VALIKKO

Arvio: Aila Meriluodosta ei saa ehkä koskaan selvää – ja se on hyvä

Meriluoto kantoi unelmoivan runotytön imagoa vuosikausia, vaikka vastusti sitä itse aktiivisesti.

Teatteri Avointen ovien ensi-ilta muistuttaa, ettei taistelu naisen vapaudesta ole uusi eikä siinä ole ollut helposti löydettävää mustavalkoista asetelmaa. Työnsä tärkeyttä puolustava nainen saattoi samaan aikaan alistua. Miksi?

Helsingin teatteriohjelmistossa nähdään kaksi muotokuvaa sodan jälkeen aikuistuneista naiskirjailijoista, heidän taistelustaan tai pyristelystään aviomiesten hallitsemassa parisuhteessa ja pikkuporvarillisen naiskuvan puristuksessa: Lillanin Århundradets kärlekssagan päähenkilö on Märta Tikkanen (ensi-ilta 10.10.), Avointen ovien Tältä kohtaa – Ailassa luodataan Aila Meriluodon elämää ja työtä.

Tuntuukin ihan raikkaalta muistuttaa aiempien sukupolvien rohkeista tai rohkeuteen pakotetuista yksilöstä, jotka mursivat muurejaan joskus tavalla, joka tuntuu edelleen radikaalilta.

Tällainen yksilö oli epäilemättä runoilija, kirjailija ja kääntäjä Aila Meriluoto (1924-2019), pieksämäkeläisen opettajaperheen tytär. Hänen syntymästään on tänä vuonna kulunut sata vuotta, minkä kunniaksi Virpi Haataisen käsikirjoittama ja ohjaama Tältä kohtaa – Aila kantaesitettiin jo vuoden alussa Pieksämäelle. Nyt sitä esitetään Helsingissä 30.11. asti.

Esitys on kollaasinomainen sarja kohtauksia, joita sitoo yhteen Haataisen esittämä näytelmäkirjailija. Hän kyselee ja kommentoi nurkista sekä kipuilee kohteensa, kuuluisana miestennaisena tunnetun ja reippaasti oman elämänsä intiimeimpiäkin yksityiskohtia paljastaneen kirjailijattaren elämän, kanssa.

Miten runsaasta tuotannosta ja runsaasta päiväkirja-aineistosta saa otteen? Mikä on totta? Mistä päiväkirjat oikein kertovat?

Niihinhän kirjoitetaan vain tietynlaisia asioita.

Teatteri Avoimet ovet:
Tältä kohtaa – Aila
Käsikirjoitus ja ohjaus Virpi Haatainen. Visualisointi työryhmä. Äänisuunnittelu Juhani Rajalin. Lavastus ja rekvisiitan toteutus Anne Svensk. Rooleissa Ella Pyhältö, Kaisa Haatainen. Helsingin ensi-ilta 4.9.2024

SIINÄPÄ pulmia, jotka Meriluodon kohdalla ovat erityisen hankalia. Hänen lapsuudestaan, vaikeista miessuhteistaan, alkoholin käytöstään ja estottomasta seksielämästään tiedetään jo valmiiksi paljon hänen itsensä kertomana sekä muiden tulkitsemana.

Voisi ajatella, että kerrottavaa ei juuri enää ole, mutta kysymyksiä pulpahtelee sitäkin tiheämmin.

Miksi tämä rohkea nainen alistui vallanhaluisten miesten edessä? Vai kävikö siinä niin?

Emme saa vastausta, materiaalia päättelylle kylläkin. Vajaan kaksituntisen esityksen haaste on selvästi ollut materiaalin runsaus ja monipuolisuus. Ailasta olisi ehkä luontevimmin saanut tehdyksi kaleidoskoopin.

Esityksessä Aila Meriluoto ilmestyy vastailemaan ahdistuneen näytelmäkirjailijan kysymyksiin. Ella Pyhältön lämpimästi ja juurevasti esittämä Meriluoto nähdään itsellisenä, haavoittuvuudessaan ja rakkaudenkaipuussaan vahvana ihmisenä.

Seuraamme häntä tärkeisiin paikkoihin Helsingissä, Göteborgissa, lapsuudenkodissa, vintillä, mökillä. Haatainen siirtyy luontevasti milloin Koskenniemen käsiksi, milloin ruotsalaisen rakastajan vaimoksi.

Meriluodon julkinen kuva rakentuu vahvasti “isojen ukkojen”, V.A. Koskenniemen, ruotsalaisen “Cee Geen” ja ennen kaikkea Meriluodon luonnonmullistukseksi kutsuman Lauri Viidan sekä professori Jaakko Paakkasen kautta. Mahtimiehet alistivat kukin omalla tavallaan, Viita niin, että Meriluoto “liukeni kokonaan”.

KUVA MITRO HÄRKÖNEN

AVOIMIEN ovien näyttämöllä miehet loistavat poissaolollaan, mutta heitä löytyy puu-ukkoina korista tai patsaana nurkasta. Viitaa käsitellään vain ohimennen.

