VALIKKO

Hallitus kaivoi taskustaan hokkuspokkusmiljardin – talouspoliittinen jääräpäisyys rapauttaa suomalaisten peruspalveluja

Valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.) ja pääministeri Petteri Orpo (kok.) Valtioneuvoston linnan tiedotustilassa Helsingissä 23. huhtikuuta.

Hallitus teki puoliväliriihessä veropoliittisen täyskäännöksen, ja hylkää tavoitteensa velkaantumisen taittamisesta. Silti hallitus uskottelee jääräpäisesti, ettei se peräänny vaan etenee yhä – joskin vastakkaiseen suuntaan kuin ennen.

Petteri Orpon (kok.) hallitus kääntää Suomea kokoomuksen ja elinkeinoelämän pitkään toivomalle linjalle, jossa yhteisöveroa alennetaan ja ylimpien tuloluokkien veromarginaalia lasketaan useammalla prosenttiyksiköllä.

Varakkaita suosivat muutokset saivat rinnalleen pieni- ja keskituloisille suunnatun veroalen. Paljon muutakin tapahtui.

Hämmentävin käänne myöhään keskiviikkona järjestetyssä riihen tiedotustilaisuudessa liittyi hallituksen omaan tarinaan. Orpon hallitus on ennen muuta luvannut ”lopettaa velaksi elämisen”.

.

HALLITUKSEN viimeinen suuri finanssipoliittinen tavoite, josta sota ja Donald Trump eivät vielä olleet tehneet selvää, oli velkasuhteen vakauttaminen hallituskauden loppuun mennessä.

Se osoittautui valtiovarainministeriön ennusteiden valossa saavuttamattomaksi unelmaksi. Mutta hallitus ei ole tätä valmis myöntämään.

Valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.) toisti tiedotustilaisuudessa useampaan kertaan, että vakauttamistavoitteesta pidetään kiinni. Purran mukaan hallitus on yhä valmis myös lisäsäästöihin sen saavuttamiseksi, mikäli tarvetta ilmenee.

Käytännössä tavoite on ilman maailmantalouteen liittyviä ihmeitä niin lujasti kivillä, että hallitus kertoi eilen turvautuvansa Valtion eläkerahastolta siirrettävään miljardin “siltarahoitukseen”.

Näin saadaan aikaan vaikutelma velkasuhteen kasvun hetkellisestä pysähtymisestä hallituskauden lopulla.

Velkasuhteen kasvu ei ole ministeriön ennusteessa kertaakaan pysähtynyt.

Valtiovarainministeriön kansliapäällikkö Juha Majanen avasi asiaa myöhään eilen medialle ja totesi, että velkasuhteen kasvu ei ole ministeriön ennusteessa kertaakaan pysähtynyt.

Pysähtyminen tapahtuu vain hallituksen skenaariossa, niin kutsutussa tavoiteurassa ja perustuu jo mainittuun siltarahoitukseen. Tämän hokkuspokkusmiljardin ansiosta bkt:n velkasuhde ei näyttäisi kasvavan vuonna 2027 edellisvuodesta.

Velkasuhteen vakauttamiseen tarvitaan siis silmänkääntötemppu.

MIKSI vakauttamisesta on tullut Orpon hallitukselle niin tärkeä, että kikkailusta sen ympärillä tulee mieleen entisen itänaapurin utopistiset, paperilla toteutuneet tuotantotavoitteet?

Koska finanssipoliittisista tavoitteista ei ole muuta jäljellä. Hallitusohjelman yhden prosentin alijäämätavoitteesta luovuttiin viime vuonna, täysin ymmärrettävästi.

Vakauttamisesta ei päästetä irti, koska kokoomus voitti eduskuntavaalit lupaamalla katkaista Suomen velkaantumiskierteen. Nyt se on löytänyt itsensä tikkejä vaativan haavan ääreltä taskussaan käytettyjä laastareita.

Kyse on poliittisesta jääräpäisyydestä, jossa takerrutaan menetettyyn unelmaan.

