VALIKKO

Arvio: Oscar-suosikkien joukkoon noussut Emilia Perez on virtuoosimainen ja tyhjä, kuin Almodóvaria pyssyillä

Kartellipomo ja asianajaja. Karla Sofía Gascón ja Zoe Saldaña elokuvassa Emilia Perez.
  • Elokuva
  • 08.01.2025
  • 19:30
  • (Päivitetty: 08.01. 20:07)

Vasta nelikymppisenä ensimmäisen pitkän elokuvansa julkaissut Jacques Audiard lukeutuu Ranskan tunnetuimpiin ja arvostetuimpiin nykyohjaajiin.

Avainteos Profeetta (2009) tiivistää brutaalin tyylin ja sosiaalisen nousun teemat ankaraan vankilakuvaukseen nuoren arabimiehen selviytymiskamppailusta machoyhteisössä.

Cannesin elokuvajuhlilla pääpalkinnon saanut Dheepan (2015) taas todistaa ohjaajan keinojen kaksinaisuuden, kun juurevaa siirtolaiskysymystä maustetaan mainosmaisilla kamerankieputuksilla.

Uutuuden perusteella seitsemänkymppinen ranskalainen näyttää suosivan jo lähes kokonaan pintaa painavan sisällön kustannuksella.

OSCAR-suosikiksikin tänä talvena noussut Emilia Perez (2024) pokkasi jo kakkospalkinnon viime keväänä Cannesissa, joten laatufestivaalin tuomaristotkin ovat edelleen jekutettavissa, kunhan silmänkääntötemput vaikuttavat tarpeeksi taiteellisilta.

ELOKUVA:
Emilia Perez
Pääosissa: Zoe Saldaña, Selena Gomez, Karla Sofía Gascón, Adriana Paz
2024, 133 minuuttia
★★☆☆☆
Jäsenistöltään viime vuosina monipuolistunut Yhdysvaltain elokuva-akatemia saattaa hyvinkin kruunata teoksen kansainvälisen menestyksen vielä parhaan elokuvan pystillä, sillä epätavallisena musikaalina se näyttää jo katkaisseen kaupallisemmatkin mittatikut.

Lajityypin konservatiivista imagoa ei ole usein haastettu. Lars von Trierin Dancer in the Dark (2000) tuntuu tänä päivänäkin häikäisevältä vaihdellessaan brechtiläisestä fantasiasta katsojan tajuntaa jyskyttävään yhteiskunnalliseen moukariin.

Tarinallaan myös Emilia Perez haluaa hätkähdyttää, mutta sen rohkeus on silkkaa showta. Päähenkilöksi kohoaa huumekartellin pomo, joka korjaa sukupuoltaan.

Uusi elämä transnaisena ulkomailla päättyy siteet menneeseen katkaisseen ikävään, mutta paluu kotiin muuttuneena ja todellisen minuutensa perheeltään edelleen salaavana ihmisenä jättää suojukset auki ranskalaisohjaajan suosimille äkkiväärille käänteille.

Selena Gomez tanssii ja laulaa muttei katoa fantasiamaailmaan.

TOISIN kuin lajin vuosikymmenten takaisissa klassikoissa Audiard ei johdata lauluesityksissä yleisöä mielikuvituksen syövereihin arkitodellisuutta pakoon vaan juoksuttaa juonta laskelmoidusti eteenpäin.

Siinä alamaailman pelätystä päälliköstä on tullut rikosten uhrien auttaja ja hyväntekijä, mutta entisen vaimon löydettyä uuden rakastajan vanha roiston luonne nostaa päätään.

Teoriassa Audiardin virtaviivainen metodi voisi palkita etäännytyksen rajojen hämärtyessä, mutta käytännössä ohjaajalla ei ole silmää kerronnan kipeästi kaipaamille hienovaraisemmille nyansseille.

Ranskalainen elokuva sijoittuu pääosin Meksikoon ja on paljolti espanjankielinen. Varsinaiset kuvaukset on silti tehty Pariisissa. Ratkaisu ei tunnu loppuun saakka harkitulta.

Emilia Perez on elokuvana ympäristöään eksotisoiva ja auttamattoman ulkopuolinen. Audiardille Mexico Cityn miljoonakaupunki on huumehelvetti ja kurjuuden kulissi, jota hän lähestyy läntisen kulttuurielitistin ylimielisyydellä.