Esitys nojaa Meriluodon omaan persoonaan, miten hän kasvoi yhtä aikaa herkäksi ja läheisriippuvaiseksi sekä sisältä vahvaksi ja aurinkoiseksi luonnolapseksi, jonka arjessa ja teksteissä oli myös paljon huumoria.

Tältä kohtaa – Aila on monella tapaa kuvaava nimi esitykselle. Se kattaa kirjailijan elämästä yhden, tosin melko pitkän, kohdan, jota yrittää katsoa kirjailijan omin silmin.

Nimi on myös säe Meriluodon runosta, ja lisäksi se korostaa henkilökuvan piirtämisen mahdottomuutta: aina on käsillä vain yksi kohta, ei koko ihminen. Meriluoto oli nimenomaan moninainen.

AVAINSANAT

Arvio: Tunnelmaltaan ja sävyltään totinen Out of Order ei ole synkkä tai ahdistava vaan ihastuttava kokonaistaideteos

Out of Orderin kieltä: Aksinja Lommi sekä takana Sofia Hilli, Mikko Paloniemi, Pekka Louhio, Kalle Lähde ja Justus Pienmunne.

Viime kesänä Helsingin Juhlaviikoilla brasilialaissyntyinen koreografi Fernando Melo ja kuvataiteilija, taikuri Kalle Nio hurmasivat katsojat esityksellä Tempo. Nyt he tekevät sen taas yhdessä Helsinki Dance Companyn hienojen tanssijoiden kanssa teoksessa Out of Order.

Kaupunginteatterin pientä näyttämöä hallitsee oma pienoisuniversuminsa, jossa tapahtumilla on aivan omat lakinsa ja ajan kululla omat sääntönsä. Tämä vaikutelma luodaan liikuteltavilla peileillä, pyörivällä näyttämöllä, valoilla ja tanssijoiden hidastetulla liikkeellä.

Melon runsaan koreografian liikekieli vaikuttaa nopeissakin jaksoissa jotenkin ajallisesti venytetyltä. Se on sitkeän pehmeää ja samalla äärimmäisen tarkkaa. Ja niin sen on oltavakin, jotta visuaaliset illuusiot toteutuvat.

Nion luomat peiliseinämät ovat yhtä aikaa peilejä ja läpinäkyviä ikkunoita. Ne toistavat tanssijan liikettä, mutta niissä näkyy myös ”olemattomia” tanssijoita kuin nopeita välähdyksiä silmäkulmassa.

Taimaaminen niin ajallisesti kuin paikallisesti on koko esityksen ratkaiseva tekijä ja kulmakivi. Tanssijoiden on oltava oikeassa paikassa, oikeaan aikaan tekemässä liikettä juuri niin kuin on sovittu. Pienikin heitto ja illuusio ei toteudu.

TANSSI:
Helsinki Dance Company
Helsingin kaupunginteatteri
Out of Order
Koreografia Fernando Melo Lavastus ja taikuus Kalle Nio Musiikki kooste Puvut Samu-Jussi Koski Valot Aku Lahti Naamiointi Tuula Kuittinen Tanssijat Sofia Hilli, Aksinja Lommi, Jyrki Kasper, Kalle Lähde, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen

TÄSTÄ HAASTEESTA ryhmän kaikki kahdeksan tanssijaa selviävät loistavasti.

He ovat liikkeissään ja ilmaisussaan äärimmäisen keskittyneitä, mutta eivät pakonomaisia. Liike hengittää ja esitys on tanssiteos, ei pelkkä ällistyttävä visuaalinen näky.

Tunnelmaltaan ja sävyltään Out of Order on melko totinen, jopa vakava. Tummasävyisessä, paikoitellen jopa uhkaavan oloisessa nykymusiikkikoosteessa pääinstrumenttina soi sello.

Tapahtumat etenevät sattumanvaraisesti kuin muistin sirpaleet, mutta niistä voi löytää Justus Pienmunnen ja Aksinja Lommin muodostamaa paria kohdanneen traagisen onnettomuuden. Tätä ajatusta tukee yksi koreografisesti uskomaton ratkaisu jatkuvassa pää- tai otsakontaktissa tapahtuvasta henkiinherätyksen mieleen tuovasta duetosta.

Tummanpuhuvuus ja ajan patina ovat läsnä myös Samu-Jussi Kosken eri vuosikymmeniin viittaavassa puvustuksessa sekä Nion suunnittelemassa symbolisessa lattiakuvionnissa. Samassa linjassa ovat myöskin Aku Lahden pehmeäsävyiset valot.

Silti Out of Order ei missään tapauksessa ole synkkä tai ahdistava. Se on ihastuttava kokonaistaideteos, jonka hämmästyttävät illuusiot haluaakin säilyttää mielessään taianomaisina.

