

Tästä käynnistyi puolestaan EU-maiden kaksijakoinen politiikka: yritys pitää suhteet Trumpiin mahdollisimman kunnossa ja samaan aikaan rakentaa uutta liittoumaa, joka tekisi mahdollisimman tarpeettomaksi välittää siitä, mitä Trump ajattelee tai tekee.

TASAVALLAN presidentti Alexander Stubb on ollut virassa nyt runsaan vuoden. Yhdysvaltain vaalien jälkeisen ajan häntä lienee työllistänyt merkittävästi sekä Suomen oma että eurooppalaisten demokratioiden yhteinen USA-politiikka.

Stubbilla lienee jonkinlainen epävirallinen asema yhteydenpitäjänä eri suuntiin.

Presidentti Stubb on olosuhteiden takia noussut hyvin nopeasti melkein yhtä ehdottomaan asemaan kuin Sauli Niinistö, jolla sama nousu kesti pitempään.

Nato-asioiden liittäminen ylipäällikön rooteliin, kokoomuksen ulkopoliittinen värisuora ja Stubbin nousu myös eurooppalaisilla kentillä merkittäväksi toimijaksi ovat lujittaneet hänen kotimaisen asemansa.

Osansa on ollut myös sillä, että hallitus on ollut tiukoilla sisäpolitiikan ja vaalien takia. Ulkoministeri Elina Valtosta (kok) lukuunottamatta muilla ministereillä on ollut kädet täynnä ihan kotimaisia huolenaiheita.

Toki tässä välissä Suomi päätti irtautua Ottawan sopimuksesta ja ottaa uudelleen käyttöön jalkaväkimiinat.

Tämä sinällään hyvin laajaa poliittista tukea nauttiva päätös tosin julkistettiin tavalla, joka sai sen vaikuttamaan lähestyviin vaaleihin liittyvältä kampanjoinnilta.

SUOMI ON NYT aktiivisesti mukana “halukkaiden koalitiossa” rakentamassa jotain uutta, samalla kun Yhdysvallat vetäytyy itse luomastaan maailmanjärjestyksestä.

Tähän rakennustyöhön tarvitsemme paitsi ulkopoliittista osaamista ja voimaa, myös keinoja etsiä sitä perinteistä konsensusta, joka on tehnyt Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta linjakasta.

Pahimmillaan voimme myös joutua vastaamaan Venäjän aggressioon tai jopa jonkinlaiseen rajoitettuun sotilasoperaatioon sen yrittäessä tavalla tai toisella hajottaa demokraattisten maiden rintamaa.

Voi myös olla, että Kiina lähtee liikkeelle valloittaakseen Taiwanin.

Suomen ulkopolitiikan johdon pitää tehdä improvisoitua politiikkaa, jota ei ole parlamentaarisesti käyty yhdessä läpi.

Jo tapahtuneet muutokset ovat jo merkittäviltä osin romuttaneet sekä ulko- ja turvallisuuspoliittiset että puolustuspoliittiset selonteot. Edellinen hyväksyttiin joulun alla ja jälkimmäinen on vielä eduskunnan käsittelyssä.

Tämä merkitsee sitä, että Suomen ulkopolitiikan johdon pitää tehdä improvisoitua politiikkaa, jota ei ole parlamentaarisesti käyty yhdessä läpi.

EPÄVAKAA ja uusia järjestelyjä eurooppalaisen turvallisuuden takaamiseksi vaativa maailma on lähivuosien Suomen ulkopoliittinen ykköshaaste.

Se ei saa jäädä EU:ssa liian harvoille hartioille, sillä edessä voi olla kovia päätöksiä Euroopan yhteisen voiman löytämiseksi muodossa tai toisessa.

Yhteisvelka, enemmistöpäätökset ja monet muut vierastetut keinot voivat olla välttämättömiä, jos haluamme kyetä puolustamaan demokratiaan.

Tästä pitäisi järeiden ovien takana käytävän parlamentaarisen keskustelun lisäksi käydä myös avointa kansalaiskeskustelua.

