VALIKKO

Arvio: Francis Ford Coppolan omarahoitteinen Megalopolis on kuin Jari Halosen Kalevala mutta huonompi

Adam Driver on Megalopoliksen tiedemies Cesar Catilina.
  • Elokuva
  • 24.09.2024
  • 21:00
  • (Päivitetty: 24.09. 19:44)

Omapäisen ohjaajalegendan uranmittainen haave toteutettiin tekijän omilla rahoilla ja vastuksista piittaamatta.

Francis Ford Coppola ohjasi voimiensa huipulla joukon visionäärisiä ja riskejä kaihtamattomia eepoksia, joiden suuruudenhulluudelle löytyy vertailukohtia etenkin toisten uppiniskaisten mestariohjaajien D. W Griffithin, Stanley Kubrickin ja Terrence Malickin tuotannosta.

Heistä kaikki tuijottavat mieluummin omien päähänpinttymiensä sanelemaa linjaa kuin kaupallisten tuottotavoitteiden summaa.

Coppolan myöhäistuotanto 2000-luvulla puolestaan koostuu hänen oman yhtiönsä halvalla kyhäämistä pikkufilmeistä, joista tuskin kukaan on kuullut ja joiden rinnalla varsinaisen Hollywood-uran viimeinen ohjaus Sateentekijäkin (1997) näyttää suurteokselta.

Huhut Megalopoliksen tekemisestä kantautuivat minunkin korviini jo parikymmentä vuotta sitten, mutta hankkeen juuret ovat vielä paljon kauempana. Nimestä lähtien se on kuulostanut aina uran päättävältä työltä ja sen kokoavalta jättiläiseltä.

Ohjaajan toiveissa lienee ollut suoranainen magnum opus, seitsemälle vuosikymmenelle ulottuvan uran merkittävin teos.

ELOKUVA:
Megalopolis
Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Adam Driver, Giancarlo Esposito, Nathalie Emmanuel, Shia LaBeouf, Jon Voight, Laurence Fishburne, Dustin Hoffmann
2024, 138 minuuttia
★☆☆☆☆

KUN peräti 120 miljoonaa dollaria maksanut elokuva on nyt viimein saatu tehdyksi upporikkaan maestron omilla rahoilla perinteisen viihdemyllyn ulkopuolella vastuksista ja viivästyksistä piittaamatta, sitä lähestyy kuitenkin pelonsekaisella kiinnostuksella ja melkein valmiiksi lannistuneena.

Onko 85-vuotiaalta ja luomiskyvyiltään jo aikoja sitten taantuneelta tekijältä edes lupa odottaa onnistumista näin mahtailevassa projektissa?

Valitettavasti teosta ei tarvitse kahlata läpi montaa kohtausta muodostaakseen jo käsityksen siitä, kuinka raskas ja kallis virhetikki elokuvasta on tullut.

Antiikista kumpuava monumentaalinen aihe rinnastaa Rooman valtakunnan tuhon futuristisen Amerikan rappioon mutta niin alleviivaavalla ja omaan säihkyvään teatraalisuuteensa uppoavalla tavalla, että aivan ensimmäiseksi Coppola olisi kaivannut hänen käsikirjoitustaan peukaloivaa punakynää ja heti seuraavaksi rotia kuvauspaikalle.

Teema sivilisaation turmiosta aukeaa ikiaikaisena yksilökamppailuna vallasta, maineesta ja rakkaudesta Uuden Rooman city-silhuetissa. Elokuvan henkilöitä ovat neroksi luonnehdittu keksijäarkkitehti, asemaansa takertunut pormestari ja tämän kapinallinen tytär sekä kaupungin avaimia kuolevissa käsissään pitävä vanha pankkiiri.

Roolit on nimetty roomalaisten merkkihenkilöiden mukaan. Pääosan Adam Driverin lisäksi näyttelijöinä on joitakin nyky-Hollywoodissa marginaaliin ajautuneita outolintuja, kuten trumpilaisista näkemyksistään tunnettu Jon Voigt ja monenlaisia skandaaleja aiheuttanut entinen nuorisotähti Shia LaBeouf.

COPPOLAN varsinainen visio haaksirikon partaalla kituvasta suurkaupungista on ränsistyneessä neopunk-ilmeessään kuin sarjakuvan karikatyyri tai Tim Burtonin aikaisten Batmanien Gotham City, ilman hälyttävää paniikkinappulaa tai vapauttavaa ironiaa.

Sisällön poliittinen julistus kaiken nielaisevasta ahneudesta ja henkisestä itseriittoudesta sekä kenties pelastavasta rakkaudesta taas muistuttaa eniten kotimaisen elokuvan suuren yksinäisen Jari Halosen ällistyttävää Kalevalaa (2013).

Kummallakin huru-ukoksi jo leimatulla ohjaajalla on totinen sanoma maailman ja ihmisen lohduttomasta tilasta, materian ylivallasta sekä korkeamman totuuden päämäärästä. He vetoavat antamaan kauneudelle tilaa.

