VALIKKO

Halpaa kyytiä ja kohellusta liikenteessä – mitä bussiyhtiö Flixbus oikeasti hakee Suomen markkinoilta?

Flixbusin linja-auto kurvaili Lahden Matkakeskuksessa taksialueella 9.7.2025.

Saksalainen halpabussiyhtiö Flixbus pyrkii taas tosissaan Suomen markkinoille. Tällä kertaa se yrittää sisämaan reiteille ulkomaisilla kuljettajilla ja osin ulkomaisilla liikennöintitavoillakin.

Saksalaistaustainen Flixbus kertoi avaavansa heinä-elokuussa Suomeen kymmenen uutta reittiä, joita liikennöidään Viron Pärnusta Helsingin kautta aina Rovaniemelle ja eri pikkukaupunkeihin asti.

Yhtiö aloitti Suomen-rantautumisensa jo 2023, jolloin se kokeili liikennöintiä Vaasasta Varsovaan. Itämeri ylitetään edelleen Tallinnan-lautoilla.

Flixbusin tulossa Suomen markkinoille on lähtökohtaisesti asiakkaiden kannalta paljon hyvää. Bussireittien tarjonta manner-Eurooppaan kasvaa ja reiteille tulee lisää vuoroja erilaisiin kellonaikoihin – varsinkin heille joilla on tarve päästä mahdollisimman halvalla kauas, maanteitse.

ALAN NÄKEMYKSEN mukaan yhtiön ensimmäiset Suomi-kokeilut epäonnistuivat monessakin mielessä. Asiakaspalautteissa kiiteltiin matkojen hintoja, mutta moitittiin aikataulujen epäluotettavuutta, kuljettajien kielitaidon puutetta ja suurpiirteisyyttä paikallisten liikennesääntöjen kanssa.

Samanlaisten ongelmien kanssa näytetään painivan nyt toisellakin yrittämällä. Iltalehti kertoi viimeksi tällä viikolla suomalaismatkustajien Flixbus-kokemuksista Baltian teillä.

Suomessa Flix-reittejä operoivat baltialaiset yritykset. Kuljettajia emoyhtiö on värvännyt ainakin Virosta, mutta jopa Kazakstanista asti.

Ulkomaiset kuljettajat eivät ole täkäläisen työehtosopimuksen piirissä.

Flixbusin mukaan kuljettajat ovat saaneet heiltä tarvittavan ”koulutuksen”, mutta yhtiö ei kovinkaan syvällisesti avaa sitä, mitä koulutus pitää sisällään.

LIIKEIDEANA on, kuten millä tahansa halpalentoyhtiöilläkin, omien kustannusten ja viranomaismaksujen minimointi.

Flixbusin ulkomaiset kuljettajat eivät ole täkäläisen työehtosopimuksen piirissä. Näin ollen henkilöstökulut ovat vain puolet suomalaisen liikennöitsijän vastaavasta.

Halpayhtiön strategiaan myös kuuluu, ettei linja-autoja tankata Suomessa, ellei ole aivan pakko, koska Baltiassa diesel on huomattavasti edullisempaa.

Tästä syystä Flixbusin ajoneuvoissa on poikkeuksellisen suuret polttoainesäiliöt. Tarvittaessa autoihin tankataan paluureiteillä Suomessa vain sen verran lisää polttoainetta (esimerkiksi verotonta löpöä), että bussin saa ajettua Tallinnan-laivaan.

Kuskien ajo- ja lepoajat ovat EU:n alueella samanlaiset, mutta viime vuonna Keski-Euroopassa Flixbuseihin tehdyissä tarkastuksissa havaittiin räikeitä laiminlyöntejä.

Näistä annettiin jopa kymmenien tuhansien euron sakkoja niin kuljettajille kuin vastuussa olleille liikennöitsijöillekin.

ASIAKASPALAUTTEEN perusteella Flix-vuorot ajavat Suomessa usein rankasti myöhässä, ja osa jää kokonaan välistä.

Luonnollisina syinä tähän ovat olleet tekniset viat, liikenneruuhkista johtuvat myöhästymiset Itämeren laivayhteyksistä ja manner-Euroopassa tiettyjen maiden rajatarkastukset.