Kimurantin tilanteen yksi osa on, että poliittinen johto ei ainakaan toistaiseksi voi puhua riskeistä avoimesti, koska se voisi vaarantaa yhä tarvitsemaamme suhdetta Trumpin Yhdysvaltoihin.

Mutta suomettumisen ajasta poiketen media, tutkijat ja kansalaiset saavat uhkakuvista puhua, ja esittää vapaasti näkemyksiään Suomen turvallisuuspoliittisista ratkaisuista.

Siispä nyt reippaasti keskustelemaan siitä, miten Suomi ja demokratia pärjäävät tässä käynnissä olevassa muutoksessa.

Kolumni

Varustautuminen pitää tehdä järjellä – Nato-ratsuväkeen ei voi enää luottaa

  • Kolumnit
  • 03.05.2025
  • 16:30
  • (Päivitetty: 04.05. 10:00)

Euroopan on parannettava sotilaallisia valmiuksiaan. Se ei kuitenkaan voi perustua vain uskoon sodan väistämättömyydestä.

Kun nyt on käynyt selväksi – ja hartaasti toivon tämän koskevan myös golfaavaa valtiojohtoamme – ettei Trumpin USA:n Nato-sitoumukseen voi luottaa, on Euroopassa ryhdytty panostamaan oman puolustuksen vahvistamiseen. Järkeä on kuitenkin käytettävä siinä, miten se toteutetaan.

Kiireellisin tehtävä Euroopan varustautumisen vahvistamisessa koskee tarvetta turvata Ukrainan puolustuskyky, kunnes sen suvereniteetin turvaava rauha mahdollisimman pian on saatu tehtyä.

Naton jäsenenäkään ei voi luottaa sinisilmäisesti siihen, että pahan paikan tullen ratsuväki tulee valtameren takaa heti apuun. Molempia maailmansotia käytiin Euroopassa yli kaksi vuotta ennen kuin amerikkalaiset liittyivät demokratian puolustajiin.

Euroopan on joka tapauksessa vahvistettava omaa ”strategista autono­miaansa” ja siihen sisältyvää itsenäistä puolustuskykyä. Oleellisinta ei ole se, mikä on kunkin maan puolustusmenojen osuus kansantulosta, vaan se, minkälaiset ovat tarvittaessa EU:n kyvyt mobilisoida ja yhdessä käyttää lisääntyviä voimavarojaan.

Euroopan maiden oman aseteollisuuden protektionistisen suojelun purkamisella voitaisiin heti saavuttaa merkittävästi lisää kustannustehokkuutta ilman menolisäyksiä.

F-35-hävittäjät ovat Suomen reservin rinnalla pelotteena heiveröisempi ja epävarmempi.

PUOLUSTUSMENOIHIN käytettävä osuus BKT:sta nousee. Mutta mihin, se on erikseen katsottava.

Suomi on hoitanut puolustuksensa muiden suuresti arvostamalla tavalla ja kustannustehokkaasti. Sen kova ydin on kykymme tarvittaessa mobilisoida ja aseistaa 280 000 sotilaan suuruinen joukko yli 700 000 sotilaskoulutuksen saaneesta reservistä. F-35-hävittäjät ovat tämän rinnalla pelotteena heiveröisempi ja epävarmempi, mutta paljon kalliimpi.

Vastaavaan eivät suuremmatkaan maat Euroopassa kykene. On perusteltua, että puolustusmenojen laskelmissa otetaan täysimääräisesti huomioon ne kustannukset, jotka Suomelle koituvat yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan puolustusjärjestelmän ylläpitämisestä.

YHTÄ oleellinen on kysymys, miten lisävarustautuminen rahoitetaan. Ei ole hyväksyttävää, että se hoidetaan leikkaamalla niiltä, joilla on kaikista vähiten pois otettavaa. Hallitus yhä leikittelee perintöveron poistolla ja muilla lisäetuuksilla hyvätuloisille. Tämän sijaan tulee toimia niin, että ne, joilla on eniten varallisuutta ja tuloja, osallistuvat suurimmalla panoksella puolustuskyvyn vahvistamiseen.