JÄÄRÄPÄISYYDESTÄ maksetaan kovaa hintaa hiljattain aloittaneilla hyvinvointialueilla, joiden alijäämätavoitteet on sidottu raiteiltaan suistuneeseen finanssipolitiikkaan.

Alueet ovat karsineet palveluita ja irtisanoneet jo valmiiksi alimitoitettua henkilöstöään, koska alijäämien pitää olla katettuina vuoden 2026 loppuun mennessä.

Lisäaikaa ovat vaatineet poliitikot ja sitä ovat suositelleet asiantuntijat, muun muassa talouspolitiikan arviointineuvosto. Moni hyvinvointialue pääsisi lisäajan myötä taloudellisesti jaloilleen alkuvaikeuksien jälkeen.

Hallituksen finanssipolitiikka, jossa velkaantumisen on tosiasioiden vastaisesti vakauduttava, rapauttaa suomalaisten peruspalveluja. Uskottavinta olisi tunnustaa tappio ja todeta sen johtuvan olosuhteista, joiden haastavuus on kaikille selvää.

Taustalla on myös suomalainen tapa keskustella talouspolitiikasta.

Hallitukset joutuvat vuorollaan vastaamaan oppositiolle ja medialle höttöisistä laskelmistaan, joiden väitetään johtavan meidät Albanian tielle tai lopulliseen tuhoutumiseen.

Milloin puheena on holtittomaksi väitetty velkaantuminen, milloin suomalaisten hyvinvoinnin lopettavat leikkaukset. Retoriikka on jyrkkää ja tuo mieleen nollasummapelin.

KOVIMPANA talouskeskustelijana on viime ajat häärinyt nykyinen päähallituspuolue kokoomus.

Kokoomus on aiheuttanut omilla talouskurisaarnoillaan tilanteen, jossa se ei voi uskottavasti perääntyä mahdottomaksi osoittautuneista tavoitteistaan. Tappiota ei voi myöntää, vaikka syyt olisivat ymmärrettävät.

Tulee mieleen puuroonsa päälle erehdyksessä suolaa laittanut mies, jonka on pakko syödä annos silmää räpäyttämättä.

Aikuisten ihmisten maailmassa asiat voisi hoitaa myös vähemmän yksinäisesti. Esimerkiksi sopimalla talouden tasapainottamisesta yhdessä ylivaalikautisesti, kuten Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn alkuviikosta ehdotti.

AVAINSANAT

Taas alkoi hallitustaipaleen hiekoitus: perussuomalaisissa heräsi ilmastokapina

Perussuomalaiset löysi kannatuskuopan pohjalta vanhan populistisen linjansa. Viimeistään kesäkuun puoluekokouksessa Lahdessa tuli selväksi, että toiseksi suurin hallituspuolue ryhtyy historiasta tutuilla tempuillaan hiekottamaan pääministeri Petteri Orpon (kok.) latua.

Heinäkuun hiljaisuudessa syyksi kelpasi kokoomuslaisen ympäristö- ja ilmastoministeri Sari Multalan kommentti, jonka mukaan Suomi tukee Euroopan komission esitystä tulevaisuuden päästövähennystavoitteeksi.

Ei tue eikä tule tukemaan, mikäli Suomen eli hallituksen kanta on perussuomalaisista kiinni, ilmoitti perussuomalaisten uusi 1. varapuheenjohtaja Teemu Keskisarja Ylellä. Keskisarjan näkemys sai nopeasti tukea myös hallituksen sisältä, kun liikenne- ja viestintäministeri Lulu Ranne (ps.) arvosteli Multalaa itsenäisestä kannanmuodostuksesta. Hallitus ei Ranteen mukaan ollut komission esityksestä keskustellut.

Aivan näin asia mennyt, koska hallituksen EU-ministerivaliokunta käsitteli Suomen ennakkovaikuttamiskantaa päästövähennystavoitteeseen jo keväällä. Näkemys oli käytännössä komission esityksen mukainen.

