VALIKKO

Kolumni

Janne Riiheläinen: Sodan jumalalle uhraamisesta tuli Venäjän valtionuskonto

  • Kolumnit
  • 16.05.2025
  • 19:01
  • (Päivitetty: 19.05. 20:14)

Venäjällä perustuslaki kieltää valtiollisen ideologian, mutta sodan vaatimien uhrausten palvomisesta on tullut maalle kuin uusi uskonto.

Perustuslain jyrkkä kirjaus on perua siitä, että Neuvostoliiton romahdettua maa halusi poistua ajasta, jolloin maassa oli vain yksi ainoa sallittu valtioaate, kommunismi.

Tuolloin Venäjä uskoi ehkä itsekin muuttuvansa moniarvoiseksi yhteiskunnaksi, jossa erilaiset ajatusmallit kilpailisivat kansan suosiosta demokraattisissa vaaleissa. Jos jokin ideologia tai toimintamalli ei enää miellyttäisi, voisi kansa vaaleissa vaihtaa valtaa ja vallanpitäjien ajattelutapaa.

Tästä ajatuksesta ei ole juuri mitään jäljellä Vladimir Putinin neljännesvuosisadan mittaisen vallan jälkeen. Hänen hallintonsa toimintatapaan kuuluu tehdä asioita näennäisen laillisesti. Siksi duuma pääsee aina tarpeen tullen kumileimaamaan Putinin vallassapysymiselle tarpeellisia lakeja ja lakimuutoksia.

Putinin valta on hyvin yksinvaltaista ja vaihtoehtojen puute edellyttää jonkinlaista perustelua tilanteelle. Me suomalaiset toki tiedämme Kekkosen ajoista, että pitkäaikaiseen valtionpäämieheen on helppo liittää ominaisuuksia, jotka tekevät hänestä ainoan järkevän vaihtoehdon.

Mutta pelkkä henkilöpalvonta ei kuitenkaan pitkälle kanna, vaan on luotava myös maailmankuva tämän palvonnan perustaksi.

NEUVOSTOLIITOSSA perustana oli pitkään Suuri isänmaallinen sota. Siitä kerrotussa tarinassa neuvostokansat joutuivat lännestä tulevan tuhoisan hyökkäyksen kohteeksi, joka oli lähellä johtaa totaaliseen tuhoon ja kuolemaan.

Fasismin pahuus kuitenkin ensin torjuttiin ja sitten kukistettiin valtavin tappioin. Neuvostovaltio pelasti tässä tulkinnassa lähes yksin koko muun maailman tämän pahan kynsistä.

(Hinta oli kova: miljoonia kuolleita siviilejä ja raunioitunut maa. Sodasta toipuminen kesti pitkään, ja sillä voitiin vuosikymmenien ajan perustella kansalaisille maan teknologista, taloudellista ja sosiaalista jälkeenjäämistä.)

Tämän hetken Venäjällä valtio kaikessa viestinnässään korostaa tilanteen samanlaisuutta. Sota on käynnissä, lännestä tulee edelleen uhka venäläisen maailman ja elämäntavan olemassaololle.

Ilman tätä eksistentiaaliseksi maalattua uhkaa kansalaisille olisi vaikeaa perustella vapauden ja vaurauden tavoittelun vaihtumista opposition sortamiseen ja sotateollisuuteen.

UHRAUSTARINAN suurin pyhä on Venäjällä 9.5. vietettävä voitonpäivä. Tämänvuotiset juhlallisuudet olivat paljon suuremmat kuin moniin vuosiin.

Moskovassa päivän kunniavierailla, kuten Kiinan presidentillä Xi Jinpingilla oli rintapielessään musta-oranssi Yrjönnauha. Se on Putinin Venäjän menneelle ja nykyiselle sodalle rakennetun ideologian keskeinen symboli, Z-kirjaimen ohella.

Voitonpäivän toinen performanssimuoto on Kuolematon rykmentti -nimellä kulkevat kansalaismarssit. Niillä kannetaan sodassa kuolleiden neuvostosotilaiden kuvia, soitetaan neuvostoliittolaisia sotilaslauluja ja puetaan lapsia Puna-armeijan univormujen mukaelmiin.

Tänä vuonna marsseja järjestettiin äiti-Venäjän lisäksi eri puolilla maailmaa venäläisverkostojen voimannäyttönä. Toimintaa koordinoivan järjestön johtoon kuuluva duuman jäsen esitti väitteen, että marsseja olisi tänä vuonna nähty jopa 120:ssa maassa, Huippuvuorilta Caracasiin asti.

