VALIKKO

Janne Riiheläinen: Sodan jumalalle uhraamisesta tuli Venäjän valtionuskonto

  • Kolumnit
  • 16.05.2025
  • 19:01
  • (Päivitetty: 17.05. 8:41)

Venäjällä perustuslaki kieltää valtiollisen ideologian, mutta sodan vaatimien uhrausten palvomisesta on tullut maalle kuin uusi uskonto.

Perustuslain jyrkkä kirjaus on perua siitä, että Neuvostoliiton romahdettua maa halusi poistua ajasta, jolloin maassa oli vain yksi ainoa sallittu valtioaate, kommunismi.

Tuolloin Venäjä uskoi ehkä itsekin muuttuvansa moniarvoiseksi yhteiskunnaksi, jossa erilaiset ajatusmallit kilpailisivat kansan suosiosta demokraattisissa vaaleissa. Jos jokin ideologia tai toimintamalli ei enää miellyttäisi, voisi kansa vaaleissa vaihtaa valtaa ja vallanpitäjien ajattelutapaa.

Tästä ajatuksesta ei ole juuri mitään jäljellä Vladimir Putinin neljännesvuosisadan mittaisen vallan jälkeen. Hänen hallintonsa toimintatapaan kuuluu tehdä asioita näennäisen laillisesti. Siksi duuma pääsee aina tarpeen tullen kumileimaamaan Putinin vallassapysymiselle tarpeellisia lakeja ja lakimuutoksia.

Putinin valta on hyvin yksinvaltaista ja vaihtoehtojen puute edellyttää jonkinlaista perustelua tilanteelle. Me suomalaiset toki tiedämme Kekkosen ajoista, että pitkäaikaiseen valtionpäämieheen on helppo liittää ominaisuuksia, jotka tekevät hänestä ainoan järkevän vaihtoehdon.

Mutta pelkkä henkilöpalvonta ei kuitenkaan pitkälle kanna, vaan on luotava myös maailmankuva tämän palvonnan perustaksi.

NEUVOSTOLIITOSSA perustana oli pitkään Suuri isänmaallinen sota. Siitä kerrotussa tarinassa neuvostokansat joutuivat lännestä tulevan tuhoisan hyökkäyksen kohteeksi, joka oli lähellä johtaa totaaliseen tuhoon ja kuolemaan.

Fasismin pahuus kuitenkin ensin torjuttiin ja sitten kukistettiin valtavin tappioin. Neuvostovaltio pelasti tässä tulkinnassa lähes yksin koko muun maailman tämän pahan kynsistä.

(Hinta oli kova: miljoonia kuolleita siviilejä ja raunioitunut maa. Sodasta toipuminen kesti pitkään, ja sillä voitiin vuosikymmenien ajan perustella kansalaisille maan teknologista, taloudellista ja sosiaalista jälkeenjäämistä.)

Tämän hetken Venäjällä valtio kaikessa viestinnässään korostaa tilanteen samanlaisuutta. Sota on käynnissä, lännestä tulee edelleen uhka venäläisen maailman ja elämäntavan olemassaololle.

Ilman tätä eksistentiaaliseksi maalattua uhkaa kansalaisille olisi vaikeaa perustella vapauden ja vaurauden tavoittelun vaihtumista opposition sortamiseen ja sotateollisuuteen.

UHRAUSTARINAN suurin pyhä on Venäjällä 9.5. vietettävä voitonpäivä. Tämänvuotiset juhlallisuudet olivat paljon suuremmat kuin moniin vuosiin.

Moskovassa päivän kunniavierailla, kuten Kiinan presidentillä Xi Jinpingilla oli rintapielessään musta-oranssi Yrjönnauha. Se on Putinin Venäjän menneelle ja nykyiselle sodalle rakennetun ideologian keskeinen symboli, Z-kirjaimen ohella.

Voitonpäivän toinen performanssimuoto on Kuolematon rykmentti -nimellä kulkevat kansalaismarssit. Niillä kannetaan sodassa kuolleiden neuvostosotilaiden kuvia, soitetaan neuvostoliittolaisia sotilaslauluja ja puetaan lapsia Puna-armeijan univormujen mukaelmiin.