Näin viisaan viestin vastaanottaakseen Coppola pakottaa haukkaamaan lastillisen hämmentävää lavastekitchiä, pateettista melodraamaa ja ihan puhdasta hölynpölyä.

Vertailussa Haloseen Suomi-poika vie siis jenkkilegendasta voiton, sillä edellisen fantasiaeepoksessa mystiikka yhdistyy tieteiselokuvan lennokkuuteen selvästi kiehtovammalla ja villimmällä tavalla.

Megalopolis jää egoismilta haiskahtavaksi kärsiväksi kuriositeetiksi ja tietynlaisen ehdottomuuden monumentiksi, mutta myönnettäköön silti, että näin överiin floppiin voi tarttua ajan myötä aitoa kulttiainesta vannoutuneimpien ihailijoidensa piirissä.

AVAINSANAT

Kengät jalasta, pöytä on katettu – Chaplinin Kultakuume on nyt satavuotias

Yksinäinen kullanetsijä osuu Kultakuume-elokuvassa samaan majaan Big Jim McKayn kanssa. Chaplinin vastanäyttelijänä Big Jimin roolissa nähtiin mykän komedian alkuvuosien perushahmo Mack Swain, jonka kanssa Chaplin oli työskennellyt paljon jo Keystone-kaudellaan 1914.

Klondiken kultaryntäyksestä kertova elokuvaklassikko oli Charles Chaplinin uralla suurenmoinen kiteytys mykän komedian mahdollisuuksista, jotka olivat pian tulossa tiensä päähän.

Monenlaista kadunkulkijaa on elokuvienkin maailma täynnä, mutta Charles Chaplinin (1889 – 1977) kulkurihahmo on kaikista vastaantulijoista yhä kaikkein ikonisin. ”Kulkuri” on yleensä ensimmäinen ja monesti myös ainoa asia, joka suurimmalle osalle tulee mieleen varhaisesta elokuvasta.

Vuonna 1925 elokuvamaailmassa tapahtui. Neuvostoliitossa Sergei Eisenstein loi montaasin oppikirjan, Panssarilaiva Potjomkinin. Ensimmäiset elokuvansa ohjasivat Englannissa Alfred Hitchcock, Ranskassa Jean Renoir ja Yhdysvalloissa Josef von Sternberg. Chaplinin Kultakuume on kuitenkin juuri nyt sata vuotta myöhemmin kaikkein muistelluin kyseisen vuoden elokuva.

LIEKÖ TARPEEN muistuttaa, että vuosisata takaperin elokuvat olivat vielä mykkiä, ja niitä säestettiin esityksissä eri tavoin. Nykyisin tunnettu pitkän elokuvan muoto oli vakiintunut 1910-luvulla, mutta komediat tottelivat tavallista pidempään lyhyempää muotoa – ”kaksikelaiset” oli oma käsitteensä.

Keskeisten kollegojensa Buster Keatonin ja Harold Lloydin tapaan Chaplin oli siirtymässä lyhyestä pitkään 1920-luvun alussa. Esikoinen Chaplinin poika (1921) yhdisti käänteentekevästi komediaa ja draamaa, onnea ja surua samassa tunteikkaassa kokokuvassa.

Siinä missä Keaton ja Lloyd paiskivat 1920-luvulla pitkiäkin elokuvia vähintään vuoden välein, Chaplinin elokuvia tultiin kuitenkin näkemään harvemmin. Hänellä oli erottautumisen kykyä viiteryhmänsä taiteilijana. Nainen Pariisissa (1923) oli Chaplinilta yllättävä siirto, romanttinen draama, jossa hän teki itse vain pienen cameoroolin. Lippukassoilla kartettua ja nykyisinkin hyvin harvoin valkokankaalta nähtyä teosta seurasi kuitenkin suuri menestys.

Kun Kultakuume (1925) sai maailmanensi-iltansa Los Angelesissa 26.6.1925 ja kautta Yhdysvaltain 16.8.1925, kyseessä oli valloittava todiste siitä, että Chaplin oli edelleen elokuvailmiö vailla vertaa. Kymmenvuotisjuhliaan viettävän kulkurihahmon lennättäminen jo läpikotaisin kävellyiltä T-risteyksiltään ja kadunkulmiltaan tavallista suurempaan seikkailuun Klondiken kultaryntäyksen onnenetsijäksi oli onnistunut ratkaisu.

KULTAKUUME ON täynnä kuolemattomia kohtauksia kenkäateriasta sämpylätanssiin ja kanahallusinaatiosta lopun kalliokielekkeellä keikkuvaan taloon. Sangen usein jätetään mainitsematta mainio karhu, joka tekee tuttavuutta kulkuriin jo aivan alussa, luoden jäljittelemätöntä erämaan tunnelmaa.