Päähenkilön identiteetin muutoksestakaan ei synny verevää draamaa vaan halvahkoa melodraamaa tai suoraa saippuaoopperaa. Vähemmistön äänitorvena elokuva on keskenkasvuinen.

Teknisesti virtuoosimaisen elokuvan tyylitietoisuus ei loksauta leukoja tai kosketa, koska sen henkilöt ovat höliseviä kuoria ilman sielua.

Lopputulos on kuin Almodóvaria pyssyillä.

AVAINSANAT

Arvio: Kohteensa näköinen dokumentti piirtää Marianne Faithfullin elämänkaaren kaikkine rosoineen

Covidi-pandemian jälkeen terveysongelmista kärsinyt Marianne Fathfull jaksoi kelailla ja kommentoida elämänvaiheitaan dokumentintekijöille.
Rolf Bamberg
  • Elokuva
  • 29.05.2026
  • 12:20
  • (Päivitetty: 29.05. 9:21)

Erno Paasilinnan jo puhkisiteerattua ajatelmaa ”on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija” on helppo soveltaa brittiläisestä rock-ikonista tehtyyn dokumenttiin.

Marianne Faithfullin (1946-2025) musiikillinen ura ja rajuja käänteitä sisältänyt elämänkaari ovat olleet sellaisia, joista todella on niin laulujen kuin elokuvankin aiheeksi.

Iain Forsythin ja Jane Pollardin käsikirjoittama ja ohjaama pitkä dokumentti Broken English käy läpi Faithfullin elämää ja tekoja sellaisella epäkonventiaalisella ja dramaturgisesti haastavalla tavalla, jonka kohde ansaitseekin. Nyt ei todellakaan tyydytä puhuviin päihin, jotka vuorollaan käyvät kehumassa dokkarin kohdetta – kyllä sellaisiakin kameran edessä piipahtaa – vaan sukelletaan syvemmälle.

ERITYISEN ANSIOKASTA Forsythin ja Pollardin elokuvassa on, että painopiste on nimenomaan musiikillisessa urassa, joka jatkui pitkästi yli 50 vuotta aina tälle vuosikymmenelle asti. Faithfullin henkilöhistoriassahan on usein ylikorostetusti nostettu esiin hänen 1960-luvun vaiheensa ”Rollari-bändärinä” ja erityisesti Mick Jaggerin heilana. Myös niistä ajoista juontunut pitkää kierre kovien huumeiden ja viinan viemänä määritti pitkään koko hänen taiteilijakuvaansa..

Marianne Faithfull vuonna 1965, jolloin hänen debyyttialbuminsa nousi top 20: een sekä Britanniassa että USA:ssa.

1960-70-luvun villit vuodet, Stonesit, opiaatit ja muut huumavaat jutut saavat sijansa Broken English -elokuvassakin, mutta eivät varasta pääosaa.

Faithfull on elokuvassa koko ajan läsnä paitsi menneiltä vuosikymmeniltä kootuissa musiikkitaltioissa ja muussa filmiaineistossa, myös jo liki kasikymppisenä kommentoimassa tässä ja nyt kaikkea sitä, mitä dokumentintekijät hänen eteensä saattavat. Eletyn elämänsä nousuja ja syöksyjä, musiikillisia onnistumisia ja harhalaukauksia, kohtaamaansa fanitusta, aallonpohjavaiheen unohdusta ja jälleenrakentumisensa ajan toisenlaista hyväksyntää.

ELOKUVA:
Broken English
Ohjaus: Iain Forsyth ja Jane Pollard
Pääosassa: Marianne Faithfull (dokumentti)
2025, 99 min.
★★★★☆

Vähän alleviivaavan nokkela ratkaisu on, että dokumentin nykyhetken tapahtunamiljöönä on fiktiivinen The Ministry Of Not Forgetting, jonka kaksi työntekijää (heitä näyttelevät George McKay ja Tilda Swinton) muka kuljettavat Faithfullin elämäntarinaa.