Tänä vuonna marsseja järjestettiin äiti-Venäjän lisäksi eri puolilla maailmaa venäläisverkostojen voimannäyttönä. Toimintaa koordinoivan järjestön johtoon kuuluva duuman jäsen esitti väitteen, että marsseja olisi tänä vuonna nähty jopa 120:ssa maassa, Huippuvuorilta Caracasiin asti.

SUOMESSAKIN suomenvenäläisten kokoonkutsuma Kuolemattomien rykmentti -marssi on nähty ennen koronapandemiaa pari kertaa.

Tänä vuonna keskeinen voitonpäivän tapahtuma Suomessa oli Venäjän suurlähetystön vastaanotto. Paikalla oli ainakin Vapauden liitto -puolueen edustusta sekä yksi Vasemmistoliiton pitkäaikainen ex-kansanedustaja. Myös Neuvostoliitossa ja Venäjällä opiskelleita suomalaisia oli saapunut paikalle juhliin.

Heidän sosiaalisessa mediassa julkaisemansa yhteiskuvat suurlähettiläs Kuznetsovin kanssa luovat vaikutelmaa, että juhlista on rohkaistu jakamaan tietoa.

Voitonpäivän juhlallisuuksien määrä ja laatu tänä vuonna luovat vaikutelmaa Venäjän ulkopolitiikan rytminvaihdoksesta. Se pyrkii nyt luomaan kuvaa vahvoilla olevasta ja laajalti liittoutuneesta imperiumista.

Venäjä ei halua vaikuttaa nurkkaan ahdistetulta, vaan pystypäin yrittää vakuuttaa kansalaisilleen sekä koko maailmalle olevansa taas valmis uhraamaan sodalle paljon ja enemmän.

Venäläisnuorten järjestämä ”Kuolemattomien marssi” nähtiin voitonpäivänä muun muassa Moldovassa. Kuva: AFP / Lehtikuva

AVAINSANAT

Ukrainassa ei käydä virtuaalisotaa – ilmaiskut tuottavat samanlaista jälkeä kuin Guernicassa 1937 ja Helsingissä 1944

  • Kolumnit
  • 14.05.2025
  • 18:00
  • (Päivitetty: 14.05. 16:53)

Persianlahden sota 1990-luvun alussa muistutti kotisohvilta katsottuna jonkinlaista videopeliä.

Yhdysvallat syöksi Kuwaitin miehittäneen Irakin niskaan kauko-ohjattuja täsmäpommeja, jotka poksahtivat kohteisiinsa erehtymättömällä tarkkuudella.

Näin amerikkalaiset ainakin tahtoivat sodan esittää, sekä kotirintamalle että muulle maailmalle.

Vietnamin katastrofista oli opittu yleisen mielipiteen merkitys: että tiedonvälitys paikan päältä oli pidettävä tiukasti kontrollissa. Välillä tuntui kuin kuvamateriaalit olisi tuotettu elokuvastudioilla.

Yhdysvaltain huipputeknologia näytti takaavan sen, että vihollista ei tarvinnut enää kohdata taistelukentällä ”silmästä silmään”.

Pelätty maasotavaihekin oli täydellisen ilmaherruuden turvin yksipuolista teurastusta ja ohitse sadassa tunnissa.

Ukrainan uutiskuvat ovat olleet jo kolmen vuoden ajan kaikkea muuta kuin virtuaalitodellisuutta.

KUWAITIN vapauttamisen ajateltiin osoittavan suuntaa. Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa paha saisi palkkansa, nopeasti ja ”siististi”.

Irakin verinen diktaattori Saddam Hussein tosin syrjäytettiin ja hirtettiin vasta 2000-luvun puolella, kun amerikkalaiset tarvitsivat World Trade Centerin iskujen jälkeen päitä vadeille.

Ensimmäiseksi tässä terrorisminvastaisessa sodassa oli kaadettu Afganistanin Taliban-hallinto, mutta se osoittautui Pyrrhoksen voitoksi.

Yhdysvaltain johtama kansainvälinen yhteisö ei saanut maata rauhoitetuksi, vaan vetäytyi 20 vuoden jälkeen häntä koipien välissä talibanien tieltä.

Teknologis-taloudellisen ylivoiman rajat tulivat vastaan, kun sotilaalliset kohteet karkasivat kartalta. Miljoonien dollarien ohjuksista ei ollut pidemmän päälle hyötyä, jos niille ei löytynyt tuhottavaksi kuin yhdentekeviä hökkeleitä.