Tässä näkyy halpayhtiön verkostojen kapeus ja tukiorganisaation puuttuminen.

Kun suomalainen linja-autoyhtiö joutuu maakunnassa jättämään jonkun reitin kesken autorikon takia, täkäläisten yritysten välillä on kirjoittamaton sääntö kaveriavusta.

Baltiasta tulevalla, Flixin väreissä ajavalla liikennöitsijällä ei tällaista ylimääräistä tukea ole. Tämä tuo lisävaikeutta Suomen-operointiin, etenkin pulmatilanteissa.

FLIXBUS toimii useilla mantereilla ja se on keskeisessä Euroopassa halpakyytien markkinajohtajia.

Pohjimmiltaan Flix on teknologiayhtiö, jonka tavoitteena on luoda alustalleen maailmanlaajuinen logistiikkaverkko. Nyt se operoi linja-autoja ja junia, mutta todennäköisesti tulevaisuudessa myös lentoyhtiöitä, ehkä kuljetusdroonejakin.

Alustatalouden mallien mukaan se käyttää paikallisia operaattoreita ja kilpailuttaa niitä ahkerasti vaihtaen. Manner-Euroopassa sen operaattorit ovat samoja, jotka ovat ajaneet vuorojaan joko omalla brändillään tai esimerkiksi brittiläisen Megabus-konsernin väreissä. He tuntevat kaupungit, seudut ja ennen kaikkea ovat kielitaitoisia.

Kyselin taustaksi eurooppalaisilta kollegoiltani, miten Flixbusin operointi heidän maissaan on sujunut näiden vuosien aikana.

Norjassa liikennöinti toimii loistavasti. Norjassa sama bussiyhtiö ajaa niin Flix- kuin Nor-Way Express -vuorojakin. (Viimeksimainittuhan oli 1990-luvulla esikuvana Suomenkin ExpressBus-konseptille.)

Kroatiassa ja Slovakiassakaan ei kuulemma ole ongelmia, ja tavanomaiset myöhästelyt johtuvat lähinnä paikallisista liikennekaaoksista.
Kollegani Englannista kertoi, että mitään erityistä huomautettavaa ei siellä ole yhtiön luotettavuudessa eikä liikenneturvallisuudessa.

SUOMALAISIA liikennöitsijöitä Flixbus ei ole toistaiseksi saanut ”talliinsa”. Tämä johtunee siitä, etteivät yhtiön tarjoamia sopimusmalleja pidetä alalla riittävän houkuttelevina.

Suomessa kaukobussiliikennettä operoidaan tälläkin hetkellä markkinaehtoisesti, eikä se ole liiemmin säänneltyä. Jokainen joka uskaltaa, saa aloittaa liikennöinnin, keksiä palvelulleen hinnat, pysäkit ja määritellä muun palvelutason.

Lipputuloriski on täysin operaattorilla itsellään.

Manner-Euroopassa Flixbus pärjää, koska siellä riittää asiakaskuntaa jota kuljettaa ja brändi on tunnettu. Suomi on pitkien etäisyyksien maa, jossa on toimiva rataverkko, eikä bussiliikenteellä pääse huonosti hoidetuilla teillä ajaessa rikastumaan.

Miksi Flixbus sitten väen vängällä haluaa näille hankalille markkinoille?

Luultavasti varmuuden vuoksi, ennakoinnin takia. Voi olla, että logistiikkayhtiö haluaa olla valmiiksi täällä silloin, jos tulevaisuudessa rahti- ja matkustajareitit Venäjälle meiltä ja Baltiasta aukeavat.

Siihen voi mennä vuosia, mutta yhtiön kannalta näyttää hyvältä jos reittikartta ylettyy valmiiksi tännekin.

Kirjoittaja on ammattikuljettaja ja kansainvälisen bussituomariston suomalaisjäsen.

AVAINSANAT

Timo Harakka vastaa: Lasse Lehtinen purkaa kaunaansa käännytyslain vastustajiin

Kirjailija Lasse Lehtinen antoi Demokraatin esseessään sosialidemokraateille ystävällisiä neuvoja. Ne ovat arvokkaita, sillä puolueessa ymmärretään toimia tasan päinvastoin.