BROKEN ENGLISH on oikeutetusti ottanut nimensä Faithfullin sen nimiseltä comeback-albumilta (1979), jonka myötä laulaja huumehelvetistä päästyään aika kirjaimellisesti syntyi uudelleen. Ja ihan uutena myös artistina. Kirkkaasti ja kauniisti laulava koko Britannianpalvoma nuori laululintunen oli nyt historiaa. Raspiksi karheutuneessa äänessä tulisi siitä eteenpäin kuulumaan koko rajusti eletty elämä.

Elokuvannalkupuolen painotus Faithfullin kiihkeissä 1960-luvun vuosissa on ehkä tyypillisempää rockstaran elämäkertakelailua. Aikaa Broken English -albumista eteenpäin kuvatessaan dokumentti muuttuu huomattavasti mielenkiintoisemmaksi, henkilökohtaisemmaksi. Tähän vaikuttaa muun muassa se, että tarjolla on Mariannen kohtaamisia myöhemmän elämänsä musiikillisten yhteistyökumppaniensa kuten tuottaja-säveltäjien Rob ja Warren Ellisin sekä lauluntekijä Ed Harcourtin kanssa. Hyvin väräyttäviä hetkiä elokuvassa koetaan myös, kun Faithfull heittäytyy rakastamansa Kurt Weillin musiikin tulkitsijaksi.

Elokuvan päättää silmät kostuttavasti Faithfullin ja Nick Caven yhteinen sessio. Siinä kuultava komea Misunderstanding jäi viime vuoden tammikuussa kuolleen Faithfullin viimeiseksi tallennetuksi lauluksi.

FORSYTHIN JA POLLARDIN poukkoilevaan, moniaineksiseen kerrontatavan haltuunottaminen ja hyväksyminen vie aikansa. Elokuva tuntuu alkuun vähän kaoottiselta yhdistäessään musiikkiklippejä ja muuta vanhaa aineistoa, Faithfullin presenssiä tässä ja nyt -hetkessä, McKayn ja Swintonin ”virkailijarooleja” sekä eräänlaisia making of -tyyppisiä elementtejä.

Kun tuohon kaikkeen tottuu, Broken English ottaa haltuunsa ja näyttäytyy juuri kohteensa näköisenä. Särmikkäänä, yllätyksellisellisenä ja sielukkaana.

 

AVAINSANAT

Arvio: Kodittoman miehen odysseiasta muodostuu turhauttava matka itsekkyyteen

  • Elokuva
  • 29.05.2026
  • 9:00
  • (Päivitetty: 28.05. 9:03)

Ken Loachin, Mike Leigh’n ja Andrea Arnoldin kaltaiset ohjaajanimet ovat möyhineet yleisön yhteiskunnallista tajuntaa useilla brittirealismin merkkiteoksilla.

Niitä yhdistävät karhean kaunistelemattomat kuvaukset pinnistellyn pärjäämisen rattailla horjahtelevista ihmisistä ja ne toisaalta keskenään eroavat siinä, kuinka uskottavasti henkilöt voivat vastustaa kiusauksia ja kulkea näkyvää kohtaloaan vastaan.

Vain 29-vuotias Harris Dickinson kulkee edellä mainittujen konkarien vanavedessä esikoisohjauksellaan, joka herätti huomiota viime vuoden keväänä Cannesin elokuvajuhlilla.

Näyttelijänä jo jonkin verran nimeä saaneen debyyttiohjaajan teos heittäytyy Lontoon suurkaupungin levottomaan vilinään löytääkseen sieltä tarkkailtavaksi kodittoman miehen, joka muiden pudokkaiden kanssa kamppailee jokapäiväisen elämän harvoista valonpilkahduksista.

Ei ole heti ilmeistä, miksi nuori, nokkela ja hyvävoimaisen oloinen irtolainen on päätynyt sellaiseen jamaan, että hän ruokaa saadakseen ja päänsä painaakseen joutuu turvautumaan jos jonkinlaiseen temppuun tai etsimään yösijaa hylätyiltä asemilta ja joutomailta.

Luultavasti hyvin tavanomaisen riitelyn, yleisen häiriköimisen ja pystypainimisen lisäksi miekkonen syyllistyy monta astetta vakavampaan väkivaltaan, kun hän yllättäen ryöstää auttajansa ja mukiloi tämän sairaalakuntoon. Kiinni jäätyään hänet passitetaan vankilaan laskemaan tiilenpäitä ja miettimään tulevaisuuttaan.