Innovaationa ovat esiintyneet droonit, jotka näyttävät lasten leluilta. Ne ovat halpoja mutta murhaavia.

UKRAINAN uutiskuvat ovat olleet jo kolmen vuoden ajan kaikkea muuta kuin virtuaalitodellisuutta. Ilmaiskut asutuskeskuksiin tuottavat samanlaista jälkeä kuin Guernicassa 1937 tai Helsingissä helmikuussa 1944.

Ilman modernia teknologiaa siellä tuskin pärjäisi kumpikaan osapuoli, mutta rintamilla kaivetaan puolustuslinjoja maahan kuin ensimmäisessä maailmansodassa.

Innovaationa ovat esiintyneet droonit, jotka näyttävät lasten leluilta. Ne ovat halpoja mutta murhaavia.

Suomi on ollut peliteollisuuden pieni suurvalta, jonka nyrkkipajoista kasvaneet yritykset ovat jalostaneet huippuunsa myös virtuaalista tappamista.

Pitäisikö sitä kutsua edistykseksi, jos tätä kehityskapasiteettia valjastettaisiin nyt tositoimiin, kun maa toisensa jälkeen pistää pelimerkkinsä varusteluun?

AVAINSANAT

Jukka Kekkonen: Oikeistopopulismi horjuttaa tutkitun tiedon merkitystä

  • Kolumnit
  • 11.05.2025
  • 9:00
  • (Päivitetty: 12.05. 10:41)

Oikeistopopulistisen ideologian vahvistuminen – myös Suomessa – viimeisen kymmenen vuoden aikana on tuottanut uusia uhkia demokraattisen oikeusvaltion periaatteille ja instituutioille.

Samalla näistä instituutioista kuten riippumattomista tuomioistuimista, ja myös tutkimuksen ja ajattelun vapautta edustavista yliopistoista on tullut meneillään olevien ideologisten taistelun ydinalueita.

Donald Trumpin politiikka osoittaa karulla tavalla, kuinka vähän kunnioitusta oikeistopopulisteilla ja heidän hännystelijöillään on demokratiaa ja oikeusvaltiota kohtaan. Ideologia jyrää tarvittaessa tosiasiat ja tutkitun tiedon lakien noudattamisesta puhumattakaan.

ENTÄ meillä Suomessa? En pidä lainkaan liioiteltuna näkemystä, jonka mukaan maamme nykyinen hallitus on itsenäisen Suomen ideologialtaan oikeistolaisin hallitus. Sen politiikka on selkeän luokkapohjaisuuden lisäksi myös altistunut oikeistopopulistisille painotuksille perussuomalaisten mukanaolon myötä.

Vain Juha Sipilän ”kaikkien aikojen koulutusvihamielisin hallitus” aiheutti leikkaus- ja muilla toimillaan yhtä pahoja tuhoja kuin Orpon hallitus.

Niihin kuuluvat muun muassa tutkitun tiedon ja asiantuntijoiden näkemysten väheksyminen aina silloin, kun ne ovat ristiriidassa tavoiteltavien poliittisten päämäärien kanssa.

Nykyisen hallituksen tiede- yliopisto- ja koko koulutuspolitiikan linja on ennen näkemättömän surkea. Vain Juha Sipilän ”kaikkien aikojen koulutusvihamielisin hallitus” aiheutti leikkaus- ja muilla toimillaan yhtä pahoja tuhoja.

REHELLISYYDEN nimissä ei ole mitään syytä antaa kiitosta Suomen koulutuspolitiikalle viimeisenä 20 vuoden aikana muutoinkaan. Laatua on systemaattisesti korvattu määrällä: lisää opiskelupaikkoja entisillä resursseilla, joka on johtanut tutkintojen tason madaltamiseen. Lisäksi vuoden 2010 yliopistolaki on kaventanut yliopistojen autonomiaa, OKM:n byrokraattisella ja yksityiskohtiin ulottuvan talousohjailun kautta.

Tiede- ja sivistysyliopistot ovat muuttuneet hallintoyliopistoiksi, joissa tutkimus ja siihen perustuva opetus uhkaa jäädä hallinnon ja nyt myös lisääntyvässä määrin poliittisen ohjailun alaiseksi, kun varoja kanavoidaan pikavoittojen tavoitteluun (strateginen tutkimus). Samalla perustutkimuksen resursseja leikataan.