Lehtinen varoitti puolueväkeä keväällä 2014, että jos Antti Rinne valitaan
puheenjohtajaksi, SDP on ”tuomittu jäämään 10 prosentin puolueeksi”. Seuraavan vaalivoiton jälkeen Rinne nousi Suomen pääministeriksi.

Tavoilleen uskollisena Lehtinen perustelee mielipiteitään historiasta onkimillaan valikoivilla tulkinnoilla. Hän rinnastaa käännytyslain vastustajat muinaiseen SDP:n rauhanoppositioon – sillä perusteella, että molemmissa ryhmissä sattuu olemaan kuusi jäsentä.

Lehtisen tiedekunnan kilpailevat numerologit löytävät yhteyksiä myös lentopallojoukkueeseen, jossa myös on kuusi jäsentä, ja kitaraan, jossa on kuusi kieltä, sekä joulupuuhun.

Yhtä estottomasti Lehtinen rinnastaa käännytyslakia vastustaneiden SDP-aktiivien adressin puolen vuosisadan takaiseen Ei-EEC-liikkeeseen. Perusteluna on Erkki Tuomioja, jonka parjaamiseen Lehtinen on suorastaan erikoistunut vuosien mittaan.

JOS NÄIDEN valikoivien mielleyhtymien sijaan haluamme aidosti peilata käännytyslakia suhteessa sosialidemokraattiseen perinteeseen, kannattaa tarttua vakavasti otettavaan historiantutkimukseen (Marja-Liisa ja Seppo Hentilä: Oikeusvaltion etuvartiossa, 2024).

Vuonna 1930 säädetyt kommunistilait olivat ensimmäiset perusoikeuksia rajoittavat poikkeuslait Suomen historiassa. Lapuan liikkeen ja suojeluskuntien painostuksesta hallitus esitti, että epäilyttäviltä kansalaisilta evättäisiin sekä äänioikeus että oikeus asettua vaaleissa ehdokkaaksi. Myös paino- ja julkaisuvapautta rajoitettaisiin.

Lain kiireelliseksi julistaminen kaatui eduskunnassa sosialidemokraattien vastustukseen. Väinö Tanner astui tämän taistelun etulinjaan. Hän linjasi vuoden 1930 puoluekokouksessa:

”Minä luulen tulkitsevani kaikkien täällä olevien yksimielisen ajatuksen, kun sanon, että meidän ei ole vapaaehtoisesti suostuttava minkäänlaisiin kansalaisvapauden rajoittamisiin, esitettäköön niiden hyväksi kuinka kauniita perusteluja tahansa.”

”Kaikkein vähimmän on meidän puoleltamme suvaittava edes mahdollisuutta tukea ja edistää semmoisia suunnitelmia, jotka jollakin tavalla horjuttaisivat kansanvaltaista ja parlamenttaarista hallitusjärjestelmäämme.”

Lapualaismielinen presidentti Relander hajotti eduskunnan. Vuoden 1930 vaalien suurin jännitysnäytelmä oli se, saavuttavatko sosialidemokraatit määräenemmistön poikkeuslain kaatamiseksi. SDP sai 66 edustajaa, jäi yhtä ääntä vajaaksi, ja poikkeuslaki säädettiin.

Eduskunnalla oli kuitenkin lopullinen valta kumota valtioneuvoston asetukset, kuten kaikissa myöhemmissäkin perusoikeuksia rajaavissa poikkeuslaeissa.

Eduskunnan valta oli voimassa jopa sotien aikana sekä viimeksi korona-ajan poikkeussäädöksissä. Eduskunta näyttikin heti keväällä 2020 valtaansa ja kumosi valtioneuvoston asetuksen.

Tämä periaate oli voimassa 94 vuotta. Käännytyslaissa eduskunnalla ei ole oikeutta jälkitarkastukseen, eikä SDP sitä vaatinut perustuslakivaliokunnassa. Lopullisessa neuvottelussa tyydyttiin malliin, jossa eduskunnalla ei ole päätösvaltaa.

Numerologia sikseen. Väinö Tannerin perintö on siis, että SDP vastustaa ”kansanvaltaisen ja parlamenttaarisen hallitusjärjestelmämme” horjuttamista.

