VALIKKO

Arvio: Aila Meriluodosta ei saa ehkä koskaan selvää – ja se on hyvä

Meriluoto kantoi unelmoivan runotytön imagoa vuosikausia, vaikka vastusti sitä itse aktiivisesti.

Teatteri Avointen ovien ensi-ilta muistuttaa, ettei taistelu naisen vapaudesta ole uusi eikä siinä ole ollut helposti löydettävää mustavalkoista asetelmaa. Työnsä tärkeyttä puolustava nainen saattoi samaan aikaan alistua. Miksi?

Helsingin teatteriohjelmistossa nähdään kaksi muotokuvaa sodan jälkeen aikuistuneista naiskirjailijoista, heidän taistelustaan tai pyristelystään aviomiesten hallitsemassa parisuhteessa ja pikkuporvarillisen naiskuvan puristuksessa: Lillanin Århundradets kärlekssagan päähenkilö on Märta Tikkanen (ensi-ilta 10.10.), Avointen ovien Tältä kohtaa – Ailassa luodataan Aila Meriluodon elämää ja työtä.

Tuntuukin ihan raikkaalta muistuttaa aiempien sukupolvien rohkeista tai rohkeuteen pakotetuista yksilöstä, jotka mursivat muurejaan joskus tavalla, joka tuntuu edelleen radikaalilta.

Tällainen yksilö oli epäilemättä runoilija, kirjailija ja kääntäjä Aila Meriluoto (1924-2019), pieksämäkeläisen opettajaperheen tytär. Hänen syntymästään on tänä vuonna kulunut sata vuotta, minkä kunniaksi Virpi Haataisen käsikirjoittama ja ohjaama Tältä kohtaa – Aila kantaesitettiin jo vuoden alussa Pieksämäelle. Nyt sitä esitetään Helsingissä 30.11. asti.

Esitys on kollaasinomainen sarja kohtauksia, joita sitoo yhteen Haataisen esittämä näytelmäkirjailija. Hän kyselee ja kommentoi nurkista sekä kipuilee kohteensa, kuuluisana miestennaisena tunnetun ja reippaasti oman elämänsä intiimeimpiäkin yksityiskohtia paljastaneen kirjailijattaren elämän, kanssa.

Miten runsaasta tuotannosta ja runsaasta päiväkirja-aineistosta saa otteen? Mikä on totta? Mistä päiväkirjat oikein kertovat?

Niihinhän kirjoitetaan vain tietynlaisia asioita.

Teatteri Avoimet ovet:
Tältä kohtaa – Aila
Käsikirjoitus ja ohjaus Virpi Haatainen. Visualisointi työryhmä. Äänisuunnittelu Juhani Rajalin. Lavastus ja rekvisiitan toteutus Anne Svensk. Rooleissa Ella Pyhältö, Kaisa Haatainen. Helsingin ensi-ilta 4.9.2024

SIINÄPÄ pulmia, jotka Meriluodon kohdalla ovat erityisen hankalia. Hänen lapsuudestaan, vaikeista miessuhteistaan, alkoholin käytöstään ja estottomasta seksielämästään tiedetään jo valmiiksi paljon hänen itsensä kertomana sekä muiden tulkitsemana.

Voisi ajatella, että kerrottavaa ei juuri enää ole, mutta kysymyksiä pulpahtelee sitäkin tiheämmin.

Miksi tämä rohkea nainen alistui vallanhaluisten miesten edessä? Vai kävikö siinä niin?

Emme saa vastausta, materiaalia päättelylle kylläkin. Vajaan kaksituntisen esityksen haaste on selvästi ollut materiaalin runsaus ja monipuolisuus. Ailasta olisi ehkä luontevimmin saanut tehdyksi kaleidoskoopin.

Esityksessä Aila Meriluoto ilmestyy vastailemaan ahdistuneen näytelmäkirjailijan kysymyksiin. Ella Pyhältön lämpimästi ja juurevasti esittämä Meriluoto nähdään itsellisenä, haavoittuvuudessaan ja rakkaudenkaipuussaan vahvana ihmisenä.

Seuraamme häntä tärkeisiin paikkoihin Helsingissä, Göteborgissa, lapsuudenkodissa, vintillä, mökillä. Haatainen siirtyy luontevasti milloin Koskenniemen käsiksi, milloin ruotsalaisen rakastajan vaimoksi.

