Arvio: Aila Meriluodosta ei saa ehkä koskaan selvää – ja se on hyvä

Meriluoto kantoi unelmoivan runotytön imagoa vuosikausia, vaikka vastusti sitä itse aktiivisesti.

Teatteri Avointen ovien ensi-ilta muistuttaa, ettei taistelu naisen vapaudesta ole uusi eikä siinä ole ollut helposti löydettävää mustavalkoista asetelmaa. Työnsä tärkeyttä puolustava nainen saattoi samaan aikaan alistua. Miksi?

Helsingin teatteriohjelmistossa nähdään kaksi muotokuvaa sodan jälkeen aikuistuneista naiskirjailijoista, heidän taistelustaan tai pyristelystään aviomiesten hallitsemassa parisuhteessa ja pikkuporvarillisen naiskuvan puristuksessa: Lillanin Århundradets kärlekssagan päähenkilö on Märta Tikkanen (ensi-ilta 10.10.), Avointen ovien Tältä kohtaa – Ailassa luodataan Aila Meriluodon elämää ja työtä.

Tuntuukin ihan raikkaalta muistuttaa aiempien sukupolvien rohkeista tai rohkeuteen pakotetuista yksilöstä, jotka mursivat muurejaan joskus tavalla, joka tuntuu edelleen radikaalilta.

Tällainen yksilö oli epäilemättä runoilija, kirjailija ja kääntäjä Aila Meriluoto (1924-2019), pieksämäkeläisen opettajaperheen tytär. Hänen syntymästään on tänä vuonna kulunut sata vuotta, minkä kunniaksi Virpi Haataisen käsikirjoittama ja ohjaama Tältä kohtaa – Aila kantaesitettiin jo vuoden alussa Pieksämäelle. Nyt sitä esitetään Helsingissä 30.11. asti.

Esitys on kollaasinomainen sarja kohtauksia, joita sitoo yhteen Haataisen esittämä näytelmäkirjailija. Hän kyselee ja kommentoi nurkista sekä kipuilee kohteensa, kuuluisana miestennaisena tunnetun ja reippaasti oman elämänsä intiimeimpiäkin yksityiskohtia paljastaneen kirjailijattaren elämän, kanssa.

Miten runsaasta tuotannosta ja runsaasta päiväkirja-aineistosta saa otteen? Mikä on totta? Mistä päiväkirjat oikein kertovat?

Niihinhän kirjoitetaan vain tietynlaisia asioita.

Teatteri Avoimet ovet:
Tältä kohtaa – Aila
Käsikirjoitus ja ohjaus Virpi Haatainen. Visualisointi työryhmä. Äänisuunnittelu Juhani Rajalin. Lavastus ja rekvisiitan toteutus Anne Svensk. Rooleissa Ella Pyhältö, Kaisa Haatainen. Helsingin ensi-ilta 4.9.2024

SIINÄPÄ pulmia, jotka Meriluodon kohdalla ovat erityisen hankalia. Hänen lapsuudestaan, vaikeista miessuhteistaan, alkoholin käytöstään ja estottomasta seksielämästään tiedetään jo valmiiksi paljon hänen itsensä kertomana sekä muiden tulkitsemana.

Voisi ajatella, että kerrottavaa ei juuri enää ole, mutta kysymyksiä pulpahtelee sitäkin tiheämmin.

Miksi tämä rohkea nainen alistui vallanhaluisten miesten edessä? Vai kävikö siinä niin?

Emme saa vastausta, materiaalia päättelylle kylläkin. Vajaan kaksituntisen esityksen haaste on selvästi ollut materiaalin runsaus ja monipuolisuus. Ailasta olisi ehkä luontevimmin saanut tehdyksi kaleidoskoopin.

Esityksessä Aila Meriluoto ilmestyy vastailemaan ahdistuneen näytelmäkirjailijan kysymyksiin. Ella Pyhältön lämpimästi ja juurevasti esittämä Meriluoto nähdään itsellisenä, haavoittuvuudessaan ja rakkaudenkaipuussaan vahvana ihmisenä.

Seuraamme häntä tärkeisiin paikkoihin Helsingissä, Göteborgissa, lapsuudenkodissa, vintillä, mökillä. Haatainen siirtyy luontevasti milloin Koskenniemen käsiksi, milloin ruotsalaisen rakastajan vaimoksi.

Meriluodon julkinen kuva rakentuu vahvasti “isojen ukkojen”, V.A. Koskenniemen, ruotsalaisen “Cee Geen” ja ennen kaikkea Meriluodon luonnonmullistukseksi kutsuman Lauri Viidan sekä professori Jaakko Paakkasen kautta. Mahtimiehet alistivat kukin omalla tavallaan, Viita niin, että Meriluoto “liukeni kokonaan”.

KUVA MITRO HÄRKÖNEN

AVOIMIEN ovien näyttämöllä miehet loistavat poissaolollaan, mutta heitä löytyy puu-ukkoina korista tai patsaana nurkasta. Viitaa käsitellään vain ohimennen.

Esitys nojaa Meriluodon omaan persoonaan, miten hän kasvoi yhtä aikaa herkäksi ja läheisriippuvaiseksi sekä sisältä vahvaksi ja aurinkoiseksi luonnolapseksi, jonka arjessa ja teksteissä oli myös paljon huumoria.

Tältä kohtaa – Aila on monella tapaa kuvaava nimi esitykselle. Se kattaa kirjailijan elämästä yhden, tosin melko pitkän, kohdan, jota yrittää katsoa kirjailijan omin silmin.

