VALIKKO

Arvio: Näin yritysjätit liittoutuivat sotateollisuuden kanssa – uutuusteos ei kaihda moraalisia kysymyksiä

Markku Kuisma on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian emeritusprofessori.

Aseteollisuuden rooli sodissa on aihe, joka usein puhuttaa konfliktien aikana. Kun sota päättyy, keskustelu vaimenee.

Siihen nähden, kuinka keskeinen teollisuuden rooli on ollut sodissa, sen tutkimus on jäänyt sotahistoriassa taisteluiden ja sotapäälliköiden varjoon. Suomen kielellä aiheesta on julkaistu melko vähän kirjallisuutta.

Tilanteeseen tulee korjausta juuri ilmestyneen Markku Kuisman Sodan yrityksiä kautta. Kuisma on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian emeritusprofessori. Hän on tunnettu laajasta talous- ja yrityshistoriallisesta tuotannostaan.

Hänen tätä edeltävä teoksensa Kansallinen voitto ja kapitalismin henki julkaistiin kaksi vuotta sitten.

Kuisman uutuuskirja kertoo, mikä rooli Euroopan suurimmilla yrityksillä oli maailmansodissa. Ajaton ja ajankohtainen kirja sijoittuu pääosin 1900-luvun alkupuolen Eurooppaan ja lähestyy teemaa tunnettujen yritysten ja niiden johtajien kautta.

Suomi-näkökulma on myös mukana, mitä ei alan englanninkielisistä esityksistä yleensä löydä. Teos nostaa esille kytkökset yritysjohtajien, poliitikkojen ja kenraalien välillä. Se ei kaihda moraalisia kysymyksiä vaikeasta teemasta.

KIRJA:
Markku Kuisma:
Sodan yrityksiä
Siltala 2026, 267 s.

TEOKSESTA löytyy niin tunnettuja kuin tuntemattomiakin esimerkkejä aiheesta.

Keskitysleirien kaasukammioissa käytetyn Zyklon-B-kaasun valmistajana tunnettu saksalainen IG Farben, eli Interessen-Gemeinschaft Farbenindustrie AG on ehkä tunnetuin kemianalan suuryritys, joka teki läheistä yhteistyötä Hitlerin natsihallinnon kanssa.

Zyklon-B esimerkki kertoo myös siitä, kuinka tiedemiehet eivät ole aina voineet ennustaa, kuinka hirvittävään käyttöön heidän hyvässä uskossa tekemänsä keksintö on päätynyt. Saksalainen kemisti Fritz Haber kehitti sen alun perin hyönteismyrkyksi.

Haber oli saanut vuonna 1918 Nobelin kemianpalkinnon menetelmästä, joka mahdollisti keinolannoitteiden suurteollisen valmistuksen. Vuonna 1934 kuollut Haber ei ehtinyt todistaa, kuinka natsit käyttivät hänen keksintöään massamurhiin.

IG Farbenille kytkös holokaustiin oli liikaa ja yritys lakkautettiin vuonna 1952.

Moni natsien kanssa yhteistyötä tehnyt yritys toimii edelleen, kuten myös sodan vastapuolella aseteollisuutta palvellut firma. Saksalaisten ja brittiläisten yritysten kytkökset ulottuivat laajalle Eurooppaan.

Suomesta Outokummun ja Enso-Gutzeitin kaltaiset yritykset tekivät niiden kanssa yhteistyötä. Strategiset kaivannaiset, kuten nikkeli, kupari, koboltti, olivat tärkeitä sotateollisuudelle.

Hitlerin varusteluministeri Albert Speer ei matkustanut sattumalta vuonna 1943 Petsamoon tarkastamaan nikkelilaitoksen suojaksi pommituksia vastaan rakennettua suojakupua.

Kuisma tosin kyseenalaistaa populäärin käsityksen, että suursodan lopputulos riippui Petsamon nikkelistä. Vai oliko se sittenkin Turkista saatu kromi tai jokin muu mineraali?

KIRJASSA pohditaan myös, mitä sodan aikana vielä lähinnä kumiteollisuuteen keskittyneelle Nokialle olisi tapahtunut, jos Saksa olisi voittanut.

Sen suunnitelmissa oli keskitetysti lokeroida yrityksiä tekemään tiettyjä tuotteita. Nokiasta tuskin olisi ikinä tullut matkapuhelinjättiä, vaan se olisi jäänyt kumisaappaiden ja autonrenkaiden pariin.