Kultakuumeessa Chaplinin ura oli kulminaatiopisteessä. Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja-leikkaaja-näyttelijä oli jalostanut taidettaan jo kymmenen kelan mittaiseksi, mutta samalla Kultakuume jäi jo Chaplinin viimeksi elokuvaksi aikakautena, jolloin mykälle filmille ei ollut vaihtoehtoa.

Keskellä 1920-lukua elokuvakulttuurin vallitseva tila, jossa lähitulevaisuudessa siintävä aave oli vielä pitkälti selkiintymätön, näkyy Kultakuumeessa tiettynä alitajuisena vapautuneisuutena, luontevuutena ja harmittomuutena. Mikään olennainen ei ehkä muuttuisi.

Tietty surumielisyys tuli kasvamaan Chaplinin myöhäistuotannossa, jossa näkyi varsin korostnneesti ajan muuttuminen ja uuden teknologian vääjäämätön läpimurto. Vuoden 1927 ensimmäistä äänielokuvaa, Alan Croslandin ohjaamaa ja Al Jolsonin tähdittämää Jazzlaulajaa seurannut Sirkus (1928) oli sinänsä vielä paljolti irrallaan muutoksen tunnustelusta, mutta sekin on Chaplinin elokuvaksi jo tunnelmaltaan melankolisempi ja tarinaltaan varsin realistinen. Sirkuksen voi tulkita yleispäteväksi kuvaukseksi viihdyttämisen maailmasta, jossa karavaani kulkee eteenpäin ilman suurinta tähteäänkin.

Muista mykän kauden Hollywood-koomikoista Stan Laurelin ja Oliver Hardyn eli kotosuomalaisittain Ohukaisen ja Paksukaisen siirtymä äänen puolelle oli luontevin, ja he loivat kuolemattomimmat farssinsa vasta silloin. Pahimpaan pulaan joutui Buster Keaton, joka lakonisena kivikasvona menetti jotain olennaista sangen vastuullisiin tehtäviin ajautuvan sivustaseuraajan persoonastaan puheen maailmassa. Harold Lloyd onnistui äänielokuvan puolella ainakin kerran saavuttamaan mestariteoksen, elokuvien maailmasta ammentavan Filmikärpäsen (1932).

Alkuaikoinaan ääni usein sekä uudisti että kangisti elokuvallista ilmaisua, ja Chaplininin 1930-luvun elokuvat Kaupungin valot (1931) ja Nykyaika (1936) ovat yhtä itsepäisiä kuin itsetietoisia kommentteja kehityksen kulusta. Kaupungin valot luotti pelkkään musiikkin ja äänitehosteisiin, Nykyaika puhkesi loputa puhumaankin, mutta ymmärrettäviltä sanoiltaan unohtuneen laulun muodossa.

Aika 1920-luvun lopusta 1930-luvun puoliväliin oli mykän elokuvan kuolinkorahdusta tai joutsenlaulua eri tahoilla. Chaplin tiedosti poikkeuksellisen arvovaltansa. Jättäessään kulkurihahmonsa Nykyajassa kävelemään tulevaisuuden aamunkajoon se oli lopullinen symbolinen sinetti sille, että elokuvallinen todellisuus oli muuttanut ratkaisevasti muotoaan.

YLEINEN SUHTAUTUMINEN Chapliniin on usein hieman yksinkertaistetumpaa kuin hänen teostensa moninaisuus. Chaplinin parhaista pitkistä elokuvista on esimerkiksi poikkeuksellisen vaikeaa valita ehdotonta avainteosta tai henkilökohtaista suosikkiakaan. Chaplinin poika on lämmittävin ja rakastettavin, Sirkus kiehtovin ja etäisin, Kaupungin valot kaunein ja elegisin, Diktaattori (1940) puhuttelevin ja painokkain, Ritari Siniparta (1947) sivaltavin ja briljantein ja Parrasvalot (1952) yksityisin ja seestynein.

Kultakuumetta filmattiin muun muassa Sierra Nevadan maisemissa, eivätkä yli vuoden kestäneet kuvaukset olleet helpot.

Kultakuumeessa Chaplinin ominaisin ja alkuperäisin maailma on kuitenkin kehittynyt konkreettisimmilleen, täyteen kukintoon. Teos ottaa sujuvasti kaiken irti suotuisasta ajastaan ja asettuu koomisten ja liikuttavien ainestensa kanssa onnekkaaseen tasapainoon. Se tarjoaa puhdasta, estotonta hupia ja hauskuutta alusta loppuun, mutta sellaisella sielukkaalla tunteella ja visionäärisellä taidolla, joista tunnistaa vetoavimpaan vireeseensä nousseen mestarin käsialan. Elokuvan tuolloinen mahdollisuuksien maailma on Kultakuumeessa Chaplinin täydellisessä hallinnassa.

Keskeistä on, että Kultakuumeen kulkurihahmon perustarpeet ja -tunteet ovat kultahaaveidensa keskelläkin ajattoman konkreettisia ja inhimillisiä: vatsan täyttäminen ja yksinäisyyden hälventäminen.