Meriluodon julkinen kuva rakentuu vahvasti “isojen ukkojen”, V.A. Koskenniemen, ruotsalaisen “Cee Geen” ja ennen kaikkea Meriluodon luonnonmullistukseksi kutsuman Lauri Viidan sekä professori Jaakko Paakkasen kautta. Mahtimiehet alistivat kukin omalla tavallaan, Viita niin, että Meriluoto “liukeni kokonaan”.

KUVA MITRO HÄRKÖNEN

AVOIMIEN ovien näyttämöllä miehet loistavat poissaolollaan, mutta heitä löytyy puu-ukkoina korista tai patsaana nurkasta. Viitaa käsitellään vain ohimennen.

Esitys nojaa Meriluodon omaan persoonaan, miten hän kasvoi yhtä aikaa herkäksi ja läheisriippuvaiseksi sekä sisältä vahvaksi ja aurinkoiseksi luonnolapseksi, jonka arjessa ja teksteissä oli myös paljon huumoria.

Tältä kohtaa – Aila on monella tapaa kuvaava nimi esitykselle. Se kattaa kirjailijan elämästä yhden, tosin melko pitkän, kohdan, jota yrittää katsoa kirjailijan omin silmin.

Nimi on myös säe Meriluodon runosta, ja lisäksi se korostaa henkilökuvan piirtämisen mahdottomuutta: aina on käsillä vain yksi kohta, ei koko ihminen. Meriluoto oli nimenomaan moninainen.

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Kaksi hyvin erilaista teosta konkaritanssijan sooloillassa

Nina Hyvärinen.

Nina Hyvärisen ilta KokoTeatterissa koostui kahdesta tuoreesta teoksesta Häivä ja Personas.

Personas on Carolyn Carsonin helmikuussa Hyväriselle valmistama uusi teos, jonka musiikki on René Aubryn.

Pariisissa asuva, yhdysvaltalaissyntyinen Carson on yksi eurooppalaisen nykytanssin kärkinimiä, joka jo useamman vuosikymmenen ajan on voimakkaasti vaikuttanut etenkin Ranskan ja Italian, mutta myös suomalaiseen nykytanssiin. Hyvärinen on työskennellyt hänen kanssaan useaan otteeseen jo 35 vuoden ajan.

Personas-teoksen aiheena olivat naiseus ja naisen monet kasvot. Esitys koostui viiden naishahmon kavalkadista, jotka kuvasivat sekä naisen elämänkulkua tytöstä vanhukseksi että niitä erilaisia rooleja, joihin nainen voi elämässään joutua.

Hahmot olivat yhtä aikaa herkkiä ja vahvoja. Niissä oli sekä tyrmäävää huumoria ja leikillisyyttä että suurta tuskaa ja alistuvuutta. Hyvärisen ilmaisu toi nämä kaikki eri puolet loistavasti esiin.

TANSSI
Koko-teatteri
Häivä & Personas

Häivä

Koreografia, lavastus ja tanssi Nina Hyvärinen – Musiikki kooste – Videoiden kuvaus Nina Hyvärinen – Videoeditointi Raimo Uunila – Valot Pietari Salmi

Personas

Koreografia Carolyn Carson – Musiikki René Aubry – Valot Pietari Salmi – Tanssi Nina Hyvärinen

Carsonin teoksia nähneelle liikekielessä oli paljon tuttua, mutta ei ollenkaan häiritsevästi. Liikkeiden perussävy oli keveä ja hyppelehtivä ja ne koostuivat usein ylävartalon ja käsien monipuolisesta käytöstä. Olennainen tekijä oli ilmaisun ja liikkeen saumaton yhdistyminen, jolloin samakin liike sai aivan erilaisen merkityksen ja toisaalta liikkeen sävy saattoi muuttua silmänräpäyksessä. Nautin myös siitä, kuinka oivaltavasi vaatteiden vaihdot ja hahmosta toiseen siirtyminen oli luotu osaksi koreografiaa.

Hyvärisen tanssi oli täydellisessä sopusoinnussa koreografian kanssa. Se oli yhtä aikaa kepeän vaivatonta ja täynnä vahvaa läsnäoloa. Hänen ilmaisurekisterinsä oli laaja ja yksityiskohtainen.

Aubryn musiikki loi eri kohtauksille perussävyn ja Pietari Salmen valot keskittivät katseen häivyttäen näyttämön reunat.

ILLAN ALOITTANUT Hyvärisen oma koreografia Häivä oli huomattavasti sisäänpäin kääntyneempi ja meditatiivisempi. Jopa niin paljon, että oli vaarana, ottiko se ollenkaan kontaktia katsojaan.