Toki moni muukin asia olisi ollut kovin toisin. Onneksi emme ikinä Hitlerin versiota ”Euroopan unionista” nähneet.

Markku Kuisman iskevästi kirjoitetussa teoksessa liikutaan pääasiassa 1900-luvun alun Euroopassa hakemassa esimerkkejä yritysten ja sodan kytköksistä. Välillä toki tehdään poikkeamia nykypäivään.

Teoksen luettuaan jää kuitenkin pohtimaan sotateollisuuden ja sotien yhteyttä tänä päivänä. Kuka missäkin nettoaa, ettei sotia saada loppumaan ja jännitys kasvaa?

AVAINSANAT

Arvio: Veteraanidiplomaatti selittää vaikeasti ymmärrettävää Amerikkaa

Pitkän uran Suomen ulkoasiainhallinnossa tehneen Jukka Valtasaaren uusi tietokirja avaa Yhdysvaltojen politiikan, historian ja suurvaltaroolin jännitteitä veteraanidiplomaatin kokemuksella.

Valtasaari tuntee maan, josta puhuu. Hän toimi Suomen suurlähettiläänä Washingtonissa kylmän sodan päättyessä vuosina 1988-1996 ja uudelleen 2001-2005. Jälkimmäiseen ajanjaksoon osuvat syyskuun 2001 terrori-iskut ja niitä seuranneet sodat.

Yhdysvallat näyttäytyy suomalaisesta näkökulmasta ristiriitaisena maana: se puhuu vapaudesta, mutta kamppailee sisäisen jakautumisen kanssa; se puolustaa sääntöperäistä maailmanjärjestystä, mutta pitää vahvasti puolensa maailmanpolitiikassa.

Välillä se pyrkii eristäytymään omalle mantereelle vähät välittäen muista. Välillä se taas haluaa toimia maailmanpoliisina ja sekaantua konflikteihin kaukana omilta rajoiltaan.

Pitipä Yhdysvalloista ja sen johtajista tai ei, muiden on otettava talous- ja sotilasmahdin toiminta huomioon.

KIRJA:
Jukka Valtasaari:
Miksi Amerikka toimii niin kuin se toimii?
Docendo 2026, 320 s.

TRUMPIN presidenttiaikana suurvalta on tullut ulkopuolisille vielä vaikeammaksi hahmottaa. Valtasaaren mukaan Trump aloitti toisen kautensa tavoitteenaan mullistaa koko Yhdysvaltojen valtajärjestelmä.

Rakennemuutos on tavallista liike-elämässä, mutta Trumpin ajama vallankumous on poikkeuksellinen jopa Amerikan politiikassa, johon kuuluu tasapaino presidentin ja kongressin kesken. Trump on pyrkinyt horjuttamaan valtabalanssia myös Washingtonin ja osavaltioiden välillä.

Valtasaaren mukaan vielä on liian aikaista arvioida, miten Trump lopulta onnistuu tavoitteessaan. Perustuslaista kumpuavat Yhdysvaltojen valtiolliset instituutiot on tarkoitettu torjumaan itsevaltiutta tavoittelevaa johtajuutta. Ne ovat kestäneet 250 vuoden aikana monta koettelemusta sisällissodasta alkaen.

1800-luvun alussa vaikuttanut ranskalainen diplomaatti ja Amerikan tuntija Alexis de Tocqueville ihaili Yhdysvaltojen kykyä toipua kriiseistä. Valtasaari muistuttaa, että Amerikka löysi itsensä uudelleen 1860-luvulla sisällissodan, 1930-luvulla syvän talouslaman ja 1970-luvulla Vietnamin sodan jälkeen.

Jos joku olisi sanonut 1970-luvun alussa, että kaksikymmentä vuotta myöhemmin Yhdysvallat voittaa kylmän sodan, harva olisi uskonut. Niin suurissa sisäisissä ja ulkoisissa vaikeuksissa maa oli.

 

YHDYSVALTOJEN etumatka on vuosikymmeniä perustunut teknologiseen kyvykkyyteen, sotilaalliseen voimaan ja dollaria kohtaan ympäri maailmaa tunnettuun luottamukseen.

USA:ssa sijaitsevat maailman suurimmat teknologiayhtiöt. Siellä investoidaan tekoälyyn kehittämisen ennätyssummia muuhun maailmaan verrattuna. Yhdysvallat yksin edustaa yhtä neljäsosaa globaalista kaupasta.