SUOMESSAKIN suomenvenäläisten kokoonkutsuma Kuolemattomien rykmentti -marssi on nähty ennen koronapandemiaa pari kertaa.

Tänä vuonna keskeinen voitonpäivän tapahtuma Suomessa oli Venäjän suurlähetystön vastaanotto. Paikalla oli ainakin Vapauden liitto -puolueen edustusta sekä yksi Vasemmistoliiton pitkäaikainen ex-kansanedustaja. Myös Neuvostoliitossa ja Venäjällä opiskelleita suomalaisia oli saapunut paikalle juhliin.

Heidän sosiaalisessa mediassa julkaisemansa yhteiskuvat suurlähettiläs Kuznetsovin kanssa luovat vaikutelmaa, että juhlista on rohkaistu jakamaan tietoa.

Voitonpäivän juhlallisuuksien määrä ja laatu tänä vuonna luovat vaikutelmaa Venäjän ulkopolitiikan rytminvaihdoksesta. Se pyrkii nyt luomaan kuvaa vahvoilla olevasta ja laajalti liittoutuneesta imperiumista.

Venäjä ei halua vaikuttaa nurkkaan ahdistetulta, vaan pystypäin yrittää vakuuttaa kansalaisilleen sekä koko maailmalle olevansa taas valmis uhraamaan sodalle paljon ja enemmän.

Venäläisnuorten järjestämä ”Kuolemattomien marssi” nähtiin voitonpäivänä muun muassa Moldovassa. Kuva: AFP / Lehtikuva

Kolumni

Janne Riiheläinen: Venäjä käyttää omaa järkeään – ja siksi se voi tehdä meille järjettömyyksiä

  • Kolumnit
  • 11.07.2025
  • 19:01
  • (Päivitetty: 11.07. 19:06)

Muistan vuodelta 2014, miten Krimin valtauksen jälkeen ihmettelin, mitä järkeä Venäjän oli heittää väkivallalla hukkaan kaikki Sotšin talviolympialaisissa saamansa positiivinen huomio.

Se oli ensimmäinen, muttei viimeinen tilanne, kun nykyisen Venäjän toiminta ei näyttänyt niin sanotusti käyvän järkeen, meidän järkeemme.

Presidentti Sauli Niinistö purki tätä tunnetta uudenvuodenpuheessaan 2023 näin:

“Miten on mahdollista, että Eurooppaa halkova maantieteellinen raja onkin tosiasiassa kahden kokonaan erilaisen maailmankuvan raja? Rajan tällä puolen on mahdotonta edes kuvitella, että jonkun kansakunnan mieleen tulisi aloittaa sotiminen. Venäjän puolella rajaa asia on toisin.”

Venäjän toiminta perustuukin toisenlaiseen järkeilyyn kuin meillä. Sen takana on ajatusrakennelma, jossa liberaalit lännen demokratiat on maalattu Venäjän vastustajiksi.

Vladimir Putinin ajattelutapaakin on pidetty jotenkin salattuna tai epärationaalisena, vaikka Venäjää seuranneet tutkijat, sotilaat ja diplomaatit ovat jo vuosia avanneet meille hänen maailmankuvaansa.

(Paljon oli luettavissa jo vuonna 2015, kuten tämä ranskalaisessee aiheesta.)

SE MITÄ KREMLIN muurien sisäpuolella nyt Euroopan ja länsimaiden varalle suunnitellaan, on tietysti suuri salaisuus. Mutta mitä ikinä siellä aiotaankaan, sitä on ensin pohjustettava monin tavoin.

Eikä Kremlillä todennäköisesti ole mitään yksityiskohtaista etenemissuunnitelmaa, vaan yleinen suunta, jota eri tavoin valmistellaan. Valtio katsoo sitten aikanaan tarkemmin, missä nimenomaisessa ilmansuunnassa sen tavoitteet lähtevät etenemään helpoimmin.

Yksi tapa tutkia Venäjän aikeita on tarkastella sen hallinnon luomaa kuvaa Venäjästä, muusta maailmasta ja näiden suhteista.

EU:n ulkosuhdehallinnossa toimii EUvsDisinfo-niminen osasto, joka tarkkailee ja oikoo Venäjän propagandaa. Sen havaintojen pohjalta voi rakentaa kuvaa siitä, minkälaiseksi Venäjä juuri nyt maalaa maailman asetelmaa omalle kansalleen puhuessaan.

PUTININ hallinnolle Venäjä on rauhan ja humanitaarisuuden esikuva, joka joutuu puolustautumaan aggressiivisia ja sotaa lietsovia länsimaita vastaan.