Häivän aiheena olivat Hyvärisen tunnelmat ja muistumat hänen lähes kymmenvuotisesta asumisestaan Aasiassa ja eritoten Japanissa.

Monessa kohtauksessa Hyvärinen tanssi duettona oman videokuvansa kanssa joko sen liikkeitä toistaen tai niitä muokaten. Liikekieli oli melko staattista ja paikallaan pysyvää ja sen olennainen osa olivat sulavasti ylös kurottelevat kädet sekä pehmeästi keinuva ylävartalo.

Salmen usein tunnelmallisen hämärä valaistus korosti esityksen eräänlaista yksityisyyttä. Tuli tunne, että esitys merkitsi ja tanssijan sisällä tapahtui paljon enemmän kuin mitä näkyi katsojalle.

Read More

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Torilla tavataan, mutta varsin laimeissa merkeissä

Märkää menoa Itä-Pasilassa. Agoran pyörteissä nähdään Emelie Zilliacus, Salla Loper ja Leenamari Unho.

Studio Pasilassa roiskuu, kun merenneidot lotraavat suihkulähteessä.

Pari vuotta sitten valmistunut Minna Lund ohjasi yhden tämän kevään puhutuimmista ja tärkeimmiksi arvioiduista esityksistä, Viirus-teatterin Diptykin, ensi-iltaansa maaliskuussa. Se kuvaa äidin ja kahden tyttären reaktioita toisen tyttären saatua vakavan syöpädiagnoosin. Esitys seuraa tarkasti kolmikon arkea tyttären kuolemaan asti.

Aihe on raskas ja herätti ymmärrettävästi paljon tunnereaktioita. Siirtymä elämästä kuolemaan esitettiin Diptykissä intiimisti ja naturalistisesti. Esitys itse oli tarkoin harkittu ja tyylipuhdas.

Nyt Minna Lund on ohjannut Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa -nimisen iloittelun Helsingin kaupunginteatterin nykyesitysten Pasila-näyttämölle. Kreikan “agora” tarkoittaa toria, avointa kokoontumispaikkaa, julkisen keskustelun ja esiintymisen poliittista tilaa. Torien keskellä näkee usein kanonisoitua taidetta, sankaripatsaita ja varsinkin eteläisessä Euroopassa myös antiikin myyttisiä hahmoja.

Agora-esitys on monella tavoin aivan muuta kuin Diptyk. Yhteistä on ehkä reipas asenne yleisöä kohtaan: Diptykissä sitä ei säästellä tabulta, Agorassa yleisön koskemattomuus ja erillisyys esityksestä haastetaan. Joitakin katsojia kutsuttiin lavalle Diptykin lopussakin, mutta Agorassa päästään vauhtiin vasta, kun ihmisiä on poimittu valospotin avulla yleisön joukosta toimintaan ja lavalle.

AGORAA KEHYSTETÄÄN yli-innokkaan juhlaemännän (Leena-Mari Unho) pitämällä puheella, jossa kerrotaan, että hiukan pölyttyneenä pidetyn teatterin eteen on jätetty suuri paketti, joka paljastuu patsaaksi. Se on päätetty sijoittaa väliaikaisesti Pasilan näyttämölle ja omistaa teatterin uskolliselle yleisölle. Pienen sekoilun jälkeen suuri esirippu putoaa ja paljastuu taianomaisesti kiiltelevä, kahta merenneitoa (Emelie Zilliacus ja Salla Loper) esittävä taideluoma suihkulähteineen.

TEATTERI
Helsingin kaupunginteatteri, Nykyesitysten näyttämö
Minna Lund ja Martta Jylhä: Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa

Ohjaus Minna Lund – Dramaturgia Martta Jylhä – Lavastus Riku Suvitie – Puvut Ella Snellman – Valot Tuomas Hokkanen – Äänet Axel Ridberg – Naamiointi Noora Laukkanen – Rooleissa Salla Loper, Leenamari Unho ja Emelie Zilliacus

Merenneidot eivät lopulta pysy paikoillaan. Alkaa hyväntahtoinen, anarkistinen ja eroottinen tanssileikki ensin esiintyjien välillä, sitten myös esiintyjien ja yleisön välillä. Suihkulähteen vesi roiskuu, ja edessä on hämmästystä ja hupaisia tilanteita. Muttei juuri muuta.