Tasa-arvoisten mahdollisuuksien ideaan nojautuva koulutuspolitiikka, jota rakennettiin sukupolvien ajan, on romuttumassa uusien, ja aina välttämättömiksi kuvattujen säästöjen ja määrällisiä ja tavoitteita alleviivaavien linjausten vuoksi.

Laatua on systemaattisesti korvattu määrällä: lisää opiskelupaikkoja entisillä resursseilla, joka on johtanut tutkintojen tason madaltamiseen.

NYT ongelmien mittasuhteet ovat kuitenkin nousemassa ennätyksellisen suuriksi globaalisten valtasuhteiden muutosten ja oikeistopopulistisen ideologian myötä. Näemme maailmalta mitä tämä merkitsee tai ainakin voi merkitä.

Totuuden tavoittelu sekä avoin ja järkiperäinen keskustelu eivät kiinnosta oikeistopopulisteja, jotka haluavat kaventaa sananvapautta ja vapaan tutkimuksen ja opetuksen elintilaa oman ideologiansa mukaiseksi.

Yksitäiset muutokset voivat olla ”pieniä”, mutta kertautuessaan ja kasautuessaan niiden linjan voi nähdä. Ja se on kaikkea muuta kuin myönteinen vapaalle tutkimukselle ja yliopistojen autonomialle. Muutokset näkyvät jo yliopistojen autonomiaa koskevassa kansainvälisessä monitoroinnissa, jossa Suomi on pudonnut viime vuosina kärkisijoilta huolestuttavasti alaspäin.

Muutokset, joiden keskellä olemme, ovat paljon vakavampia kuin yleensä on haluttu ymmärtää. Ja ainakin yhtä vakava asia on myös se, että retoriikan tasolla on syntynyt ennennäkemätön kaksoistodellisuuden ilmiö, jossa hallituksen edustajat kiistävät ongelmat ja heikentyneet tulokset. Ja vastaavasti pidemmällä aikavälillä koulutuspolitiikan alamäkeä siivittänyt OKM:n johto kieltäytyy näkemästä omaa vastuutaan negatiivisesta kehityksestä.

Kirjoittaja on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori, emeritus, Helsingin yliopisto

AVAINSANAT

Evp-upseeri: Näin Putin ratsastaa Stalinin maineella – koska historia on mainio tekosyy

Putin tervehtimässä 9.5. voitonpäivän paraatin veteraanivieraita.
  • Kolumnit
  • 10.05.2025
  • 19:01
  • (Päivitetty: 12.05. 10:41)

Voitonpäivänä nähtiin, miten Venäjä pakenee yhä syvemmälle tarinaan Suuresta isänmaallisesta sodasta. Samalla Vladimir Putin on noussut toivomaansa asemaan: Stalinin perinnön jatkajaksi, kansan pyynnöstä.

Perjantainen voitonpäivä sujui Kremlin koreografian perinteisellä kaavalla, joka ei yllätä katsojia Moskovassa eikä lännessä. Kun nykyisessä sodassa Ukrainaa vastaan ei voittoa ole tullut, on näppärää valjastaa kansan ”voitonhimo” 80 vuotta vanhaan raiskaustarinaan.

”Kuinka puhtoiset antifasistiset neuvostosotilaat saapuivat vapauttamaan Eurooppaa Gitlerin kätyreistä”. Näinhän Venäjällä virallinen historia kertoo – ja nyt sitä sanomaa toistetaan maan seuraavanakin missiona.

– Koko Venäjän kansa tukee sotilaitamme Ukrainassa, Putin julisti paraatipuheessaan.

Samalla hän asemoi itsensä monitasoiseen jatkumoon Venäjän historian suurmiesten seuraksi. Jo nyt voidaan sanoa, että vallankumouksesta 1917 lähtien itänaapurin johtajista (ikäviltä) vaikutuksiltaan ahkerin on ollut tämä kolmikko: Lenin, Stalin ja Putin.