AVAINSANAT

Arvio: Everstinnan kolme plus yksi elämää – kavahdettu ja rakastettu tahtonainen

Taas mennään! Annikin (Maria Nissi) kolmas avioliitto pitää siunauttaa itsellään presidentollä, kun sulhaskläppi (Minja Koski)on alaikäinen.

Kolmen everstinnan sovitusratkaisu toimii, vaikka monologimuoto saattaakin olla Rosa Liksomin teksteille se paras esitystapa.

Siitä onkin jo aikaa. Eli ensimmäisestä ja tähän kevääseen asti ainoasta näkemästäni Rosa Liksomin tekstiin perustuvasta näyttämöteoksesta, joka on tehty useammalla kuin yhdellä näyttelijällä.

Liksomin ensiesittäytyminen helsinkiläiseile teatteriyleisöille tapahtui 1993, jolloin hän kirjoitti Kom-teatterin silloiselle dream teamille (Aho-Hietalahti-Kamu-Lymi-Outinen-Packalén-Valkeejärvi) hurlumhei-komedian Family Affairs. Sen jälkeen olen tullut nähneeksi hänen töitään näyttämöillä vain monologeina. Unohtumattomina sellaisina, kuten kainuulaisen monologimestari Topi Mikkolan koko kuuden Liksom-työn sarja, johon kuuluivat muun muassa sellaiset jo nimeltään herkulliset esitykset kuin Mie hellustin sitä akkaa, 1995, Mie alan tekemhän syntiä, 2001, Mie olen niin mahtava mies, 2014.

Syvän jäljen jätti myös Susanna Airaksisen Helsingin kaupunginteatteriin Heidi Heralan sooloksi vuonna 2019 ohjaama dramatisointi Liksomin romaanista Everstinna (alkuteos ilmestyi 2017), jota edelleen pidän yhtenä kaikkien aikojen parhaista näkemistäni monologeista.

TÄSSÄ VALOSSA odotukset olivat uteliaan jännittyneet asettuessani Teatteri Avoimien uuteen, Kansallisteatterin entiselle Omapohja-näyttämölle pystytettyyn teattertilaan katsomaan kolmen teatterin yhteistuotantona syntynyttä uutta sovitusta Everstinnasta.

Liksomin raisu biofiktio lappilaisesta kirjailijakollegastaan Annikki Kariniemestä on Esa-Matti Smolanderin Teatteri Avoimille Oville, Lappeenrannan kaupunginteatterille ja lahtelaiselle Teatteri Vanhalle Jukolle tekemänä sovituksena ja ohjauksena piirun verran säyseämpi kuin Airaksisen ohjaama kantaesitys, mutta kyllä Avoimissa Ovissakin puhuri kävi ja monien korvia kuumotti, kun kolme eri aikakauden everstinnaa eli Annikkia kävi läpi elämänvaiheitaan.

TEATTERI
Teatteri Avoimet Ovet, Teatteri Vanha Juko, Lappeenrannan kaupunginteatteri
Rosa Liksom: Everstinna

Sovitus ja ohjaus Esa-Matti Smolander – Skenografia ja puvut Ia Ensterä – Valosuunnittelu Antti Helminen – Äänisuunnittelu Janna Hyrynkangas – Sävellys Minja Koski – Rooleissa Minja Koski, Maria Nissi, Netta Salonsaari ja Matti Pajulahti

Niissä vaiheissa todella riittää kertomista. Vaikka siitä, miten tavallisesta rovaniemeläistytöstä kuoriutuu jo teininä isänmaallinen, suojeluskunta- ja lottajärjestöjen sekä heimoaatteen palavasieluinen kannattaja. Ja siitä, miten hän jo yhden pikaisen avioliiton läpikäytyään alkaa 25-vuotiaana vaimoksi itseään 26 vuotta vanhemalle naapurustossa asuvalle jääkärieverstille. Ja sotavuosista, jotka vievät fasistisista aatteista innostuneen miehensä avecina Annikin vaikka minkälaisiin kekkereihin kuten Hitlerin seuraan Mannerheimin syntymäpäiville.

Omanlaisensa, vähän seesteisempi kertomus, on vielä Annikin opettajavuodet Lapissa ja kirjailijaelämä, joka varsinaisesti puhkeaa kukkaan hänen erottuaan 1960-luvulla eversti Oiva Willamosta. Uusi kumppani löytyy omasta koulu- mutta ei tälläkään kertaa omasta ikäluokasta vaan parikymmentä vuotta noremmasta ”Tuomaksesta”, jonka alaikäisyyden tähden avioliittoon tarvitaan presidentin lupa.

KOLME NÄYTTELIJÄÄ eli Minja Koski ja Maria Nissi Vanhan Jukon naisvahvuudesta ja Netta Salonsaari Lappeenrannan kaupunginteatterista jakavat Everstinnan nimiroolin kolmeen osaan niin, että Koski hoitelee lapsuuden ja nuoruusvuodet, Salonsaari Annikin myrskyisät avioliittovuodet eversti Willamon kanssa ja Nissi loput eli 60-luvun alusta kuolinvuoteelle vuoteen 1984 asti. Valmistautuminen kuolemaan on Annikille se neljäs elämä.