KOMISSION esitys päästövähennystavoitteeksi tähtää vuoteen 2040. Siihen mennessä EU:n jäsenmaiden tulisi esityksen mukaan vähentää päästöistään 90 prosenttia.

Luku kuulostaa isolta, mutta on emeritusprofessori Markku Ollikaisen mukaan linjassa Suomen voimassa olevan ilmastolain kanssa, johon perussuomalaiset ovat Orpon hallitusohjelmassa sitoutuneet. Jos lakia noudatetaan, Suomen päästövähennyksiin ei vaadita ylimääräisiä tiukennuksia.

Kun ministeri Multala sanoo Suomen tukevan komission esitystä, hän siis nojaa hallitusohjelman kirjauksiin.

Miksi perussuomalaiset sitten huutavat? Koska he ovat jo pidempään pyrkineet vesittämään ilmastolakia, jonka mukaan Suomen tulisi olla vuoteen 2035 mennessä hiilineutraali. PS pyrkii leimaamaan ilmastopolitiikan epärealistiseksi, ihmisten elämää hankaloittavaksi huuhaaksi. Samalla asialla on länsimaissa moni muukin.

PS pyrkii leimaamaan ilmastopolitiikan epärealistiseksi, ihmisten elämää hankaloittavaksi huuhaaksi.

Linjan nykyinen pääarkkitehti on Yhdysvaltain presidentti Donald Trump. Euroopan unionissa tämä ilmastodenialismia lähestyvä linja saa kannatusta erityisesti laitaoikeistoa edustavilta puolueilta.

ORPON hallituksessa ilmastolain tavoitteita puolustaa voimakkaimmin RKP, joka oli lakia viime kaudella hyväksymässä. Myös pääministeri Orpo itse on useaan kertaan muistuttanut tavoitteiden olevan hallitusohjelman mukaisia ja voimassa. Onhan ilmastoministerin salkkukin kokoomuksella.

Perussuomalaisten puoluekokous osoitti henkilövalinnoillaan haluavansa poliittista muutosta. Siksi Keskisarja on 1. varapuheenjohtaja ja jyrkästä maahanmuuttolinjastaan tuttu Simo Grönroos 3. varapuheenjohtaja.

Näin 1. varapuheenjohtaja Keskisarja on kirjoittanut Sarastus-lehdessä ilmastopolitiikan tavoitteista:

”Suomen osuus ihmiskunnan CO2-päästöistä on promille, siis tuhannesosa. Mitä mieltä sinä olet, parahin lukija? Tapahtuuko 99,9 prosentin täyskäännös? Uskotko siihen mielikuvateollisuuden tuotteeseen, että Suomen ilmastoponnistuksilla on globaali merkitys, ja että esikuvana me käännytämme hiilituhruiset EU-valtiot, Yhdysvallat, Kiinan ja kehitysmaat, arabit ja Venäjän… vaikka ne vuonna 2025 eivät osoita pikkiriikkisintäkään hinkua fossiilisten polttoaineiden hylkäykseen.”

Aivan. Tosin professori Markku Ollikaisen mukaan EU on yksi Kiinan viime aikoina kohentuneen ilmastopolitiikan keskeisistä kirittäjistä.

Suomi on EU:n jäsenvaltio ja Keskisarja Suomen hallituksessa valtaa käyttävän puolueen 1. varapuheenjohtaja.

Ajatus fossiilitalouteen jäämisestä on vaarallista, menneisyyden romantisoimisella ryyditettyä ja dieselin katkuista humppaa, jota muun muassa itänaapurin Vladimir suosii levylautasellaan.

AVAINSANAT

Näin soi vanha hitti Kekkosen Suomesta – tällä kertaa syynä on maanpuolustus

Kuva: Istock

Juhannuksena puolet Suomesta unohtuu laiturin nokkaan katselemaan vesilintujen poikasia. Samalla Helsinkiä riivaava pula parkkipaikoista siirtyy kesämökkipaikkakuntien kauppojen edustoille.