Venäläisten omakuvassa suhde sotaan perustuu toisen maailmansodan valtaviin kärsimyksiin ja ainaiseen fasistien hyökkäysuhan alla elämiseen. Siihen on kasvettu yli 80 vuoden ajan.

Aiemmin arkkivihollisena kuvattiin Yhdysvallat, mutta Donald Trumpin kaudella tätä asetelmaa on muutettu siten, että pahimmat vihollismaat löytyvät nyt Euroopasta. Toki Nato kokonaisuutena on edelleen uhka.

Kremlin disinformaation mukaan Eurooppa, Yhdysvaltojen pikkuhiljaa järkiintyessä, valmistautuu hyökkäämään itse Venäjää vastaan.

Euroopan varustautuminen kuvataan ”aggressiivisena militarisointina” ja EU:n tuki Ukrainalle ”sodanlietsontana”. Myös Suomesta maalataan pontevasti viholliskuvaa.

Tavoitteena on lietsoa kuvaa ulkoisesta uhasta ja vakuuttaa venäläisille, että Putin hallintoineen vain suojelee äiti-Venäjää aina ennenkin lännestä vyöryneiltä vihollisilta.

VENÄJÄ ESITTÄÄ itsensä myös suurena ihmisoikeuksien puolustajana, joka taistelee sortoa ja eriarvoisuutta vastaan kaikkialla maailmassa. Tätä se mainostaa etenkin globaalin etelän valtioille, ja korostaa ettei sillä ollut lännen tavoin riistettyjä siirtomaita.

Venäjän ulkoministeriö tuottaa ”ihmisoikeuksia tietyissä maissa” koskevia raportteja, joiden tavoitteena on vahvistaa mielikuvaa Venäjästä hyväntekijänä ja ylläpitää myyttiä ”natsismin uudelleensyntymisestä Euroopassa”.

Samalla toki käännetään huomiota pois Venäjän omista ihmisoikeusrikkomuksista ja yhteiskunnan vapauden vähyydestä.

Maa on myös itseaiheutetussa pattitilanteessa. Putinin haluama imperiumin kasvattaminen ei voi enää toteutua ilman Ukrainaa. Putinin oma valta ja perintö on myös nyt kiinnitetty sotaan siellä.

Ukraina taas ei taivu, ellei romahda. Ukraina ei romahda, ellei läntisen Euroopan tuki lopu melko lailla kokonaan. Tuki taas ei lopu, elleivät läntiset rakenteet romahda tai Naton sotilaalliset resurssit sitoudu kokonaan muualle.

VIIME SYKSYSTÄ ASTI monet poliittiset, sotilaalliset ja tiedustelualan toimijat lännessä ovat varoittaneet Venäjän voivan purkaa lukkiutuneita asetelmia esimerkiksi tekemällä jonkin hyökkäyksen länteen.

Iskun tavoitteena ei olisi niinkään vallata maa-alueita, vaan rikkoa poliittisia rakenteita, kuten Naton ja EU:n jäsenmailleen antamia turvallisuuslupauksia.

Venäjä halunnee viedä Naton uskottavuudelta pohjan pois, osoittamalla ettei ainakaan Yhdysvallat reagoi viidennen artiklan mukaisesti ja anna automaattisesti turvaa pikkumaille. Donald Trump on omilla sanomisillaan antanut Venäjälle jo paljon syitä arvella näin.

Meidän näkökulmastamme Venäjälle ei olisi mitään järkeä yrittää jollakin rajoitetulla ja sopivan epäselvällä hyökkäyksellä iskeä lännen liittokuntaa poliittisesti hajalle.

Mutta epäilen, että Moskovasta katsottuna sellainen voi olla ihan järkevä – heidän järkeilynsä mukainen – idea.

Janne Riiheläinen 2024

Janne "Rysky" Riiheläinen.

Kolumni

Evp-upseeri: Miksi määräsimme tänäänkin inttiin vain puolet nuorista?

  • Kolumnit
  • 07.07.2025
  • 13:14
  • (Päivitetty: 07.07. 13:54)

Kesän uudet alokkaat astuivat taas palvelukseensa varuskunnissa ympäri Suomen. Se on yhä pakollista vain miehille – ja tässä Suomi hukkaa turhaan puolet jokaisen ikäluokan lahjakkuuksista.

Suomalainen peruskoulusysteemi on tunnettu ympäri maailmaa. Lapset oppivat, Pisa-tuloksissa – niiden pienestä laskusta huolimatta – pärjätään yhä paremmin kuin monissa muissa maissa.

Suomi on onnistunut luomaan kouluihinsa systeemin, jossa kaikki tietynikäiset, sukupuolesta tai perheiden varallisuustasosta riippumatta ovat mukana. Tiukkojen yhteiskuntaluokkarajojen maista tullaan tänne ihastelemaan kaikille reiluja menetelmiämme.