Verkossa olevassa käsiohjelmassa Agoraa taustoitetaan esitysten ja yleisön historialla. Vielä 1800-luvulla yleisön ja esittäjien suhde oli spontaanimpi ja vuorovaikutteisempi kuin nykyään. Ihmiset puhuivat keskenään esityksen aikana, huutelivat esiintyjille, söivät, poistuivat, tulivat takaisin. Porvarilliseen hiljaisuuteen ja hillittyyn käytökseen kesyynnyttiin vasta myöhemmin. Samalla yleisöstä tuli selkeämmin esityksen “kohde”, ei kanssatoimija.

Tätä hillittyä konseptia sekä kansainväliset että kotimaiset nykyesitykset ovat jo pitkään haastaneet ja halunneet rikkoa välillä melko provosoivasti, nykyisin yleensä lempeämmin.

AGORAN TEKIJÄT katsovat toria jonkinlaisena kansanvallan tilana. Omasta halustaan ja omista intentioistaan toreilla toimivat kansalaiset ovat kuitenkin eri asemassa – myös suhteessa esiintyjiin – kuin teatteriyleisöstä poimitut vaikka kuinkakin innokkaat osallistujat. Puhumattakaan siitä, että yleisön edustajat tekevät lavalla, mitä esiintyjät heitä pyytävät tai käskevät tekemään. Harva kieltäytyy, sillä vaatii rohkeutta rikkoa esityksen ja yleisön välinen sopimus – taikapiiri, jonka lait katsoja hyväksyy tullessaan teatteriin. Näissäkin tilanteissa se näyttää pätevän. Valta-asetelma on selvä.

Toki yleisöä osallistavissa esityksissä myös rikotaan konventiota – jos ei muuta niin odotukset ennalta laaditusta tarinasta, kuten Agorassa. Agoran ensi-illan yleisössä oli paljon teatterin ammattilaisia, ja moni näytti nauttivan sekä lavalla että katsomossa tuttujen edesottamuksia seuratessaan.

Mutta Minna Lundin ja Martta Jylhän käsikirjoitus on oudon löyhä tilanteessa, jossa suurin osa yleisöstä kuitenkin istuu katsomossa. Studio Pasilan kaltainen perinteinen teatteritila on tietysti hankala tämäntyyppiselle esitykselle. Toimivimpana olen kokenut vastaavat silloin, kun kaikki ovat samassa tilassa, osallistuivat ohjattuun tekemiseen tai eivät. Nyt eroottisen iloittelun juhlat pidetään vain lavalla, eikä sielläkään tapahdu mitään ajatuksia ravistelevaa katsottavaa.

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Espoon Teatterissa on vierailulla liikkeellä raikastettu kotimainen klassikkotragedia

Anna-Liisa ja Mikko eli Milla Kuikka ja Mika Silvennoinen.
Rolf Bamberg

Minna Canthin 130 vuotta vanha Anna-Liisa-näytelmä henkii Kajaanin kaupunginteatterin käsittelyssä hyvin tätä aikaa.

Niin kuin yleensä aina aiemmin, myös viime elokuisen Tampereen Teatterikesän pääohjelmiston kotimaisten esitysten kohdalle ilmaantui ensimmäisenä ”loppuunvarattu”-merkinnät. Kajaanin kaupunginteatterin Anna-Liisa oli siinä joukossa kärkipäässä, sen molemmat festivaaliesitykset myytiin loppuun nopeasti, ja hyvin se on käynyt kaupaksi vieraillessaan nyt Espoon Teatterin Revontulihallissa.

Kotimaiset klassikot siis vetävät yhä. Iloinen asia, kuten myös se, että uudet teatterintekijäpolvet kaivavat ja löytävät uusia näkokulmia näihin teoksiin ja puhkuvat mahdolliset pölykerrostumat niiden päältä.

NÄIN ON tehnyt Kajaanin kaupunginteatteria luotsaava Anni Mikkelson tuulettaessaan pieteetillä Minna Canthin tragediaklassikkoa. Näytelmän ydinasiat on silti pidetty keskiössä: avioittoman lapsen synnyttävän nuoren naisen avuttomuus moralistisessa yhteiskunnassa, patriarkaalisen perhe- ja kyläyhteisön vahvistama syyllisyyden taakka, ylipäätään 1800-luvun lopun naisen kohtalo, jossa hänet on ikään kuin määritetty miehen omaisuudeksi.

Vaikka esityksenkäsiohjelmassa todetaan, että ”tulkinta on polttavan ajankohtainen esitys naisten kehollisesta itsemääräämisoikeudesta”, ei Kajaanin kaupunginteatterin esitys itsessään tätä aspektia ihmeemmin alleviivaa tai manifestoi, vaan se on luettavissa ikään kuin dialogirivien, kuvien ja liikekielen välistä.