En ihmettele, että Lasse Lehtinen purkaa kaunaansa käännytyslain vastustajiin. Hän itse kannatti kansanedustajana vuoden 1973 poikkeuslakia, jolla Urho Kekkonen jatkoi presidenttinä ilman vaaleja. Seuraavat puoli vuosisataa Lehtinen on kaikilla foorumeilla haukkunut yksinvaltias Kekkosta.

OMA VALINTANI päättäjänä on toinen. Päätöksentekotilanteessa toimin ymmärrykseni ja vakaumukseni mukaan, enkä sen jälkeen turvaudu jälkiviisauteen ja julkisesti leimaa toisia valikoivilla historiantulkinnoilla.

Tekstiä muokattu 20.8. klo 10.01: lisätty Väinö Tannerin puoluekokouspuheeseen yksi sitaattilause ja korjattu kirjoitusasu ”parlamenttaarinen” alkuperäiseen vanhahtavaan muotoonsa.

AVAINSANAT

Uuden luottamuksen edellyttämä enemmistö löytyy laitojen välistä

Kuva: Istock

Kehitys teknologian muutos kärjessä ajaa yhteiskunnan jäseniä kiihtyvään tahtiin erilleen. Eri todellisuuksiin. Aikaperspektiivimmekin eroaa. Moni tuntee kaipuuta parempaan menneeseen, toiset uskaltavat innostua tulevaisuuden mahdollisuuksista.

Yhteinen kokemus kapenee, erot syvenevät. Kehitys, jossa lapset kykenevät kurottamaan vanhempiaan pidemmälle elämässä, uhkaa pysähtyä.

Tässä oman sukupolvemme suuressa murroshetkessä etsitään politiikan ratkaisuja puoluekentässä vasemmalta oikealle. Populismi puoluekentän laidoilla elää uutta kukoistuskauttaan. Vastapunnuksena toimii kokoava poliittinen keskiliike. Viime kriisivuosina maltillinen keskustavasemmisto on maailmalla menestynyt isoissa vaaleissa.

YHDYSVALTALAISET valitsivat vuonna 2020 presidentikseen vihaisen Donaldin sijaan tavallisen Joen. Ikonisen Angela Merkelin jälkeen saksalaiset luottivat tylsään Olof Scholziin. Politiikan ulkopuoliselta vaikuttanut, mutta sosialistipuolueesta ponnistanut Emmanuel Macron iski agendallaan vanhan vasemmiston ja oikeiston väliin. Espanjassa hallitsevat Pedro Sanchezin demarit. Viimeisimpänä britit palasivat kaoottisten 14 vuoden jälkeen värittömän Keir Starmerin johtaman työväenpuolueen hallitusaikaan.

Siirtyminen hallituksesta oppositioon käynnistää usein sisäisen työn, joka tähtää uuteen vaalimenestykseen ja kansalaisten uudistettuun mandaattiin. Myös Suomessa porisee nyt sosialidemokraattien aatekeskustelu, mikä on arvokas asia. Ainoastaan elinvoimainen poliittinen liike herättää keskustelua.

Kokoavan kansanliikkeen luonteeseen kuuluvat erilaiset yhteen tulevat virtaukset. Fraktiokeskustelu on yhtä vanha kuin poliittinen liike, mutta ajassamme on myös uusvanhaa aggressiivisuutta varsinkin retoriikassa sekä puolueiden välillä että niiden sisällä. Pitää valita puoli (laita) ja jos valitsee väärin, niin on poissuljettava vastustajana. Piiloporvareista kommunistiluteisiin, ummehtunut 1970-luku tuntuu palanneen.

UUSINNAMME muualla yhteiskunnassa vieroksumaamme polarisaatiota myös blokkiajattelulla puoluekentässä. Edistykselliset vastaan konservatiivit. Valo vastaan pimeys. Kuplan sisäinen koheesio tuntuu tärkeämmältä kuin laajempi luottamuksen rakentaminen. Tämä on tietysti ongelmallista. Ja kaventaa pohjaa kestävien parlamentaaristen enemmistöjen rakentamiselta.

SDP:n periaatejulistus vuodelta 2020 toteaa, että ”luottamukseen ja solidaarisuuteen perustuvalla kansanvaltaisella yhteiskunnalla on kestävä oikeutus.” Kestävä oikeutus syntyy vain laajan kansalaismielipiteen tukemana. Luottamus syntyy toisen ymmärtämisestä ja kunnioittamisesta. Dialogista ja yhteistyöstä.