Trump ei ole ensimmäinen presidentti, joka on pyrkinyt organisoimaan uudelleen Yhdysvaltojen roolin maailmassa. Maan suhde muuhun maailmaan on ollut perustamisesta asti jännitteinen.

Valtasaaren mukaan Yhdysvallat on päätynyt voittajan puolelle konflikteissa silloin, kun muut ovat pyytäneet sen apua, kuten molemmissa maailmansodissa. Osallistumista on edeltänyt väittely, kuuluvatko toisten sodat heille.

Sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa Yhdysvaltojen mukaantulo ratkaisi lopputuloksen. Euroopan vapauttamisesta ollaan edelleen ylpeitä.

Silloin kuin sotaan on taas lähdetty omista lähtökohdista, kuten Vietnamissa, Afganistanissa ja Irakissa, maan sisäinen mielipide on hajonnut ja ulkopoliittisen toimintakyvyn palauttaminen on ottanut aikaa.

Lopulta se on yleensä kuitenkin tapahtunut.

Trumpin presidenttikausi on johtanut ympäri maailmaa varsin voimakkaaseen antiamerikkalaisuuteen. Sekään ei ole ilmiönä uusi.

Vastenmielisyys Trumpin johtamistapaa kohtaa ei pitäisi johtaa siihen, ettei Amerikkaa tarkastella tutkimuksissa ja yritetä analysoida. Tässä mielessä nyt ilmestynyt kirja on tärkeä.

AVAINSANAT

Evp-upseeri: Uusi droonikirja vakuuttaa – Venäjä osaa kehittää tappamisen taitojaan

Venäläinen Zala Kub -lennokki näytteillä Tuusulan ilmatorjuntamuseossa.

Tykistö oli vuosisadan ajan taistelukentän jumala, mutta uutuuskirjan mukaan droonit ovat nousseet sen kuninkaaksi.

On makaaberia puhua ihmishengistä numeroina. Mutta jos Ukrainan rintamalla jo 80 prosenttia tappioista aiheutuu ilma- ja maadroonien käytöstä, muutoksentekijän valtikka näyttää siirtyneen epäsuoralta tulelta tälle uudelle asejärjestelmälle.

Droonit eivät ole voittamattomia ihmeaseita, eivätkä ne tee kaikkia vanhempia asejärjestelmiä turhiksi.

Samoin kuin aiempinakin vuosisatoina, kaikki kuninkaalliset voidaan jossain vaiheessa syrjäyttää. Se vain edellyttää niiden teknologian ja toiminnan syvää ymmärtämistä ja ennen kaikkea uhan vakavasti ottamista.

Siksi toimittaja Maksim Fedorovin ja droonilennättäjä A. Tammisaaren kirja Sodan uusi kuningas osuu nykyiseen turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen keskusteluun paremmin kuin hyvin.

KIRJASSA ON erityisen ansiokkaita havaintoja, joista meidän pitäisi puhua Suomen sisällä paljon enemmän: sodan luonteesta, tekniikan ja taktiikan muutoksista – sekä Venäjän tavoista käydä sotaa vastustajan siviileistä piittaamatta, oman väestön nokkeluutta hyödyntäen.

Pystyvätko omat hankintatottumuksemme ja valtiomme hallintokulttuuri vastaamaan näihin?

Suomen asevoimien hankintajärjestelmää on monissakin puheenvuoroissa ja artikkeleissa kritisoitu hitaaksi, kankeaksi ja byrokraattiseksi.

Ukrainassa on luotu sotateollisuuden drooniteknologian klusteri Brave1, joka on verkkopohjainen alusta, nettikauppa.

Kauppaan on lisätty myös erillissivusto ammuksille ja räjähteille drooneihin asennettaviksi.

Alustan nerokkuus piilee siinä, että yritysten välinen kilpailu tapahtuu markkina-alustalla ilman byrokraattista prosessia. Sotilaiden ei tarvitse kilpailuttaa hankintoja. Verkkomarkkinoilla yritykset kilpailevat keskenään kysynnän ja tarjonnan mukaan, kirja kertoo.

Kauppa-alustalle pääsee, jos tuote täyttää asevoimien määrittelemät speksit, standardit ja koeampumatestit. Jatkuvan kenttäpalautteen kautta joistain tuotteista tulee muita halutumpia ja sen yrityksen bisnes kasvaa.

Asevoimien yksiköt siis ostavat drooneja ja tarvikkeita suoraan alustalta ilman hankalia hankintaprosesseja tai EU-kilpailutuskierroksia.