Kultakuume Yle Areenassa 11.9. asti. Kyseessä on Chaplinin vuonna 1942 muokkaama äänellinen versio. (Vinkki: vastaanottimesta saa myös äänen pois.)

AVAINSANAT

Arvio: Danny Boyle lypsää kauhuhittiään sarjan tolkuttomassa kolmososassa

Aaron Taylor-Johnson ja Alfie Williams ovat isä ja poika viruksen saastuttamalla mantereella.
  • Elokuva
  • 24.06.2025
  • 14:00
  • (Päivitetty: 24.06. 19:00)

1990-luvun brittielokuva riuhtaisi irti perinteisen duunarirealismin varjosta parilla mustaa huumoria sisältävällä lennokkaalla komedialla.

Huumevalistusta vältellyt addiktiokuvaus Trainspotting (1996) ja lämminhenkinen nakuilu Housut pois! (1997) osoittivat moraalisaarnaajille ja totisille torvensoittajille ovea.

Ensin mainittu teki sen ohjaajasta Danny Boylesta kerralla tähden, joka on sittemmin loihtinut paitsi omia intohimoprojekteja myös monta laskelmoitua viihde-elokuvaa.

Ehkä välkky britti ei jaksa välittää puristien arvostelusta vaan on käynyt tietoisesti hankkimassa itselleen rahaa omaperäisempiin pikkufilmeihin. Pandemioita profetoineesta kauhuelokuvasta 28 päivää myöhemmin (2002) tuli iso taloudellinen menestys.

Sen vielä vahvemmassa jatko-osassa 28 viikkoa myöhemmin (2007) Boyle oli kuitenkin siirtynyt jo tuottajan pallille jättäen ohjauksen ja käsikirjoituksen suosiolla espanjalaiselle Juan Carlos Fresnadillolle. Siksi paluu puikkoihin tuntuu turhauttavalta menneen haikailulta.

28 vuotta myöhemmin (2025) on siis sarjan myöhäinen kolmas osa. Hämmästyttävintä on se, kuinka Boyle ja kirjoittajakollega Alex Garland kehtaavat päästää käsistään näin löylynlyömää tolkuttomuutta, joka lyö korville myös edellisten osien valintoja.

ELOKUVA:
28 vuotta myöhemmin
Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: Alfie Williams, Jodie Comer, Ralph Fiennes, Aaron Taylor-Johnson
2025, 115 minuuttia
★☆☆☆☆

TÄLLÄ kertaa vanhan vellin kauhomisen reseptiksi keksitään pieni saariyhteisö, jonka ainoa kulkureitti saastuneelle mantereelle tottelee lasku- ja nousuvesien luonnollisuutta.

Askeesimaisessa kylässä harjoitetaan perinteisiä elinkeinoja ja linnoituksen porttia vartioidaan yötä päivää, ettei raivokkaalle virukselle altistuneita verenimijöitä hyökkää saarella asuvien kimppuun.

12-vuotiaan pojankoltiaisen on silti isänsä mielestä aika oppia pirullisen maailman tavoille metsästysreissulla, jolla tähtäimessä ovat mantereen pullukkahirviöt.

Kaiken järjellisen logiikan heti hukkaavan retken aikana molemmat ovat päästä hengestään, mutta pian poika vie sinne sairaan äitinsä etsiessään pelastusta hullun tohtorin pakeilta.

Ruotsalaisen sotilas-Erikin hahmon kautta paljastuu, että saarirykelmän ulkopuolella eletään älypuhelimien ja muiden modernien vitsausten aikakautta, joten varsinainen virus on nyt vain brittien maanvaiva.

Ralph Fiennes ”kurtzmaisena” erakkotohtorina.

KEKSELIÄÄLLÄ kuvakerronnalla pinnalle noussut Boyle maustaa kauhuksi tarkoitetun mässäilyn fragmentaarisella musiikkivideokeikaroinnilla, jossa jousipyssyn nuolet lävistävät päitä hidastettuna ja elävät kuolleet säntäilevät ihmisten perässä villien skarvien liikkeessä.

Tympeä toteutus ei ole pelottava eikä ihastuttava eikä juonen käänteitä voi selittää mielekkäästi.

Ainoaksi mielenkiinnon kohteeksi muodostuu odottelu, paljastuuko kuoleman lääkäri Ilmestyskirja. Nytin (1979) seonneen eversti Kurtzin veroiseksi mielipuoleksi.

Valitettavasti Ralph Fiennesin sinänsä näyttävä kalju ilmestys avautuu ulkomuotoaan sympaattisemmaksi tolkun mieheksi ja muutenkin elokuva muuttuu toisen puoliskon aikana nyyhkytteleväksi melodraamaksi.

Suolenpätkien, veriroiskeiden ja tyhjänpäiväisten digitehosteiden rutiininomaisesta revittelystä lemuaakin vain rahastuksen katkuinen markkinasuunnittelu. Neljäs osa ilmestyy tiettävästi ensi vuonna ja rahoitusta haetaan viidennelle.