ELOKUVA:
Urchin
Ohjaus: Harris Dickinson
Pääosissa: Frank Dillane, Megan Northam, Karyna Khymchuk, Shonagh Marie, Amr Waked
2025, 100 minuuttia
★★★☆☆

URCHIN (2025) käynnistyy varsinaisesti tästä tapauksesta ja odotuksesta, kuinka kaltereiden takaa vapautunut mies koettaa saada taas otteen elämästä ja toimeentulosta.

Temaattisesti sitä voi verrata jopa amerikkalaisiin rikoselokuviin, joissa kaidalta polulta luisuneet yksilöt kamppailevat tyrmästä päästyään entisen elämän houkutuksia vastaan.

Niihin verrattuna brittielokuva on tietysti paljon arkisempi ja siten lähestyttävämpi. Tunnistettavuutta lisäävät runsas luonnonvalon käyttö ja lähellä ihmisen kasvoja säilyvä kuvaus, jossa filmitähden elkeitä välttelevät näyttelijät oleilevat kuin dokumentissa.

Kun laitapuolen kulkijat jakavat nuotion lämpimänä kesäiltana, ymmärtää näennäisen vapaan kuljeskelun kutsumuksen.

Tämä ei tietystikään ole koko totuus ja onneksi Dickinson tohtii olla myös kriittinen kuvaamaansa irtolaisuutta kohtaan, koska jaetun nautiskelun taustalla poreilevat myös hyväksikäyttö, päihteet ja väkivalta.

Kun musiikki sammuu, kuka tahansa voi kääntyä toista vastaan, eikä ryysyläisromantiikasta ole enää tietoakaan.

KYSE EI OLE siitä, etteikö Mikelle tarjottaisi mahdollisuuksia. Hänelle järjestetään tilapäinen asunto ja työ ravintolassa sekä tilaisuus kohdata uhri sovinnon saamiseksi.

Äärimmäisen itsekkyyden kuvauksena Urchin päätyykin moraaliseen ja poliittiseen dilemmaan. Mitä elokuva lopulta haluaa sanoa ihmisestä tai järjestelmästä?

Koska Mike ei suostu katuvaiseksi eikä hiljaiseksi, hän on vaarassa menettää kaiken sen avun ja tuen, jota yhteiskunta koettaa hänelle antaa. Häneltä vaaditaan sinnikkyyttä ja sietokykyä, mutta hän ei ole varma, että sekään riittää.

Voimmeko siis vastuuttaa systeemiä, joka ei anna vielä enemmän, vaiko vain vaatia, että Mike ottaa itseään niskasta kiinni?

Viime kädessä katujen mies putoaa, koska valitsee tehdä niin. Se tuntuu turhauttavalta, kenties tarkoituksella. Väistämättä teoksen sosiaalinen ja inhimillinen purevuus jää kuitenkin puolitiehen.

AVAINSANAT

Arvio: Kadonneen jäljillä – Romeria pitää otteessaan enemmän kuvillaan kuin tarinallaan

Marina (Llúcia Garcia) kulkee edesmenneen isänsä jäljissä Vigon rantamuureilla)
  • Elokuva
  • 22.05.2026
  • 9:00
  • (Päivitetty: 22.05. 9:17)

Minimivaatimus omaelämäkerrallisille elokuville on, että katsoja saadaan kiinnostumaan kuvatusta elämästä.

Katalonialainen Carla Simón voitti neljä vuotta sitten Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen karhun uransa kakkosohjauksella Tämä maa, joka oli dokumentinomainen mutta silti fiktioelokuva Katalonian maaseudun arjesta.

Amatöörinäyttelijöden voimin tehty elokuva vetosi nimenomaan elämänmakuisella aitoudellaan, mitä tuki se, että kaikki dialogi käytiin katalaanin kielellä.

Simónin esikoiselokuva Estiu 1993 (kansainväliseltä levitysnimeltään Summer 1993), katalaaninkielinen sekin, oli puolestaan varsin puhtaasti omaelämäkerrallinen fiktio äitinsä juuri menettäneen pienen tytön varttumisesta sukulaistensa hoivissa Barcelonassa ja Katalonian maaseudulla.