Näytelmällä on siis aika selkeä kronologia,mikä tekee sille vähän turhan puristavan peruskehikon.

Onneksi on kolme sähäkkää naista esittämässä eri aikoina eri tavoin vimmaista Annikkia, ja ison liudan mies- ja naisoletettuja eversti Willamosta Vihtori Kosolaan tekevä Matti Pajulahti – kaikki pistävät raamit paukkumaan niin, ettei esitys ole missään vaiheessa jähmeä saati tylsä.

Sivuhenkilöiden kohdalla luiskahdetaan välillä karikatyyreissä yli (tai ali, miten vaan) kuten Marskin kopoti-kopottelussa tai fasismista fasinoituneen V. A. Koskenniemen kähistelyssä. Aika alleviivava ja siksi huono vitsi on myös esittää Vihtori Kosolan hahmo miesnäyttelijän paljailla persposkilla. Annikit kuitenkin kantavat Liksomin tekstin näyttämösovitusta niin vahvasti, että moiset tyylirikot on helppo antaa anteeksi.

Pariskunta Willamo-Kariniem eli eversti ja everstinna (Matti Pajulahti ja Netta Salonsaari, kuvassa keskellä) fasistivirtauksista imponoitujen ystävien Maila Talvion (Maria Nissi) ja V. A. Koskenniemen (Minja koski) seurassa.

Airaksisen Everstinna-sovituksessa Hkt:ssa Heralan hurjan soolon väkevin jakso oli Annikin avioliitto ”Lapin keisariksi” kutsutun Willamon kanssa, ja niin käy tässä tuoreessa Smolanderin dramatisoinnissakin. Se on ymmärrettävää ja miltei vääjäämätöntä, sillä niin raju tuo suhde todellisuudessa oli.

Se alkoi yhteisenä hurmoksena, joka kumpusi toisaalta estottomasta, ilmeisen molemminpuolisesta seksuaalisesta kiihkosta, toisaalta kumpaisenkin fanaattisuudesta 1930-luuvun fasistisia aatevirtoja kohtaan. Kun Suomelle toisessa maailmansodassa kävi niin kuin kävi, Suur-Suomea pilvilinnoissaan rakennelleen Willamon katkeruus läikkyi rauhan tultua pahasti yli, mikä johti äärimmäiseen parisuhdeväkivaltaan. Se meni niin pitkälle, että Willamo pahoinpiteli Kariniemen keskenmenoon, mikä lopullisestin hajotti liiton.

Näyttämöllä tämän vaiheen Annikkia esittävä Netta Salonsaari on kiihdytysvaiheessa täyttä tulta ja tappuraa, mutta ajan myötä hahmosta tulee fyysisesti ja henkisesti täysin maahan poljettu nainen, joka onnistuu pelastautumaan elämälle kirjoittamalla.

Smolanderin ohjauksessa olisi voitu antaa Liksomin romaanin hengessä vähän isomminkin tilaa Kariniemen aikansa kohuteoksen ja bestsellerin Erään avioliiton anatomia (ilmestyi 1968) synnylle ja menestystielle, sillä siinä nimen mukaisesti käydään tuo mieletön suhde pala palalta läpi.

LIKSOMINKIN ROMAANISTA kohistiin ilmestymisensä jälkeen muun muassa päähenkilöön lyödyn natsifanaatikon leiman tähden. Liksom käytti varmasti siinä paljon fiktiontekijän tulkintavapauksia, mikä näitä molempia nähtyjä näytelmäversioita ajatellen tuntuu vain kiitolliselta ratkaisulta. Vaikka olisi Annikki Kariniemi kantanut aiheena ehkä ilman fasismiaspektiakin, tulihan hän aikoinaan mediassa nimetyksi muun muassa ”seksin papittareksi”.

Everstinnaa Kariniemen elämäkertanäytelmänä katsomaan meneville pitää spoiler alertina sytyttää varoitusvalo: unohtakaa biografiat, heittäytykää esityksen kiihkeän poljennon ja näyttelijöiden vietäväksi, kun he ihan katsomoonkin asti tulevat.

AVAINSANAT

Arvio: Teatterikevään toinenkin Myrsky todistaa, miksi Shakespearen näytelmät pysyvät vuosisadasta toiseen ohjelmistossa

Vallanhimoinen ja kosto mielessä pauhaava Prospero (Paavo Kerosuo) kurmottaa Calibania (Jussi Nikkilä). Takana hyväsydäminen tytär Miranda (Anu Hostikka).

Lystikkäästi soiva musiikkiesitys jatkaa Musiikkiteatteri Kapsäkin klassikkodramatisointien sarjaa.

William Shakespearen (1564-1616) tuotanto on suosittua polttoainetta kotimaisilla teatterinäyttämöillä.