TÄRKEÄMPÄÄ kuin maailmansotaan varautuminen on aina sen toteutumisen ja käynnissä olevan sodan laajentumisen ehkäiseminen. Siksi varustautuminen ei riitä, vaan meidän on käytettävä kaikkia diplomaattisia ja muita keinoja uhkien ja jännitteiden purkamiseksi ja sen osoittamiseksi, että vain pidättäytyminen sotilaallisen voiman käytöstä antaa mahdollisuuksia minkään kansakunnan hyvinvoinnin parantamiseen.

Emme saa unohtaa, että koko ihmiskuntaan kohdistuvat eksistentiaaliset uhat – ydinaseet, ilmastonmuutos ja luontokato – vain kasvavat nykyisessä militaristisessa ilmapiirissä.

Kirjoittaja on historioitsija ja entinen ulkoministeri.

Erkki Tuomioja
AVAINSANAT

Comments

Kolumni

Janne Riiheläinen: Aito rauha ja venäläinen rauha sekoittavat pian Euroopan poliittista keskustelua

  • Kolumnit
  • 02.05.2025
  • 19:01
  • (Päivitetty: 02.05. 19:09)

Kun Euroopan suurissa maissa aletaan keskustella Ukrainan rauhasta Kremlin haluamalla tavalla, Suomi joutuu vakavissaan miettimään millä tavalla saamme oman näkökulmamme esiin EU:ssa ja maailmalla.

Termi putinisti on yleensä lyömäase, jolla syytetään jonkun olevan poliittiselta linjaltaan samaa leiriä Venäjän presidentin Vladimir Putinin kanssa.

Oikeita putinisteja ei Suomessakaan ole kuin äärimmäisen pieni määrä ja pari näkyvintä heistäkin operoi tänne itärajan takaa.

Enemmän meillä, kuten muissakin EU-maissa, on ollut erilaisia politiikan ja liike-elämän toimijoita, joiden tavoitteet ovat samansuuntaisia Venäjän tavoitteiden kanssa – joko henkilökohtaisen hyödyn, idänkaupan tai muun menestyksen toivossa.

Ja näillä ihmisillä, myötäjuoksijoilla, putinisteilla tai kellokkailla, on alkanut taas tänä keväänä olla yhtenäisempi ääni kellossa.

VENÄJÄN Suomeen käyttämä päänarratiivi on neuvostoperintöä: suomalaisilla olisi heitä itseään hyödyttävä erityissuhde itänaapurinsa kanssa, jos he toimisivat viisaasti.

Tämän narratiivin uskottavuus loppui helmikuun 2022 suurhyökkäyksessä Ukrainaan ja suomalaisten enemmistö kääntyi Nato-jäsenyyden kannalle.

Suomen Nato-jäsenyyden estäminen oli ollut Venäjän tärkein ulkopoliittinen tavoite täällä, ja sen epäonnistuttua Venäjällä oli hetken aikaa vaikeaa löytää uutta viestiä tänne.

Nyt sellaiseksi on nousemassa vaatimus – venäläisestä – rauhasta.

Monet Kremlin vaikuttamistoiminnan parissa marinoituneet ihmiset ovat alkaneet puhua paljon rauhasta ja siitä, mitä kaikkea hyvää (Venäjän ehdoilla solmittavasta) Ukrainan aselevosta seuraisi Suomelle.

Itäisen Suomen kuntien taloudellinen ahdinko on ollut tässä erityinen veruke. Jos kauppasuhteet ja raja saadaan auki, taas koittaa onnen aika matkailulle ja rajakaupalle, näin näissä piireissä väitetään.

TALOUSNÄKÖKULMAA tullaan korostamaan lisää viimeistään siinä vaiheessa, jos ja kun Donald Trump purkaa Yhdysvaltain Venäjä-pakotteita. Kremlin tavoitteena on palauttaa kauppasuhteet ennalleen, jotta se voisi saada taas kansantaloutta jaloilleen.

Ei Venäjä ole taloudellisesti romahtamassa, mutta tiukoilla se sodan ja pakotteiden takia on. Pakotteet eivät kenties toimi täydellisesti, mutta riittävän hyvin estääkseen Venäjän taloudellisen pärjäämisen yhtään paremmin.