Suomen muitakin jäykähköjä asenteita drooniaselajiin piikitellään kirjan loppupuolella yhden luvun verran.

TOINEN SUORAAN uhkakeskusteluumme liittyvä osio on kirjassa käsitelty Venäjän asevoimien kehitys.

KIRJA:
Maksim Fedorov ja A. Tammisaari:
Sodan uusi kuningas: Droonilentäjänä Ukrainassa
Otava 2026, 266 s.

Meillä monesti päivitellään venäläisten järkyttäviä tappiolukuja. Suorat rintamahyökkäykset eivät kuitenkaan kerro koko totuutta Venäjän sodankäyntitaidoista.

Samaan aikaan Venäjä on luonut erikoisaselajilleen uudenlaisen, monimutkaisen oppimisen ekosysteemin. Samoin kuin Ukrainassa, myös Venäjällä sikäläisissä droonijoukoissa on poikkeuksellisen matala hierarkia ja virheet ruoditaan rehellisesti.

Tämän tuloksena esimerkiksi Kurskin takaisinvaltauksessa 2025 käytetty taktiikka yllätti ukrainalaiset.

Venäläisten kovatasoinen drooniyksikkö keskittyi eturintaman puolustajien sijaan eliminoimaan ukrainalaisia droonilennättäjiä, huoltoa ja logistiikkaa, ja tämä johti Ukrainan asevoimat suuriin vaikeuksiin.

Venäjä oppii, Venäjä mukautuu ja Venäjä on monella mittarilla kehittynyt nopeammin kuin usein ymmärretään, kirja varoittaa.

Venäjällä on myös alkanut vilkas sotatieteellinen keskustelu taistelukentän muutoksesta ja sen vaatimasta taktiikan parantamisesta.

Tätä käsitellään monipuolisesti kirjan yhdessä luvussa.

KIRJAN meikäläiselle politiikalle tärkeä kolmas kokonaisuus pui Venäjän yhteiskunnan henkistä kehitystä.

Yllättävän suuri osa tavallisista venäläisistä kannattaa sotaa tai ei ainakaan vastusta sitä – ja syykin on selvä. Sotatalous on luonut Venäjälle uuden, varusteluteollisuuden noususta vaurastuvan insinööripitoisen keskiluokan, joka saa kiittää elintasostaan sotaa ja Putinia.

Läntisten teknologiakomponenttien heikentynyt saatavuus on korvattu laajalla pakotteiden kierrolla ja Kiina-tuonnilla, ja Venäjä kykenee drooneissakin jo huomattavaan tuotekehittelyyn.

Venäjä on jatkanut myös lasten ja nuorten patrioottisen kasvatuksen ohjelmia, mutta nämä eivät enää ole pelkkää marssilaulamista tai kalashnikovien purkamisen ja kokoamisen opettelua.

Nuorten aktivoimiseksi valtio on levittänyt myös tietokonepelejä, joilla voi opetella – ja itsekin kehittää – droonisodankäyntiä.

Kirjassa mainitaan muun muassa kesällä 2022 aloitettu Berloga-pelialustaprojekti.

Pelissä koululaiset pelaavat teknokarhuina, jotka yrittävät suojella ”energiahunajaa” kyberhyönteisiltä rakentamalla taistelurobotteja, kirja kertoo.

Pelaajat tuottavat näin itse käyttökokemuksillaan uusia teknisiä ja taktisia innovaatioita asevoimien käyttöön.

KIRJAN ESIMERKKIEN perusteella sanoisin, että olemme länsimaissa melkoisella henkisellä takamatkalla, mitä tulevaisuuden sodankäynnin ajatteluun ja harjoitteluun tulee.

Vaikka itänaapurista löytyy syvää takapajuisuuttakin ihan neuvostoaikojen malliin, mihinkään vastapuolen kaikkien kykyjen aliarvioimiseen ja vähättelyyn ei meillä ole syytä.

AVAINSANAT

Arvio: Suomen historia ei olekaan sellainen kuin kuvittelimme

Ajanvietettä 1930-luvun malliin: Suolahden työväenyhdistyksen ompeluilta kokosi joukot.

Suomen historia alkaa ilmastonmuutoksesta, kuuluu kirjan ensimmäinen lause. Perusteellisesti mutta tiiviisti laadittu teos on suunnattu myös Suomeen muualta muuttaneille lukijoille.

Kirja kuljettaa lukijaa kivikaudelta Ruotsin ja Venäjän vallan alaisuuden kautta hyvinvointivaltiota rakentaneeseen ja nyt osin sitä purkavaan Suomeen.

