VALIKKO

Arvio: Näin yritysjätit liittoutuivat sotateollisuuden kanssa – uutuusteos ei kaihda moraalisia kysymyksiä

Markku Kuisma on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian emeritusprofessori.

Aseteollisuuden rooli sodissa on aihe, joka usein puhuttaa konfliktien aikana. Kun sota päättyy, keskustelu vaimenee.

Siihen nähden, kuinka keskeinen teollisuuden rooli on ollut sodissa, sen tutkimus on jäänyt sotahistoriassa taisteluiden ja sotapäälliköiden varjoon. Suomen kielellä aiheesta on julkaistu melko vähän kirjallisuutta.

Tilanteeseen tulee korjausta juuri ilmestyneen Markku Kuisman Sodan yrityksiä kautta. Kuisma on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian emeritusprofessori. Hän on tunnettu laajasta talous- ja yrityshistoriallisesta tuotannostaan.

Hänen tätä edeltävä teoksensa Kansallinen voitto ja kapitalismin henki julkaistiin kaksi vuotta sitten.

Kuisman uutuuskirja kertoo, mikä rooli Euroopan suurimmilla yrityksillä oli maailmansodissa. Ajaton ja ajankohtainen kirja sijoittuu pääosin 1900-luvun alkupuolen Eurooppaan ja lähestyy teemaa tunnettujen yritysten ja niiden johtajien kautta.

Suomi-näkökulma on myös mukana, mitä ei alan englanninkielisistä esityksistä yleensä löydä. Teos nostaa esille kytkökset yritysjohtajien, poliitikkojen ja kenraalien välillä. Se ei kaihda moraalisia kysymyksiä vaikeasta teemasta.

KIRJA:
Markku Kuisma:
Sodan yrityksiä
Siltala 2026, 267 s.

TEOKSESTA löytyy niin tunnettuja kuin tuntemattomiakin esimerkkejä aiheesta.

Keskitysleirien kaasukammioissa käytetyn Zyklon-B-kaasun valmistajana tunnettu saksalainen IG Farben, eli Interessen-Gemeinschaft Farbenindustrie AG on ehkä tunnetuin kemianalan suuryritys, joka teki läheistä yhteistyötä Hitlerin natsihallinnon kanssa.

Zyklon-B esimerkki kertoo myös siitä, kuinka tiedemiehet eivät ole aina voineet ennustaa, kuinka hirvittävään käyttöön heidän hyvässä uskossa tekemänsä keksintö on päätynyt. Saksalainen kemisti Fritz Haber kehitti sen alun perin hyönteismyrkyksi.

Haber oli saanut vuonna 1918 Nobelin kemianpalkinnon menetelmästä, joka mahdollisti keinolannoitteiden suurteollisen valmistuksen. Vuonna 1934 kuollut Haber ei ehtinyt todistaa, kuinka natsit käyttivät hänen keksintöään massamurhiin.

IG Farbenille kytkös holokaustiin oli liikaa ja yritys lakkautettiin vuonna 1952.

Moni natsien kanssa yhteistyötä tehnyt yritys toimii edelleen, kuten myös sodan vastapuolella aseteollisuutta palvellut firma. Saksalaisten ja brittiläisten yritysten kytkökset ulottuivat laajalle Eurooppaan.

Suomesta Outokummun ja Enso-Gutzeitin kaltaiset yritykset tekivät niiden kanssa yhteistyötä. Strategiset kaivannaiset, kuten nikkeli, kupari, koboltti, olivat tärkeitä sotateollisuudelle.

Hitlerin varusteluministeri Albert Speer ei matkustanut sattumalta vuonna 1943 Petsamoon tarkastamaan nikkelilaitoksen suojaksi pommituksia vastaan rakennettua suojakupua.

Kuisma tosin kyseenalaistaa populäärin käsityksen, että suursodan lopputulos riippui Petsamon nikkelistä. Vai oliko se sittenkin Turkista saatu kromi tai jokin muu mineraali?