Tietyllä tavalla nämä kolme kietoutuvat kierolla tavalla yhteen. Toki jo ennen Putinia moni Neuvostoliitonkin johtajista oli rakentanut valtansa noiden kahden ensimmäisen muiston varaan, mutta alempiarvoisena: joko heidän hirmutöidensä purkajana tai ”alkuperäisen” aatteen vaalijana.

Putin, kaksikon rinnalle ja yli asettautuessaan, on kuitenkin pömpöösiydessään ihan omaa kastiaan.

SUOMALAISTENKIN tuntema vanhempi Vladimir eli V.I. Lenin oli vallankumouksen henkilöitymä, voimakas kansanvillitsijä ja ilmeisesti sen ajan mittapuulla taiturimainen puhuja.

Neuvostoliitto, siinä muodossa missä yhteiskuntakokeilu neuvostojen valtiosta lähti käyntiin, oli hänen luomuksensa. Sen valtion romahtamistahan Putin on luonnehtinut murhenäytelmäksi.

Jo alkuvaiheessa Neuvostoliiton sisäiseksi motivaattoriksi valittiin raaka väkivalta. ”Uudistusta” vastustavat toimijat piti ja sai niittää sumeilematta lakoon, että valta vakiintuisi nopeasti. Ja kyse oli siis omista kansalaisista, venäläisistä. Leninin kausi jäi silti lyhyehköksi, kun hän ensin halvaantui ja sitten kuoli vuonna 1924.

Leninin puolihuolimattomasti allekirjoittama päätös tunnustaa entisen Suomen suuriruhtinaskunnan itsenäisyys kummittelee yhä vuonna 2025 nykyisen Venäjän narratiivissa. Maassa viljellään käsitystä, että imperiumin otteesta joko 1917 tai 1991 karanneet valtiot voidaan käydä hakemassa takaisin, jos tarve vaatii.

Muuten ”Vileeni” on jo Venäjän nykyisessä historiankirjoituksessa luuserin asemassa.

Neuvostovaltiolle oli nerokas oivallus luoda uskonnon ja alkuperäiskansojen myyttien vastapainoksi messiaskultti Leninin ympärille. Ihmiset tarvitsivat rukoiltavaa ja palvottavaa, joten Leninistä saatiin hyvä vapahtajabrändi, ikonisine julisteineen, patsaineen ja maalauksineen.

Leninin ja Stalinin patsaat Itä-Karjalassa 1941, ”suomalaisten fasistien” rikkomina. Kuva: SA-kuva

Putinin henkilöbrändäyksessä toteutetaan samaa kaavaa, johon jo kymmenet sukupolvet ehtivät kasvaa: tässä ihmisessä, näissä kasvoissa on teille valtion henkilöitymä.

Muuten ”Vileeni” on jo Venäjän nykyisessä historiankirjoituksessa luuserin asemassa. Hänestä kun ei saa luotua Putinin hallintoa tukevaa tarinaa.

SEURAAJA Stalin on sen sijaan Kremlin tosimiesten listalla ykkösenä. Josef-setä luikahti bolsevikkien johtoon Leninin vanavedessä, poisti kilpailijansa pelistä ja piti valtikkaa kolmisenkymmentä vuotta.

”Kansanvihollisia” löytyi syntipukeiksi pulmaan kuin pulmaan, ja heistä päästiin massateloituksilla ja vankileirijärjestelmällä.

Noita Stalinin ajan kaikuja käytetään kätevästi nykyhallinnon propagandan käsikassarana. Mikä tahansa Karjalasta löytyvä 1930-luvun vainojen joukkohauta saadaan näyttämään suomalaisten valkobandiittien tekosilta – juuri siinä Suuressa isänmaallisessa sodassa joka alkoi venäläisen ajanlaskun mukaan vasta 1941.

Juuri Stalin on kokenut Putinin hallinnon aikana suurimman kunnianpalautuksen.

Historian hahmoista juuri Stalin on kokenut Putinin hallinnon aikana suurimman kunnianpalautuksen. Kun vielä 2000-luvun alkuvuosina Kreml antoi nostalgisoida hyvien tsaarien suurvalta-aikaa, nyt kiistattomana ykkössankarina on ”fasismin murskannut” Isä Aurinkoinen.

Tämän luomaa isänmaallista velvollisuuttahan Putin sanoo nyt jatkavansa, kun väittää maansa puhdistavan Ukrainaa natseista ja länsimaisesta rappiosta.