Klassikkonäytelmäkirjailijan teokset tuntuvat olevan varsinkin tällä hetkellä kaikkialla. Tampereen Teatterissa pyörii vielä tämän kevään Paavo Westerbergin ohjaama Romeo ja Julia. Samaisesta tarinasta nähtiin menneenä syksynä Viirus-teatterissa Niina Hosiasluoman ja Herman Nybyn Fat Romeo & Juliet, joka tutki lihavuutta ja romanttista halua.

Loppuvuodesta Helsingin kaupunginteatterin valtaa kuuluisaa rakkaustarinaa uudelleen kuvitteleva, kansainvälinen musikaaliadaptaatio &Julia.

Elokuvatkin ovat saaneet osansa. Palkintoehdokkuuksia tänä vuonna rohmunnut Hamnet kohdistaa katseensa Shakespearen yksityisen perhe-elämän piiriin. Elokuviin on tulossa lisäksi Hamletin moderni tulkinta, jossa alkuperäinen kuninkaallinen kostokertomus on sijoitettu Lontoon intialaisyhteisöön.

Yllättävän sattuman kautta tämän kevään aikana Helsingissä nähdään peräti kaksi tulkintaa Shakespearen Myrskystä (1611) ja ilokseni voin todeta, että molemmat näyttämöversiot ovat keskenään paitsi mukavasti erilaiset myös tahoillaan ansiokkaat.

TEATTERI:
Musiikkiteatteri Kapsäkki
Myrsky
Alkuperäisteksti William Shakespeare. Käännös Paavo Cajander ja Jussi Nikkilä. Ohjaus ja sovitus Jussi Nikkilä. Sävellys ja sovitus Anu Hostikka, Paavo Kerosuo, Antti Korhonen, Jussi Nikkilä ja Veera Railio. Puku- ja lavastusuunnittelu Riitta Röpelinen. Valosuunnittelu Tuittu Teivainen. Äänisuunnittelu ja ohjelmointi Max Marshall. Rooleissa Anu Hostikka, Paavo Kerosuo, Antti Korhonen, Jussi Nikkilä ja Veera Railio.

TEATTERI JURKASSA aiemmin ensi-iltansa saanut Erik Söderblomin ohjaus on hillitön neljän näyttelijän taidonnäyte, joka myytiin loppuun alta aikayksikön.

Jussi Nikkilän sovitus- ja ohjaustyö taas on taipunut Musiikkiteatteri Kapsäkissä lämminhenkiseksi koko perheen musikaaliksi.

Kaksi erilaista ja eriäänistä tulkintaa todistavat jälleen kerran, miksi Shakespearen näytelmät pysyvät vuosisadasta toiseen teattereiden ohjelmistoissa: kerroksia ja teemoja riittää käsiteltäväksi!

Monille tulkinnoille avoin Myrsky on tarina kostosta ja vallasta mutta myös anteeksiannosta ja rakkaudesta. Nikkilä on rakentanut sovituksensa varsin nokkelasti alkuperäisteoksesta nousevan taikuuden ympärille.

Taianomaisuus onkin mitä mainioin pohja lapsiyleisöä houkuttelevalle esitykselle. Harvoin muutenkaan pääsee näkemään lapsille suunnattua, musiikillista Shakespeare-tulkintaa!

Näytelmässä Prospero, Milanon syrjäytetty herttua, on paennut kaukaiselle saarelle tyttärensä Mirandan kanssa ja hautoo katkerana kostoa vallan vieneelle veljelleen Antoniolle. Saaren ilmanhenki Arielin avulla Prospero nostattaa myrskyn ja aiheuttaa veljensä laivan haaksirikon.

Hovin väki pelastautuu saarelle, mukaan lukien Napolin prinssi Ferdinand, johon Miranda rakastuu, juuri kuten Prospero on juonitellut.

Mutta miten käy lopulta Prosperon katkeruuden ja kostonhimon?

Esityksen ohjaaja Jussi Nikkilä tekee veikeän näsäviisaan Calibanin, joka haluaa oman perintösaarensa takaisin.

ALKUPERÄISTARINALLE uskollinen esitys ei Nikkilän ohjaussovituksessa ota itseään turhan vakavasti taikka juutu liiaksi juonikuvioihin, jonka seuraaminen voisi teosta entuudestaan tuntemattomalle lapselle olla muutenkin hankalaa.

Oleellisempaa on taianomaisen saaren tunnelma, rikas musiikillinen maailma ja näytelmän lukuisat sketsimäiset roolihahmot, joissa esiintyjät Paavo Kerosuo, Antti Korhonen, Jussi Nikkilä, Veera Railio ja Kapsäkin taiteellinen johtaja Anu Hostikka hyppäävät vinhalla vauhdilla.

Yhdessä viisikko onnistuu tekemään liudan näytelmän lukuisista rooleista, joiden vaihdoissa Riitta Röpelisen kekseliäs, monia maailmoja ja tyylisuuntia taidokkaasti yhteen punova pukusuunnittelu on avainasemassa.