KIRJASSA pohditaan myös, mitä sodan aikana vielä lähinnä kumiteollisuuteen keskittyneelle Nokialle olisi tapahtunut, jos Saksa olisi voittanut.

Sen suunnitelmissa oli keskitetysti lokeroida yrityksiä tekemään tiettyjä tuotteita. Nokiasta tuskin olisi ikinä tullut matkapuhelinjättiä, vaan se olisi jäänyt kumisaappaiden ja autonrenkaiden pariin.

Toki moni muukin asia olisi ollut kovin toisin. Onneksi emme ikinä Hitlerin versiota ”Euroopan unionista” nähneet.

Markku Kuisman iskevästi kirjoitetussa teoksessa liikutaan pääasiassa 1900-luvun alun Euroopassa hakemassa esimerkkejä yritysten ja sodan kytköksistä. Välillä toki tehdään poikkeamia nykypäivään.

Teoksen luettuaan jää kuitenkin pohtimaan sotateollisuuden ja sotien yhteyttä tänä päivänä. Kuka missäkin nettoaa, ettei sotia saada loppumaan ja jännitys kasvaa?

AVAINSANAT

Arvio: Tähtipari ehti olla naimisissa 43 vuotta – miehen kuoltua tragediasta syntyi hienoa kirjallisuutta

Amerikkalaiskirjailijat Paul Auster (1947-2024) ja Siri Hustvedt (s. 1955) rakastivat toisiaan syvästi miehen kuolemaan asti. Auster kutsui Hustvedtia romanttisesti onnelliseksi lopukseen.

Miehen sairastuttua syöpään hän vakuutti vaimolleen jäävänsä henkiin, koska hyvä tarina ei voi päättyä näin huonosti. Toisin kävi, mutta ainakin tragediasta syntyi hienoa kaunokirjallisuutta.

Hustvedt kynäilee suhteestaan Austeriin muistelmissaan Haamutarinoita. Teos suomennettiin pikaisella aikataululla ja julkaistiin kovakantisena Otavalta, mikä kertoo avioparin suosiosta myös meillä. Cristina Sandun käännös on kiireen huomioiden sujuva.

Tyylillisinä sukulaisina voidaan pitää Joan Didionin kirjoja Maagisen ajattelun aika (suomeksi 2007) ja Iltojen sinessä (2012). Myös Hustvedt käsittelee syvällisesti läheisen kuolemaa ja surun olemusta.

Voimme esimerkiksi kuvitella olevamme täysin rationaalisia, mutta rakkaan menetettyämme tunnemme edelleen hänen läsnäolonsa, vaikka tiedämme hänen olevan poissa.

KIRJA:
Siri Hustvedt:
Haamutarinoita
suomentanut Cristina Sandu
Otava 2026, 345 s.

AUSTER JA HUSTVEDT ehtivät olla naimisissa 43 vuotta. Pitkä aika, ja kuitenkin liian lyhyt.

Hustvedt toteaa heidän rakkautensa siirtyneen sanoihin, muistoihin ja kirjoituksiin. Johtopäätös lohduttaa, mutta ei poista syvää kaipausta, joka löytyy Haamutarinoiden ytimestä.

Teoksen rakenne on intuitiivinen. Hustvedt merkitsee ylös, mitä hänen mieleensä juolahtaa, ja lisää sekaan muun muassa pätkiä sähköposteistaan ja miehensä kirjeistä heidän lapsenlapselleen Milesille. Muistelmien teksti pysyy tarkkana.

Kirjan alussa Hustvedt väittää kärsivänsä hämmennyksestä, mutta analysoi jo silloin murhettaan täsmällisesti: ”Sureminen ei ole jatkuvaa. Voin panna myrskylle vastaan päivien ajan, mutta sitten puhuri iskee ja kaataa minut kumoon.”