Teos nostaa esiin myös uusia tulkintoja Suomen historiasta. Jo maan asuttaminen tapahtui toisin kuin pitkään on uskottu. Suomalaiset eivät saapuneet yhtenä muuttoliikkeenä yhdestä suunnasta, vaan väestö muodostui eri aikoina etelästä, lännestä ja idästä tulleista ryhmistä.

Virheellinen on myös käsitys, jonka mukaan kristinusko saapui Suomeen läntisestä naapurista kolmen ristiretken seurauksena. Todellisuudessa kyse oli useiden sukupolvien mittaisesta muutoksesta, jonka aikana uskonto juurtui vähitellen.

Perinteiset tavat ja uskomukset elivät pitkään uuden rinnalla. Historialliset muutokset eivät yleensä ole äkillisiä hyppäyksiä vaan pitkiä, vuorovaikutteisia prosesseja.

KIRJA:
Juhana Aunesluoma:
Suomen historia
SKS 2026, 301 s.

SUOMEN HISTORIA on kokonaisuutena pitkälti tasapainoilua kahden suurvallan, Ruotsin ja Venäjän, välissä.

Kustaa Vaasan aikana Ruotsi laajeni itään ja ajautui yhteenottoihin Venäjän kanssa juuri Suomen maaperällä. Myöhemmin Pietari Suuren Venäjä laajeni länteen, ja molemmat valtakunnat jättivät jälkensä suomalaisiin usein verisin seurauksin.

Läntinen naapuri on jo kauan sitten luopunut valloitushaaveistaan, mutta itäisestä naapurista tätä ei voi yhtä varmasti sanoa.

Niin sanotut sortovuodet Venäjän vallan aikana eivät kuitenkaan merkinneet jäämistä valistuksen, liberalismin tai teknisen kehityksen ulkopuolelle.

Suomi ei vain mukautunut suurvallan vaatimuksiin vaan autonomian suojissa kykeni hallitsemaan omia asioitaan ja kehittämään vähitellen muotoutuvaa kansakuntaa.

Hallinnollinen autonomia edellytti kokonaan uuden, Suomen asioihin keskittyneen virkakoneiston rakentamista. Maa sai päättää sisäisistä asioistaan, vaikka ulkopolitiikka säilyi keisarin käsissä.

Tästä näkökulmasta autonomian aikaa voi perustellusti kutsua pikemminkin valtioaamuksi kuin valtioyöksi.

Vasta 1800-luvun lopulla autonomian ehtoja alettiin kiristää. Lopulta maailmansota ja vallankumous muuttivat asetelman perusteellisesti. Moderni maailma alkoi hahmottua myös Suomessa, ja metsäteollisuudesta tuli taloudellisen kehityksen veturi.

Kehitys huipentui hyvinvointivaltion rakentamiseen, vaikka jo 1980-luvulla markkinatalouden voimistuminen alkoi haastaa sen perusteita. Osa tarkkailijoista näki 1990-luvun laman merkkinä hyvinvointiyhteiskunnan murenemisen alkamisesta.

JATKO ONKIN useimmille tuttu. Ympyrä näyttää tavallaan sulkeutuneen, sillä Suomi on jälleen idän ja lännen rajamaa.

Toisaalta maa kuuluu Ukrainan merkittävimpiin tukijoihin, toisaalta yhteydet muihin Pohjoismaihin ovat vahvistuneet.

Kirjaa lukiessa Suomen voimakas tuki Ukrainalle käy helposti ymmärrettäväksi. Talvisodan aikana Suomi oli samankaltaisessa tilanteessa: ulkomailta saatiin aseita, elintarvikkeita ja myötätuntoa, mutta itse sota oli käytävä yksin.

Nykyiset päättäjätkin voisivat oppia historiasta, jos siihen löytyisi tahtoa. Kirja kiteyttää maailmansotien välisen ajan opetuksen osuvasti:

”Kyky tehdä puoluerajat ylittävää yhteistyötä ja muodostaa toimivia koalitiohallituksia oli merkittävä Suomen demokratiaa maailmansotien välisinä vuosina vahvistanut tekijä. Yhteiskunnalliset reformit ja talouskasvu vaikuttivat samaan suuntaan. Demokratiaan sitoutuneet puolueet onnistuivat myös patoamaan ääriliikkeiden kasvua.