HISTORIALLA on diktatuureissa aina perusteltu nykyisiä tekoja ja tavoitteita, vaikka evoluutioon ja kehitykseen uskovissa länsimaissa tätä korttia harvoin käytetään.

Putinilla on Stalinin lisäksi takataskussaan liuta muita merkkihenkilöitä Venäjän historian uumenista. Aina löytyy joku venäläinen hahmo tai ryhmä, jota on naapurimaassa vedätetty tai jota vierasmaalaiset ovat rääkänneet – eli jonka kokema vääryys pitää korjata.

Suomalaisten terroristien surmaama syytön virkamies Bobrikovkin sopisi tähän kastiin mainiosti.

Siksi jokaisen valtion, joka on tavalla tai toisella ollut osa Venäjää, joko tsaarinvallan
tai Neuvostoliiton aikana tai jopa Varsovan liiton osana, on syytä pitää realiteetit mielessään.

Niiden pitää osata seurata, mitä heistä Venäjän uudessa historiankirjoituksessa väitetään, ja millainen rooli heille on Putinin uudessa venäläisessä maailmanjärjestyksessä varattu.

Voitonpäivän paraatissa osa joukoista kulki Stalinin Puna-armeijan univormuissa.
Kuva: Venäjän presidentinkanslia

AVAINSANAT

Varustautuminen pitää tehdä järjellä – Nato-ratsuväkeen ei voi enää luottaa

  • Kolumnit
  • 03.05.2025
  • 16:30
  • (Päivitetty: 09.05. 19:17)

Euroopan on parannettava sotilaallisia valmiuksiaan. Se ei kuitenkaan voi perustua vain uskoon sodan väistämättömyydestä.

Kun nyt on käynyt selväksi – ja hartaasti toivon tämän koskevan myös golfaavaa valtiojohtoamme – ettei Trumpin USA:n Nato-sitoumukseen voi luottaa, on Euroopassa ryhdytty panostamaan oman puolustuksen vahvistamiseen. Järkeä on kuitenkin käytettävä siinä, miten se toteutetaan.

Kiireellisin tehtävä Euroopan varustautumisen vahvistamisessa koskee tarvetta turvata Ukrainan puolustuskyky, kunnes sen suvereniteetin turvaava rauha mahdollisimman pian on saatu tehtyä.

Naton jäsenenäkään ei voi luottaa sinisilmäisesti siihen, että pahan paikan tullen ratsuväki tulee valtameren takaa heti apuun. Molempia maailmansotia käytiin Euroopassa yli kaksi vuotta ennen kuin amerikkalaiset liittyivät demokratian puolustajiin.

Euroopan on joka tapauksessa vahvistettava omaa ”strategista autono­miaansa” ja siihen sisältyvää itsenäistä puolustuskykyä. Oleellisinta ei ole se, mikä on kunkin maan puolustusmenojen osuus kansantulosta, vaan se, minkälaiset ovat tarvittaessa EU:n kyvyt mobilisoida ja yhdessä käyttää lisääntyviä voimavarojaan.

Euroopan maiden oman aseteollisuuden protektionistisen suojelun purkamisella voitaisiin heti saavuttaa merkittävästi lisää kustannustehokkuutta ilman menolisäyksiä.

F-35-hävittäjät ovat Suomen reservin rinnalla pelotteena heiveröisempi ja epävarmempi.

PUOLUSTUSMENOIHIN käytettävä osuus BKT:sta nousee. Mutta mihin, se on erikseen katsottava.

Suomi on hoitanut puolustuksensa muiden suuresti arvostamalla tavalla ja kustannustehokkaasti. Sen kova ydin on kykymme tarvittaessa mobilisoida ja aseistaa 280 000 sotilaan suuruinen joukko yli 700 000 sotilaskoulutuksen saaneesta reservistä. F-35-hävittäjät ovat tämän rinnalla pelotteena heiveröisempi ja epävarmempi, mutta paljon kalliimpi.

Vastaavaan eivät suuremmatkaan maat Euroopassa kykene. On perusteltua, että puolustusmenojen laskelmissa otetaan täysimääräisesti huomioon ne kustannukset, jotka Suomelle koituvat yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan puolustusjärjestelmän ylläpitämisestä.