Tuntuu, että hän kovettaa itsensä pystyäkseen kestämään menetystään ja ehkä myös hyväksymään sen. Hän kutsuu elämänfilosofiaansa ankaraksi toivoksi: ”Nyt kirjoitan sinusta, ja meistä. Kirjoitan takertuakseni sinuun.”

Vaikka Hustvedt ei kaunistele, hän tekee selväksi, että hänen ja Austerin kumppanuus oli erityinen. Heidän yhteisessä elämässään tapahtui tragedioita, joita käsitellään seikkaperäisesti Haamutarinoissa, mutta ne eivät rikkoneet heidän välejään, eivätkä murtaneet heitä.

Demokraatteina heidän viimeisiä jakamiaan vuosia merkitsi lisäksi myrkyllinen politiikka, Donald Trumpin ja hänen kätyreittensä nousu valtaan.

Auster ei suostunut kutsumaan Trumpia nimeltä, pelkällä presidentin järjestysnumerolla, mutta kirjailijalta jäi onneksi näkemättä oranssitukan paluu Valkoiseen taloon. Hustvedt joutuu sen sijaan kärvistelemään vieraaksi muuttuneessa maassaan.

HAAMUTARINAT huokuu raastavuudestaan huolimatta inhimillistä lämpöä. Auster ja Hustvedt sopivat toisilleen erinomaisesti. Esimerkiksi kirjoista keskusteleminen oli heille jännittävää myös eroottisessa mielessä.

Työssään he kannustivat, innostivat ja sysivät toisiaan eteenpäin: ”Kukaan ei kuitenkaan inspiroinut minua niin kuin Paul. Häneltä sain uudenlaista rohkeutta kirjoittaa.”

Toisaalta miehen tulo kuuluisaksi 1980-luvun lopussa häiritsi naista, ei kateuden takia, vaan siksi, että sen sivuilmiönä Hustvedtia vähäteltiin järjestelmällisesti. Hänen älykkyytensä luettiin aviomiehensä ansioksi. Hustvedtin feminismi vahvistui hänen näidenkin kokemustensa takia.

Onneksi Auster ei ollut sovinisti, eikä hänestä myöskään tullut tunnettuna ylimielistä, kuten olisi voinut helposti käydä. Päinvastoin hyvyys ja lämpö – myös fyysinen – vain voimistuivat hänessä:

”Minulla oli tapana kutsua Paulia tulipesäkseni [kursivointi Hustvedtin], koska hän hehkui lämpöä joka helpotti alati kylmiä jalkojani.”

Hustvedtin yksinäisyys ilmenee muun muassa kosketuksen puutteena. Muistelija päättelee, että menetetyt rakkaat muuttuvat haamuiksi, mutta myöntää, että kyse voi olla hänen toiveajattelustaan.

Mikä esimerkiksi estää vihattujakin edesmenneitä päätymästä hengiksi ja piinaamasta meitä?

HAAMUTARINOISSA ei ole kyse täydellisestä kertomuksesta, vaan surun päiväkirjasta. Tapahtuneeseen jää aukkoja. Hustvedt alleviivaa olevansa romaanikirjailija mainitessaan muistin ja mielikuvituksen olevan kaksosia.

Hänen tekstinsä tekee vaikutuksen intiimillä rehellisyydellään. Muun muassa Austerin viimeisiä vuosia ja parin seksielämää kuvaillaan avoimesti. Kyse ei ole kuitenkaan kyseenalaisista paljastuksista, vaan Hustvedtista pistämässä itsensä likoon. Haamutarinoita syntyi selvästi sisäisestä pakosta.

Rakkaus ei aina riitä, tekijä väittää, ja on oikeassa, jos tavoitteena on täydellinen ja ikuinen onni. Ehkä kuitenkin riittää, jos siitä saa nauttia hetken. Yksikään rakkaus ei ole samanlainen, Hustvedt tietää, ja huomauttaa, että kullakin niistä ”on oma menneisyytensä, omat kaavansa ja toistonsa.”