Mieleen jää erityisesti Nikkilän näsäviisas Caliban, joka hautoo omaa kostoaan tultuaan Prosperon orjuuttamaksi. Korhonen rooli hiussuortuviaan puhaltelevana Ferdinandina on hulvaton. Korhosen roolityöskentely hyödyntää myös oivasti nukketeatteria.

MAAGISUUS LIUKUU esityksessä erityisesti työryhmän säveltämiin ja sovittamiin kappaleisiin, jotka ovat kokonaisuuden parhainta antia, musiikkiteatterille tyypillisesti.

Moniin tyylisuuntiin kunnianhimoisesti kurottavat kappaleet kuljettavat mukanaan juonta mutta soivat myös lukuisten eri soittimien voimalla. Musiikillisuudella rakennetaan myös hahmoja: Arielin taikavoimat elävät yhtenevin soinnuin syntetisaattorin kanssa.

Nopeiden roolivaihtojen ja dialogin vanavedessä esitykseen aukenee väylä myös klassikkonäytelmän temaattisten kerrosten kommentoinnille, mistä varsinkin aikuisyleisö löytänee pureskeltavaa.

AVAINSANAT

Arvio: Anna K. on palavan rakkauden ja mustasukkaisuuden korventama Kotkassakin

Anna ja Vronski (Ella Mustajärvi ja Juho Markkanen).

Kotkan kaupunginteatterin Anna Kareninasta on otettu löysät pois, jos niin edes kehtaa sanoa Leo Tolstoin suurteoksen ollessa kyseessä.

On se mahdollista. Tehdä yhdeksällä näyttelijällä Tolstoin liki 900-sivuisesta klassikkoromaanista 2,5 tuntiin (väliaikoineen) mahtuva kompakti näyttämötoteutus, jossa on mukana jotakuinkin kaikki oleellinen.

Vertailun vuoksi todettakoon, että ukrainalaisen Andriy Zholdakin kohuttu ja kiitetty Anna Karenina -ohjaus Turun kaupunginteatterissa viime vuosikymmenen alussa kesti ensi-illassa väliaikoineen neljä ja puoli tuntia, ja se syntyi 15 näyttelijällä.

Kotkan kaupunginteatterille Anna Kareninan ohjannut Pasi Lampela ei ole ensi kertaa Tolstoi-klassikon kimpussa. Viisi vuotta sitten hän ohjasi Lahden kaupunginteatteriin kokonaiskestoltaan niin ikään kaksi ja puolituntisen sovituksen Sodasta ja rauhasta, joka on romaanina Anna K:takin järeäempi, neliosaisena liki 2000-sivuinen.

SAMOIN KUIN tuossa Lahden Sodan ja rauhan sovituksessaan, on Lampelan ajatus Kotkan Anna Kareninassakin ollut fokusoitua olennaisimpien henkilöiden välisiin suhteisiin ja käytännössä kolmiodraamaan. Natasha Rostova ja hänen suosioonsa sodan melskeiden keskellä pyrkineet Andrei Bolkonski ja Pierre Bezuhov olivat Lahdessa kaiken ytimessä. Kotkassa vastaava kolmikko on Anna, hänen miehensä Aleksei Karenin ja hänen rakastajansa kreivi Aleksei Vronski.

Romaanissa Annan henkilöön kulminoituvan triangelidraaman rinnalla kulkee toinen suuri ja onnellisemmin etenevä Konstantin Levinin ja Kitty Štšerbatskajan on/off/on-rakkaustarina, mutta se on Lampelan näyttämösovituksessa sysätty toissijaisemmaksi. Sinänsä vähän harmi, sillä Kitty (Ronja Keiramo) on pitkin matkaa murheellisemmaksi käyvän tarinan valon tuoja ja optimisti murehtijoiden maassa.

Kostja Levin on joissain aiemmissa sovituksissa ollut oikeastaan kolmas tai neljäs päähenkilö, mutta Lampelan papereissa hänellä on enempi sivurooli, tärkeä sellainen toki. Kostjaakin (Mikkomarkus Ahtiainen) ohuemmaksi hahmoksi jää hänen anarkistiveljensä Nikolai , josta Kotkan teatteri-ikonin Anne Niilolan näyttelemänä saadaan niin pienet mutta vahvat maistiaiset, että enemmänkin olisi ottanut.