Viime kädessä Suomen poliittinen suunta valittiin vapaissa vaaleissa, mikä teki Suomesta poikkeuksen ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneiden maiden joukossa. Kaikkialla muualla, Tšekkoslovakiaa lukuun ottamatta, demokratia mureni maailmansotien välisinä vuosina autoritarismin tieltä.”

AVAINSANAT

Arvio: Antti Lindtmanin kirja esittelee tosissaan olevan miehen

Mistä muustakaan suomalaisen poliitikon vaalikirja alkaisi kuin talvisodasta?

Niin SDP:n puheenjohtajan Antti Lindtmaninkin kirja alkaa.

Tulirinnan lähtötarinalla halutaan kuitenkin kertoa jotakin kirjoittajasta: tällä on selkärankaa ja nuoresta iästään huolimatta henkilö on vakaa, vakava ja vakavasti otettava.

Tulirinta on paitsi ”liekki joka roihuaa sisälläni joka päivä”, kuten Lindtman kirjoittaa, myös luonnehdinta J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden hahmosta: Ukko Lodesta.

Eversti Lode on runon mukaan ihminen, jolla on ”tyyni, vakaa pinta”, mutta jonka sisimmässä piilee ”tulirinta”. Kun on taistelun aika ”pelkoa ja epäilystä ei päässyt sydämeen”.

Lindtman polveutuu suoraan tosielämän hahmosta, johon Runebergin Ukko Lode perustuu. Lindtman siis tarinan avulla julistautuu kirjassaan ihmiseksi, joka kantaa rinnassaan tulta yhteiskunnallisten päämäärien puolesta.

Kunnon sosiaalidemokraattina hän kuitenkin kirjan lopussa toteaa, että itse asiassa me kaikki olemme tulirintoja, kun oikein silmin katsotaan: ”Meitä kannattelee vahva usko parempaan huomiseen.”

KIRJA:
Antti Lindtman:
Tulirinta
Readme, 2026

TÄMÄ ON vaalikirja ja sitä ei voi muuna arvioida.

Kirjan alku on melkoista pakkopullaa, hieman puisevaa lähestymistä kohti huipennusta eli varsinaista poliittista ääntä.

Poliitikon pitää olla ”ihmisläheinen” ja ehkä siksi Antti pelaa jalkapalloa, Antti on lapsi, Antti menee töihin, Antti rakastuu ja Antti kokee myös pettymyksiä.

Kirja tuntuu vähän turhan laskelmoidulta kliseineen (vaikka olisivatkin totta) kuten: ”Yksilölajit eivät nuorena koskaan viehättäneet. Olen aina ollut joukkuepelaaja.”

Kirjoittajasta piirtyvä kuva on – jos nyt suoraan sanotaan – tylsä ja tosikkomainen.

Ehkä juuri siksi se alkaa viehättää.

Tuntuu siltä, että huoneeseen on vihdoin astunut aikuinen.

Tässä trumpien ja persujen maailmassa, jossa asiattomat herjat lentävät valon nopeudella, politiikkaa tehdään selfieillä ja poliittiset kilpakumppanit kilpailevat joko kuinka överiksi voivat pistää verotuksen tai kuinka rohkeita leikkaajia nämä ovat, Lindtman toteaa, että ei pidä tavoiteltavana sitä, että olisi ”lännen nopein twiittaaja” ja että ”sakset kädessä juokseminen on
vaarallista”.

Tuntuu siltä, että huoneeseen on vihdoin astunut aikuinen.

Kun kirjassa päästään varsinaiseen poliittiseen sisältöön, näkyykin, että tämä mies on tosissaan.

Teksti ei vilise pilkkaa, solvauksia tai panettelua, vaan keskittyy harkitsevaan pohdintaan, tulevaisuuden rakentamiseen ja luottamuksen vahvistamiseen.

DEMARIEN puheenjohtaja tekee kuitenkin selväksi, missä nykyhallitus on hänen mielestään epäonnistunut: taistelua käydään tulevaisuuden ja menneisyyden välillä.

Talous on asialistan kärjessä: SDP ”tarjoaa realistisen ulospääsyn siitä noidankehästä, johon oikeistohallitus on suomalaisen työllisyyden ja talouden ajanut.”

Hän ei puhu vain julkisen talouden tasapainottamisesta vaan tekee itseään tykö yritysmaailmaan ja korostaa yritysten merkitystä, jopa niin vahvasti, että näkee kohtalon kysymyksenä sen, kuinka kiinnostuneita suomalaiset poliitikot ovat yritysten kasvusta ja pärjäämisestä:

”Elinkeinoelämä pitää nähdä yhteistyökumppanina ja yrityselämän tarpeita pitää kuunnella herkällä korvalla”.