TAMPEREEN TEATTERIKESÄ
Kajaanin kaupunginteatteri
Minna Canth: Anna-Liisa

Ohjaus Anni Mikkelsen – Koreografia Maija Viipuri – Lavastus Markku Hernetkoski, Veera Kopsala (reliefit) – Puvustus Tiina Siltala – Valot Jukka Laukkanen – Rooleissa Milla Kuikka, Mika Silvennoinen, Vera Veiskola, Satu Turunen, Jukka Peltola, Jose Viitala, Teija Töyry, Janne Kinnunen, Maija Viipuri (tanssi)

Puhe, kuva, liike. Kajaanilaisten esityksen erityinen tuoreus syntyy juuri näiden kolmen ilmaisutavan liitosta. Anni Mikkelsonin ratkaisu, jossa näytelmän nimihenkilön epätoivossaan surmaama vastasyntynyt lapsi on fyysisesti läsnä tarinassa tanssija Maija Viipurin kehollistamana. on kiehtova ja väräyttävä ratkaisu. Se korostaa sitä, millaisen taakan Anna-Liisa on saanut kauhean tekonsa myötä kantaakseen. Suohon haudattu lapsi ei ole vain hänen mielessään, vaan myös silmissään, koko elämässään.

Maija Viipuri elävöittää ja syventää tanssillaan klassikkotragediaa.

Kuvataiteilija Veera Kopsalan suuret puureliefit, jotka tosin äkkiseltään vilkaistuna näyttävät maalauksilta, hallitsevat esityksen näyttämökuvaa sen toisella puoliskolla. Ne ovat kuin Anna-Liisan sanaton viesti juuri esiin nostetusta kehollisesta itsemääräämisoikeudesta, ja siitä, kuinka se on häneltä nuorena tyttönä riistetty.

CANTHIN SANAVARASTOON ei ehkä kuulunut nykyinen muoti-ilmaus toksinen, mutta hän ilmaisee saman asian monisanaisemmin, moni-ilmeisemmin. Anna-Liisan vain 15-vuotiaana raskaaksi saattama renkimies Mikko on sen kuuluisan toksisen maskuliinisuuden ruumillistuma. Hän on niljakas mutta livertelijänä taidokas heppu, jolle naiset ovat paitsi himojen tyydyttämistä varten, myös välinearvoltaan hyödyllisiä: Kortesuon Anna-Liisan kautta voi kohota talollisten sosiaaliluokkaan.

Mika Silvennoisen esittämä Mikko on takatukkaa ja inhaa kehon kieltä myöten niin täysverinen niljake, että pahaa tekee. Ja hyvää, sillä Silvennoisen roolityö on mainio.

Hänen vastapainonaan, ja lopussa myös vastavoimanaan Mikkelsonin tulkinnassa on Anna-Liisan pikkusisko Pirkko. Hän on nuoresta iästään huolimatta jo perhenormeja ja naisen betonoitua yhteiskunnallista asemaa uhmaava villikko, joka tuntuu tekevän mitä tahtoo ja puhuvan mitä sattuu. Esityksen harkitut verbaaliset anakronismit putoavat juuri hänen repliikeistään purevimmin. Vera Veiskolan railakkaasti esittämä hahmo tuo myös tarvittavaa iloa ja valoa umpimurheellisiin tapahtumakulkuihin.

Sen murheen keskiössä on tietysti Anna-Liisa. Milla Kuikka tekee pääroolin viisaasti, tunnetiloja taiten säädellen. Hänen Anna-Liisansa ei tyydy vain rypemään syyllisyydessään, vaan kasvaa tunnustuksensa myötä lasikattojen pirstojaksi. Naiseksi, jossa on synnintuntoista katumusta, mutta myös taistelijaluonnetta.

Minna Canth olisi voinut ollut ylpeä tästä Anna-Liisasta. Sekä nimihenkilöstä että koko esityksestä.

Tämä arvio on aiemmin julkaistu Demokraatti.fi-verkkosivulla 7.8.2024 ja julkaistaan nyt uudelleen esityksen vieraillessa Espoon teatterissa. Esityksiä Espoossa 2.5. klo 19, 3.5. klo 13 ja 6.5. klo 19.

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Jukolan viestissä aukeaa avoin umpikuja

Selostaja (Samuli Niittymäki) Jukolan yössä.

”Jokainen suunta on yhtä mieletön”, parahtaa Jukolan viestin radioselostaja yöhön.