Suomessa vallitsee pessimistinen ilmapiiri. Kasvun ja kehityksen sijaan etualalla ovat leikkaukset ja epävarmuus. Aikamme huutaa uutta kokoavaa missiota, jossa kansallisen turvallisuuden pohjana kestävä talouskasvu yhdistyy julkisten palvelujen uudistamiseen.

TARVITAAN ratkaisuja, joilla parannamme oppimistuloksia sekä saamme parempia hyvinvointituloksia suomalaisille terveys- ja sosiaalipalveluissa. Tarvitaan julkisen talouden pitkäjänteistä tervehdyttämistä.

Missiota, jossa Suomen maakuvaa lähdetään määrätietoisesti parantamaan ja houkuttelemaan uusia työntekijöitä ja investointeja. Vihreä kehitys on valttikortti, ei mustapekka. SDP oli avainroolissa jo tärkeän TKI-politiikan linjan rakentamisessa. Työ on kesken. Teknologiassa, tekoälyssä ja tuottavuuden parantamisessa työntekijän hyvinvointia tukevalla tavalla elämme vallankumouksen kynnyksellä.

Ihmiset on kohdattava siellä missä he ovat, ei siellä missä me toivomme heidän olevan. Tämä Iso-Britannian 1990- ja 2000-luvuilla menestyneen työväenpuolueen perusviisaus on myös hyvä pitää mielessä. Kun ihmisiä ymmärrettävästi askarruttavat terveys, turvallisuus ja talous, niin menestyvä puolue etsii niihin laajalti uskottaviksi koettuja ratkaisuja.

Kansalaisten luottamuksen menettää, jos puolestaan näyttää siltä, että heille tärkeät asiat eivät ole ensisijaisia tai niihin esitetyt ratkaisut perustuvat enemmän oikeaoppisuuteen politiikan filosofiassa, kuin reaalimaailman reunaehtoihin.

KANSALAISTEN enemmistö löytyy poliittisten laitojen välistä. Laaja yhteiskunnallinen luottamus, joka tarvitaan tukemaan sekä taloudellista että sosiaalista kehitystä, kulkee heidän lävitseen. Tässä enemmistössä useissa vaikeissa kysymyksissä on kyse tasapainosta vähintään kahden tärkeän asian välillä, eikä mustavalkoisesti ja ideologisesti yhdestä oikeasta valinnasta.

Politiikan kuplautuminen ja poissulkeva ideologisuus kaikkien kuplien sisällä syövät edellytyksiä ei vain yksittäisten yleispuolueiden menestymiseltä, vaan myös uuden luottamuksen tai toisin sanoen konsensuksen rakentamiselta.

Tähän uuteen luottamukseen nojaava tasapainoinen yhteiskunnallinen kehitys, jossa muutoksen suunta on eteenpäin, kaikki pidetään mukana ja ratkaisuja vaikeisiin kysymyksiin etsitään ennakkoluulottomasti ja yhdessä myös eri tavoin ajattelevien kanssa, on lähellä sosialidemokraattien historiallista tehtävää.

Arto Virtanen
Kirjoittaja on Lääketeollisuus Ry:n viestintä- ja vastuullisuusjohtaja ja työskenteli Jutta Urpilaisen neuvonantajana SDP:ssä, valtiovarainministeriössä sekä Euroopan komissiossa vuosina 2008-14 sekä 2019-24.”

AVAINSANAT

Vainojen uhrien muistopäivän nimenmuutos olisi nyt makaaberia

Kymmenet tuhannet vastustivat antisemitismiä Pariisissa sunnuntaina 12. marraskuuta.

Hitlerin Saksan vv. 1942-45 juutalaisiin kohdistama ’lopullinen ratkaisu’ eli täydelliseksi tarkoitettu kansanmurha – holokausti – oli järjestelmällisyydessään kauhea ilmiö. Useimmat meistä ovat nähneet kymmeniä elokuvia, joissa natsisotilaat metsästävät juutalaisia – myös lapsia. On käsittämätöntä, että maailmasta löytyy tutkijoita, jotka kieltävät tällaisen holokaustin koskaan edes tapahtuneen.

