• Elokuva
• 16.05.2025
• 10:26

Kriitikkona on joskus hyvä eksyä omimmilta luottoalueiltaan sivummalle, umpimetsään. Minulle sellaista maastoa on pitkälti fantasiaelokuva, joka suoranainen ylitarjonta 2000-luvulla Peter Jacksonin Tolkien-trilogian siivittämänä on saanut aistit uuvuksiin.

The Legend of Ochi on yllättävän raikas lajinsa edustaja, kuin kellahdus aamukasteiseen sammalmetsään. Kestoakin on inhimilliset puolisentoistatuntia, mitä kauemmin ei ehkä paranisikaan luonnossa paljon loikoilla, ellei halua tulla sen omimaksi.

Vanhoilliseen kyläpahaseen Karpaateilla sijoittuva tarina tutustutaa kirkkaankeltaiseen takkiin pukeutuvaan apeaan varhaisnuoreen Yuriin (Helena Zengel), joka asuu synkässä mökissä isänsä Maximin (Willem Dafoe) ja ottopoika Petron (Finn Wolfhard) kanssa. Taata elää muinaisiin kansanperinteisiin kritiikittä sidotussa menneessä, eikä päästä kasvattejaan kohtaamaan nykymaailmaa. Äiti Dasha (Emily Watson) on lähtenyt omille teilleen.

Vanhemmat on ilmeisesti ajanut erilleen vastakkainen käsitys metsässä asuvista oudoista ocheista, eräänlaisista peikoista. Maximin mielestä ne ovat kaiken pahan alku, ja sitä varten hän kouluttaa kylän miehenaluista suuria sotureita. Yuri pakenee ottamaan ocheista itse selvää ja tutustuukin pian vauva-ochiin, jonka saa alkusäikähdyksen jälkeen kämmenelleen ja mukaansa paluumatkalleen.

Yurin apeus, joka tuo suomalaiselle helposti mieleen Eero Järnefeltin klassikkomaalauksessa Raatajat rahanalaiset (1893) kaskeavan tytön kasvonlukemat, alkaa ochin seurallisuuden myötä jäädä taka-alalle. Seikkailunsa aikana Yuri astuu myös ensimmäistä kertaa supermarketiin ja tapaa lopulta jännittävän etäisen äitinsäkin, joka opetttaa ochien kommunikoivan tunteiden eikä kielen kautta.

Erikoisinta tarinassa on, että ochit laulavat kummallisen kimeällä äänellä, ja samainen laulukyky tarttuu myös Yuriin. Ironista oivaltavuutta puolestaan piilee siinä, että värikkään vaatteensa takia vaivatta erottuva ja ihonsa koostumukselta kuin vielä syntymäsileä Yuri on metsässä liikkuessaan tavallaan katsojallekin paljon ihmeellisempi ilmestys kuin sinänsä varsin tavanomainen peikko ochi, joka hukkuu sen siimekseen.

KALIFORNIALAISEN Isaiah Saxonin (s. 1983) esikoisekseen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa The Legend of Ochissa näkyy viekoittelevasti fantasiaelokuvan perinne. Tarina on hieman turhan ohut ja yksiulotteinen, mutta visuaalinen kokonaismaailma on poikkeuksellisen kiehtova ja hallittu. Se muistuttaa 1980-luvun fantasioita, ehkäpä eniten Jim Hensonin Tummaa kristallia (1982). Vaikea perheasetelma, jota ratkotaan ikään kuin kuvitteellisten luonnonolentojen määrittelemin tehdasasetuksin, taas tuo mieleen Steven Spielbergin E.T.:n (1982).

Erityisesti pitää mainita indiemuusikkona tunnetun ja muiden muassa Joanna Newsomin kanssa yhteistyötä tehneen David Longstrethin musiikki, joka on kautta linjan poikkeuksellisen monisäikeistä ja mielikuvituksellista kudelmaa. Poissa on lajille ominainen, John Williamsin tai Hans Zimmerin tapaisten tekijöiden mahtaileva maalailu. Longstreth luottaa nuoteissaan pikemminkin inhimillisiin pieniin eleisiin ja fantasiamaailman selkeytymättömiin kerrostumiin. Näitä säveliä kuuntelee mielellään vielä varsin pitkien lopputekstienkin ajan.