Venäjän vuoden 2022 Ukraina-hyökkäyksen ja Suomen Nato-jäsenyyden jälkeen samanlainen kansainvälinen ihailu, jopa mediahypetykseen asti on näkynyt myös varusmieskoulutustamme kohtaan.

Suomi näyttää, miten asevelvollisuudella saavutetaan ammattiarmeijoiden kaltainen maanpuolustuskyky, uskottavasti ja yhteisvoimin.

KAIKKI TÄMÄ on ansaittua kehua, mutta parannettavaakin on. Tällä hetkellä puolustusvoimissa hyödynnetään vain puolet Suomen nuorten potentiaalista.

Perustuslaki sanoo, että ”jokainen Suomen kansalainen on velvollinen osallistumaan isänmaan puolustukseen tai avustamaan sitä sen mukaan kuin laissa säädetään.”

Käytännön toteutus on silti asevelvollisuuslaissa määrätty pakollisena vain miehille.

Koko nykyinen asevelvollisuusjärjestelmämme on tältä osin uudistettava. Nopeimmin ja perusteellisimmin on muutettava sukupuolijakoa, koska meiltä uhkaa loppua aika.

Asiaahan on vatkattu puolin ja toisin. Vuonna 2020 Sanna Marinin (sd.) hallitus asetti komitean pohtimaan yleistä asevelvollisuutta ja sen kehittämistä. Loppuraportti ilmestyikin jo pikaisesti 2021, koronapandemian keskellä.

Komitean tajunnanräjäyttävä esitys oli, että kutsunnat ulotettaisiin myös naisille. Vaikka seuraavana vuonna Venäjän Ukraina-sotaretki muutti maailmanjärjestystä, uudistuksissa ei edetty juuri mihinkään.

Nyt Petteri Orpon (kok) hallituksenkin uudessa puolustusselonteossa hiihdellään samoja turvallisia latuja, samaa liturgiaa toistellen: naisten vapaaehtoista palvelusta halutaan kehittää ja lisätä, mutta ei herranjestas sentään liikaa.

Poliitikkojen mielestä Suomen puolustamiseen riittää siis vain 50 prosentin kansalaispanostus.

TASA-ARVO ja kansalaisten yhtäläinen kohtelu olisi tietysti yksi perustelu asevelvollisuuden sukupuolineutraaliudelle.

Moni yhteiskunnallinen vaikuttajakin on sitä mieltä, että tasavertaisuutta peräänkuulutettaessa olisi enemmän kuin suotavaa poistaa tämä epäkohta lainsäädännön kautta. Kaikki ihmiset sukupuolesta riippumatta inttiin ja piste.

Vuosittainen koulutustarve ei enää pelkästään poikien varassa täyty.

Mutta Suomen väestörakenteella reserviläisarmeijallamme on edessä vielä isompi konkreettinen uhka.

Jo 2030-luvulla ikäluokat pienenevät niin, että nykyinen noin 20000 varusmiehen vuosittainen koulutustarve ei enää pelkästään poikien varassa täyty, vaikka heidän sisäänottokriteereitään kevennettäisiin kuinka paljon tahansa. Osa ikäluokasta kun kuitenkin saa aidoista terveys- ja muista syistä vapautuksen asepalveluksesta.

Tämän vajeen kattaminen ei mitenkään ilman naisten laajempaa mukaantuloa onnistu, ja siihen pitää alkaa valmistautua toden teolla jo nyt. Jokaisesta ikäluokasta pitää saada mukaan parhaimpien ihmisten osaaminen.

SILTI PÄÄTTÄJIEN asenteet heijastelevat yhä kaikissa asevelvollisuuden asioissa tiukasti menneisyyttä. Konservatiiveille mies puolustaa, nainen hoitaa kotia. Vastaavasti vasemmistossa naisten ”aseistamisen” on pelätty lisäävän Suomen militarisoitumista.

Monella muulla elämänalueella ollaan liikuttu valovuosia eteenpäin ja uskallettu päivittää omia asenteita maailman muuttuessa.

On selvää, että ratkaisumalleja on toki monta. Kaikki suomalaiset voisivat kutsuntojen kautta suuntautua joko ”kovaan maanpuolustukseen” tai kevyempään kansalaispalvelukseen. Hieman kuten Naton uusi viiden prosentin BKT-osuus jaetaan: 3,5 prosenttia kovaan ytimeen ja 1,5 prosenttia tukitoimintoihin.

Demokraattinen yhteiskunta kestää myös sen, että kaikki eivät halua osallistua toistensa puolustamiseen.