Lindtman määrittelee itsensä ”pohjoismaiseksi tulevaisuusdemariksi” tavoitteinaan kestävän kehityksen Suomi, avoimuus ja kansainvälisyys sekä työelämämyönteinen Suomi.

Kuulostaa vastavoimalta nykyhallitukselle, ja se lienee tarkoituskin.

LINDTMAN käy läpi omia kokemuksiaan edellisistä hallitusneuvotteluista.

Hän muistuttaa, että sekä niiden että myös Teemu Luukan kirjan Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu perusteella on selvää, että kokoomus valitsi perussuomalaiset hanakasti petikumppanikseen. Todellisia neuvotteluja ei käyty, suunnitelmat oli tehty etukäteen.

SDP:n kannattaakin muistuttaa suomalaisia siitä, että ääni kokoomukselle on samalla ääni perussuomalaisille, sillä sitä hallituskyytiä olisi kokoomuslaisen pääministerin kanssa tarjolla lisää.

Andy Burnhamin ja Antti Lindtmanin ajatuksissa on kiinnostavan paljon yhteistä.

SDP on todellisuudessa vaihtoehto koko nykyhallituspohjalle.

Jos olisin laatimassa SDP:n vaalistrategiaa, vilkuilisin hieman britteihin päin. Britannian työväenpuolueen Andy Burnhamin ja Antti Lindtmanin ajatuksissa on kiinnostavan paljon yhteistä.

Molemmat puhuvat tavallisten ihmisten arjesta, työstä, toimeentulosta ja julkisista palveluista.

Molemmat pyrkivät yhdistämään talouskasvun ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sekä palauttamaan ihmisten luottamuksen politiikkaan ja tulevaisuuteen.

KUMPIKAAN, britti-Antti ja suomalais-Antti eivät rakenna poliittista profiiliaan ensisijaisesti suurten ideologisten julistusten tai näyttävän esiintymisen varaan.

Heidän viestinsä ytimessä on ajatus siitä, että politiikan tehtävä on saada yhteiskunta jälleen toimimaan ihmisten hyväksi.

Burnham yhdistää toivon ja luottamuksen puheen konkreettisiin rakenteellisiin uudistuksiin: julkisten palvelujen vahvistamiseen, alueellisen eriarvoisuuden vähentämiseen, teollisuuden uudistamiseen ja vallan hajauttamiseen.

Lindtmanin puheessa on jo paljon samaa: kasvu, työllisyys, oikeudenmukaisuus ja luottamus tulevaisuuteen.

Aateveli Brittein saarilta kiinnittää kaikki tavoitteet ja toimenpiteet ajatukseen: ”Good growth in every postcode and hope in every heart.” Hyvää kasvua joka kolkkaan ja toivoa jokaisen sydämeen.

Lindtman kaipaa myös viestilleen kiteytystä: miten ”luotettava ja järkevä” muutetaan laajoja äänestäjäjoukkoja houkuttelevaksi kertomukseksi konkreettisesta muutoksesta ja tulevaisuudesta?

Momentum on olemassa, aikuiselle on kysyntää.

AVAINSANAT

Arvio: Viittä presidenttiä suojelleen Antti Vanhatalon kirja päättyy terävään kritiikkiin

Kirjailija kehuu Alexander Stubbia.

Moni suomalainen on nähnyt tasavallan presidentin arkisella kävelylenkillä, hiihtämässä, koiraa ulkoiluttamassa tai uimassa yleisessä hallissa.

Moni ajattelee, että presidentti on liikkeellä yksin ilman henkivartijaa. Tämä ei yleensä pidä paikkansa. Turvamies tai nainen on paikalla, mutta ei näkyvissä.

Tämä tieto löytyy juuri ilmestyneestä pitkän uran presidentin turvallisuusvartiostossa tehneen poliisin Antti Vanhatalon muistelmakirjasta.

Komisario Vanhatalo suojeli presidenttejä yli kolmen vuosikymmenen ajan. Hän aloitti uransa nuorena konstaapelina Mauno Koiviston kaudella ja päätti sen turvamiesten esimiehenä Stubbin kauden alussa. Hän palveli viittä presidenttiä.

KIRJAN esipuheessa Vanhatalo vakuuttaa, ettei teos sisällä valtionsalaisuuksia, eikä nykypäivän suojelun käytännön järjestelyjä vaarantavia tietoja.