Uutisia luetaan vähemmän, erityisesti jos ne liittyvät työmarkkinapolitiikkaan.

Haaste on kova Porin Suomi-areenaan osallistuville lobbareille. Mutta Suomen Yrittäjien Mikael Pentikäinen ei ole eilisen teeren viestijä. Hän nosti tänään otsikoihin arkipyhät, vanhan hitin Kekkosen Suomesta viidenkymmenen vuoden takaa.

Pentikäisen mukaan helatorstain ja loppiaisen vapaapäivät pitäisi poistaa, koska maanpuolustukseen uppoaa lähivuosina niin paljon rahaa. Samankaltaisia julkisten vapaapäivien perumisia on hiljattain ehdotettu myös Saksassa, sielläkin taloussyistä.

Suomessa arkipyhät on jo kertaalleen poistettu.

VUONNA 1973 loppiainen ja helatorstai siirrettiin lauantaille, mistä tuolloin vielä voimissaan ollut evankelisluterilainen kirkko hermostui.

Revanssia haettiin jo 1980-luvulla, mutta kiitos Kekkosta presidenttinä seuranneen Mauno Koiviston, se saatiin vasta vuonna 1992. Helatorstai ja loppiainen palasivat arkipyhiksi.

Koivisto ei tuottavuuden päälle ymmärtäneenä presidenttinä tykännyt laiskottelusta ja lykkäsi arkipyhien palauttamista ajaneen lakimuutoksen voimaantuloa viidellä vuodella.

Suomessa on verrattain vähän arkipyhiä, koska olemme kulttuurisesti luterilainen maa. Toisin on esimerkiksi kirkon ja valtion erolla ylpeilevässä Ranskassa, jossa kulttuuripiiri on vanhastaan katolilaista. Olen turhaan yrittänyt siellä tehdä ostoksia Neitsyt Marian taivaaseenottamisen päivänä, 15. elokuuta.

On totta, ettei suurin osa kansasta tiedä googlaamatta miksi helatorstaita, helluntaita tai loppiaista vietetään. Helluntai on aina sunnuntai, mutta loputkin mainituista voisi niiden inflatoitumisen perusteella siirtää viikonloppuun.

Antaa kirkollisempien, sellaisten, jotka esimerkiksi Kristuksen taivaaseenastumista haluavat muistella, viettää juhlapyhiään omalla ajallaan.

TÄLLAISESSA ajattelussa on montakin ongelmaa, joista yksi liittyy perinteisiin ylipäänsä.

Koko vuodenkierron rytmitys on kirkollisten juhlapyhien dominoimaa. Samoin viikon. Arki keskeytyy sunnuntaihin, seitsemänteen päivään jolloin Jumala jostakin syystä, luomiskertomuksen mukaan lepäsi.

Mitä tekoa sunnuntailla on vapaapäivänä? Kuka meistä lepää, koska Jumala on lepopäivän asettanut?

Perinteitä ei ole ollut tapana heittää ikkunasta sitä mukaan, kun niiden merkitykset väljähtyvät. Päinvastoin, niiden sisällöstä muistutellaan peruskoulussa edelleen siinä toivossa, että sivistys kestäisi. Mutta juhlia ei tule vietettyä. Kukaan ei myy edes helatorstai-leivoksia.

Tuottavuus ei ole historiallisesti huolettanut vain kapitalisteja.

”Kristilliset juhlapyhät eivät Neuvostoliitossa tunnetusti olleet muodikkaita.”

NIIN syvältä työnantajapuolen riveistä kun Pentikäisen idea meille annetaankin, se tuo isänmaallisuudessaan mieleen Neuvostoliiton työn sankarin Aleksei Stahanovin, kaikkien tuottavuusloikkien kommunistisen isän.

Hiilikaivosmies Stahanov ylitti Stalinin Neuvostoliitossa väitetysti 14-kertaisesti päivittäisen tuotantotavoitteensa ja louhi yhdellä kertaa 102 tonnia hiiltä. Myöhemmin hän petrasi ennätystään.