AVAINSANAT

Arvio: Nyt tavoitteena on manipuloida ihmisen mieltä ja näin se tehdään

Sodankäynnistä sanotaan usein, että se on siirtynyt uudelle tasolle: fyysisten kehojen lisäksi aseet kohdistuvat niiden kantajien mieliin. Sotaa käydään yhtä lailla psykologisella kuin fyysisellä tasolla.

Mutta näin on ollut aina. Toisella kädellä on heilutettu miekkaa ja toisella levitelty propagandalehtisiä. Vain välineet ovat muuttuneet – sekä fyysisessä että henkisessä sodankäynnissä.

Ensin pyrittiin vaikuttamaan informaatioon, mutta se ei enää riitä: tavoitteena on manipuloida itse mieltä, sen rakenteita ja haavoittuvuuksia.

KOGNITIIVINEN TURVALLISUUS -kirja kartoittaa näitä uusia tasoja ja välineitä sekä niiden vaikutusvoimaa tämän päivän sodissa.

Esimerkkejä on runsaasti, ja pääfokus on Ukrainan sodassa, jossa kaikki ilmiöt kärjistyvät.

Kirjaa vaivaa kuitenkin hienoinen mustavalkoisuus: pahantahtoiset itäiset valtiot asetetaan vastakkain valistuneiden länsimaiden kanssa. Trumpin Yhdysvaltoja kyllä kritisoidaan, mutta marginaalisesti verrattuna Putinin Venäjään.

KIRJA:
Häkkinen Teemu, Hautala Miriam, Saari Dominic:
Kognitiivinen turvallisuus – Ihmismieli vaikuttamisen kohteena
Gaudeamus 2026 329 s.

Yhdessä artikkelissa muistutetaan myös siitä, että Yhdysvallat ja Nato ovat historian saatossa tehneet pioneerityötä propagandan ja psykologisen sodankäynnin saralla. Silti kokonaiskuvaa hallitsee Venäjän ja lännen välinen syvä railo.

Tällainen idän ja lännen vastakkainasettelu on kohtalokasta, koska sodat syttyvät juuri sen kaltaisista jakolinjoista. Klassinen vastakohtaisuus kummittelee myös Ukrainan sodan taustalla.

INFORMAATIOVAIKUTTAMISEN kenttä on sirpaleinen.

Samoista ilmiöistä käytetään vuoroin termejä informaatiosodankäynti, kybersodankäynti ja informaatiovaikuttaminen. Tämä pirstaleisuus vaikeuttaa ilmiön määrittelyä, säätelyä ja kokonaisuuden hallintaa.

Lisäksi informaatiovaikuttaminen ylittää kaikki fyysiset rajat, vaikka maailma jakaantuu kansallisvaltioihin. Se, minkä jotkut valtiot haluavat kieltää kognitiivisen turvallisuuden nimissä, saattaa toisille merkitä vain vapautta ilmaista omia ajatuksiaan.

Vaikuttajia ja kohteita on monia: yksittäisistä kansalaisista ja ryhmistä valtioihin ja kansainvälisiin liittoumiin.

Näin myös perinteinen raja sodan ja rauhan välillä hämärtyy. Samoin raja totuuden ja harhan välillä – ja tekoäly voi viedä tämän niin pitkälle, että keinotekoinen näyttää aidommalta kuin aito, jäljitelmä todellisemmalta kuin alkuperäinen.

KIRJAN kiinnostavimpia huomioita on, että yhtenäinen yhteiskunta on vaikea horjuttaa. Siksi vihollinen pyrkii luomaan eripuraa ja hajanaisuutta vääristyneen informaation ja muiden väärinymmärrystä synnyttävien keinojen avulla.

Mutta juuri tätä nykyinen hallitus päätöksillään lietsoo: jännitteitä ihmisten, ryhmien ja luokkien välille. Epäilyyn ja salaliittoteorioihin taipuvainen voisi jopa spekuloida, että hallitus toimii kuin Putinin etäispesäke – niin tehokkaasti se on heikentänyt yhteiskunnan sisäistä luottamusta.