Teatteri Takomon Existential Jukola -esityksen alkaessa selostaja on odottanut kaksi tuntia viestin viimeisen rastin läheisyydessä, että kolmatta sijaa pitävä kilpailija ilmestyisi näkyviin. Puhumattakaan seuraavista, kymmenistä kilpailijoista. Selostaja on pitänyt pokkansa pitkään, ja saamme todistaa, kuinka puheen tuottamisen ammattilainen kehii sanottavaa kerta toisensa jälkeen ei-mistään ja muun muassa siitä, mihin suuntaan rastilta kannattaa jatkaa kohti maalia.

TEATTERI
Teatteri Takomo
Existential Jukola
Työryhmä: Tuomas Rinta-Panttila, Samuli Niittymäki, Eva Louhivuori, Denisa Snyder, Ilkka Tolonen, Ville MJ Hyvönen

Metsä on sysipimeä, vain hiukan väsyneen näköinen täysikuu loistaa taivaalla ja puiden huminan keskeltä kuuluu yölintujen ääniä. Selostajan on oltava poissa näkyvistä ja kuiskittava hiljaa mikrofoniinsa, jotta ei paljastaisi rastin paikkaa.

Tässä vaiheessa meitä katsojia vielä naurattaa. Naurattaa yhä enemmän, kun selostajan lisääntyvä turhautuminen alkaa paljastua puheesta – “Täällä ei todellakaan näy ketään missään!”. Ja kun onneton amattilaisemme alkaa epäillä, ettei studiossakaan ole ketään, kuuluu yleisöstä jo kiekaisuja.

Me kaikki odotamme yhdessä Samuli Niittymäen esittämän selostajan kanssa kuten Vladimir ja Estragon Beckettin Huomenna hän tulee -klassikossa. Olemme saman ajattomuuden ja pakottavan hiljaisuuden äärellä, jossa jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Metsässä tilanne kehittyy kauhuksi, koska selostaja ainakin olettaa olevansa aivan yksin. Hänen tunteensa rinnastuu maapalloon, joka pyörii valtavassa avaruudessa, jota on mahdoton käsittää, vaikka hallussa olisivat fysiikan, biologian ja ihmiskunnan historian parametrit.

Koko aikana emme näe Niittymäkeä kunnolla. Hän ei ole meille läsnä, vain hänen ajatuksensa ovat. Niittymäen kyky ilmaista pelkästään äänellään monitasoisia tunnetiloja on ihmeellinen. Myöhemmin saamme nauttia myös hänen tanssijan lahjoistaan.

EXISTENTIAL JUKOLAN toinen osa on laulaja Eva Louhivuoren, näyttelijä-muusikko Denisa Snyderin ja rumpali Ilkka Tolosen konsertti. Se alkaa Snyderin laulamalla tunnekylläisellä ja rosoisella soololla ilman säestystä. Vähitellen mukaan tulevat Louhivuori ja Tolonen.

Laulujen oivaltavat sanoitukset kertovat arkisin kuvin isoista asioista, yksinäisyydestä, kaipuusta sekä merkityksen hakemisesta, mutta eivät ilman huumoria. Lohtu löytyy seurasta, toisista ihmisistä.”Älä jätä mua rauhaan!”, laulaa Snyder. Hän odottaa rakastaan “kuin kissa.”

Esityksen kovin erilaiset osat täydentävät kuitenkin toisiaan. Ensin kuulemme/koemme Niittymäen näyttämörunon, jonka jälkeen näemme/koemme samaa teemaa laulettuna ja lohdullisempana. Niittymäki piipahtaa tanssimassa toisessa osassa yhden kappaleen verran.

Niittymäki on tehnyt tai ollut mukana tekemässä inhimillisen olemisen perustuksiin kaivautuvia esitystä aiemminkin. Muun muassa Plup plup -soolo (2021) laittoi katsojat seuraamaan rotta-Samulin kärsimyksiä addiktiokokeissa, joissa yksi merkittävä tekijä oli häkkiin suljetun rotan yksinäisyys. Tatu Nenosen kanssa toteutettu Kohina käsitteli olemista, kuolemaa ja odottamista (2024). Molemmissa korostui Niittymäen kyky sanattomaan ilmaisuun, sekä fyysiseen että äänelliseen.

Kaikissa esityksissä kysymykset ovat niin suuria ja vastaukset väistämättä vajavaisia, että löydän niistä myös uskonnollisia sävyjä. Lohdullisimpana tämä työryhmän yhdessä valmistama, eksistentiaalinen Jukolan viesti. Kaikilla meillä on rastimme etsittävänä.