Jos kauppasuhteet ja raja saadaan auki, taas koittaa onnen aika matkailulle ja rajakaupalle.

Suomi on ollut Venäjän vaikuttamistoiminnassa pienen pieni sivunäyttämö, ja siksi näitä talouspuheita alkaa luultavasti kuulua enemmän muista EU-kumppanimaistamme.

Keskeinen kohde EU:ssa on jo pitkään ollut Saksa. Sen keskeinen asema Euroopassa ja sisäpoliittinen tilanne erilaisine historian painolasteineen tekee siitä kaikkein altteimman ja myös tuloksellisimman kohteen.

Jopa Saksan poliittisessa johdossa on näkynyt kasvavaa kiinnostusta suhteiden palauttamiseen Venäjään.

Muun muassa Saksin osavaltion pääministeri ja konservatiivipuolue CDU:n varapuheenjohtaja Michael Kretschmer on kyseenalaistanut Venäjän-vastaisten pakotteiden hyödyllisyyden ja esittänyt mahdollisuutta kaasutoimitusten jatkamiseen Nord Stream -putken kautta sodan loputtua. Myös Saksan demarien SPD:ssä on ihmisiä, jotka toivovat paluuta normaaliin talousyhteistyöhön Venäjän kanssa.

CDU:n johtaja ja uusi liittokansleri Friedrich Merz puolestaan on esiintynyt vahvana Ukrainan tukijana. Kun Saksan uusi hallitus tulevalla viikolla aloittaa, saamme nähdä minkälaista luvattua tahtopolitiikkaa uusi hallitus Merzin johdolla alkaa tehdä.

Saksassa on myös nähtävissä äärimmäisen selkeästi se tilanne, miten Euroopan laita- ja äärioikeistolaiset populistipuolueet ovat hyvinkin näkyvästi Moskovalle myönteisiä.

Vastikään Saksan tiedustelupalvelun äärioikeistolaiseksi nimeämä AfD-puolue ajaa avoimesti sekä Venäjälle että Trumpin hallinnolle myötäisiä linjoja, kuten Ranskankin oikeistopopulistit.

POPULISTILIIKKEET ovat olleet Ukraina-sodan aikana EU:ssakin suhteellisen hajanaisia. Nyt ne alkavat saada yhä enemmän näkyvyyttä ja tukea Yhdysvalloista, muun muassa Trumpin tukijoiden vahvalta somekoneistolta.

Valkoisen talon Venäjä-myönteisyys on samaan tapaan opportunistista kuin muillakin Kremlin myötäilijöillä: yhteiset tavoitteet yhdistävät, vaikka motiivit niiden takana olisivat erilaisia.

Trump inhoaa kaikkea monenkeskisyyttä ja erityisesti Euroopan unionia. Ylipäätään hänen hallintonsa ylenkatsoo Euroopan demokraattista puolta ja pitää maanosaa Yhdysvaltain hyväksikäyttäjänä.

Kun Trump rikkoo demokraattisten maiden rintaman Ukrainan puolustamisessa ja Venäjän vastustamisessa, tilanne muuttuu koko ajan sekavammaksi. Se taas avaa mahdollisuuksia käyttää informaatiovaikuttamista sekoittamaan tilannetta entisestään.

Suomessa itänaapurin uhka pitää katseen kiinni olennaisessa, mutta Ukrainan rauhasta ja tulevaisuudesta käytävä eteläisemmän Euroopan keskustelu tulee olemaan lähitulevaisuudessa – kauniisti sanottuna – monimuotoista.

Tämä haastaa Suomen valtiojohdon toimimaan EU-elimissä ja kahdenkeskisemmissä tilanteissa fiksusti ja päämäärätietoisesti. Ilman riittävää yhtenäisyyttä demokraattinen Eurooppa jää kahden autoritaarisen suurvaltajohtajan jalkoihin.

Janne Riiheläinen 2024

Janne "Rysky" Riiheläinen

Kolumni

Euroviisut kiillottaa kansanmurhaajan kilpeä – Ruumiiden määrästä viis: tervetuloa Euroviisuihin, Israel!