TEATTERI
Kotkan kaupunginteatteri
Leo Tolstoi: Anna Karenina

Sovitus ja ohjaus Pasi Lampela – Lavastus ja puvustus Lucie Kuropatová – Valot Petteri Pietiäinen – Videosuunnittelu Lucie Kuropatová, Petteri Pietiäinen – Äänisuunnittelu Kaj Gynther – Rooleissa Ella Mustajärvi, Juho Markkanen, Jarkko Sarjanen, Mikkomarkus Ahtiainen, Ronja Keiramo, Miia Maaranen, Osku Haavisto, Anne Niilola, Marika Huomolin

ANNAN RAKKAUDETON avioliitto tsaarinhallinnon virkamiehen työlleen omistautuvan Kareninin kanssa on Lampelan tulkinnassa esityksen liikkeelle paneva voima, ja erityisesti se, että Anna hakee sitä aitoa rakkautta lumovoimaisesta kreivi Vronskista. Tämä kaartinupseeri on kuin ruumillistuma siitä komeasta prinssihahmosta, joka klassisissa rakkaustarinoissa nelistää kaupunkiin ja kaappaa neidon omakseen. Vronski on Annan elämässä usko, toivo ja rakkaus samassa paketissa, ja suurin on se rakkaus, kuten Raamatun Pietarikin jo tiesi. Mutta pilkottaa pakassa se ristiässäkin…

Lampela on ilmeisesti luottanut siihen, että Kotkassa hänen toteutustaan katsomaan tulevat tuntevat klasssikkoromaanin traagisen lopun, joten hän jättää juna-asemalla sijoittuvan viimeisen näyttämökuvan pikkuriikkisen auki. Vaikuttavasti vastavaloissa, kirjaimellisen pysäyttävästi.

Jarkko Sarjanen on Karenin.

Annan ja Vronskin rakkauden noususta, kukoistuksesta ja tuhosta Lampela on löytänyt oikeastaan kaikki tarvittavat rakennusaineet, joita vahva näytelmä tarvitsee. Ella Mustajärvi nimiroolissa ja Juho Markkanen Vronskina säätelevät esityksen lämpötiloja harkitun taitavasti polttavan intohimoisesta vähän viileämpiin asteisiin. Jarkko Sarjasen Karenin on karismaattisesti kylmä kaiken aikaa.

Lopussa Annan lämpö alkaa taas nousta, mutta suuttumuksesta tällä kertaa: mustasukkaisuus saa mielen kiehumaan yli.

Näyttelijän taitoa kai sekin, että itse en katsojana osannut oikein päättää, onko Anna raivostuttavan itsekäs bitch vai rakkaudenjanossaan yksinomaan liikuttava tapaus

Maailmankirjallisuuden väkevimpiin kuuluvan rakkaussaagann ydinmaterian ympäriltä on leikattu rönsyjä ja henkilöitä niin, että jotkut yleisölämpiössä väliajalla vähän oudoksuivat tarinallisia oikaisuja. Tätä esitystä ei kuitenkaan kannata katsoa ikään kuin romaanijärkälettä plarina sylissään pitäen, vaan omilla ehdoillaan hengittävänä kiteytyksenä Tolstoin suuresta kertomuksesta. Eli Kotkan näyttämöllä pienempi, vähemmän spektaakkelimainen on kauniimpaa, pelkistettyjä näyttämökuvia myöten.

Tolstoin isoista klassikoista ei meillä näyttämösovituksia tuhka tiheään nähdä, mutta niitä kaipaavien iloksi lisää on jo kohta tulossa. Pasi Lampela näet ohjaa ensi syksyksi toisessa satamakaupungissa uudestaan sovituksensa Sodasta ja rauhasta, tällä kertaa länsirannikolla Porin Teatterissa. Kotkan tutannosta viemisinä on muuten Ronja Keiramo, joka tekee Porissa Natashan naispääroolin.

AVAINSANAT

Arvio: Tero Saarinen Companyn Study for Life on esityskokemus, jollainen tulee harvoin vastaan

Tänä vuonna 30 vuotta täyttävä Tero Saarinen Company aloitti juhlavuotensa tuomalla Suomen ensi-iltaan viime kesänä Amsterdamissa kantaesityksensä saaneen Tero Saarisen teoksen Study for Life Kaija Saariahon musiikkiin.

Saarisen koreografioiden yksi tunnusmerkki on jo pitkään ollut elävä musiikki ja muusikoiden mukana olo eri tavoin osana koreografiaa.

Kun tähän yhdistetään Saariahon musiikki, joka instrumenttien ja sopraanoäänen lisäksi on sävelletty elektroniikalle ja jopa valolle, Tuomas Norvion äänimaisemat sekä tilan ja valojen poikkeuksellinen käyttö, tuloksena on kokonaisuus, joka esityksenä ja katsojakokemuksena oli paljon muutakin kuin vain tanssiteos.

Tanssin talon Erkko-salista oli tehty katsomon joka puolelta ympäröimä suorakaiteen muotoinen täysareena, jonka lattiaa peitti lähes peilimäisesti kiiltävä musta tanssimatto. Pinnan jäämaista liukkautta käytettiin hyväksi myös liikkellisesti.

Tanssijoita ja myöhemmin muusikkoja kuljettaneet matalat liikkuvat tasot olivat myös tärkeä osa koreografiaa.

Fabiana Picciolin ja Sander Loonen valot tulivat näyttämön eri kulmista ja ylhäältä voimakkaina vaaka- tai pystysuorina spotteina, mutta ennen kaikkea katon suuresta ristinmuotoisesta kehikosta, jolloin ne välillä loivat näyttämölle harsomaisen valosateen kuin verhon.