Kaikessa on tietysti kysymys myös rahasta. Nyt kun puolustusbudjetti vääjäämättä nousee, olisi reilua laittaa siitä nykyistä isompi siivu myös varusmiehille ja vapaaehtoista palvelusta suorittaville naisille.

Jos oikeasti palvelukseen otettaisiin yhtälailla miehiä ja naisia, summa jakautuisi tasaisesti koko ikäluokkaan.

PELKKÄ LISÄRAHA puolustusbudjetissa ei kasvata turvallisuutta, vaan maan puolustajiksi tarvitaan eri aloilta motivoituneita ihmisiä.

Kriisitilanteessa Suomen (sotilaallinen) puolustaja voi olla ihminen etulinjan poterossa, ilmatorjunnan keskusyksikössä, Naton ulkomaisessa esikunnassa, lennättämässä droonia tai hoitamassa pelastusviranomaisten yhteistoimintaa. Kansalaisia ja sotilaita kaikki, ihonväriin, sukupuoleen, ikään tai yhteiskuntaluokkaan katsomatta.

Nykyinen järjestelmämme on hyvä, mutta ennakkoluulottomalla kehittämisellä saisimme siitä vielä paremman mallin koko Euroopalle.

Olemmeko valmiita aitoon asevelvollisuuden muuttamiseen jo nyt rauhan aikana? Asioita ei voi jättää pelkästään poliitikkojen hitaiden kiireiden varaan, vaan siitä on keskusteltava koko kansan kesken.

Kaartin Jaakarirykmentti

Kaartista kotiutuvia varusmiehiä kesällä 2024

Kolumni

Evp-upseeri: Nyt ryhtiä henkilöstöasioiden hoitoon, UPI ja ulkoministeriö

Ulkopoliittisella instituutilla ja ulkoministeriöllä on Suomessa paljon vastuuta ja luottamuspääomaa. Siksi niiden pitää toimia henkilöstöasioissaan mieluummin liian tiukkapipoisesti kuin fiilis- ja kaveripohjalta näyttäen.

Kerrataanpa tämän kesän ehkä kohutuimman kesätyöntekijän tapausta:

Eduskunnan alainen UPI haki keväällä tutkimusavustajaa (korkeakouluharjoittelijaa). Haluttuun tehtävään oli 59 hakijaa, joista viisi haastateltiin ja valituksi tuli ulkomailla opiskeleva, lahjakas nuori mies.

Tässä vaiheessa kaikki oli hyvin. Mutta asiastahan nousi haloo, kun julkisuudessa verrattiin hakukriteerejä ja UPI:n aiempien vastaavien harjoittelupaikkojen ratkaisuja nyt valitun Oliver Stubbin sisäänpääsyyn.

Muun muassa työoikeuden emeritusprofessorin Seppo Koskisen esittämässä kritiikissä on pointti: 21-vuotias, ensimmäisen vuoden opiskelija saa olla melkoinen poikkeusyksilö, täyttääkseen sopivuus- ja pätevyyskriteerit. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole.

Samoin olisi suoranaista syrjintää, jollei tätä yhtä Oliveria voitaisi valita vain siksi, että hän sattuu olemaan tasavallan presidentin poika.

Pöydän puhdistamiseksi UPI julkaisi johtajansa Hiski Haukkalan tiedotteen, jossa valintaa avattiin, selitettiin ja perusteltiin asiallisilla ja hyväksyttävillä kommenteilla.

TÄSSÄ VAIHEESSA vaikutti siltä, että tapaus on käsitelty pois päiväjärjestyksestä. Eipä ollutkaan, ei lähimainkaan.

Sitten selvisikin, että Oliver Stubb oli ollut suoraan yhteydessä myös Haukkalaan, juuri ennen kuin UPI oli muuttanut valintakäytäntöjään.

Haukkala kertoi Iltalehdelle unohtaneensa tämän sähköpostittelun ja pyysi erehdystään anteeksi. Luulisi, että harva unohtaa, jos presidentin poika lähettää meiliä – mutta toki mahdotonta sekään ei ole.

Valinnasta on tehty nyt ainakin kuusi kantelua, ja hiljaisena uutiskesänä aihe pysyy pitkään pinnalla.

UPI:n hallitus kuuli keskiviikkona Haukkalaa ja sai häneltä uuden yhteenvedon tapahtumista. Hallitus aikoo tiedotteensa mukaan vastedeskin tukea johtoa laitoksen harjoittelu- ja muiden prosessien kehittämisessä. Millaista käsiohjausta tämä tarkoittaa, emme tiedä.