The Legend of Ochi ei ole suuri fantasiaeepos, eikä pyrikään sihen. Se on kokemuksena vähän kuin ullakolta vanhojen lehtien välistä putoava ohut ja pieni, kutkuttavan epämääräinen tarukirjanen, joka luottaa kosolti enemmän kuvitettuun kuin sanoitettuun kerrontaan. Tuore elokuva, mutta samalla lämmittävä viesti jostain vanhasta maailmasta.

• Elokuva
• 02.05.2025
• 13:29
• (Päivitetty: 02.05. 17:25)

Norjalaiselokuvan ruijalaistyttö kuvittelee tanskalaisisänsä olevan suuri filmitähti, mutta törmääkin jäätävään todellisuuteen.

Pohjoismaisella lasten- ja nuortenelokuvalla on vankka perinne, jossa Suomi ei ole koskaan pärjännyt aivan naapurimaidensa ja Tanskan tavoin. Tällä vuosisadalla ei ole kuitenkaan enää läheltämmekään syntynyt sellaisia isoja nimiä kuin vielä 1980- ja 90-luvuilla, jolloin Bille August, Lasse Hallström ja Lukas Moodysson tekivät läpimurtonsa.

MAAMME PIENIMPIIN, mutta sitkeimpiin levittäjiin lukeutuva Kinoscreen tuo teattereihin aika ajoin jonkin pohjoismaisen, usein juuri nuorten maailmaan liittyvän elokuvan.

Nyt on vuorossa Egil Pedersenin pitkä esikoinen Biru Unjárga – Fucking Uuniemi, jonka nimi viittaa jo edellä mainitun Moodyssonin valloittavaan ja monia katseluita sujuvasti kestävään esikoiseen Fucking Åmåliin (1998).

Aivan yhtä legendaarista tulevaisuutta on vaikea ennustaa Pedersenin voimasanaleffalle. Se pikemminkin hukkuu kaltaisteensa joukkoon, sillä kerronta on varsin ilmeistä, välillä jopa vaisua.

Atmosfääri on sentään aika piristävä. Ollaan Norjan Lapissa, Ruijassa, josta sen paremmin Suomen kuin Venäjän raja ei siinnä kovin kaukana. Teinityttö Elvira (Sarah Olaussen Eira) haaveilee kuitenkin muuttavansa Tanskaan, sillä on siellä kuulemma syntynyt. Mielikuvitusisä näyttäytyy tarinan alkupuolella komeana valkokankaan tähtinäyttelijänä.

Elvira joutuu kohtaamaan totuuden itselleen uskotellusta taustastaan, kun outo saamelaismies alkaa jutella hänen äitinsä kanssa parkkipaikalla. Pian sama mies puoliksi pakottautumalla astuukin Elviran elämään. Käy ilmi, että hänen isänsä on lipsunut reippaasti kaidalta tieltä, mutta on nyt omien sanojensa mukaan parantanut tapansa.

Alkuvaikeuksien jälkeen isä tuokin piristystä Elviralle, jolla ei ole muutenkaan helppoa. Äiti on lyönyt hynttyyt yhteen tarinassa aika etäiseksi jäävän kalajastajanaisen kanssa, eivätkä kolmikon yhteiskemiat kohtaa. Sosiaalisen median luomat paineet tekevät kouluelämän kanssakäymisestä leimaavaa ja turhauttavaa. Luokan influensserilla on puhelimensa kanssa sen tasoista valtaa, johon elokuva soveltaa hiukan hupaisasti Karl Marxin oppeja. Lopulta epätoivoinen Elvira tarttuu isänsä antaman mallin mukaisesti jopa dynamiittiin selvitäkseen vaikeuksistaan.