Stahanoville ei saatu itänaapurissa omaa juhlapäivää, mutta elokuun viimeiselle sunnuntaille perustettiin vuonna 1980 hiilikaivosmiesten päivä. Kristilliset juhlapyhät eivät Neuvostoliitossa tunnetusti olleet muodikkaita.

ENNEN kuin ryhdymme vähentämään yhteisiä juhlapäiviä, ehdotan, että niiden tilalle keksitään edes yksi uusi vaikkapa neuvostoliittolaisen esimerkin innoittamana.

Puolustusbudjetin rahoittaminen on oma kysymyksensä, mutta elämä ei voi olla pelkkää uhrautumista maanpuolustuksen ja tuottavuuden hyväksi.

Ja jos onkin, edes sitä pitäisi juhlistaa omalla, erillisellä arkivapaallaan.

AVAINSANAT

Potkurohkeus ei paljoa vaadi, eikä henkilöstöviha edistä tuottavuutta

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli toukokuussa 313 200 työtöntä ja 41 800 avointa työpaikkaa. Muutos- eli yt-neuvottelut ovat monissa yrityksissä säännöllisesti toistuva toimintatapa.

Työntekijä on Suomessa työnantajan pahin vihollinen: pelkkä kuluerä ja haittatekijä, josta on päästävä eroon. Mikään ei riitä, kun yötä myöten pohditaan keinoja siihen, kuinka voitaisiin irtisanoa mahdollisimman moni mahdollisimman helposti.

Muuhun tulokseen on vaikea tulla, kun seuraa Petteri Orpon (kok.) hallituksen työelämäuudistuksia ja tapaa, jolla niitä ajetaan työ- ja elinkeinoministeriön työryhmässä.

Potkulaiksi ristitty henkilöperusteisen irtisanomisen helpottaminen näyttäytyy jatkuvasti pitenevänä listana elinkeinoelämän ja työnantajapuolen sellaisenaan kirjattuja vaatimuksia, joista useimmat ovat sisällöltään kauniisti sanottuna tulkinnanvaraisia.

Vähemmän kauniisti tai sitten vain realistisesti sanottuna ne avaavat oven saneluun, mielivaltaan, pelolla johtamiseen ja työpaikkakiusaamiseen. (Mikään näistä ei tosin nytkään ole suomalaisessa työelämässä ja johtamisessa tuntematon suure, kuten tilastot, tutkimukset ja arkikokemukset työhyvinvoinnista tai pikemmin sen puutteesta ovat jo pitkään kertoneet.)

Mikä on riittävä asiallinen syy potkuihin, entiseen asialliseen ja painavaan verrattuna? Tai työssä alisuoriutuminen: kuka sen määrittelee tai mittaa, missä tilanteissa ja kenen ehdoilla?

Riittääkö yksi virhe, väärinkäsitys tai muu sählinki?

Jos edes varoitusta ei tarvitse antaa, vaan työntekijän pitää muutenkin ymmärtää menettelynsä ”moitittavuus”, missä moitittavuuden raja kulkee?

Entä potkuperusteeksi kelpaava huolimattomuus työssä – riittääkö yksi virhe, väärinkäsitys tai muu sählinki, joita inhimillisessä elämässä nyt tuppaa sattumaan, tunnollisimmillekin yksilöille?

KUN TERMITKIN ovat näin epämääräistä, on turha tulla sanomaan, ettei työnsä hyvin hoitavalla ole mitään hätää.

Hyvä työnlaatu ei sitä paitsi ole tähänkään asti taannut mitään. Taloudelliset ja tuotannolliset syyt on määritelty niin väljästi, että ne sallivat loputtomien yt-kierrosten pyörittämisen yrityksen tuloksista riippumatta – ja tätä ikiliikkujaa suomalaiset työnantajat myös innolla käyttävät.