VIRHEITÄ TEHDÄÄN kaikissa instituutioissa. Tehokkain keino niiden korjaamiseksi on selvittää asiat kerralla reilusti, ilman että niitä joudutaan setvimään ja selittämään viikkokausia.

Ulkoministeriönkin uusin henkilöstökriisi, jo talvella valitettu Portugalin suurlähettilään työtapajupakka sai vauhtia vasta kun media alkoi kertoa asiasta.

Ulkoministeri Elina Valtonen (kok) kertoi keskiviikkona medialle kantanaan, että tällaisiin tapauksiin pitää reagoida välittömästi eikä vasta kuukausien jälkeen.

Nyt lähettiläs on kutsuttu kotimaahan jatkotoimia varten.

Suurlähettiläs-case olisi voitu taputella pakettiin huomattavasti tyylikkäämminkin, varsinkin kun samantapaisia yhteentörmäyksiä on ulkomaanedustustoissa ja lähetystöissä sattunut varsin usein.

EDELLÄKUVATUT tämän kesän kohut ovat inhimillisesti pieniä, mutta instituutioidensa imagon kannalta äkkiä harmillisen isoksi paisuvia episodeja.

Sekä ulkopoliittisessa instituutissa että ulkoministeriössä tehdään Suomelle olennaisen tärkeää työtä. Molemmissa on erittäin pätevää henkilökuntaa ja johtajiakin. Siksi näiden pitää joissain asioissa olla paavillisempia kuin paavi itse, ja puuttua epäselvyyksiin mieluummin vaikka liiankin tiukasti.

On todella harmi, jos toimintaa hankaloitetaan itse aiheutetuilla tai täysin turhilla, vältettävissä ja korjattavissa olevilla lapsuksilla.

3D Isometric Flat Vector Conceptual Illustration of Business Nepotism And Corruption

3D Isometric Flat Vector Conceptual Illustration of Business Nepotism And Corruption, Unfair Treatment at Work

Kolumni

Janne Riiheläinen: Tästä alkoi uusi maailmanjärjestys

  • Kolumnit
  • 27.06.2025
  • 19:01
  • (Päivitetty: 27.06. 15:01)

Tasavallan presidentti Alexander Stubb kehysti maailmanpolitiikassa tapahtuvaa Kultaranta-keskusteluissa sanomalla, että nyt on muodostumassa uusi maailmanjärjestys ja se tapahtuu todennäköisesti seuraavan 5-10 vuoden aikana.

Kultaranta olikin tänä vuonna paitsi rajusti muuttuneen tilannekuvan jakamista, myös sen miettimistä, miten tätä uutta tilannetta sanoitetaan. Politiikkaa tehdään aina käsitteillä, eikä meillä toistaiseksi ole oikein ilmaisuja kuvata sitä missä olemme tai sitä miten pyrimme eteenpäin.

Eikä meillä kyllä ole oikein pidemmän aikavälin tavoitteitakaan, muuta kuin että yritämme selvitä käsillä olevista asioista.

Päivittäisessä uutisoinnissa tämä käsitelty murros kytketään valtionjohtajiin ja erilaisiin ideologioihin. Nämäkin vaikuttavat, mutta taustalla on ennen kaikkea kolmen, yhtä aikaa käynnissä olevan valtavan murroksen yhteisvaikutus.

KOHDALLAMME ON ekologinen murros ilmastokriiseineen ja luontokatoineen, teknologinen murros digitalisaation seuraavien vaiheiden, tekoälyn ja kvanttilaskennan myötä sekä geopoliittinen murros, joka panee uusiksi valtioiden välistä järjestystä.

Nämä kaikki limittyvät toisiinsa, pitäen maailmaa epävakaassa tilassa näkyvissä olevan tulevaisuuden.

Näihin aikoihin meidän ei tarvitse onneksi mennä yksin, vaan osana demokraattisten maiden joukkoa eri rakenteineen.

Tosin meiltä käytännössä tipahti juuri pois tärkein sotilaallinen liittolaisemme. Ei Donald Trumpin Yhdysvallat ihan puolta ole vaihtanut, mutta yritys levittää MAGA-kulttuurivallankumousta on jo hyvin lähellä sitä.

Kultaranta-keskusteluissa tätä atlanttisen suhteen nimellisyyttä ja heikkoutta pidettiin monissa puheenvuoroissa lähtökohtana.

Eurooppa kyllä pitää suhteen kulisseja yllä niin kauan kuin mahdollista, koska se yksinkertaisesti on parempi vaihtoehto kuin Yhdysvaltain äkillinen vetäytyminen.