YHTÄ oleellinen on kysymys, miten lisävarustautuminen rahoitetaan. Ei ole hyväksyttävää, että se hoidetaan leikkaamalla niiltä, joilla on kaikista vähiten pois otettavaa. Hallitus yhä leikittelee perintöveron poistolla ja muilla lisäetuuksilla hyvätuloisille. Tämän sijaan tulee toimia niin, että ne, joilla on eniten varallisuutta ja tuloja, osallistuvat suurimmalla panoksella puolustuskyvyn vahvistamiseen.

TÄRKEÄMPÄÄ kuin maailmansotaan varautuminen on aina sen toteutumisen ja käynnissä olevan sodan laajentumisen ehkäiseminen. Siksi varustautuminen ei riitä, vaan meidän on käytettävä kaikkia diplomaattisia ja muita keinoja uhkien ja jännitteiden purkamiseksi ja sen osoittamiseksi, että vain pidättäytyminen sotilaallisen voiman käytöstä antaa mahdollisuuksia minkään kansakunnan hyvinvoinnin parantamiseen.

Emme saa unohtaa, että koko ihmiskuntaan kohdistuvat eksistentiaaliset uhat – ydinaseet, ilmastonmuutos ja luontokato – vain kasvavat nykyisessä militaristisessa ilmapiirissä.

Kirjoittaja on historioitsija ja entinen ulkoministeri.

AVAINSANAT

Janne Riiheläinen: Aito rauha ja venäläinen rauha sekoittavat pian Euroopan poliittista keskustelua

  • Kolumnit
  • 02.05.2025
  • 19:01
  • (Päivitetty: 02.05. 19:09)

Kun Euroopan suurissa maissa aletaan keskustella Ukrainan rauhasta Kremlin haluamalla tavalla, Suomi joutuu vakavissaan miettimään millä tavalla saamme oman näkökulmamme esiin EU:ssa ja maailmalla.

Termi putinisti on yleensä lyömäase, jolla syytetään jonkun olevan poliittiselta linjaltaan samaa leiriä Venäjän presidentin Vladimir Putinin kanssa.

Oikeita putinisteja ei Suomessakaan ole kuin äärimmäisen pieni määrä ja pari näkyvintä heistäkin operoi tänne itärajan takaa.

Enemmän meillä, kuten muissakin EU-maissa, on ollut erilaisia politiikan ja liike-elämän toimijoita, joiden tavoitteet ovat samansuuntaisia Venäjän tavoitteiden kanssa – joko henkilökohtaisen hyödyn, idänkaupan tai muun menestyksen toivossa.

Ja näillä ihmisillä, myötäjuoksijoilla, putinisteilla tai kellokkailla, on alkanut taas tänä keväänä olla yhtenäisempi ääni kellossa.

VENÄJÄN Suomeen käyttämä päänarratiivi on neuvostoperintöä: suomalaisilla olisi heitä itseään hyödyttävä erityissuhde itänaapurinsa kanssa, jos he toimisivat viisaasti.

Tämän narratiivin uskottavuus loppui helmikuun 2022 suurhyökkäyksessä Ukrainaan ja suomalaisten enemmistö kääntyi Nato-jäsenyyden kannalle.

Suomen Nato-jäsenyyden estäminen oli ollut Venäjän tärkein ulkopoliittinen tavoite täällä, ja sen epäonnistuttua Venäjällä oli hetken aikaa vaikeaa löytää uutta viestiä tänne.

Nyt sellaiseksi on nousemassa vaatimus – venäläisestä – rauhasta.

Monet Kremlin vaikuttamistoiminnan parissa marinoituneet ihmiset ovat alkaneet puhua paljon rauhasta ja siitä, mitä kaikkea hyvää (Venäjän ehdoilla solmittavasta) Ukrainan aselevosta seuraisi Suomelle.

Itäisen Suomen kuntien taloudellinen ahdinko on ollut tässä erityinen veruke. Jos kauppasuhteet ja raja saadaan auki, taas koittaa onnen aika matkailulle ja rajakaupalle, näin näissä piireissä väitetään.

TALOUSNÄKÖKULMAA tullaan korostamaan lisää viimeistään siinä vaiheessa, jos ja kun Donald Trump purkaa Yhdysvaltain Venäjä-pakotteita. Kremlin tavoitteena on palauttaa kauppasuhteet ennalleen, jotta se voisi saada taas kansantaloutta jaloilleen.