 

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Näyttelijäopiskelijoilla riittää tuhdisti tekemistä satua ja true crimeä sekoittavassa yhteistuotannossa

Kylän kaunottaren kohtalo on karu. Tapettuna hänestä tulee myytti ja turistilaumojen vaellusten kohde. Kuvassa keskellä Bellen roolissa nähtävä TeaKin kolmoskurssilainen Iina Nylander.

Helsingin kaupunginteatterissa nähtävä Kaunotar ja hirviöt ei tarjoile mitään Disney-söpöilyä vaan ennemminkin Twin Peaksia.

Taideyliopiston teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin jokakeväisistä yhteistuotannoista on muuodostumassa minulle virkistävä, näytäntövuoden sulkeva katsomistraditio. Tänä keväänä nähdään jo viides teatterikorkekoulun näyttelijäopiskelijoiden kolmosvuosikurssin esitys, joka toteutetaan huipputason ammattiohjaajan johdolla ja kaupunginteatterin priimaluoikan fasiliteeteissa.

HKT:n pääjohtajaksi vuoden 2017 alusta tullut Kari Arffman totesi tuolloin Demokraatin haastattelussa, että hän haluaa kehittää yhteistyötä teatterikorkeakoulun ja kaupunginteatterin välille. Muutama vuosi yhteistoimintamuodon kehittelyssä meni, mutta asiaan päästiin keväällä 2021, jolloin Akse Petterson kutsuttiin ohjaamaan Boccaccion Decamerone TeaKin kolmoskusilaisille. Tai päästiin ja päästiin, koronasulku taisi tuolloin peruuttaa merkittävän osan esityksistä.

Seuraavanakin keväänä yhteisproduktiolla oli hankaluuksia, kun koululaisia luotsaamaan kutsuttu Leea Klemola joutui työpaineissa vetäytymään uuden oman tekstinsä ohjaamisesta. Kävi kuitenkin onni onnettomuudessa, sillä viime tingan paikkaajaksi saatiin Kristian Smeds, joka ohjasi näyttelijäopiskelijoille vimmaisen version omasta merkkiteoksestaan Jumala on kauneus.

Keväällä 2023 opiskelijoita ohjasi virolaionen Ene-Liis Semper Nimetön-esityksessä, jossa erityisenä tutkimuskohteena oli esiintyjien kehollisuus.

Smedsin työ on mielestäni edelleen paras tässä sarjassa, vaikka Heidi Räsäsen viime keväänä ohjaama 1930-luvun laman raadollinen luotaus Maratontanssit lähelle pääsikin.

TEATTERI
Helsingin kaupunginteatteri & TeaK
Sinna Virtanen: Kaunotar ja hirviöt

Ohjaus Linda Wallgren – Lavastus Sanna Levo – Puvut Kaisa Savolainen (Aalto Arts) – Valot Aku Lahti – Ääni Juri Jänis – Naamiointi Henri Karjalainen – Musikaalinumeron sävellys Eeva Kontu – Näyttämöllä
Sonja Arffman, Heidi Finnberg, Elina Kanerva, Mikael Karvia, Väinö Lehtinen, Miriam Mekhane, Yosef Nousiainen, Rebecca Nugent, Iina Nyländen, Milla Palin, Janika Suopanki, Pablo Ounaskari

VIIDENNEKSI NÄYTELMÄKSI tähän sarjaan on valikoitunut Sinna Virtasen kirjoittama Kaunotar ja hirviöt, joka on alunperin opinnäytetyö itsessäänkin.Virtanen näet kirjoittu sen vuonna 2012 teatterikorkean dramaturgian koulutusohjalman kandityökseen. Sellaisena siinä on sekä hyviä että huonompia puolia.

Hyviä on ehdottomasti se, että se tarjoaa isolle joukolle näyttelijöitä paljon tekemistä ja sisältää monenlaisia aineksia ja draamatyylejä.

Miinuksen puolelle menee se, että kun lopputyö on aina tietysti näytön paikka, kirjoittajan on pitänyt – proosapuolen esikoiskirjailijoiden tapaan – tyhjentää paperille koko sielunsa ja mielensä. Niinpä Kaunotar ja hirviöt -näytelmän moniaineksiset ja potentiaalisesti laadukkaat elementit eivät tahdo löytää toisiaan, ja nyt kapunginteatterin pienellä näyttämöllä toteutetusta esityksestä tulee paikoin sekava

Virtasen tekstin toisiaan etsivinä elementteinä on niin true crime -pohjaista mysteerinäytelmää perhedraamaa, klassikkosatua kuin tv-parodiaa.