Tasa-arvo ja sen synnyttämä yhteisöllisyys ovat kuitenkin tehokkaampia suojia kuin mikään tekninen keino, vaikka teknisillä ratkaisuilla on tärkeä roolinsa hybridisodankäynnissä.

AVAINSANAT

Arvio: Katja Ketun romaani uskonmiehen vaimosta täyttyy petoksista, pettymyksistä, seksistä ja väkivallasta

Vahvojen naisten tarinoista pidetään, eikä ihme, pitäväthän lukevat naiset kotimaista kirjallisuutta hengissä.

Katja Kettu (s. 1978) keskittyy uudessa romaanissaan lestadiolaisuuden perustajan Lars Levi Laestadiuksen vaimoon. Brita-Kajsa, topakka parantaja, ei jää kakkoseksi miehelleen. Nainen on häntä aikuisempi, mutta koska maailma on misogyyninen, Brita-Kajsasta kuullaan vasta nyt.

Historiallisen romaanin seuraamista helpottaa sen alusta löytyvä Pohjoismaiden kartta ja loppuun laitettu aikajana.

Eletään 1800-lukua. Lars syntyy vuosisadan alussa, Cajsa Birgitta Catharina Alstadia vuonna 1805. Myöhempi liitto on Ketun kertomana myrskyisä ja epäonninen. Taiteellisia vapauksia otetaan, sillä aikalaiset mielsivät vain Larsin elämän dokumentoitumisen arvoiseksi.

Päähahmonsa ja kertojansa takia teksti on perustellusti murteista. Meillä paatuneilla uusimaalaisilla kestää hetki tottua muun muassa Pohjanmaan murretta ja meän kieltä sekoittavaan sanailuun:

”Ulkona pauhaa Ruotsin Pajalan yö, revontulet keijaa ja paukuttaa, tähet tiiraavat kylymin silimin kaamosta ja lumilakeuksia. Kovin on matala pörtti meillä, tässä Kongäksen juuressa suuren Väylän varressa, ja tuntuu ko koko elonpiiri kutistuisi sitä mukaa ko elämä uskonmiehestä hiipii.”

KIRJA:
Katja Kettu:
Brita-Kajsa
Otava 2026, 329 s.

KUOLINVUOTEELLAAN Laestadius kehottaa vaimoaan Kaisaa, sillä häntä kutsutaan monella nimellä, kertomaan totuuden heidän yhteisistä vaiheistaan. Ja Brita-Kajsahan kirjoittaa. Hänellä on vahva oma ääni, joka jylisee joissa ja tuntureilla.

Perusmies ei kansannaisen perässä pysyisi, joten oli hyvä, että hän päätyi yhteen uskonnollisen johtajan kanssa. Laestadius näyttäytyy Brita-Kajsan muisteluissa pakkomielteisenä, kohtuuttomana ja kiinnostavana miehenä. Oliko heidän liitossaan kyse Jumalan johdatuksesta vai Saatanan juonista, se jätetään auki.

Alku on tulinen, täynnä himoa ja aitoa rakkautta. Saarnamiehen tultua kuuluisaksi nainen jätetään sivuun, mutta taustarooli ei riitä arvonsa tuntevalle vaimolle: ”Ja vain mie saattasin sinut pelastaa.”

Monien niin sanottujen suurmiesten tavoin Laestadius on pohjimmiltaan ikuinen poika. Toisaalta hänen huomattava sisäinen voimansa tarttuu muiden lisäksi Brita-Kajsaan:

”Ja joku onni minut valtasi. Se ihimeellinen kyky sinulla oli. Ja tätä mie en varmasti tarpeeksi ussein sinulle ole sanonu. Että ko sie tulit minua liki, niin minnuun sikisi onni. Aina vain ja joka kerta.”