HAAGIN tämän viikon Nato-huippukokouksessa nähtiin käytännön työnäyte siitä, mitä kulissien ylläpitäminen tällä hetkellä vaatii: Trumpin liehittelyä, imartelua ja pokkurointia jopa vähän oksennusta suuhun tuovassa mitassa.

Mutta häpeä ei ole niinkään niiden, jotka näin toimivat maansa ja maanosansa edun takia, vaan niiden, jotka odottavat tällaista kohtelua itselleen.

Maailman uusi asento ei kuitenkaan synny vain Washingtonissa, Pekingissä ja Moskovassa. Niin sanottu globaali etelä, joka monin tavoin edustaa yhä suurempaa osaa ihmiskunnasta, näkee tässä aivan oikein tilaisuuden päästä mukaan muovaamaan maailmaa mieleisemmäkseen.

Tämä asetelma oli huomioitu Kultarannassa tuomalla yhteen keskusteluun Kenian, Costa Rican, Beninin ja Thaimaan ulkoministerit. Heidän kommenttiensa kautta avautui hyvin se, miten lännen kanssa toimiminen on vain yksi vaihtoehto heille.

Maailman uusi asento ei kuitenkaan synny vain Washingtonissa, Pekingissä ja Moskovassa.

Varsinkin Kiina, mutta myös Venäjä ovat toimineet aktiivisesti ympäri maailmaa, kiinnittäen maita itseensä erilaisin yhteistyökeinoin.

MEIDÄN EUROOPAN demokratioiden pitäisi nyt löytää yhteinen ajatus siitä, mihin pyritään ja miten sitä pyrkimystä edistetään mahdollisimman hyvin.

Moskova tietää mitä tavoittelee, samoin Peking. Oman välittömän edun tavoittelu, monella tavalla ja tasolla, on Washingtonin lyhytnäköisen ulkopolitiikan perusta tällä hetkellä.

Oma vahva vaikutelmani on, että Euroopalla ei oikein ole yhteistä tavoitetta mihin suuntaan se yrittää asioita ohjata nyt, kun monenlaiset mannerlaatat ovat liikkeessä.

Eurooppa yrittää paraikaa vain selvitä Venäjän uhasta ja atlanttisen yhteistyön ohentumisesta.

Samaan aikaan olisi kuitenkin elintärkeää yrittää päättää mitä ja miten Euroopan demokraattisina valtioina tavoittelemme, millä kokoonpanolla ja millä päätöksentekokyvyllä. Muuten jäämme vain reagoimaan muiden tekemisiin.

Janne Riiheläinen, 2024

Janne "Rysky" Riiheläinen

Kolumni

Tutkija: Näin kankeasti Suomi ostaa puolustustarvikkeita – jäykkä hankintatapa pitäisi äkkiä uudistaa

  • Kolumnit
  • 26.06.2025
  • 8:01
  • (Päivitetty: 26.06. 8:05)

Sotalaivoja ja lentokoneita Suomi pystyy tarvittaessa ostamaan hyvinkin rivakasti. Sen sijaan pienet sotatarvikehankinnat ovat vaarassa jumittua jäykkiin kilpailu- ja tarjouskierroksiin – joita nykyinen hankintalaki vaatii.

Periaate nykymenettelyssä on hyvä: viranomaisten pitää hankkia käyttötavaransa tarjouskilpailujen kautta, että ne saataisiin avoimesti ja mahdollisimman edullisesti.

Menetelmä on kuitenkin luotu syvään rauhan aikaan. Poikkeusoloissa tarvitaan usein nopeita materiaalihankintoja, ja siihen nykyiset tavat eivät sovi.

SUOMESSA kilpailutuksiin sovelletaan lähtökohtaisesti vuodesta 2012 asti voimassa ollutta lakia julkisista puolustus- ja turvallisuushankinnoista.

Juristien ”PUTU-lakina” tuntema säädös koukeroisine menettelyineen on virkamiesten perustyökalu tavanomaisiin asehankintoihin.

Kansantaloudelle merkittävimmät ostot, kuten sotalaivat tai hävittäjät, tehdään joustavammilla tavoilla puolustusministeriön ja valtioneuvoston kautta. Tarvikkeita tilataan myös kansainvälisen yhteistyön, kuten Naton logistiikka- ja hankintaviraston kautta.

Mutta muut, kiireellisetkin pikkuostot pitää kierrättää PUTU-lain jäykän kehikon kautta.

PUTU-LAKI on tähän asti ollut pienehkön virkamiesjoukon päänvaivana, eikä lakia tai sen taustalla olevaa EU:n vuoden 2009 ”PUTU-direktiiviä” ole uudistettu käytännössä koskaan.