  • Kolumnit
  • 26.04.2025
  • 16:00
  • (Päivitetty: 27.04. 20:26)

50 000 kuollutta palestiinalaista ei saanut Yleä vakuuttumaan, että Israelia on kohdeltava Euroviisujen suhteen kuten Venäjää.

Taustalla soi karnevalistinen musiikki, kun toimittaja Rotem Achihun tarttuu tussiin. Gazan ihmisille, hän kirjoittaa ammuksen kylkeen. Vieressä rivissä nököttävissä muissa ammuksissa on lisää viestejä, Achihun lukee ne ääneen.

Gazalle, rakkaudella.

Maailman rohkeimmat miehet, Israelin miehet.

Sekä: Onnittelut!

”Haluan, että lähetämme nämä ammukset matkaan”, Achihun sanoo ja kipuaa panssarivaunuun. ”Pommitamme heitä nyt”, komppaavat ympärillä seisovat israelilaissotilaat. Achihun aloittaa lähtölaskennan.

”Kaksi, kolme, ammu!”

Kuuluu pamaus.

”Kaksi, kolme, ammu!”

Uusi pamaus, naurua.

Riemukas musiikki ottaa kierroksia, kun Achihun toistaa käskynsä kerta toisensa jälkeen. Lopulta homma on hoidettu, ja on kehujen vuoro.

”Hyvää työtä! Hyvä tiimi!” Achihun riemuitsee.

Israelin yleisradiotoimittaja Rotem Achihun kirjoitti terveisensä Gazaan ammuttavaan kranaattiin.

.

KOHTAUS on vain yksi esimerkki Israelin yleisradioyhtiö Kanin kuluneen puolentoista vuoden aikana tuottamasta sisällöstä, jota on leimannut toistuvasti palestiinalaisten epäinhimillistäminen sekä Israelin Gazassa toteuttamalla kansanmurhalla ilakointi.

Achihunin tempauksen ohella on lähetetty ohjelmaa, jossa israelilaissotilas nimittelee palestiinalaisia seksuaalirikollisiksi ja turvallisuusuhkaksi. On haastateltu laittomassa siirtokunnassa rakennuttajaa, joka puolustaa palestiinalaisten erottelua juutalaisista, koska ”he haluavat tappaa juutalaiset”.

On kuunneltu lapsikuoroesitystä ”kaikkien tuhoamisesta” sekä esitetty lastensairaalan johtaja, tohtori Hussam Abu Safia terroristina – ainuttakaan todistetta osoittamatta.

Silti mikään ei ole saanut kansainvälistä yhteisöä tiukasti toteamaan, että nyt riittää. Niin ei ole tehnyt myöskään Euroopan yleisradiounioni EBU, jonka viesti on jälleen tässä kohtaa kevättä ajankohtainen, ja jo toista vuotta perättäin sama, ruumiiden määrästä viis: tervetuloa Euroviisuihin, Israel!

Ylen toiminnassa pohjimmiltaan kyse on siitä, kenen oikeus elämään nähdään puolustamisen arvoisena.

ISRAELIN päästäminen Euroviisuihin on sopinut myös Suomen yleisradioyhtiölle Ylelle. Vaikka millaisille kiekuroille aivonsa vääntäisi, logiikkaa on mahdoton ymmärtää.

Kun Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyssotansa Ukrainaan, Yleisradio vaati EBUa sulkemaan Venäjän ulos Euroviisuista. Tiedote oli ylevä:

”Yle puolustaa aina länsimaista demokratiaa, oikeusvaltion perusperiaatteita, sananvapautta ja ihmisarvoa. Yle ei voi olla mukana tapahtumassa, jossa räikeästi näitä arvoja vastaan hyökännyt Venäjä voi käyttää yhtä Euroopan tunnetuinta brändiä oman etunsa ajamiseen.”

Vaatimus toteutui. Mutta Israelin osalta Ylen ääni kellossa on ollut toisenlainen.