Norjaan, Ruotsiin ja Suomeen leviävässä Lapissa asuu omalaatuista väkeä. Valo ja pimeys vuorottelevat voimakkaina heidän sieluissaan. Koskaan ei ole tylsää, mutta sehän ei ole muutenkaan Ketun henkilöhahmojen ongelma. Vauhti pidetään päällä ensimmäisestä sivusta viimeiseen.

KÄYTÄNNÖLLISYYDEN hengellisyyteen yhdistävä Brita-Kajsa näkee muita paremmin ympärilleen ja sisälleen.

Hänellä on esimerkiksi yhteys lappilaiseen luonnonuskoon, jota kristinusko eri haaroineen yrittää kovasti hävittää. Itsenäisyydestään huolimatta kertoja on riippuvainen miehestään. Brita-Kajsa taipuu, mutta ei katkea, ja ymmärtää olevansa selviytyjä: ”Ja aina mie pärijäsin.”

Romaanin parasta antia on Laestadiuksen uskonnollisen heräämisen ja sen kapinaksi asti yltyvien seurauksien kuvaus. Laestadius kärsii ulkopuolisuudestaan, mutta Brita-Kajsa sopii tarkkailijaksi samasta syystä:

”Se miten Lappi niin voimalla roihahti herätyksestä, se oli ko hullua ja riemukasta unta. Tunsin, haistoin sen.”

Ikävä kyllä uudentyyppiseen uskoonkin kuuluu ajatus naisen heikkoudesta ja syntisyydestä jo sukupuolensa takia. Miehet eivät mahda himolleen mitään, vain heidän uhreikseen joutuvat naiset ovat syyllisiä. Sitä paitsi ensin pitää tehdä syntiä, ennen kuin sen voi saada anteeksi.

Vasta kuolinvuoteella levottomuudellaan ja hurskaudellaan pettämisiään perustellut aviomies on kokonaan Brita-Kajsan. Se ei kuitenkaan tuota hänelle suurta tyydytystä, sillä heidän yhteinen elämänsä tuntuu hukatulta mahdollisuudelta.

Vaikea aika nöyrryttää heidät ja sammuttaa heidän ylpeytensä. He joutuvat myöntämään, etteivät hekään sittenkään tienneet ja osanneet täydellisesti.

ROMAANISSA kumppanuus nousee uran ja muun maailmallisen höyryämisen edelle. Brita-Kajsa onkin ennen kaikkea rakkaustarina. Onnellinen vain hetkittäin, mutta niissä hetkissä näyttäytyy universumi.

Muussa kanssakäymisessä ei sen sijaan ole hirveästi järkeä: ”Vaan semmone kait se ihminen on. Että omalle ja tutulle hyvä, mutta vierasta vihaa ja muun aikaa sitte rätkii summissa.”

Brita-Kajsa täyttyy petoksista, pettymyksistä, seksistä ja väkivallasta, Ketun tuotannosta tutuista asioista. Hänen kutsumisensa mestarikertojaksi takakannessa ei ole liioittelua. Kunhan raisuus ja kyynisyys eivät haittaa, romaanissa ei ole ongelmia, joten palkintohuomiotakin lienee vielä luvassa.

AVAINSANAT

Arvio: Minna Maijala valaisee Helvi Hämäläisen, sadunomaisen hahmon ja hyödyllisen idiootin, ristiriitaisen elämän

Minna Maijala on aiemmin julkaissut kirjailijaelämäkerrat Minna Canthista ja Katri Valasta.

Helvi Hämäläinen (1907-1998) sopii hyvin jatkoksi, vaikka on ristiriitaisempi hahmo kuin edelliset kohteet. Teos noudattaa normaalielämäkerran kaavaa esitellen kohteen esivanhemmat ja suvut siirtyen sitten ankeaan haminalaiseen lapsuuteen.

Parempi ratkaisu olisi alkaa jollakin ratkaisevalla käänteellä, kuten esikoisteoksella ja sen jälkeen luonnehtia taustatekijöitä.