Ideat ovat jo nyt loppu.

AVAINSANAT

Elokuva-arvio: Ope, lintu, koulu ja juntta – pingviinitarinasta olisi moneksi

Englanninopettaja Tom Michell (Steve Coogan, oikealla) joutuu rehtorin (Jonathan Pryce) kuultavaksi, kun hänen "apuopettajansa" henkilöys paljastuu.
Rolf Bamberg
  • Elokuva
  • 11.06.2025
  • 16:01
  • (Päivitetty: 11.06. 16:19)

Argentiina vuonna 1976, keski-ikäinen kyynisyyteen taipuva brittiopettaja kuohuvassa maassa – poliittisen trillerin paikka?

Vähän sitäkin loppuaan kohti on brittiläisen Peter Cattaneon ohjaama, maanmiehensä Tom Michellin suosittuun muistelmakirjaan The Penguin Lessons perustuva elokuva Minä ja pingviini. Cattaneon ohjaus on sikäli perinteinen kaverikomedia, että aluksi varsin vastahankaiset ja eripariset kaverukset oppivat ajan myötä ymmärtämään toisiaan ja hyväksymään toistensa omituisuudet.

Vähemmän perinteisen tositarinasta tekee se, että kaverisuhde muotoutuu miehen ja pingviinin välille.

PETER CATTANEON huippuhetki osui Housut pois! -hitillä vuonna 1997 hänen ohjaajauransa alkupäähän. Tom Michellin omaelämäkerrallisen muisteluksen filmatisoinnissa voisi olla aineksia ensi kuussa 61 vuotta täyttävän Cattaneon uran loppunousun käynnistäjäksi.

Tom Michell päätyi nuoruuden vaellusvuosinaan 70-luvun puolivälissä Argentiinaan sisäoppilaitoksen opettajaksi. Eräänä päivänä Uruguayn puolella piipahtaessaan hän löysi rannalta öljyn tahriman, henkitoreissaan sinnittelevän pingviinin. Nuori mies putsasi linnun, ja pelasti sen hengen, mistä eläin kiitti lähtemällä seuraamaan auttajaansa. Michellin ei auttanut muu kuin salakuljettaan pingviini Argentiinan puolelle ja edelleen oppilaitokseensa. Siellä Juan Salvadoriksi ristitystä linnusta tuli paitsi eräänlainen terapiaeläin oppitunneille myös koulun rugbyjoukkueen maskotti (vrt. ”Huuhkajat”!)

Elokuva noudattelee tätä Michellin ja linnun eriskummallista ystävyystarinaa sillä erotuksella, että päähenkilö ei nyt olekaan alta 25-vuotias, vaan noin kuusikymppinen, kun Tomin rooli on räätälöity pitkän linjan brittikomikolle Steve Cooganille.

ELOKUVA:
Minä ja pingviini
Ohjaus: Peter Cattaneo
Pääosissa: Steve Coogan, Jonathan Pryce, Vivian El Jaber, Björn Gustafsson
2024, 151. min. Ensi-ilta 13.6.
★★★☆☆

Tämä Tom on elämänmylleryksissään vähän kyynistynyt, mutta pohjimmiltaan hyvätahtoinen, sarkasmeja pudotteleva opettaja. Vieraalla maallakin hän pyrkii pitämään kiinni hyväksi katsomistaan opetusmenetelmistä englannin kielen ja kirjallisuuden upottamiseksi paikallisten muksujen päähän, mistä nämä vintiöt eivät tunnu paljon perustavan. Kunnes luokkaan tulee ”apuopeksi” Tomin rescue-pingviini, jonka tasolle eli noin puolen metrin korkeuteen oppilaat ihan konkreettisesti asettuvat.

Tässä kohtaa Cattaneon elokuva saa hetkeksi viboja Peter Weirin mainiolta kouludraamalta Kuolleiden runoilijoiden seura, mutta jättää kuitenkin lupaavan ideansa normeista poikkeavien opetusmenetelmien hedelmällisyydestä vain sivujuonteeksi. Siihen on syynä muun muassa Argentiinassa vuonna 1976 vallan ottaneen sotilasjuntan tiukentuvissa otteissa, joiden vaikutus alkaa traagisesti tuntua elokuvan kouluarjessakin. Oppilaitoksen emon, ruokahuollosta vastaavan tytär tulee turvallisuuspolin nappaamaksi, mistä tulee lopun pääteema.

Jeff Popen käsikirjoittaman Minä ja pingviini -elokuvan heikkoja puolia on juuri se, että se jättää niin monia hyviä juoniaihioita jalostamatta pidemmälle. Tai sitten se, että niitä on alun alkaen poimittu mukaan liikaa. Voi myös olla, että käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat ihastuneet somasta pingviini-tematiikasta niin paljon, että ovat antaneet sen syödä tilaa opiskelijaelämän ja poliittisen diktatuurin kaltaiselta antoisilta aiheilta.