Ja vaikka valot ehdottomasti toimivat yhteistyössä niin musiikin kuin tanssin kanssa, ei voinut välttyä vaikutelmalta myös niiden aivan omasta koreografiasta. Picciolin ja Loonen luomat valot olivat selkeästi yksi esiintyjä tanssijoiden ja muusikoiden ohella.

TANSSI:
Tero Saarinen Company, Tanssin talo
Study for Life

Koreografia ja konsepti Tero Saarinen Musiikki Kaija Saariaho Musiikki, äänisuunnittelu ja- maisemat Tuomas Norvio Valot Fabiana Piccioli ja Sander Loonen Puvut Erika Turunen Lavastus Erika Turunen, Fabiana Piccioli, Sander Loonen Sopraano Raquel Camarinha Tanssijat: Jenna Broas, Elina Häyrynen, Olli Lautiola, David Scarantino, Anette Toiviainen, Oskari Kymäläinen Musiikki: Het Muziek: Ingrid Geerlings, Pauline Post, Joey Marijs, Astrid Haring, Joseph Puglia, Marijke van Kooten, Lisbeth Steffens, Sebastian van Halsema, Jordi Carrasco Hjelm

TEOKSEN musiikki koostui viidestä Saariahon teoksesta, joista suurin osa oli sävelletty 1980-luvulla.

Esitykselle nimen antanut ja sävellyksistä ensimmäisenä kuultu Study for Life oli sävelletty sopraanoäänelle, ääninauhalle ja valolle, muut teokset sellolle, soitinyhtyeelle tai sopraanolle sekä elektroniikalle.

Musiikin äänimaailma vaihteli lähes ääripäästä toiseen niin dynamiikaltaan kuin tunneskaalaltaankin, eikä se missään vaiheessa päästänyt kuulijaa helpolla.

Norvion Saariahon sävellysten väliin luoma äänimaisema Pixel Alarm toimi rakenteellisesti eräänlaisena rajavaiheena, jonka myötä teoksen koreografia ja liikekielikin muuttui.

Musiikin esittänyt, yksi Alankomaiden johtavista uuden musiikin yhtyeistä, 9-jäseninen Het Muziek oli huikea. Saarinen myös käytti muusikoita koreografisesti aivan uskomattomalla tavalla.

Teoksen alussa he olivat ilman instrumenttejaan osa tanssijoista sopraano Raquel Camarinhan viivekaiulla tehostetun kuulaan laulun ympäröimänä, lopussa he lähes hallitsivat tilaa tanssijoiden liikkuessa heidän välissään.

Saarisen kuudelle tanssijalle tekemässä koreografiassa ja liikekielessä oli sekä tuttua että aivan uutta. Varsinkin teoksen alkupuolella liike oli yhtä aikaa sekä tarkasti rakennettua että tietyllä tavalla hahmotonta ja eri suuntiin kurkottavaa.

Tuskainen energia huipentui Jenna Broasin ja Olli Lautiolan intensiiviseen duettoon Petals-sävellyksen raivokkaan sellon myötä.

TANSSIJAT sekä yksilöinä että ryhmänä tuntuivat lähes koko teoksen ajan etsivän epätoivoisesti ratkaisua johonkin, joka niin valojen kuin tanssijoiden katseen suunnan mukaan näytti löytyvän ylhäältä.

Ja sieltä se eräässä mielessä tulikin, kun lopussa suuren harsoputken laskeutuessa hitaasti Camarinhan ympärille muu liike valoja myöten rauhoittui hänen vahvan ja herkän äänensä voimaan.

Jo sitä ennen Norvion äänimaiseman jälkeen liikekieli oli muuttunut elastisemmaksi ja enemmän ulospäin suuntautuvammaksi eikä enää niin jännitteiseksi. Liikkeistä tuli suurikaarisempia ja vapautuneempia.

Jopa pilkahdus huumoria oli mukana Lautiolan ja perkussionisti Joey Marijsin välisessä rytmikisassa, joka käytiin matalalla tasomaisella rumpupadilla.

Tällä kertaa Erika Turusen puvut eivät pyrkineet nousemaan esiin, vaan pikemminkin sulautumaan jo väreiltäänkin – musta ja vaalea ihonväri – kokonaisuuteen. Niissä oli kyllä yksityiskohtia, kiiltoa ja yllättävää läpinäkyvyyttä, mutta huomattavasti vähemmän huomiota herättävästi kuin Turusella yleensä.

Tero Saarinen Companyn Study for Life oli esityskokemus, jollainen tulee harvoin vastaan. Sen eri osatekijät olivat niin elimellisesti solmiutuneet toisiinsa, että niitä on vaikea eritellä ja sanoittaa.

Teos oli niin kokonaisvaltainen elämys, että katsoja lähes upposi sen maailmaan. Ja nautti siitä.

AVAINSANAT