Maijala on saanut etulyöntiaseman aikaisempiin kirjoittajiin kirjailijan päiväkirjojen avauduttua tämän määräämän kuolemanjälkeisen 25 vuoden karanteenin jälkeen. Näin lähdeluettelo on harvinaisen lyhyt, kun elämäkerturi ei ole tarvinnut muiden tutkimuksia juuri lainkaan.

Toisaalta uusi aineisto on pannut siteeraamaan kirjailijan papereita sivutolkulla, mikä on epätaloudellista, kun tekijä on jo aiemmin sanonut asian omin sanoin.

Aineiston valtavuudesta tai loppukiireestä johtuen teoksessa on paljon toistoa, usein muutaman sivun välein. Pieniä epätarkkuuksia ja käsitteellistä huojuntaa on etenkin poliittisessa ja sotakäsitteistössä.

KIRJA:
Minna Maijala:
Helvi Hämäläinen. Kauneudenrakastaja.
Otava 2026

HAASTATTELUSSA Hämäläinen piti elämänsä tärkeimpänä kirjana kaikkien onnenoppaiden isää, amerikkalaisen Swett Mardenin teosta Pyri eteenpäin, menestys varma (1913). Se oli nahkurin tyttären tienviitta.

Nuoren opinhaluisen tytön nousua köyhäläisyydestä auttoi Helsingin Uuden yhteiskoulun perustaja ja naisasia-aktivisti Lucina Hagman, kirjallisen uran alkuun WSOY:n kustannusvirkailijapariskunta Martti Haavio ja Elsa Enäjävi-Haavio.

Alku oli vaikea, ja myöhemminkin Hämäläinen joutui toteamaan, että kustantajat eivät aina mielellään julkaisseet hänen teoksiaan. Niiden miljöö oli Vallilan työläiskorttelien ankeata arkea, toisaalta seksuaalisuus oli ajan sievistelevälle moraalille liian avointa.

Samaan vaikutti naistaiteilijoihin suunnattu vähättely, minkä merkkinä voi pitää Hämäläisen peitenimeä Pieni rouva Gummeruksen kirjoittajien maineikkaassa keskusteluteoksessa Pidot Tornissa (1937).

Varsinaisen tornadon silmään kirjailija joutui sivistyneistöromaanillaan Säädyllinen murhenäytelmä (1941), jonka julkaisemista WSOY viivytti pari vuotta ja sensuroi siitä poliittisia ajankohtaisuuksia. Täydellinen laitos julkaistiin vasta 1995.

Suurin syy torjuntaan olivat liian selvät henkilömallit, romaanisten kielten professori Oiva Tuulio ja tämän vaimo, kirjailija Tyyni Tuulio. Vaikka Hämäläinen vakuutti ihailevansa sivistyneistön maailmaa, johon hän köyhäläisenä oli saanut kurkistaa, hän ei voinut olla ironisoimatta sen tunneköyhyyttä ja tapaorjuutta.

Romaanin kolmas tunnistettava malli oli liberaaliälymystön johtava nimi Olavi Paavolainen, jonka kanssa kirjailijalla oli vuosikausia ristiriitainen rakkaussuhde täynnä väheksyntää ja nöyryytyksiä, mutta kaiken Hämäläisen rakkaus kesti, kunnes hän lopetti suhteen jatkosodan lopussa.

Romaanin Arturissa on koston makua: hän on vahvassa oidipaalisessa kaksoissidoksessa äitiinsä.

MAIJALA asettaa kysymyksen, miten tutkia kirjailijaa, jolla ei ole kiinteätä vakaumusta. Se ilmenee pitkän uran aikana ristiriitaisina ideologisina kannanottoina.

1930-luvun lopulla Hämäläinen innostui natsien Veri ja kontu -mystiikkaan, mitä hänen tuonaikaiset romaaninsa ilmentävät: vahva johtaja, naisen hedelmällinen syli luonnon keskellä.