BIRU UNJÁRGAN puhuttelevat ja ajankohtaiset teemat tuppaavat paleltuvan lähtötilanteisiinsa. Holtittoman ja omaan vapaaseen tapaansa käyttäytyvän isän identiteetti on ilmeisesti saanut syvän kolhun saamelaisten kohtaamassa norjalaistamisprosessissa. Tähän viitataan pari kertaa, mutta lopulta isä kirjoitetaan elokuvasta ulos niin, ettei Elvira joudu tosissaan miettimään tähän asti salatun taustansa problematiikkaa.

Toisaalta elokuva kuvaa luontevasti nuoren itsenäistymisprosessin haparoivaa alkamista, jossa askeleet kohti suurempaa ymmärrystä ovat uhmakkaita, mutta sittenkin varovaisia. Isot painavat teemat punotaan tarkoituksellisesti nuoremman katsojan mielenlaadulle omaksuttavaan nippuun, mikä voi myös vähän ärsyttää kohderyhmää. Lopputulema on oudon harmiton kaikessa hyväosaisessa korrektiudessaan. Kyse on eräänlaisesta opetuselokuvasta, jossa nuori oppii määrittelemään omat rajansa. Samalla historian painolasti jää höyryämään kumman keventävästi Varanginvuonon ilmaan – aivan kuin se olisi jo uuden sukupolven ohitettavissa, vaikka juuri on toisin osoitettu.

• Elokuva
• 29.04.2025
• 14:17
• (Päivitetty: 30.04. 13:51)

Steven Soderbergh nosti aikoinaan indie-elokuvaa ilmiöksi, mutta on ohjannut myös isoa Hollywood-viihdettä.

Steven Soderberghilta on tullut tänä vuonna ensi-iltaan peräti kaksi elokuvaa. Molemmat pyörivät parhaillaan myös Suomen valkokankailla.

Viime kuussa meillä teattereihin tullut Presence on Soderberghin ensimmäinen kauhuelokuva, pohjimmiltaan perinteinen juttu kummitustalosta. Viime viikolla ensi-iltansa saanut Black Bag taas on vakoilujännäri, jossa aviopari joutuu vastakkain.

Molemmat on käsikirjoittanut David Koepp, joka on kirjoittanut isoa Hollywood-viihdettä, Jurassic Parkeja ja Indiana Joneseja.

Molemmat ovat myös lajityyppiviihdettä, jota Soderbergh on tehnyt paljon. Esimerkiksi Ocean’s Elevenistä (2001) alkanut kolmen ryöstökomedian sarja tuotti yhteensä reilusti yli miljardi dollaria.

Maineensa Soderbergh (s. 1963) loi kuitenkin pienillä riippumattomilla elokuvilla. Esikoiselokuva Seksiä, valheita ja videonauhaa (1989) sai Cannesissa Kultaisen palmun ja oli merkittävä tekijä amerikkalaisen indie-elokuvan nousussa ilmiöksi 1990-luvulla.

TUON ESIKOISELOKUVANSA Steven Soderbergh teki 25-vuotiaana kotikulmillaan Louisianan Baton Rougessa. Kuvaukset kestivät kahdeksan päivää.

– Siellä minusta tuli elokuvaohjaaja. Baton Rouge on yliopistokaupunki. Otin collegessa animaatiokurssin, mutta ei se sopinut minulle. Liikaa töitä ja liian vähän tuloksia. Irrotin kameran ja kuvasin sillä neljä vuotta kaikenlaista. Sillä tavalla opin.

Kipinä elokuvaan oli tosin syttynyt jo aiemmin. Yhdeksänvuotiaana Soderbergh oli käymässä isovanhempiensa luona Floridassa ja meni katsomaan Steven Spielbergin Tappajahain (1975). Hän muistelee katsoneensa sen 28 kertaa.