Surmatun tytön äidistä (Miriam Mekhane, vasemmalla) tulee hetkeksi myös laskelmoivan true crime -viihteen materiaa. Kuvassa tv-väen rooleissa myös Yosef Nousiainen ja Pablo Ounaskari sekä takana Elina Kanerva ja Milla Palin.

Näytelmän perustilanteessa ollaan italialaisessa kyläidyllissä, joka kohtaa kriisin, kun yksi sen asukkaista, nuori tyttö, katoaa mystisesti ja löytyy lopåulta kuolleena (ja tämä osa tarinaa perustuu tositapahtumaan, vuonna 2010 Italian Avetranassa sattuneeseen henkirikokseen). Arjessaan tytön perhe elää sohvaperunaelämää, jossa italialaisen tv-viihteen sekstiset ja populistiset piirteet (näytelmän kirjoitusajankohtanahan Silvio Berlusconi ja hänen aikoinaan moguloimansa Canale 5 olivat vielä täydessä vauhdissa) lomittuvat perheen eräänlsisen iltasatutradition eli juuri sen Kaunottaren ja hirviön kanssa.

Kun todellisuus eli tytön katoaminen astuu perheen olohuoneeseen, pasmat sekoavat. Viihde muuttuu painajaiseksi.

PARHAIMMILLAAN WALLGRENIN ohjaus on hetkissä, jolloin sen asetelmat ja tunnelmat lähenevät yhtä aikaa sekä Twin Peaksia että kotimaisten mysteerimurhatragedioiden klassikkoa Runaria ja Kyllikkiä. Silloin fantasia, maaginen realismi ja true crime kohtaavat. Melkein, mutta jäävät kuitenkin harmillisen irti toisistaan.

Kyläyhteisön ”kansantuomioistuin” syyttää tytön katoamisesta ”Hirviöksi” nimitettyä miestä. Tämä on saanut haukkumanimensä lähinnä siitä, että hänellä on mustat kynsinauhat. Joukkosuggestio ja kaksinaismoralismi käyvät Virtasenkin tekstissä yli tutkinnallisten faktojen.

Sääli, ettei noihin isoihin aiheisiin ehditä kunnolla paneutua, kun lujatempoisessa esityksessä pitää kiitää jo seuraaviin vaiheisiin. Vauhdinpidossa ei ole mitään vikaa, oppilastyön tapauksessa pikemminkin päinvastoin. Se kuitenkin tuottaa esityksen jatkumoon pientä ongelmaa, ja disharmonisia epätoivon hetkiä ainakin niille katsojille, jotka toivovat tarinan runsaiden ainesten keriytyvän siististi yhteen.

Samankaltaista runsautta on myös Sanna Levon lavastuksessa ja Kaisa Savolaisen puvustuksessa. Vähän ylitursuavaa, vähän räikeää, mutta silti kivaa katsella.

Mutta kuten sanottu, sekä Virtasen teksti että Wallgrenin ohjaus täyttävät tässä tapauksessa tärkeimmän tehtävänsä. Vähän päivityksiä vanhaan näytelmäänsä tehnyt käsikirjoittaja ja tällaista karnevalismin ja tragedian comboa jo TTT:n Juhannustanssit-toteutuksessaan ylläpitänyt ohjaaja pitävät joukkueensa koko ajan työn touhussa ja liikkeessä, kun 12 kolmoskurssilaisella on tehtävänään nelisenkymmentä roolia. Osa niistä on tietysti ihan kuriositeettisia, mutta myös kunnon näyteltävää riittää jokaiselle. Kaikki pelaa on vallitseva periaate. Ja hyvin he pelaavatkin. Erityisesti jenginä, joten tällaisessa hurlumheissa ei kannata lähteä poimimaan roolitöistä yksittäisiä huippuhetkiä.

Yksi kohtaus on kuitenkin syytä nostaa esiin eli sinänsä irrallinen, mutta komeasti toteutettu musikaalinumero, joka on yhtä aikaa sekä virnuileva että tyylipuhdas pastissi Disney-tyypin blingbling-teatteriproduktioista. Hyvää harjoitusta sekin, sillä näissäkin ympyröissä joitakin tästä näyttelijätusinasta tullaan tulevina vuosina näkemään. Vaikka suurin osa ehkä haluaisikin tehdä vaikkapa Wallgrenin luotsauksessa jotain Angels in America -tyyppistä draamaspektaakkelia.

Kaunotar ja hirviöt on Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistossa vain kuukauden päivät. Viimeinen esitys on 8.5.

AVAINSANAT