OMAN PERHEHISTORIANSA ytimissä Simón on kolmannessakin elokuvassaan Romeria, mutta nyt ei liikuta enää ohjaajan kotimaakunnassa vaan Espanjan länsirannikolla Galiciassa, Vigon kaupungissa ja sen lähistöllä sijaitsevilla Cies-saarilla.

Elokuvan espanjankielinen nimi Romeria tarkoittaa pyhiinvaellusmatkaa/ toivioretkeä ja eräänlaisella sellaisella on 18-vuotias päähenkilö, Simónin alter ego Marina etsiessään tietoja aikoja sitten kuolleen isänsä vaiheista.

Alkuun Marinalla on jäljitystyöhönsä ihan käytännöllinen syy: hänen pitää saada faktatiedot vanhemmistaan ajan tasalle anoessaan stipendiä opiskeluun elokuvakoulussa. Prosessin edetessä Marinan motiivit laajentuvat: isän menneisyyden tonkiminen alkaa availla myös kätkettyjä sukusalaisuuksia. Lopulta valkenee myös isän kuolinsyy.

ELOKUVA:
Romeria – Toivon jäljillä
Ohjaus: Carla Simón
Pääosissa: Llúcia Garcia, Tristán Ulloa, Mitch Martin
2025, 112 min. ★★★☆☆

Romeria ei ole yhtä dokumentaarisesti sävyttynyt kuin Tämä maa, mutta vissiä epäfiktionaalisuutta siinäkin on. Sitä katsoessa tulevat mieleen ”Kadonneen jäljillä” -tyyppiset tosi-tv-ohjelmat eri alalajeineen pakotetuista nyyhkytarinoista aidompiin etsintäprosesseihin. Simónin elokuvasta löytyy onneksi enemmän jälkimmäistä.

Marinalla on wanna-be-elokuvantekijänä Galician reissullaan mukana videokamera ihmisten ja paikkojen ikuistamiseen ja ”matkaoppaana” edesmenneen äitinsä päiväkirja, josta hän saa joitain koordinaatteja isänsä elämänpoluilta.

Tarkempia tietoja on kuitenkin yritettävä nyhtää isän lähisukulaisilta, joita tarinassa sitten piisaakin miltei ähkyksi asti. Marina kohtaa setiä, serkkuja, isovanhempia ja ties ketä kälyjä ja lankoja niin paljon, että katsojalla teettää työtä pysyä kärryillä, kuka Marinalle on Alfonso-iskän vaiheista milloinkin kertomassa.

Marinan sukkulointi sukulaisten parissa tiedonsiruja kokoamassa onkin aluksi kiinnostavaa, mutta pidemmän päälle jo puuduttavaa. Elokuvan takaumakohtauksilla väritetyt loppuvaiheet pitävät sitten taas paremmin otteessaan.

PARASTA ROMERIASSA on Llúcia Garcian herkkävireinen roolityö Marinana. Arasta teinitytöstä alkaa toiviomatkansa edetessä kuoriutua rohkeampi, määrätietoisempi nuori nainen, joten Simónin elokuva on myös kasvukertomus.

Garcia tekee elokuvassa kaksoisroolin esittäessään unenomaisissa takaumajaksoissa myös Marinan äitiä. Näissä nuoruuden hurmosta ja vapautta alleviivaavissa kohtauksissa roihuaa rakkaus, joka ajan saatossa johti Marinan syntymään.

Elokuvan katse Vigon kaupunkiin ja turismin turmelemattomiin Cies-saariin vaikuttaa mukavasti ulkopuolisen tarkkailijan innostuneelta uteliaisuudelta, mikä välittyy myös Marinan harrastaman videokuvauksen kautta. Simónin tarinan lähestymistapa miljöisiin välttää onnistuneesti niin romantisoitujen juurille paluutarinoiden kuin mainoksilta näyttävien pinnallisten matkaelokuvien kliseet.

Sen sijaan sisätiloihin tiivistyvät kohtaukset toisiaan seuraavista sukutapaamisesta ovat kaikessa rauhattomuudessaan fennoskandialaisella mentaliteetilla varustetulle ihmiselle aika kaoottista seurattavaa.

Vahvasti autofiktiivisissä elokuvissa on usein se haaste, että kertojan eli käsikirjoittaja-ohjaajan pitäisi saada myös katsoja kiinnostumaan hänelle tarjoillusta elämäntarinasta. Sitä ei Romerian kohdalla täysimääräisesti tapahdu.