”Yle on riippumaton media, eikä se siksi voi harjoittaa valtiotason politiikkaa. (- -) Yle ei boikotoi Euroviisuja sen takia, että Israelin tv-yhtiö osallistuu laulukisaan”, Yleisradiolta ilmoitettiin Ilta-Sanomille maaliskuussa 2025 sen jälkeen, kun yli 10 000 suomalaista vaati adressillaan Yleä vetoamaan EBUun Israelin sulkemiseksi laulukisoista.

ON TIETENKIN päivänselvää, että Yleisradio voisi halutessaan olla aktiivinen toimija. Pohjimmiltaan kyse onkin siitä, kenen oikeus elämään nähdään puolustamisen arvoisena.

Toiminnallaan Yle on tehnyt kirkkaasti näkyväksi, etteivät kaksoisstandardit ole sille ongelma.

Se on suuri vahinko, sillä sen myötä usko Yleisradioon ei ole koetuksella vain perussuomalaisilla vaan myös niillä, jotka vielä tuomitsevat kansanmurhan – raskaimmaksi määritellyn rikoksen ihmisyyttä vastaan, jonka estämiseen jokaisella valtiolla on velvollisuus.

Yuval-Raphael-Israel-2025

Israelin euroviisuedustajana tänä vuonna on 24-vuotias Yuval Raphael, joka haavoittui syksyllä 2023 Hamasin terrori-iskussa Israeliin.

Kolumni

Petteri Orpon talouslinjalle löytyi selitys: ”Se on luokkapolitiikkaa, tymä!”

  • Kolumnit
  • 25.04.2025
  • 19:01
  • (Päivitetty: 25.04. 21:45)

Hallituksen suhde velkaantumiseen ja rahankylvöön voi vaikuttaa poukkoilevalta – mutta kaikki taitaakin perustua hyvin johdonmukaisesti toteutettuun linjaukseen.

Se on talous, typerys (It’s the economy, stupid), sanoi aikoinaan 1992 Bill Clintonin vaalistrategi. Tällä hän viittasi siihen, että talous oli lamasta kärsineelle äänestäjäkunnalle tärkein asia, vaikka istuva presidentti George Bush vanhempi halusi korostaa saavutuksinaan Persianlahden sodan voittoa ja Neuvostoliiton kaatumista.

Tämän painottaminen auttoi ja Clinton nousi presidentiksi.

Meillä Suomessa kehysriihen ratkaisujen perusteella Petteri Orpon (kok) hallituksen politiikkaa voi selittää samankaltaisella ilmaisulla:

– Se on luokkapolitiikkaa, tymä. ( *

Nyt vain ei puhuta äänestäjistä vaan hallituksen tärkeimmästä tukijakunnasta. Aivan sama mitä yhteiskunnassa päätetään, pääasia on edistää elinkeinoelämän ja työnantajajärjestöjen toiveita.

Suuntaa voi muuttaa aina, jos tilaaja tarvitsee.

KAHDEN VUODEN ajan hallitus on korostanut huoltaan valtion velkaantumisesta, ja silti tällä viikolla julkistettiin lista valtavista veronalennuksista.

Unohtuiko haave julkisen talouden tasapainosta, ja miksi juuri nyt?

Hallituksen linja näyttää paljon johdonmukaisemmalta, jos sitä tarkastelee luokkapolitiikan linssien läpi.

Hallitus edustaa suurpääoman intressejä ja sen tavoitteena on heikentää työtätekevän
enemmistön asemaa työnantajiin verrattuna.

Kansantalouden kasvu, julkisen talouden kestävyys tai työllisyyskin ovat tarvittaessa toissijaisia tähän tavoitteeseen nähden.

NÄYTÖT tästä ovat selviä. Hallitus on jo aiemmin tehnyt useita työnantajajärjestöjen toivomia työmarkkinauudistuksia, joilla heikennetään työntekijöiden ja ammattiliittojen asemaa.

Ansiosidonnainen työttömyysturva porrastettiin niin, että sen taso laskee jo kahden kuukauden jälkeen jopa satoja euroja.