Siksi myös elokuvaan rekonstruoidut kohtaukset Buenos Airesin ”Toukokuun aukion äideistä”, jotka yhä tänä päivänäkin kokoontuvat vaatimaan tietoa sotilasjuntan sieppaamista kadonneista lapsistaan, tuntuvat varsin irrallisilta, vaikka vaikuttavia ovatkin.

KOOMIKKONA PARHAITEN tunnettu Steve Coogan on tehnyt viimeisen reilun vuosikymmenen kestäessä monia mukavan hillittyjä rooleja, muun muassa Judi Denchin vastanäyttelijänä Philomenassa ja John C. Reillyn rinnalla Stan & Ollie -elokuvan Ohukaisena. Samaan joukkoon solahtaa tämä pingviinitarinakin. Sitä voi perustellusti kutsua humaaniksi ja sympaattiseksi elokuvaksi, silläkin uhalla, että nämä määreet johtavat usein kategoriaan ”ihan kiva”. Minä ja pingviini on kuitenkin vähän kivempi. Ja vähän tragikoomisempi.

Sitä jäin teemojen tuhlailun ohella silti ihmettelemään, miksi Cooganin esittämän Tom Michellin opettajakollegaa näyttelee varsin tuntematon ruotsalaisnäyttelijä Björn Gustafsson (no, olihan hän ”ynnä muut” -roolissa muun muassa Jude Lawn ja Jason Stathamin tähdittämässä komediasekoilussa Spy – vakoojan asussa). Kun roolihenkilö esitellään suomalaiseksi Tapioksi, niin olisi kai Suomestakin löytynyt pätevä, englantia vielä aidommalla aksentilla puhuva näyttelijä roolin tekemään?

AVAINSANAT

Elokuva-arvio: Barksilainen kroisosseikkailu vesittyy ainestensa ylimitoitukseen

Tyyli on kohdallaan vanhassa lentokoneessakin. Zsa-zsa Korda (Benicio Del Toro), Bjorn (Michael Cera) ja Liesl (Mia Threpleton) matkalla kohti uusia seikkailuja.
  • Elokuva
  • 06.06.2025
  • 15:08
  • (Päivitetty: 09.06. 9:31)

Wes Andersonia täytyy kunnioittaa siitä, että hän pitää kiinni omaperäisestä tyylistään, piti yleisö siitä tai ei.

Minun kirjanpidossani yhdysvaltalaisohjaaja Wes Anderson, 56, ohjasi kategoriaan ”oikein hyvä” eli nykykritiikin kielellä vähintään nelitähtisen mahtuvan elokuvan 13 vuotta sitten. Silloin sai ensi-iltansa muikea partioleirikuvaus Moonrise Kingdom. Sitä seurannut The Grand Budapest Hotel (2014) oli sarjaa ”ihan kiva”, mutta änen tuoreimmat draamaelokuvansa The French Dispatch of the Liberty, Kansas Evening Sun (2021) ja Asteroid City (2023) olivat minulle pettymyksiä, koska niissä kuvallinen ja käsikirjoituksellinen kikkailu karkasi käsistä – silmäniloa oli, mieleniloa ei.

Tässä välissä eli vuonna 2018 Anderson pääsi yllättämään yhdellä uransa kiinteimmällä ja lempeimmällä elokuvalla, Isle of Dogsilla. Dogmaattisuuksia kaihtavaan ohjaajakuvaan istuen kyseessä oli Andersonin kokeilu pitkän animaation saralla, ja se onnistui mukavasti.

UUSIMMASSAAN ANDERSONILLA on jälleen käsikirjoittajakumppanina Roman ”Francisisinpoika” Coppola, joka on pysynyt tiimissä jo vuoden 2009 mainiohkosta veljestoilailusta Darjeeling Limited lähtien. Foinikialainen juoni on nimestään huolimatta siinä mielessä johdonmukaista jatkoa kaksikon yhteistöille, että logiikan lakeja noudattava juoni on sivuseikka tyylittelevien kuvien ja messevän roolihenkilögallerian rinnalla.

Kuitataan juonesta sen verran, että roopeankkamaisen upporikas liikemies Anatoly ”Zsa-zsa” Korda (oma andersonmainen vitsinsä on yhdistää nimeen kaksi unkarilaislähtöistä elokuvapersoonaa, aikansa superjulkkis Zsa Zsa Gabor ja ohjaaja Alexander Korda) hakee nunnaluostariin vetäytyneen tyttärensä ihmisten ilmoille ja alkaa koulita tästä ainoaa perijäänsä. Iso liuta poikalapsiakin äijällä on, mutta enemmän ja vähemmänn toisaikaisia kaikki.