Marinan – eli siis Carla Simónin – uutterat pyrkimykset ratkaista isänsä arvoitus eivät ainakaan minussa herättäneet joka käänteessä vahvoja myötäelämisen tunteita.

Romeria säteilee kuitenkin omanlaistaan lämpöä, jonka syleilyyn on helppo asettua.

AVAINSANAT

Arvio: Palkittujen ohjaajaveljesten hieno uutuus kuvaa ensikodin epävarmoja teiniäitejä

  • Elokuva
  • 21.05.2026
  • 9:00
  • (Päivitetty: 20.05. 12:52)

30 vuotta sitten läpilyöneet Dardenne-veljekset palaavat Suomen valkokankaille.

Euroopan mahtivaltojen kyljessä lepäävät pienet Benelux-maat ovat mannereurooppalaisuuden keskeistä ydinaluetta ainakin poliittisesti ja kulttuurisesti. Taiteelliselta anniltaan Belgia, Alankomaat ja Luxemburg ovat kuitenkin pikemminkin Suomeen verrattavia hämärvyöhykkeitä, joista pintaraapaisua suurempaa kokokuvaa on hankalaa ulkopuolelta muodostaa.

Nykyaktiivisen eurooppalaisen elokuvataiteen ääripäät kuitenkin taitavat löytyä juurikin näiltä apajilta.

Kun asettaa estetiikan kartalle hollantilaisen elokuvan pitkäaikaisen visvanlennättäjän Paul Verhoevenin ja belgialaisen elokuvan sosiaalisesti vastuuntuntoiset ylpeydet Dardennen veljekset, ei kuilu heidän välillä voisi olla syvempi.

Siinä missä Verhoeven ilotulittaa velmua ilmaisuaan usein eroottiseen ja väkivaltaiseen eksploitaatioon asti, Jean-Pierre ja Luc Dardenne ovat ehkä kaikkein avoimimmin viihdearvoja hylkivän yhteiskunnallisen realismin edustajia.

ELOKUVA:
Nuorena äidiksi
Ohjaus: Jean-Pierre & Luc Dardenne
Pääosissa: Babette Verbeek, Elsa Houben, Janaina Halloy Fokan, Lucie Laruelle, Samia Hilmi, India Hair
2025, 105 minuuttia
★★★★☆

DARDENNET löivät läpi tasan 30 vuotta sitten elokuvallaan Lupaus, joka on yhä heidän yksi parhaista elokuvistaan.

Sitä edeltäneiden kahden haparoivan pitkän elokuvan jälkeen he löysivät laittoman siirtolaisuuden ympärille rakentuvassa Lupauksessa oman koruttoman tyylinsä, josta ovat sitten pitäneet varsin tiukasti kiinni.

Cannesissa Kultaisen Palmun ensimmäisenä belgialaiselokuvana napanneella vimmaisella Rosettalla (1999) ja asetelmaltaan huikaisevalla Le fils -elokuvalla (2002) on vannoutuneet ihailijansa, mutta jälleen Kultaisen Palmun voittanut Lapsi (2005) ja Lornan hiljaisuus (2008) olivat nekin vaikuttavia töitä.

Uutuus Nuorena äidiksi (Jeunes mères) on ensimmäinen veljesten elokuva, jonka olen nähnyt sitten Le gamin au vélon (2011). Se tuntui aikanaan pieneltä otteen kirpoamiselta edellisten elokuvien painokkuudesta.

Mikään olennainen Dardennejen maalmassa ei tunnu juuri muuttuneen, vaikka olin vähän kuullut toista. Tiettävästi he ovatkin tässä välissä tehneet entistä melodramaattisempia elokuvia.

NUORENA ÄIDIKSI ammentaa nimensä mukaisesti teiniraskauden tematiikasta. Moninäkökulmaisen draaman tapahtumat sijoittuvat ensikodin eläväiseen piiriin Liègen kaupungissa itäisessä Belgiassa lähellä Hollannin rajaa.

Henkilöiden heikko toimeentulo yhdistettynä päihdeongelmiin, masennukseen, lapsensaantiin ja mahdolliseen perheen perustamiseen on jo takavuosiltakin varsin tuttua Dardennejen ydinsisältöä.

Keskiöön nousee muutama nuori äiti.