Poliittisten lakkojen kesto rajattiin 24 tuntiin, tukilakkoja rajoitettiin. Jopa yksittäinen työntekijä voi jatkossa saada laittomaksi tuomittuun lakkoon osallistumisesta 200 euron seuraamusmaksun.

Myös määräaikaisten työsopimusten solmimista ollaan helpottamassa.
Näiden toimien työllisyysvaikutukset ovat epävarmoja tai jopa olemattomia.

SEN SIJAAN luokkapolitiikkana ne ovat toimivia: palkansaajien neuvotteluasema suhteessa työnantajiin vaikeutuu.

Julkisen talouden tasapainottamisen nimissä tehdyt leikkaukset ovat nekin osuneet lähes kaikkiin muihin, paitsi rikkaisiin pääoman omistajiin.

Nyt hallitus alentaa esimerkiksi yhteisöveroa kahdella prosenttiyksiköllä. Kansantalouden kasvua se lisää tutkimusten mukaan korkeintaan vähän.

Sen sijaan yritysten tuloksesta jää enemmän omistajille käteen, kun siitä maksetaan vähemmän veroa. Hallitus sivuutti tutkimustiedon, koska elinkeinoelämän lobbarit runnoivat veroalennuksia voimallisesti läpi.

Palkansaajien neuvotteluasema suhteessa työnantajiin vaikeutuu.

Hallitus poistaa myös työmarkkinajärjestöjen jäsenmaksujen verovähennyskelpoisuuden.

Poisto on näennäisesti symmetrinen, kun se koskee sekä työntekijä- että työnantajajärjestöjen jäseniä. Tosiasiassa se on työntekijäpuolelle paljon
merkityksellisempi, ja yrityksillä on keinoja saada samat vähennykset muuta kautta verosuunnitteluunsa.

Tätäkin voi siis tulkita säästötoimen sijaan luokkapolitiikkana: todennäköinen pitkäaikainen seuraus on ammattiliittojen jäsenmäärien lasku. Tämä helpottaa aikanaan liittojen ohi sopimista ja työehtojen polkemista.

Vastakkainasettelun aika ei siis edelleenkään ole ohi.

*) Tymä = kömpelö nuorisolaisväännös ”tyhmästä”

Pile of money.

European currency isolated on white.

Kolumni

Heikossa suhdanteessa sopeuttaminen voi kiihdyttää velkaantumista – käyttöön tulisi ottaa investointien kultainen sääntö

  • Kolumnit
  • 25.04.2025
  • 10:50
  • (Päivitetty: 25.04. 12:33)

Kokoomus kampanjoi vuoden 2023 eduskuntavaalien alla iskulauseella ”Nyt on oikea aika lopettaa velaksi eläminen”.

Eduskuntavaalikeskustelun pohjalta Orpon hallitusohjelman keskeiseksi talouspoliittiseksi tavoitteeksi asetettiin julkisen velkaantumisen lopettaminen.

Tavoitetta ei ole saavutettu. Päinvastoin talouskasvu on ollut vaisua ja työttömyys noussut yli yhdeksään prosenttiin.

Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan julkisyhteisöjen alijäämä oli 4,4 prosenttia ja julkinen velka 82,1 prosenttia bruttokansantuotteesta vuonna 2024.

SOSTEn pääekonomisti Otto Kyyrösen, UTAKin toiminnanjohtaja Lauri Holapan ja STTK:n pääekonomisti Patrizio Lainàn kirjoittama tuore selvitys Orpon hallituksen finanssipolitiikan vaikutuksista auttaa ymmärtämään, miksi pyrkimykset kääntää velkaantuminen laskuun ensisijaisesti julkisia menoja leikkaamalla ovat kääntyneet itseään vastaan.

UTAKin julkaisemassa selvityksessä simuloitiin Orpon hallituksen sopeutustoimien vaikutuksia talouskasvuun ja julkiseen velkasuhteeseen Euroopan komission käyttämällä Debt Sustainability Analysis (DSA) -mallilla, jonka avulla komissio arvioi EU-jäsenmaiden velkakestävyyttä. Mallin oletuksia muutettiin tutkimuskirjallisuuden pohjalta realistisemmiksi.