Henkilöperusteisen irtisanomisen suoja sen sijaan on pysynyt tasolla, joka yleensä estää niin sanotut pärstäkerroinpotkut. Kynnys irtisanomisiin esimerkiksi iän, sukupuolen, raskauden, terveydentilan, palkkatason tai ihan vaan kritiikin esittämisen vuoksi nousee kummasti, jos työnantaja käy muutaman kerran häviämässä laittomien potkujen riitatapaukset kuusinumeroisilla summilla vahingonkorvauksineen ja oikeuskuluineen.

Nyt tämä peräseinä eli viimesijainen heikomman osapuolen suoja halutaan murtaa.

KOKOOMUKSELLE tilanne, jossa kannatuksen romahtamista säikähtänyt hallituskumppani perussuomalaisetkin on herännyt vastustamaan työelämäuudistusten sisältöä ja toteutustapaa, alkaa ilmeisesti olla kiusallinen.

Tai ainakin retoriikkaa yritetään muuttaa: ikävän todenmukainen potkulaki halutaan korvata termillä ”rekrytointirohkeus”, jonka ex-työministeri Arto Satonen ehti lanseerata Facebook-julkaisussaan.

Rekrytointirohkeus. Luitte oikein.

Noin äkkiseltään voisi kuvitella, ettei tilanteessa, jossa avoimiin työpaikkoihin tulee satoja ellei tuhansia hakemuksia, rekryprosessista on tehty viikko- tai kuukausitolkulla kestävä esterata ja työnantajilla on varaa ladella ilmoituksiinsa lähinnä yli-ihmisen mittojen mukaisia vaatimuslistoja, olisi tarvetta pumpata värvääjiin lisärohkeutta.

Siitä, että suomalaisilla työmarkkinoilla eivät lähtökohtaisesti kelpaa yli 50- tai edes yli 40-vuotiaat, työttömät, vastavalmistuneet tai muuten kokemattomat nuoret, maahanmuuttajataustaiset, vähemmistöt, ulkomailla opiskelleet tai uraa luoneet eivätkä synnytysikäiset naiset, ei viitsi tässä yhteydessä edes aloittaa.

ON YHÄ AIHEELLISEMPAA kysyä, miksi Suomeen on viime 15 vuoden aikana pesiytynyt puhe- ja toimintatapa, jossa henkilöstöä pidetään pelkkänä rasitteena ja työntekijää vihollisena.

Tekoälykeskusteluakin hallitsee muista maista poikkeava kiilusilmäinen hekumointi sillä, mitkä kaikki ammattiryhmät voitaisiin ”korvata” ja kuinka paljon taas päästäisiin irtisanomaan ”lisäarvottomia” ihmisiä.

Ketä tällainen hyödyttää, ja millaisen työelämän mallin se tarjoaa etenkin nuorille ikäluokille? Samaan aikaan kyllä voivotellaan työuupumuksen, mielenterveysongelmien ja niistä johtuvien työkyvyttömyyseläkkeiden käsiin räjähtänyttä kasvua.

Se onkin ainoa kasvu, mitä täällä on saatu mainitun 15 vuoden sisällä aikaan. Hyvin jännä.

AVAINSANAT

Puoluekokous valitsi Purran jatkoon – sitten alkoi ripitys

Puheenjohtajana jatkava Riikka Purra onnittelee ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi valittua Teemu Keskisarjaa perussuomalaisten puoluekokouksessa Lahdessa 14. kesäkuuta.

RKP:n entisen puheenjohtajan Anna-Maja Henrikssonin mukaan nykyisen hallituksen syntyyn johtaneista hallitusneuvotteluista tuli mieleen piinallinen kihlaus. Tästä kuultuaan tuleva pääministeri Petteri Orpo (kok.) toivoi lopputulokseksi järkiavioliittoa. Näin siis kesällä 2023.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin vertauksia voi muistella Petteri Orpon hallituksen bergmanilaisesta aviohelvetistä muistuttavaa riitelyä katsellessa. Jos kiistojen ytimessä oli hallituksen ensimmäisenä syksynä rasismi, tilanne ei ole hallituskauden puoliväliin tultaessa kampanjoilla tai koulutuksilla muuttunut. Rasismista kiihkoillaan yhä.