Niin kauhea kuin holokausti olikin, toisen maailmansodan aikana tapahtui monia muitakin kauheuksia. Samanlaista kohtelua natsit kohdistivat myös romaneihin, joista kansanmurhan kohteeksi joutui ehkä vähän alle miljoona. Kun juutalaisia murhattiin noin kuusi miljoonaa, toisessa maailmansodassa Neuvostoliitto menetti 23 miljoonaa asukastaan – heistä 13 miljoonaa siviiliä – ja Kiina menetti 19 miljoonaa asukastaan.

Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon v. 1941 Hitlerin tarkoituksena oli tehdä siitä naapurimaamme hävitys- ja tuhoamissota – tulokset olivat
kauhistuttavat. Kiinassa tärkein syy oli Japanin hyökkäyssota, mutta olot olivat maassa yleisestikin sekavat ja kommunistit haastoivat Guomindang-hallituksen.

SUOMESSA vietetään 27. tammikuuta vainojen uhrien muistopäivää, mutta hallitusohjelmassa se halutaan muuttaa holokaustin uhrien muistopäiväksi, siis vain yhteen kansaan kohdistuvaksi rikokseksi. Oikeistohallituksen tarkoitus on poliittinen – antaa epäsuoraa lisätukea nyky-Israelille.

Se että muistopäivä kavennettaisiin vain yhteen kansaan kohdistuvaksi, kuulostaa oudolta ratkaisulta, varsinkin kun toisen maailmansodan jälkeen perustettu juutalaisvaltio Israel kohtelee Palestiinan arabeja alempiarvoisina ihmisinä ja on estänyt Palestiinan kansan itsemääräämisoikeuden toteutumisen rakentamalla Palestiinan pääalueen, Jordanjoen Länsirannan täyteen juutalaisten siirtokuntia.

Israelin nyt moukaroidessa Gazaa ja sen siviiliväestöä olisi makaaberia suorittaa nimenmuutos. Hallitus keskittyköön vaatimaan aselepoa ja antamaan siviiliväestölle apua. Keskustelu nimiasiasta lykättäköön 27.1.24 jälkeiseen aikaan.

Lauri Hannikainen
kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori, Helsinki

AVAINSANAT

SDP:n mepit: ”Olisiko niin, että enää yksikään puolue ei naura ympäristöhumpalle”

SDP:n europarlamentaarikot Eero Heinäluoma ja Miapetra Kumpula-Natri.

Etelä-Euroopassa lämpötilat hätyyttelevät 50 astetta ja sään ääri-ilmiöt ovat läsnä kaikkialla. Kesäkuussa mitattiin kaikkien aikojen kuumin keskilämpötila. Helteet vaativat ihmishenkiä. Ilmastonmuutos on tosiasia ja korjaavilla toimilla on kiire. Mitä kauemmas ilmastotoimia lykätään, sitä suurempi on lasku. Ja sitä laskua maksavat lapsemme ja heidän lapsensa.

YMMÄRRYS välttämättömyydestä korjaaviin toimiin kasvaa. Pääministeri Orpon hallitus pitää kiinni tavoitteesta saada Suomi hiilineutraaliksi vuoteen 2035 mennessä. Hallituksen ohjelmaan on kirjattu myös vihreän siirtymän edistäminen. Olisiko niin, että enää yksikään puolue ei naura ympäristöhumpalle.

Luonnon monimuotoisuuden varjeleminen on osa ilmastotoimia. Suomelle luonnon ennallistaminen ei ole uutta. EU tekee nyt omaa osuuttaan luonnon ennallistamiseksi – Suomea 20 vuotta jäljessä.

EU:N ennallistamisasetus, joka osoittaa tietä luonnon monipuolisuuden turvaamiseen, hyväksyttiin parlamentissa monien äänestysten jälkeen. Saimme parlamentin kantaan monia Suomelle tärkeitä asioita, kuten metsänhoidon säilymisen jäsenvaltioiden käsissä, maatalouden toimintaedellytysten kohtuullistamisen, kaupunkikehityksen parantamisen ja jäsenvaltioiden päätösroolin kasvattamisen. Teimme merkittävää yhteistyötä monien suomalaisten europarlamentaarikkojen kesken.