Finanssipolitiikan kerroin ilmaisee finanssipolitiikan vaikutusta bruttokansantuotteeseen. Euroopan komissio on käyttänyt kerrointa 0,75, mutta UTAKin selvityksessä kertoimeksi valittiin 1,4.

Jälkimmäinen kerroin on tuoreessa Suomea tarkastelleessa tutkimuksessa havaitun vaihteluvälin keskiarvo, jota on käytetty myös aiemmassa komission DSA-mallia koskevassa tutkimuksessa.

Lisäksi finanssipolitiikan vaikutusjakso pidennettiin kolmesta vuodesta viiteen ja kymmeneen vuoteen kahdessa eri simulaatioskenaariossa, sillä ei ole realistista olettaa, että talous palautuisi vain kolmessa vuodessa potentiaaliselle kasvu-uralleen. Laskelmissa huomioitiin myös sopeutuksen kansainväliset heijastusvaikutukset.

Sopeutustoimien vaikutuksista on käyty Suomessa hämmästyttävän vähän syvällistä analyyttistä keskustelua.

Simulaatioiden tulos oli selkeä. Koska finanssipolitiikan sopeutus heikentää erittäin merkittävästi talouskasvua, sopeutus johtaa julkisen sektorin velkasuhteen kasvuun. Julkisen velkaantumisen hillinnän näkökulmasta hallituksen olisi kannattanut pitäytyä finanssipolitiikan sopeutuksesta.

Selvitys teki näkyväksi sen, että finanssipolitiikan vaikutus julkiseen talouteen on riippuvainen oletetusta finanssipolitiikan kertoimesta sekä finanssipolitiikan vaikutusjakson kestosta.

Sopeutustoimien vaikutuksista kokonaiskysyntään ja julkiseen talouteen on kuitenkin käyty Suomessa hämmästyttävän vähän syvällistä analyyttistä keskustelua.

UTAKin selvityksen tulos on hätkähdyttävä, mutta se ei ole poikkeuksellinen tutkimuskirjallisuuden valossa. Kansainvälisen valuuttarahaston laaja tutkimus vuodelta 2023 havaitsi, että sopeutus ei ole keskimäärin vähentänyt julkista taloutta sopeuttaneiden maiden julkista velkasuhdetta.

Julkista taloutta vahvistava sopeutus edellyttää suotuisat makrotaloudelliset olosuhteet, kuten yksityisen investointibuumin tai nettoviennin vahvan kasvun. Suomessa vienti ei ole kuitenkaan lähtenyt toivottuun nousuun ja viimeaikainen korkea korkotaso on tehnyt monista yritysten suunnittelemista investoinneista kannattamattomia.

Selvityksessä korostetaan, että finanssipolitiikan sääntökehikkoa ja sen teknisiä yksityiskohtia tulisi uudistaa vahvemman ja suhdanteita tasaavan investointipolitiikan mahdollistamiseksi niin Suomessa kuin EU:ssakin.

Käytännössä käyttöön tulisi ottaa investointien kultainen sääntö, jonka mukaan julkiset investoinnit olisivat budjettirajoitteiden ulkopuolella eli niitä voisi rahoittaa velalla.

Jotta Suomen talouden tuotantokuilu saataisiin suljettua ja työttömyys painettua vuonna 2022 vallinneeseen kuuteen prosenttiin, Kyyrönen, Holappa ja Lainà esittävät neljän miljardin euron julkista investointiohjelmaa. Tämä elvyttäisi talouskasvua ja olisi siten realistisempi keino laskea Suomen julkista velkasuhdetta.

Ohjelmassa ohjattaisiin rahaa väylien kunnossapitoon, asuntorakentamiseen ja koulutukseen. Lisäksi ohjelmassa tuettaisiin yrityssektorin investointitoimintaa julkisen pääomasijoittamisen ja vihreän teollisuuspolitiikan kautta.

Kirjoittaja on asiantuntija Uuden talousajattelun keskus UTAKissa.

Elokapinan yllätysperformanssi Eduskuntatalolla
AVAINSANAT

Comments