Ei Venäjä ole taloudellisesti romahtamassa, mutta tiukoilla se sodan ja pakotteiden takia on. Pakotteet eivät kenties toimi täydellisesti, mutta riittävän hyvin estääkseen Venäjän taloudellisen pärjäämisen yhtään paremmin.

Jos kauppasuhteet ja raja saadaan auki, taas koittaa onnen aika matkailulle ja rajakaupalle.

Suomi on ollut Venäjän vaikuttamistoiminnassa pienen pieni sivunäyttämö, ja siksi näitä talouspuheita alkaa luultavasti kuulua enemmän muista EU-kumppanimaistamme.

Keskeinen kohde EU:ssa on jo pitkään ollut Saksa. Sen keskeinen asema Euroopassa ja sisäpoliittinen tilanne erilaisine historian painolasteineen tekee siitä kaikkein altteimman ja myös tuloksellisimman kohteen.

Jopa Saksan poliittisessa johdossa on näkynyt kasvavaa kiinnostusta suhteiden palauttamiseen Venäjään.

Muun muassa Saksin osavaltion pääministeri ja konservatiivipuolue CDU:n varapuheenjohtaja Michael Kretschmer on kyseenalaistanut Venäjän-vastaisten pakotteiden hyödyllisyyden ja esittänyt mahdollisuutta kaasutoimitusten jatkamiseen Nord Stream -putken kautta sodan loputtua. Myös Saksan demarien SPD:ssä on ihmisiä, jotka toivovat paluuta normaaliin talousyhteistyöhön Venäjän kanssa.

CDU:n johtaja ja uusi liittokansleri Friedrich Merz puolestaan on esiintynyt vahvana Ukrainan tukijana. Kun Saksan uusi hallitus tulevalla viikolla aloittaa, saamme nähdä minkälaista luvattua tahtopolitiikkaa uusi hallitus Merzin johdolla alkaa tehdä.

Saksassa on myös nähtävissä äärimmäisen selkeästi se tilanne, miten Euroopan laita- ja äärioikeistolaiset populistipuolueet ovat hyvinkin näkyvästi Moskovalle myönteisiä.

Vastikään Saksan tiedustelupalvelun äärioikeistolaiseksi nimeämä AfD-puolue ajaa avoimesti sekä Venäjälle että Trumpin hallinnolle myötäisiä linjoja, kuten Ranskankin oikeistopopulistit.

POPULISTILIIKKEET ovat olleet Ukraina-sodan aikana EU:ssakin suhteellisen hajanaisia. Nyt ne alkavat saada yhä enemmän näkyvyyttä ja tukea Yhdysvalloista, muun muassa Trumpin tukijoiden vahvalta somekoneistolta.

Valkoisen talon Venäjä-myönteisyys on samaan tapaan opportunistista kuin muillakin Kremlin myötäilijöillä: yhteiset tavoitteet yhdistävät, vaikka motiivit niiden takana olisivat erilaisia.

Trump inhoaa kaikkea monenkeskisyyttä ja erityisesti Euroopan unionia. Ylipäätään hänen hallintonsa ylenkatsoo Euroopan demokraattista puolta ja pitää maanosaa Yhdysvaltain hyväksikäyttäjänä.

Kun Trump rikkoo demokraattisten maiden rintaman Ukrainan puolustamisessa ja Venäjän vastustamisessa, tilanne muuttuu koko ajan sekavammaksi. Se taas avaa mahdollisuuksia käyttää informaatiovaikuttamista sekoittamaan tilannetta entisestään.

Suomessa itänaapurin uhka pitää katseen kiinni olennaisessa, mutta Ukrainan rauhasta ja tulevaisuudesta käytävä eteläisemmän Euroopan keskustelu tulee olemaan lähitulevaisuudessa – kauniisti sanottuna – monimuotoista.

Tämä haastaa Suomen valtiojohdon toimimaan EU-elimissä ja kahdenkeskisemmissä tilanteissa fiksusti ja päämäärätietoisesti. Ilman riittävää yhtenäisyyttä demokraattinen Eurooppa jää kahden autoritaarisen suurvaltajohtajan jalkoihin.

AVAINSANAT