Naïma (Samia Hilmi) on heistä saanut jo tukevimman otteen elämästä ja toimii kannustavana esimerkkinä muille. Jessica (Babette Verbeek) on viimeisillään raskaana, mutta kipuilee peloissaan vailla läheistä yhteyttä omaan äitiinsä (India Hair), jonka elämässä Jessica on yksityinen salaisuus.

Myös Arianalla (Janiana Halloy Fokan) on ongelmallinen äitisuhde, jota värittävät alkoholismi ja läheisriippuvuus. Julia (Elsa Houben) on koditon narkkari, joka yhdessä hyväntahtoisen poikaystävänsä kanssa suunnittelee elämäänsä uudelle, vakaammalle pohjalle.

Perla (Lucie Laruelle) taas huomaa, ettei hänen lapsellaan ja tämän isällä olekaan toivottua tunneyhteyttä.

Nuorena äidiksi on asiallinen ja tarkkanäköinen, vastuunkantoon vasta itsestäänkin opettelevien henkilöidensä tunnetasolla vaivatta liikkuva elokuva, jossa mitään yksinkertaisia patenttiratkaisuja ei ole kenellekään tarjolla.

Arjen paino on valtaisa, muttei pelkästään iloton – se täyttyy ihmisten alituisista ja monentasoisista kohtaamisista. Syrjäytymistä ehkäistään huomaamatta silmästä silmään.

USEIN REALISMIINKIN pyrkivissä elokuvissa näyttelijöiltä löytyy jonkinlaista itsetietoista kineettistä karismaa, mutta Dardennet kulkevat jälleen tätä piirrettä vastavirtaan.

Nuoret näyttelijät ovat kuin satunnaisia ihmisiä elävästä elämästä, joilla ei ole pärjäillessään aikaa miettiä, miltä he mistäkin kulmasta näyttäisivät valkokankaalla.

Yleiskuvassa Dardennejen naturalistinen maailma sykkii yhtä ennallaan kuin Euroopan työttömyysluvut. Vaikka todellisuuden luonne ei laajempana otantana juuri muuttuisi, pieniä nytkähdyksiä suuntaan tai toiseen voi aina erottaa.

Nuorena äidiksi on Dardenne-draamaksi epätavallisen lämmin, rauhoittunut ja toiveikas teos samalla, kun teiniäitien tilanteet ovat tuttuun tapaan kouriintuntuvan vaikeita ja haastavia vailla minkäänlaista todistelun makua.

Auttavien käsien perusinhimillinen merkitys korostuu tarinassa kiihkottomana sivujuonteena. Hyvän tahdon takana on kuitenkin tässäkin toimiva järjestelmä resursseineen. Ilman sosiaali- ja terveysalan ruohonjuuritoimijan tarjoamaa keskittynyttä tukea näidenkin nuorten äitien tarina olisi varmasti ihmiskohtaloidensa ennusmerkeiltään pirstaleisempi ja synkempi.

En tiedä, missä on vika, kun tarvitaan belgialainen elokuva kuvaamaan juuri sitä, mitä Suomessa ollaan romuttamassa.

AVAINSANAT

Arvio: Saako kansanmurhalle nauraa? Kevään kummajainen on tässä: israelilainen satiiri sodasta ja joukkopsykoosista

  • Elokuva
  • 12.05.2026
  • 9:30
  • (Päivitetty: 12.05. 8:49)

Kevätohjelmiston kummajainen on tässä: Yes (2025) kertoo hedonistisesta jazzpianistista, joka palkataan säveltämään Israelille uusi, armeijan ylivoimaa ja palestiinalaisten joukkotuhoa ylistävä kansallislaulu.

Monen leuka loksahtaa jo ajatuksesta, semminkin kun elokuva tulee Israelista.

Elokuvan kuvaukset alkoivat vain puolisen vuotta Gazan nykyisen sodan käynnistäneestä Hamasin hyökkäyksestä lokakuussa 2023.

Filmin takana on myös suoraa valtion myöntämää tuotantotukea, joten monen päässä herää varmaankin kysymys, minkälaista taiteellista teosta näin brutaaleista ja talouden realiteetit tunnustavista lähtökohdista pääsee tai joutuu tekemään.