Korda näet pelkää – ja heti elokuvan räjähtävässä alkukohtauksessa nähdään että syystä – tulevansa salamurhatuksi, sillä hänellä on vastassaan itsensä kaltaisten kierojen liikehenkilöiden yhteenliittymä, joka haluaa pysäyttää hänen pidäkkeetön etenemisensä bisnesrintamilla. Akuutein projekti porukalla on torpedoida tai ottaa haltuunsa Kordan ”foinikialainen suunnitelma/hanke” (näin sana scheme elokuvan alkunimessä ehkä osuvammin suomentuisi) eli tämän pyrkimys omia erään Lähi-Idän öljymaan rikkaudet.

Tämän kelmien kerhon taustaeminenssinä häärää Kordan lähisukulainen ”Uncle Nubar”, ja näiden kahden suurta lopullista välienselvittelyä tarina koko ajan virittelee. Sellainen myös nähdään, ja Benedict Cumberbatch pääsee irti noin seitsemäksi minuutiksi.

ELOKUVA:
Foinikialainen juoni
Ohjaus: Wes Anderson
Pääosissa: Benicio Del Toro, Mia Threapleton, Michael Cara, Hope Davis, Benedict Cumberbatch
2025, 101 min. Ensi-ilta 6.6.
★★☆☆☆

TÄSSÄ ELOKUVASSA Wes Andersonin auteur-luonne tulee taas lähelle Aki Kaurismäen tyyliä, vaikka herrojen elokuvatarinoiden perusasetukset ihan eri maailmoissa liikkuvatkin. Kaurismäki kulkee aina kadun varjoisammalla puolella, Anderson aurinkoisemmalla, mutta molemmat rakastavat kuvallista, yksityiskohdilla alleviivattua tyylittelyä. Molemmat tykkäävät myös sotkea aikakausia keskenään, ja niinpä Andersonin visuaalinen runsaudensarvi kattaa nytkin suurin piirtein kaikki sotienväliset tyylisuunnat art decosta ja bauhausista dadaismiin, mutta sisältää viittauksia 1950-60-luvuilta ihan nykypäivän retroiluun asti.

Koska Korda on tuon tuosta päästä hengestään, hän piipahtelee muutamaan otteeseen taivaan porteillakin, mikä tuo uuden ulottuvuuden jo valmiiksi laajalla skaalalla pompahtelevaan Andersonin sfäärikirjoon.

Andersonin tiukasti kiinni pitämänsä omaperäinen tyyli on 30-vuotisella ohjaajauralla alkanut kuitenkin pikku hiljaa muuttua maneeriksi. Liika on tälläkin kertaa liikaa. Foinikialainen juoni ei pysy kasassa, ja siksi sen varsin mukavasti viritelty carlbarksmainen kroisostarina hajoaa poukkoilunsa tähden atomeiksi kuin konsanaan Zsa-zsa Kordan neuvonantaja elokuvan alkukohtauksen lentokoneräjähdyksessä.

Tämän mahtiukon kovan onnen apurin tilalle muuten palkataan partiopoikamainen herra Bjorn, josta kasvaa yksi elokuvan kiinnostavimmista hahmoista, ei vähiten Michael Ceran mainion roolisuorituksen ansiosta.

NIITÄ ROOLISUORITUKSIA Foinikialaisessa juonessa sitten riittääkin. Anderson omaa kai jonkun taikamagneetin, jolla hän saa aina vedettyä elokuviinsa nykytuotannoissa vertaisiaan hakevat näyttelijäkaartit, joissa tähtistatusta piisaa ihan vain viladuksenomaisiinkin rooleihin.

The French Dispatchissakin pääosassa ollut Benicio Del Toro tekee yrmyn ja ylimielisen Kordan roolin Anderson-tyyliin lakonisesti ja kohdalleen, mutta häntä eleettömyydessä vielä paremmaksi pistää Liesl-tytärtä näyttelevä Mia Threapleton, joka vetää roolin nunnan pidättyvyydellä, tapahtuu mitä tapahtuu tai sanotaan mitä sanotaan. 24-vuotiaalla tulokkaalla on tie auki taivasta myöten, miksei vaikka uudeksi ”katioutiseksi” A. Kaurismäen mahdollisiin tuleviin kansainvälisiin tuotantoihin.

Ohjaajan ”luottonäyttelijöistä” mukana ovat muun muassa Bill Murray, Bryan Cranston, Scarlett Johansson, Mathieu Amalric ja Willem Dafoe, joka vilahtaa niin nopeasti, etten huomannut häntä vasta kuin lopputeksteistä, samoin kävi Charlotte Gainsbourghille. Tom Hanksin lyhyitä mutta tehokkaita piipahduksia kuvissa ei sen sijaan voi olla huomaamatta.

Lopussa kiitos istuu. Tai ainakin Benedict Cumberbatch, joka huipentaa Fonikialainen juoni -elokuvan.

AVAINSANAT

Elokuva-arvio: Elokuvataiteen musta vyö ei Karate Kideiltä taivu

Jackie Chan, Ben Wang ja Ralph Macchio.
  • Elokuva
  • 04.06.2025
  • 16:01
  • (Päivitetty: 04.06. 16:26)

1980-luvun hittielokuvien kierrätyskehässä vuoroon astuu jälleen Karate Kid. Alkuperäinen karatekakara Ralph Macchiokin myhäilee mukana.