Siviilipuolen vastaavat hankintalait remontoitiin jo 2010-luvun lopulla, ja valtio uusii niitä jälleen lähiaikoina joustavuuden parantamiseksi.

Puolustustarvikeostoja koskevan lain päivittäminen ei sen sijaan ehtinyt tai mahtunut mukaan Petteri Orpon (kok) hallituksen ohjelmaan.

Käytännössä laki määrää ostavan viranomaisen huolehtimaan tarjouskilpailun avoimuudesta ja syrjimättömyydestä kaikissa oloissa, vaikka hätä ja kyseisen materiaalin tarve olisi miten suuri tahansa.

Suuret tarjouskilpailut kestävät useita kuukausia. Kilpailuun sisältyy peräkkäisiä vaiheita: hankinta pitää ilmoittaa julkisesti, tarjoajat pitää saada ensin esikarsintaan, sitten varsinaiseen kilpailuun ja lopulta edetä sopimuskumppanin valintaan.

Mahdolliset oikaisuvaatimukset ja kakkossijalle jääneiden myyjien valituskierrokset lykkäävät varsinaisten kauppojen toteutumista entisestään.

Normaalioloissahan tämä toimii. Mutta poikkeustilanteissa, joissa kriisit eskaloituvat hyvinkin nopeasti, ei välttämättä olisi aikaa sille, että jonkun puuttuvan tarvikkeen hankintakierros menee pikkuvirheen takia uusiksi, ja ostajan turvallisuus vaarantuu sinä aikana.

NYKYLAKI on kompromissi eurooppalaisten yritysten välisen vapaan kilpailun ja kansallisten turvallisuusetujen välillä, ja se perustuu vuoden 2009 EU-tilanteeseen.

EU:n tuomioistuin on tähän asti määritellyt tarvittaessa rajat sille, milloin sisämarkkinoiden perusperiaatteista ja hankintadirektiiveistä voidaan poiketa kansallisten turvallisuusetujen takia.

Tämä on kuitenkin hidasta. Komissiolta tarvittaisiin vähintäänkin selkeämpiä reunaehtoja poikkeuksellisten hankintojen hoitamiseksi, ja Suomen omaan kansalliseen lainsäädäntöön tarvitaan byrokratiaa purkavia muutoksia.

Siviilipuolellahan yritykset voivat lähteä Suomessa julkisiin tarjouskilpailuihin ilman esikarsintavaihettakin. Tämän suoran linjan salliminen sotilaspuolellekin nopeuttaisi yksinkertaisimpia hankintoja ja voisi laskea pienempien yritysten osallistumiskynnystä.

Viranomaiselle pitäisi myös suoda mahdollisuus painottaa ostoja nykyistä enemmän huoltovarmuussyillä. Tällä hetkellä on epäselvää, miten paljon huoltovarmuutta saa ostoksissa korostaa – ja tämä johtaa pitkiin riitelyihin markkinaoikeudessa.

OSTAJIENKIN on näissä oloissa parannettava taitojaan, PUTU-lain hankaluuksista huolimatta. Enemmänkin saa tehdä, kuin mitä laki vaatii.

Tarjoajien luotettavuus pitää osata ja uskaltaa arvioida, ja määritellä selkeät korvaus- ja irtisanomisehdot sopimusrikkomusten varalta.

Lakihan velvoittaa viranomaisen sulkemaan eräisiin rikoksiin, kuten kiskonnantapaiseen työsyrjintään syyllistyneet valmistajat kilpailun ulkopuolelle, mutta yrityksen konkurssiuhka, ammattitoiminnassa tehdyt räikeät virheet ja verojen ja sosiaaliturvamaksujen laiminlyönti ovat yhä vain harkinnanvaraisia perusteita.

Hankittavalle tavaralle tulisi määrätietoisesti asettaa myös pakollisia vähimmäisvaatimuksia sekä maailmanpolitiikkaa ennakoiden huomioituja sopimusehtoja toimitusvarmuudesta ja tietoturvallisuudesta.

(Ikäviä kysymyksiä ja riskiarvioita pitää uskaltaa tehdä myös vanhoille liittolaisillekin, kuten tässä Demokraatin kolumnissa muistutetaan.)

On suotavaa, että puolustushankinnoissakin vaaditaan palveluntarjoajaa tai valmistajaa toimimaan vastuullisesti ihmisoikeuksien ja ympäristön kannalta. Näiden laiminlyöminen ei nimittäin tee tuotteesta tai palvelusta käyttäjälleen yhtään parempaa.

Kirjoittaja on varatuomari ja Maanpuolustuskorkeakoulun väitöskirjatutkija.

Karjalan Prikaatin sotilaita harjoituksissa