Vastatakseen vaihteleviin propagandasyytöksiin ohjaaja Nadav Lapid on kertonut julkisuudessa, että on kokenut päätyneensä osaksi vitsiä. Siinä juutalaiset kutsuvat häntä antisemitistiseksi ja antisemiitit juutalaiseksi.

ELOKUVA:
Yes
Ohjaus: Nadav Lapid
Pääosissa: Ariel Bronz, Efrat Dor, Naama Preis, Aleksei Serebryakov, Sharon Alexander
2025, 150 minuuttia
★★☆☆☆

Israelissa syntyneen, asuvan ja työskentelevän Lapidin aiempia töitä on palkittu sekä Cannesissa että Berliinissä ja hän lukeutuu maansa arvostetuimpiin nykyohjaajiin. Levityksen löytäminen kiistanalaiselle elokuvalle ei kuitenkaan ole ollut yksinkertaista ja jopa Yhdysvaltoihin teos löysi tiensä vasta tämän vuoden maaliskuussa. Niin herkkää aihetta hän nyt käsittelee.

Suomeen teoksen tuo Elävän kuvan keskus Elke, joka on erikoistunut marginaalisempiin elokuviin. Kaupallisia motiiveja tällaisen teoksen esittämiselle meillä on vaikea keksiä.

YES ON irvokkaassa huumorissaan ja röyhkeässä esillepanossaan jotain aivan muuta kuin sodasta ja kansanmurhasta on tapana ilmaista sotaa käyvässä maassa.

Siinä on Godardin elokuvien sääntöjä rikkovaa uhmaa, Ruben Östlundin absurdia komediaa ja John Watersin camp-filmien päällekäyvää hyperseksuaalisuutta. Jos haluaa testata, mihin oma käsitys hyvän maun rajoista piirtyy, Yes on näkemisen arvoinen.

Teoksen nimeä mukaillen muusikko Y ja tämän tanssijavaimo päättävät sanoa kaikelle kyllä ja tarttua heille tarjottuun tilaisuuteen. Asevoimien upseereita hännystellessään ja venäläisen oligarkin saappaita nuollessaan katkaisee kyllä hävyltään hännän, mutta hymniä kirjoittaessaan pianisti laskee pääsevänsä käsiksi rikkauksiin, joista hän voisi ankeassa kerrostalokorttelissa vain haaveilla.

Hyökkäävässä poliittisessa satiirissa on tärkeileviä, tunnottomia ja turhautuneita ihmisiä muttei perinteistä juonta kuin siteeksi. Vaikutelma on kuin kauhun kaleidoskoopista tai katkeamattomasta musiikkivideosta, jossa ihaillaan seksiä, valheita ja valtaa. Moni kääntänee elokuvalle selkänsä jo esteettisistä syistä.

Niinpä muusikko kiihottuu omasta kauheudestaan ja rikkoo neljättä seinää kuin silmäniskuna: tätä ei ole tarkoitus katsoa otsa rypyssä. Moraalisaarnaajien arvostelulle tarjotaan silti ikkunaa, sillä Palestiinan ja uhrien kärsimykset on siivottu uutisviesteihin ja horisontin etäisyydestä nousevaan savuverhoon, kun pianisti viimein lähestyy Gazan rajaa.

Satiiri ei ole kuitenkaan yhtä kuin moraliteetti, emmekä tiedä, onko elokuvan viestiä kantavalla muusikolla sielua.

TEKIJÄT ovat joutuneet lisäämään elokuvan alkuun ja loppuun siinä kuultavan todellisen laulun taustoja selventäviä tekstejä. En halua paljastaa niiden yksityiskohtia tässä, sillä ne ovat osa poleemisen perverssiä kokonaisuutta.

Nadav Lapidin kriittistä rohkeutta joukkopsykoosin kuvauksena voi varmasti ihailla, mutta Yesiä on myös houkutus arvostaa liikaa samasta syystä.

Itsetarkoituksellinen provokaatio kiehuu aivan turhan pitkään omissa kitkerissä liemissään tuntuakseen täysin vilpittömältä ja humaanilta puheenvuorolta. Ilmaisukeinojen toisteisuus käy puuduttavaksi jo ensimmäisen tunnin aikana. Yes pakottaa kauhomaan kurkkuun paljon muutakin kuin yhteiskunnallista julistusta.

AVAINSANAT