– Tappajahai herätti heti kaksi kysymystä: mitä ohjaaminen tarkoittaa ja kuka on Steven Spielberg. Sen jälkeen joko luin elokuvista, katsoin niitä tai tein niitä, jos olin hereillä. Teininä tuntui turhalta mennä elokuvakouluun, koska tein jo elokuvia, joita opiskelijat eivät voineet tehdä.

Nuori Soderbergh teki parikymmenminuuttisia lyhäreitä, kun opiskelijat saivat tyytyä tekemään vain parin minuutin pätkiä.

Kauhuelokuva Tappajahai oli valtava menestys. George Lucasin Tähtien sodan (1977) kanssa se kampesi 1970-luvun amerikkalaisen elokuvan aikuista ja yhteiskunnallista uutta aaltoa kohti 1980-luvun erikoistehosteilla ladattua toimintaviihdettä.

Siksi joiltakin jää huomaamatta, että Tappajahai on myös erittäin taitavasti tehty elokuva, jonka pinnan alla on enemmän kuin vain uimareita hotkiva hai. Se kuvaa miesporukan dynamiikkaa samaan tapaan kuin Rio Bravo (1959) ja monet muut Howard Hawksin klassikot.

TAPPAJAHAI EI ole koskaan jättänyt Soderberghia rauhaan. Hän on katsonut sitä yhä uudelleen aina näihin päiviin saakka.

– Tappajahai vain paranee ajan myötä. En halunnut olla Spielberg, mutta halusin oppia häneltä. Nuorena tuntui, että minun piti selvittää Tappajahain salaisuudet. Olin varma, että elokuvaohjaamisen geneettinen koodi löytyy siitä.

Soderbergh uskoo yhä niin. Nyt hän kirjoittaa kirjaa elokuvaohjaamisesta – Tappajahain pohjalta.

Steven Spielberg oli Tappajahaita tehdessään 27-vuotias. Hänellä ei ollut vielä takanaan suuria menestyksiä ja hän oli epävarma kyvyistään saada valmiiksi iso elokuva, jota varten kehitettiin uutta tehostetekniikkaa.

Monista ongelmista huolimatta Spielberg ei painikoinut. Juuri se esimerkki innoittaa Soderberghia yhä.

SODERBERGH MUISTELI oppivuosiaan ja uraansa viime kesänä tšekkiläisellä Karlovy Varyn elokuvafestivaalilla.

Kun maassa vietettiin samaan aikaan kirjailija Franz Kafkan kuoleman satavuotismuistojuhlaa, Soderbergh palasi luontevasti muistelemaan myös uransa toiseen elokuvaan, Kafkaan (1991), joka kuvattiin Prahassa.

Siinä Soderbergh joutui hallitsemaan hermonsa, kun alle vuosi aiemmin sosialismista demokratiaan siirtyneen maan sekavat olot heittivät kapuloita rattaisiin.

– Byrokratia oli silloin yhä voimissaan. Ensimmäisenä kuvauspäivänä Barrandovin studiolla ei ollut sähköä. Piti täyttää lomake, jolla tyyppi saatiin kytkemään virta päälle. Senkin jälkeen piti anoa joka päivä sähköä erillisellä lomakkeella. Olihan se kiinnostava kokemus.

Kafkasta tuli kaupallinen floppi. Myöskään seuraava elokuva Kukkulan kuningas (1993) ei menestynyt kovin hyvin.

Soderbergh oli myös onneton kuvauksissa eikä osannut ratkoa ongelmia. Kolmikymppisenä hän vajosi kriisiin eikä tiennyt, haluaisiko jatkaa elokuvien tekemistä.

– Piti palata harrastelijaksi. Menin takaisin Baton Rougeen ja tein elokuvan, joka käsitteli epäsuorasti hajonnutta avioliittoani. Näyttelin pääroolin itse, koska en voinut pyytää ketään muuta työskentelemään ilmaiseksi.

Soderbergh myös kuvasi kokeellisen Schizopolisin (1996) itse. Hän väittää, että kuvausryhmään kuului vain neljä henkeä.