Riikka Purra puhui lauantaina perussuomalaisten Lahden puoluekokouksessa väestömuutoksesta, jolla suomalaisuutta on poliittisin päätöksin rapautettu sisältä päin. Purran mukaan suomalaisuus on hyökkäyksen kohteena ja kehitysmaaperäinen maahanmuutto on nostanut jo arabian kielen viroa yleisemmäksi. Mainituksi tulivat myös islamilaiset madrassakoulut ja naisten häpeällinen peittäminen.

– Olemme saaneet maailman kylään, mutta ei vain kylään vaan olemaan.

– Voi halleluja tämä syventyvä rappio ja leviävä typeryys, Purra päivitteli puheessaan.

SAMAAN aikaan Vaasassa RKP:n puoluekokouksessa puhunut puheenjohtaja, opetusministeri Anders Adlercreutz vaikutti vastaavan Purran puheeseen. Adlercreutzin mukaan Suomen ongelma ei ole liiallinen maahanmuutto vaan liian suuri rasistien määrä.

Myöhemmin Adlercreutz kiisti STT:lle viitanneensa erityisesti perussuomalaisiin. Täysin eri suuntaan katsovat yhtäaikaiset näkemykset saman hallituksen sisältä tapahtuivat siis sattumalta.

Kansallismielinen paatos siivitti Purran odotetusti toiselle kaudelle selkeällä äänierolla hänet haastaneeseen ex-puoluesihteeri Arto Luukkaseen. Myös puoluesihteeri Harri Vuorinen palkittiin jatkokaudella.

Lahden puoluekokous säästi näpäytyksensä romahtaneesta kannatuksesta varapuheenjohtajien valintaan. Ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi nousi kansanedustaja Teemu Keskisarja ohi sisäministeri Mari Rantasen.

Perussuomalaisten elämän ja kuoleman kamppailusta puhunut Keskisarja kutsui itse valintaansa sormen heristykseksi puoluejohdolle.

– Tosiseikkojen tunnustaminen alkaa itsepetoksen lopusta. Oikaisen valheet, joihin uskoimme hallituskumppaneiden mieliksi, Keskisarja jyrisi, vaati Suomen itsenäisyyttä EU:sta ja pilkkasi hallituksen rasismin vastaista kampanjaa.

KILPAILU toisesta varapuheenjohtajuudesta meni suunnitellummin. Paikalle valittiin selkein luvuin suosittu tamperelainen kansanedustaja Joakim Vigelius, joka ei harrasta julkisia soraääniä puoluejohdon suuntaan.

Kolmannen varapuheenjohtajan hommaan oli ehdokkaista ylitarjontaa. Osa halukkaista tuntui lyhyissä puheenvuoroissaan kantavan Keskisarjan tavoin huolta puolueen linjasta.

Europarlamentaarikko Sebastian Tynkkynen oli etukäteisveikkailujen suosikki. Kisa meni suuren ehdokasjoukon takia toiselle kierrokselle, jonne pääsi Tynkkysen lisäksi kokoomuksen kanssa tehtävää hallitusyhteistyötä puheessaan arvostellut ex-puoluesihteeri Simo Grönroos.

SEURASI päivän toinen näpäytys puoluejohdolle. Puoluekokousväki valitsi 3. varapuheenjohtajaksi Simo Grönroosin äänin 335-301.

Yllätysvalintojen taustalla on ennen muuta perussuomalaisten puolittunut kannatus. Kun puoluetta äänesti keväällä 2023 20,1 prosenttia suomalaisista, oli eduskuntavaalikannatus Ylen toukokuun mittauksessa enää runsaat 10 prosenttia.

AVAINSANAT

Ryhmäkuri saa päätökset näyttämään suositummilta kuin ne ovatkaan

Vaalikaudesta toiseen ainakin yksi teema nousee julkiseen keskusteluun kaikista muista teemoista piittaamatta: ryhmäkuri. Sitä noudattamalla hallitus varmistaa myös epäsuosittujen esitystensä etenemisen eduskunnassa.