Kiitos kuuluu erityisesti Elsi Kataiselle, Mauri Pekkariselle, Nils Torvaldsille ja Henna Virkkuselle, jotka omissa ryhmissään hankkivat tukea Suomen näkökannoille.

Komission alkuperäinen esitys oli kehno, Suomelle ongelmallinen ja oikeutetusti arvosteltu. Pääministeri Marinin hallitus teki paljon töitä muuttaakseen esitystä neuvoston käsittelyssä ihan hyvin tuloksin. Nyt parlamentti tuli vielä enemmän Suomea vastaan.

Eduskunnan suuri valiokunta kannatti kesäkuussa EU:n ennallistamislainsäädäntöä kaikkien nykyisten hallituspuolueiden – myös perussuomalaisten – äänin edellyttäen korjauksia. Parlamentissa korjauksia tuli, joten oli vastuullista ja oikein tukea esitystä. Suomen edun ja ihmisten puolustamista on olla mukana päätöksenteossa – ei asettua ulkopuolelle huutokuoroon.

LYKKÄÄMINEN ja ajanpeluu eivät ratkaise yhteiskunnallisia ongelmia. Ennallistamiseen liittyvät uudet päätökset ovat välttämättömiä. Maaseudun, maatalouden ja metsänhoidon kannalta epävarmuus uusista vaatimuksista olisi myrkkyä investoinneille. Ei epävarmuudesta kasva uutta satoa tai kestävää metsää.

Suomen äänen kuulumiselle EU:ssa on eduksi laaja yhteisymmärrys ja kyky rakentavaan yhteistyöhön. Siihen olemme osaltamme sitoutuneet. Ottamalla ilmastonmuutoksen vakavasti ja tekemällä oikeat toimet nyt, voimme katsoa myös lapsiamme ja lastenlapsiemme silmiin tulevina vuosina.

Eero Heinäluoma
Europarlamentaarikko (sd.)

Miapetra Kumpula-Natri
Europarlamentaarikko (sd.)

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Osmo Apusen testamentti suomalaisille poliittisen historian lukijoille on hyvin ajankohtainen

Porkkalan vuokra-alueen palautussopimuksen allekirjoitustilaisuus Moskovassa 1955. Kuvassa oikealla Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja Kliment Vorošilov, Suomen presidentti J. K. Paasikivi, jonka takana seisoo suurlähettiläs Mihail Pervuhin vieressään suurlähettiläs Viktor Lebedev sekä pääsihteeri Nikita Hruštšov. Sopimuksia allekirjoittavat pääministerit Nikolai Bulganin ja Urho Kekkonen.

Ulkopolitiikkamme pitkän linjan tutkijan viimeiseksi jäänyt teos on kiinnostavaa luettavaa kaikille niille, jotka haluavat syventyä perusteellisemmin Suomen 1930- ja 1940-lukujen kohtalonvuosiin.

Emeritusprofessori Osmo Apunen sai syyskuun lopussa 2022 tutkijankammiossaan valmiiksi yli kuudensadan sivun teoksen Paasikiven pitkä linja – Talvisodan aika. Kohta sen jälkeen eli 16.10.2022 hän siirtyi ajasta iäisyyteen

Suomen ulkopolitiikan tutkimuksen grand old man puhuu meille vielä kerran SKS:n postuumisti tänä keväänä julkaiseman teoksen kautta. Sen teema on nykyisessä maailmantilanteessa enemmän kuin ajankohtainen.

Juuri Osmo Apunen on se henkilö, jonka työn tuloksena 1961 perustettiin Ulkopoliittinen instituutti, jonka tutkijat ovat tässä ajassa harva se televisiossa ilta avaamassa meille maailman tapahtumia.

Apusen pitkään uraan liittyi monia vaiheita. Vuonna 1977 hän julkaisi kokonaisesityksen Paasikiven-Kekkosen linjasta, mutta toisaalta saattoi samaan aikaan Suomen Sosialidemokraatin kolumnistina haastaa nimimerkin takaa vakiintuneita ulkopoliittisia käsityksiä.

Eläkkeelle jäätyään Apunen julkaisi muun muassa 2005 Paasikivi-Seuran historian Linjamiehet.