Moni ei ole nähnyt lopputulosta. Sen tuotoksi kerrotaan 10 580 dollaria, siis ei oikeastaan mitään. Mutta Soderbergh sanoo, että pikkuruinen hanke palautti hänet oikeille raiteille ohjaajana.

Kohta perään hän tekikin rikoskomedian Mieletön juttu (1996), jonka pääroolissa ovat George Clooney ja Jennifer Lopez. Se on edelleen yksi Soderberghin rennoimpia ja viihdyttävimpiä elokuvia.

Sen jälkeen Soderbergh on tehnyt enimmäkseen viihdettä, mutta yleensä aikuisempaa kuin Hollywoodin valtavirta.

Välissä on myös ehkä vähän turhankin kunnianhimoisia elokuvia, kuten uusintaversio Andrei Tarkovskin Solariksesta (2002) ja vallankumoussankarin Ernesto Che Guevaran kaksiosainen elämäkertafilmi Che (2008).

Uralle mahtuu toinenkin kriisi. My Life with Liberacen (2013) kuvausten jälkeen Soderbergh ilmoitti jäävänsä eläkkeelle elokuva-alalta.

– Päätin typerästi keskittyä maalaamiseen. Ja keskityinkin pari kuukautta. Sitten tuli tv-sarja The Knickin käsikirjoitus ja rakastuin taas tähän työhön. Olin vain välillä sekoittanut ohjaamisen elokuvabisnekseen.

The Knick -sarja (2014-2015) kertoo sairaalasta 1900-luvun alun New Yorkissa. Soderbergh ohjasi molemmat kaudet kokonaan.

BISNESTÄ SODERBERGH sai pyörittää varsinkin vuosina 2000-2006 George Clooneyn kanssa perustamassaan yhtiössä Section Eight Productions. Sen ensimmäinen tuotanto oli Ocean’s Eleven.

Yhtiö tuotti Soderberghin ja Clooneyn ohjauksia mutta myös muiden. Esimerkiksi Christopher Nolanin Insomnia (2002) ja Todd Haynesin Kaukana taivaasta (2002) olivat sen tuotoksia.

– Halusimme Clooneyn kanssa tuoda hyviä indie-elokuvia studiosysteemiin. Se toimi liiankin hyvin. En voinut tehdä sekä sitä että ohjata omia elokuviani.

Viime aikoina elokuva-ala on muuttunut kovasti. Soderbergh sanoo striihmauspalveluiden kasvua tuhoisaksi.

– Se on haitannut elokuvaa enemmän kuin aikoinaan tv:n tai videon tulo. Kukaan ei enää tiedä, miten alan talous toimii. Ennen tehtiin elokuva X:llä dollarilla ja se tuotti Y:n verran. Nyt elokuvaa katsotaan telkkarista Y-kertaa, mutta se ei tuota suoraan mitään, kun lippuja ei myydä.

Steven Soderberghin viimeisin elokuva on Suomessakin parhaillaan teattereissa pyörivä Black Bag, jonka keskeissä rooleissa nähdään muun muassa Naomie Harris (vasemmalla) ja Cate Blanchett.

Suomessa My Life with Liberace nähtiin elokuvateattereissa, mutta se oli periaatteessa HBO:n tv-tuotanto. Hankkeen talouden sekavuus turhautti Soderberghia, ja se oli iso syy eläköitymisaikomuksen takana.

Mutta nyt Soderbergh tuntuu olevan vauhdissa päätellen jo kahdesta ensi-illasta tänä vuonna. Molemmat uutuudet ovat selkeästi lajityyppiviihdettä. Kovin taiteellisia elokuvia Soderbergh ei ole ohjannut viime vuosina. Se ei häntä vaivaa.

– Viihde-elokuvat ovat ihan kunniallisia, kunhan eivät ole kertakäyttömuovia. Ocean-elokuvissa sain leikkiä visuaalisuudella ja ne ovat täynnä vanhan Hollywoodin hohtoa. Tuore elokuvani Black Bag on vakoilujännäri, mutta toisaalta pohjimmiltaan draama parisuhteesta.