Ristiriita perustuslakiin on aika ilmeinen. Sen 29. pykälä kuuluu seuraavasti:

”Kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset.”

Tällä viikolla tapetilla on ollut esimerkiksi saamelaiskäräjälaki. Kaksi hallituspuolue perussuomalaisten kansanedustajaa Sara Seppänen ja Juha Mäenpää äänestivät eduskunnassa hallituksen esityksen sisältölinjauksia vastaan ja saattavat saada rangaistuksen.

Aiemmin puolue on julistanut rehvakkaasti, ettei heillä ole ryhmäkuria.

Stubbin hallituksen lopusta tuli kuuluisa naurunremakan säestämä kaaos.

KULLAKIN eduskuntaryhmällä on sääntönsä, joita ryhmän jäsenten odotetaan noudattavan, lukee perustuslaissa mitä tahansa.
Yksi niistä koskee ryhmän enemmistön kantaa, jonka mukaan kaikkien odotetaan toimivan tärkeissä äänestyksissä.

Edustaja voi saada luvan esiintyä ryhmän päätöksestä poikkeavasti perustellusta syystä, kunhan ei pyydä lupia tavan takaa. Jokaisella ryhmällä on asiasta omat käytäntönsä.

Tästä on kyse esimerkiksi saamelaiskäräjälaissa ja vaikkapa SDP:n Johanna Ojala-Niemelälle myönnetyssä luvassa äänestää henkilökohtaisista syistä toisin kuin muu eduskuntaryhmä. Tai rajalaissa, jossa peräti kuusi SDP:n edustajaa sai poikkeusluvan. Nyt julkisuudessa on puhuttu Ottawan sopimuksesta ja mahdollisista irtiotoista.

Hallituksella on painetta piiskata hallituspuolueiden kansanedustajia ruotuun, jotta hallituksen esitykset menevät läpi. Tämä merkitsee käytännössä sitä, että suuri osa kaikista päätöksistä näyttää suositummilta kuin ne todellisuudessa ovat.

Stubbin hallituksen lopusta tuli kuuluisa naurunremakan säestämä kaaos, kun hallituspuolueiden edustajat kaatoivat omia esityksiään.

Yleensä yksittäiset kansanedustajat sitoutetaan hallitusohjelman linjaan jo hallitusneuvottelujen päätteeksi neljän vuoden ajaksi. Riviedustajien rooli tuon linjan määrittelyssä on usein minimaalinen.

Kun hallitus sitten päättää supistaa sairaalapalveluita juuri tietyltä alueelta, kyseisen alueen äänistä taisteleva hallituspuolueen kansanedustaja tuntee houkutusta sanoa vastaan.

Järjestelmän voitto vai tappio?

Aikuisten maailmassa saa edelleen olla idealisti mutta omalla vastuulla.

OPPOSITIOSSA vastaavaa ryhmäpainetta ei suoraan ole mutta käytännössä ryhmäpäätökset ovat tavallisia ja niitä myös noudatetaan.

Puolueet lähtökohtaisesti haluavat esiintyä yksituumaisina ja näyttää yhtenäisiltä. Riitaisa puolue ei ehkä ole houkutteleva muidenkaan puolueiden silmin, vaikka kysymys ryhmäkurista on monimutkainen.

Äänestäjä toivoo kyselyjen mukaan kansanedustajalta itsenäisyyttä mutta myös yhteistyökykyä. Hyveet eivät aina osu yhteen vaan vaativat jommankumman taipumista.

Kukaan edustaja ei äänestä aina toisin kuin oma ryhmänsä eikä voisikaan. Ei edes Johannes Yrttiaho (vas.). Lähtö ryhmästä voi tulla jo yhdestä kahdesta hairahduksesta.

Aikuisten maailmassa saa edelleen olla idealisti mutta omalla vastuulla.

AVAINSANAT