Postuumisti julkaistu Apusen ”testamentti” on kiinnostavaa luettava historian harrastajille, vaikka mikään varsinainen kansanpainos tiiliskivimäinen järkäle ei ole.

KIRJAT
Osmo Apunen:
Paasikiven pitkä linja – Talvisodan aika
SKS 2023, 622 s.

EUROOPAN TILANNE huoletti J. K. Paasikiveä hänen toimiessaan Suomen Tukholman suurlähettiläänä 1936 – 1939. Ruotsin pääkaupunkiin sijoitettu edustusto oli Suomelle tärkein ja sen tehtävä oli annettu kokeneelle ulkopolitiikan osaajalle.

Paasikivi näki aitiopaikalta, kun Euroopan kansainvälisen politiikan säännöt heitettiin roskakoriin. Monet merkit viittasivat siihen, että oltiin matkalla kohti isoa sotaa. Vuosina 1934-1941 Paasikivi otti osaa Suomen ylimmän johdon salaisiin keskusteluihin ja oli hyvin informoitu pyrkimyksistä pitää maa suurvaltakonfliktin ulkopuolella.

Paasikiven valtiomiesuraa 1930-luvun lopusta aina presidenttikauden loppuun 1956 rytmittivät hänen matkansa Moskovaan. Ensimmäistä kertaa hän matkusti Kremliin lokakuussa 1939 ja päätti uransa syyskuussa 1955 ainoaan Venäjän matkaan, josta hän palasi tyytyväisenä. Iloon oli syytä, sillä kynä korjasi sen minkä miekka oli repinyt, kun Neuvostoliitto palautti Porkkalan ennen vuokra-ajan loppua takaisin Suomelle.

Apusen teoksessa kuvataan tarkasti seitsemän tapaamista syksyllä 1939 Moskovassa, joista kuudessa oli mukana itse Stalin. Viimeisellä talvisodan alkamista edeltäneellä kerralla suomalaiset tapasivat vain ulkoministeri Molotovin.

Stalinin läsnäolo sai Paasikiven luulemaan, että Suomella oli jonkinlainen erityisasema Neuvostoliiton silmissä. Tämä johti olettamaan, että neuvotteluvaraa oli enemmän kuin olikaan. Vasta toimiessaan välirauhan aikana Suomen Moskovan lähettiläänä Paasikivi ymmärsi, että Stalin oli mukana Molotov-Rippentrop sopimuksen takia vahtimassa, ettei Saksaa ärsytettäisi ja Neuvostoliitto saisi sen mitä salaisessa lisäpöytäkirjassa oli luvattu. Suomi oli vain suurvaltojen pelinappula.

Ajatusta, että Stalin oli jotenkin erityisen suopea Suomea kohtaan Paasikivi elätteli myöhemminkin. Näin ajatteli ilmeisesti myös silloinen pääministeri Urho Kekkonen. Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953 Kekkonen sivuutti puheessaan sodat sivulauseena ja korosti neuvostojohtajan ”suopeutta ja jalomielisyyttä” Suomea kohtaan.

APUSEN TESTAMENTTITEOKSEN ehkä mielenkiintoisempia kohtia ovat hänen vertailunsa Paasikiven ajan ja nykyajan välillä.

Apusen näkemyksen mukaan Krimin miehityksen kautta vuonna 2014 Venäjä lähti hakemaan isoa muutosta vakiintuneeseen kansainväliseen järjestykseen samaan tapaan kuin Stalin ja Hitler vuonna 1939. Lokakuun 1917 vallankumouksen ja sisällissodan heikentämästä Venäjästä oli tullut 1930-luvun loppuun mennessä sotilaallinen suurvalta Stalinin omaan upseeristoon kohdistamista puhdistuksista huolimatta.

Samanlainen kehitys on nähty meidän aikanamme, kun Venäjä on Neuvostoliiton raunioilta vahvistunut sotilaallisesti niin, että se on taas lähtenyt valloittamaan naapurimaitaan. Se, että riittääkö Venäjän sotilaallinen voima länsimaiden tukeman Ukrainan valtaamiseen näyttää kuitenkin epätodennäköiseltä.

AVAINSANAT