Harvoin on mikään urheilulaji saanut sellaista tuuppia elokuvista kuin karate 1980-luvun Karate Kid -filmeistä. Okinawalaisen kamppailulajin levittäytyminen läntiseksi nuorisotrendiksi tapahtui pitkälti Hollywoodin myötävaikutuksella. Karate Kid oli käsikirjoittaja Robert Mark Kamenin omaelämäkerrallinen luomus, jossa oli kyse kiusatun pojan kasvusta puolustamaan itseään vanhan mestarin opissa.

ELOKUVA
Karate Kid: Legends
Ohjaus: Jonathan Entwistle
Pääosissa: Ben Wang, Sadie Stanley, Ralph Macchio, Jackie Chan
2025, 94 min. Ensi-ilta 4.6.
★★☆☆☆

Kaksi ensimmäistä vuosien 1984 ja 1986 elokuvaa olivat vielä kohtalaisen onnistuneita nuorisofilmejä, mutta saagan alamäki alkoi mitäänsanomattomasta kolmososasta vuonna 1989. Yleisö joutui jo pyörittelemään päitään, kun sama pääosapoika ei millään vain tuntunut oppivan lajin ja elämän perusasioita.

Sittemmin ovat seuranneet Karate Kid saa seuraajan (1994) ja alkuperäisen elokuvan Kiinaan ja kung fu -piireihin siirretty yhteistuotanto 15 vuoden takaa.

UUSIN ELOKUVA Karate Kid: Legends on eräänlainen koristevyö kaikesta edellisestä. Pääosassa on kung fu -taustaa omaava teinipoika Li Fong (Ben Wang), joka muuttaa Pekingistä New Yorkiin äitinsä kanssa.

Juustoreunaista pizzaa syötäväkseen etsiessään hän ystävystyy lähipizzeriansa naljailevan pitäjän Victorin (Joshua Jackson) ja tämän pirteän tyttären Mian (Sadie Stanley) kanssa. Joutuupa Li pian myös paikallisen karatekoviksen ahdistelemaksi, mikä palauttaa hänelle mieleen veljensä kohtalon.

Lin äiti haluaisi poikansa pysyvän erossa fyysisistä mittelöistä, mutta se on turha toivo, sillä edessä häämöttävää karatekilpailua varten paikalle lentää Lin entinen kung fu -opettaja herra Han (Jackie Chan), joka noutaa Los Anglesista apuun myös alkuperäisen karate kidin Daniel LaRusson (Ralph Macchio). Eiköhän tällä porukalla pärjätä!

1980-luvun jälleenelämisessä on silti viime vuosina piisannut myös tiettyä kuolevaisuuden tunnustelua. Ghostbusters: Afterlive (2021) kasvoi suoranaiseksi muistoseremoniaksi edesmenneelle haamujengiläiselle Egon Spenglerille eli Harold Ramisille. Top Gun: Maverick (2022) taas tarjosi jo aavistuksenomaisesti Val Kilmerille viimeiseksi jääneen, vaitonaisen roolityön elämän vaurioittamana Icemanina.

Karate Kid: Legendsin luonnollisena sarkana on kunnioittaa alkuperäisten elokuvien mestaria Mr. Miyagia eli Pat Moritaa, joka kuoli jo 20 vuotta sitten.

KARATE KIDS: LEGENDS herättää vetreillä ensiminuuteillaan ihan sympaattisia kierrätysviboja, mutta alkaa kehitellä teemojaan klassisemman elokuvakerronnan sijaan kuin 80-lukulainen virvoitusjuomamainnos.

Kiusatuksi tulemisen ja syyllisyydentunnon kaltaiset teemat ovat pelkkiä kurkusta alas huuhdeltavia kaloreita. Vanhoja väsyneitä viisauksia heitellään sopiviin väleihin lähinnä Jackie Chanin suusta.

Parasta on se, että melko näkymätöntä näyttelijänuraa 1980-luvun Karate Kidien jälkeen tehnyt Ralph Macchio on nyt 63-vuotiaana ihan tavallinen kaiffari, jolla ei ole tarvetta korostaa itseään.

Hänen varassaan Karate Kid: Legends ei silti toimi. Kun samassa elokuvassa esitellään karatea, kung futa ja pizzoiltaan venyvän Victorin myötä vielä nyrkkeilyäkin, kyse on lähinnä ylistyslaulusta ja mainoksesta eri kulttuurien kamppailulajeille. Ratkaisevaa eroa harrastamisen ja katuväkivallan välille ei kuitenkaan elokuvan estetiikassa tehdä.

Etenkin tappelu kerrostalon pimeällä takapihalla esitetään sykkivän popmusan säestyksellä hyvinkin harmittomana ajanvietteenä.

AVAINSANAT