Edellä mainitut rajoitukset huomioiden kirja kertoo yllättävän paljon siitä, millaista on olla presidentin henkivartija. Se vie lukijan vallan kulissien taakse ja näyttää, että presidentin turvaaminen on paljon muutakin kuin näkyvää vartiointia.

Työ on pitkäjänteistä valmistautumista, jatkuvaa tilannetajua ja huomaamatonta läsnäoloa.

Omaa henkivartijauraansa edeltävän ajan kuvaus perustuu kirjassa aiempiin julkaisuihin ja Vanhatalon työssään kuulemaan perimätietoon.

KIRJA:
Antti Vanhatalo:
Henkivartijat – Presidentin turvallisuusvartioston tarina
Otava 2026, 304 s.

KIRJA LÄHTEE liikkeelle sisällissodan jälkeisestä kesästä 1918, jolloin yhä levottomassa maassa valtionhoitaja Pehr Edvin Svinhufvudille järjestettiin ensimmäiset turvamiehet. Tasavallan ensimmäiset vuodet olivatkin hyvin rauhattomia.

Ministeri Heikki Ritavuoren murhan jälkeen helmikuussa 1922 presidentti Ståhlbergin suojamiehistöön lisättiin etsiviä.

Sodan ajan johtajista Ryti ei pitänyt häntä seuraavista henkivartijoista. Presidentin ei voinut kuitenkaan antaa kulkea kaupungilla yksin.

Nihkeys vartioitavana olemiseen näkyi myös Mannerheimin käytöksessä presidenttiaikana. Ajat olivat kuitenkin sodan jälkeenkin niin vakavat, että henkivartijoiden oli jo tuolloin presidentin virka-asuntona toimineesta Tamminiemestä tehdyillä kävelylenkeillä varjostettava ”Marskia” niin, ettei hän itse huomannut heitä.

Paasikiven tunnetuista raivopuuskista saivat osansa myös henkivartijat. Kekkosen pitkän neljännesvuosisadan kestäneen kauden aikana sattui ja tapahtui monenlaista.

Erikoinen oli myös kauden loppu, jolloin presidentin lähipiiri yritti peittää valtionpäämiehen heikentynyttä kuntoa medialta ja ulkomaailmalta.

Koiviston vartiointia lisättiin lisättiin Olof Palmen murhan jälkeen. Kuva Kalevi Keski-Korhonen

SUOMESSA presidentit ovat saaneet elää melko rauhassa. Aika ajoin tapahtumat ulkomailta ovat kuitenkin lisänneet huolta, että täälläkin saattaisi sattua jotain vakavampaa.

Olof Palmen murhan jälkeen keväällä 1986 Koiviston vartiointia lisättiin ja presidentille annettiin myös makuuhuoneeseen oma ase, jolla hän olisi voinut yöllä puolustaa itseään. Osasihan sodankäynyt mies pistoolia käyttää.

Halosen kauden aikana henkivartijoiksi tuli ensimmäistä kertaa naisia. Presidentti Halosen kanssa turvamiehet sopivat, että teititellään vain, jos ulkopuolisia oli läsnä, mutta muutoin sinutellaan.

Sama käytäntö sopi myöhemmin Niinistölle. Vanhatalo antaa ymmärtää, että turvahenkilöstön ei tarvitse teititellä presidentti Stubbia missään tilanteessa.

VIIMEISTÄ suojeltavaansa Alexander Stubbia Vanhatalo kehuu presidenteistä helpoiten lähestyttäväksi. Myönteisessä hengessä kirjoitettu teos päättyy kuitenkin terävään kritiikkiin.

Vanhatalo pitää epäonnistuneena pari vuotta sitten tehtyä hallinnollista muutosta siirtää presidentin turvallisuusvartiosto presidentin kansliasta Helsingin poliisin alaisuuteen.

Vähitellen tapahtunut uudistus muutti johtamiskulttuuria niin, että Vanhatalo päätti irtisanoutua ja siirtyä turvallisuusalan kouluttajaksi.

Henkivartijat on kiinnostava teos lukijalle, jota kiinnostavat Suomen lähihistoria, presidentti-instituutio ja turvallisuusalan ammattilaisten arki.

Se ei tyydy vain luettelemaan tapahtumia, vaan pyrkii näyttämään, millaista on kantaa vastuuta toisen ihmisen turvallisuudesta tilanteissa, joissa virheisiin ei ole varaa.

AVAINSANAT