Saksan matkallaan kirjailija oli täysin kritiikitön natsijärjestelmää kohtaan. Hitlerin Taisteluni oli sota-aikana hänen mielilukemistaan, ja yhdessä Paavolaisen kanssa hän intoili Suur-Suomen puolesta.

Kun jatkosota päättyi, Hämäläinenkin vaihtoi levyä liittyen Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan, Rauhanpuolustajiin ja Suomi-Kiina-Seuraan ollen mukana sosialistisiin maihin suuntautuneissa kulttuurivaltuuskunnissa.

Hän oli jo ennen sotaa tutustunut Mauri Ryömään ja Elvi Sinervoon, ja edellisen päätoimittamasta SKP:n Työkansan Sanomista tuli sodan jälkeen Hämäläisen tärkein lehtikanava. Siinä hän julkaisi Maijalan mukaan hävettävän kritiikitöntä neuvostosysteemin ylistystä.

Helvi Hämäläinen näyttää olleen hyödyllinen idiootti molempien mahtimaiden suuntaan. Hitler oli suuri johtaja, Stalin lempeä olojen parantaja.

ELÄMÄKERRAN tekijä kysyy, oliko Hämäläisen suunnanvaihdoksella opportunistinen tavoite taata julkaisumahdollisuudet kylmän sodan muuttuneessa tilanteessa. Tämä tuo uutta särmää Hämäläisen tinkimättömyyteen.

Päiväkirjoissaan ja lopulta julkisesti vanhuuden suurtyössään, Finlandia-palkinnon 1988 saaneessa runokoelmassa Sukupolveni unta Hämäläinen puolustaa Spandaun vankeja Albert Speeriä ja Rudolf Hessiä ymmärtäen jopa Israelin teloittamaa Adolf Eichmannia.

Natsijohtajilla oli ylevät tavoitteet, vaikka jälki oli kamalaa. Kaikkia saksalaisia ei pidä tuomita heidän osallisuudestaan natsikomentoon. Eihän kukaan ei ole leimannut Harry S. Trumania tämän annettua luvan atomipommien pudottamiseen Hiroshimaan ja Nagasakiin.

Maijalan mukaan natsijohtajien inhimillistäminen oli keino oikeuttaa omaa sodanaikaista ajattelua. Hämäläinen kärsi siitä, että sotaponnistelut, AKS-nuorison innostus ja lottahenki oli puserrettava vaikenemisen nyrkkiin. Ristiriitaisuuksissa on Helvi Hämäläisen vetovoima.

Minulla oli kerran 1990-luvun alkupuolella onni tavata tämä sadunomainen hahmo hänen kotonaan Tapiolassa. Puheita en muista, mutta lähdin lumottuna hänen luotaan omistuskirjoituksin varustettu kirja kainalossa.

AVAINSANAT

Kirjailijaliitolle jättilahjoitus – ”Merkitsee meille paljon”

Pirkko Arhippa vastaanotti Suomen dekkariseuran Hornanlinna-kunniakirjan 17. helmikuuta 2005.

Suomalaisen dekkarin uranuurtaja Pirkko Arhippa on tehnyt Suomen Kirjailijaliitolle merkittävän testamenttilahjoituksen. Testamentatun omaisuuden arvo on 800 000 euroa.

Viime vuonna 90-vuotiaana kuolleen Arhipan lahjoituksella aiotaan perustaa rahasto, josta tullaan dekkaristin toiveen mukaisesti tukemaan uransa alussa olevia naisdekkaristeja.

SUOMALAISEN dekkarin hyväksi tekemästään työstä Hornanlinna-kunniakirjalla palkittu Arhippa kirjoitti sekä rikosromaaneja että romanttista viihdettä eri tekijänimillä usean vuosikymmenen ajan.

- Lahjoitus merkitsee meille paljon. Sen ansiosta Kirjailijaliitto voi tukea kirjallisuutta ja kirjailijoita entistä monipuolisemmin, sanoo Kirjailijaliiton toiminnanjohtaja Ilmi Villacis tiedotteessa.

AVAINSANAT