Nimi on myös säe Meriluodon runosta, ja lisäksi se korostaa henkilökuvan piirtämisen mahdottomuutta: aina on käsillä vain yksi kohta, ei koko ihminen. Meriluoto oli nimenomaan moninainen.

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Unohtaminen auttaa vähän, muistaminen pelastaa

Sami (Anssi Nemi) on tehnyt Ellille (Laura Rämä) lohturuokaa. Pastansyönnin vaikeus paljastaa Ellin luokkataustan, vaikkei Sami siitä piittaakaan.

Ahneus, itsekkyys ja fasistinen moska ahdistavat kirjailijaa, joka syyttää ihmiskuntaa muistamattomuudesta, muttei itse halua tunnistaa kipeintä henkilöhistoriaansa.

Ryhmäteatterin uusin ensi-ilta Se saattaa olla ihminen on toistakymmentä näytelmätekstiä tuottaneen kirjailija-dramaturgi Marjo Niemen (Tiiliskivi-palkinto 2004, Runeberg-palkinto 2017) uutukaisin. Niemen näytelmien aiheet ovat olleet kiinni aikansa mediaseksikkäissä keskusteluissa. Edellinen, vuonna 2021 Koko-teatterissa nähty Norminäytelmä tarkasteli nimensä mukaisesti identiteettejä raamittavia yhteiskunnallisia normeja. Nyt ollaan historiattomuuden äärellä.

TEATTERI
Ryhmäteatteri
Marjo Niemi: Se saattaa olla ihminen

Ohjaus Anna Jaanisoo – Esitysdramaturgi Rasmus Arikka – Lavastus K. Rasila – Puvut Hilla Ruuska – Valot Ville Mäkelä – Äänet ja musiikki työryhmä – Maskeeraus Stephanie Korhonen – Rooleissa Minna Suuronen, Robin Svartström, Annimaria Fabritius, Anssi Niemi, Laura Rämä

Niemen teksti lomittaa yksityisen ja yleisen, pienen ihmisen henkilökohtaisen problematiikan pyörteet maailmanpolitiikan ja ekokatastrofin hirmumyrskyihin. Ihmisen kyky ja halu unohtaa ikävät asiat ja historia tuntuu pitävän meitä toimintakykyisinä, mutta samalla unohtaminen heikentää mahdollisuutta nähdä kulloistenkin toimien seuraukset. Varsinkin ikävät muistot saattavat kuitenkin pulpahtaa pintaan odottamatta – kuin muovisaaste meristä, johon esityksessä usein viitataan.

Ikävien muistojen ja kaiken saasteen ero vain on siinä, että ensinmainittuja voi yrittää työstää, jälkimmäiselle pitäisi heti tehdä jotain konkreettista. Esitys ei kuitenkaan problematisoi näitä asetelmiaan.

Kirjailija Ellin (Laura Rämä) paras ystävä ja taloudellinen tukija Sonja on tehnyt itsemurhan, minkä käsittelyä keskeneräiseen romaaniinsa keskittyvä Elli yrittää vältellä.

Sonjan veli ja Ellin ystävä Sami (Anssi Niemi) haluaisi purkaa tapahtunutta Ellin kanssa. Elli kuitenkin keskustelee mieluummin luomiensa fiktiivisten henkilöiden kanssa ja käsittelee maailmantuskaansa niiden kautta. Pitkä suhde yläluokkaiseen Sonjan ja Samin perheeseen nousee esityksen edetessä yhä enemmän esiin.

Ellin romaanissa lopetettavaksi määrätyn mielisairaalan ylilääkäri, eräänlainen Claes Andersson -hahmo (Robin Svartström), suostuu masennuksestaan huolimatta ottamaan vielä hoitoonsa merestä löydetyn naisen (Annimari Fabritius), joka kärsii dissosiatiivisesta amnesiasta. Nainen ei muista, kuka on tai mitä on tapahtunut. Romaanin fiktiiviset henkilöt elävät myös näyttämöllä.

Esitys etenee näennäisinä dialogeina, joissa historiansa kautta piirtyvät roolihenkilöt puhuvat lähinnä itselleen. Tarinaan rakennettu arki- ja fiktiivinen taso sekä niiden jatkuva vaihtelu tuovat esitykseen näyttämöllisiä tapahtumia. Niitä ilman täyspitkä esitys ei ehkä kantaisi, koska henkilöiden väliset suhteet ja dynamiikat eivät juuri muutu tai syvene. Jokainen on koko ajan omalla asiallaan.

Näyttelijät maaduttavat kuitenkin esitystä hienosti, puhuttelevat läsnäolollaan ja sävykkyydellään. Vain romaanin hahmoihin kuuluvan poliisin tarkoituksellinen kaksiulotteisuus jäi ihmetyttämään. Vai puuttuiko häneltä ominaisuuksia, koska kirjailija ei ollut niitä luonut? Esitys kun leikki tälläkin tekstin tasolla.

TEATTERIKORKEAKOULUSTA viime vuonna valmistunut virolaissyntyinen Anna Jaanisoo (s.1985) on ohjannut Se saattaa olla ihminen -esityksen ilmavaksi, kepeäksi ja humoristiseksi. Paljosta puheesta ja monista kohtausten vaihdoksista huolimatta näyttelijöillä on rauhaa tuoda henkilöhahmoistaan esiin muutakin kuin se ilmeisin. Jaanisoon viime vuonna Q-teatteriin ohjaama Tuvi Toas eli pulu huoneessa puhutteli kriitikoita kuvauksellaan virolaisten vierauden kokemuksista Suomessa.

K. Rasilan lavastus palvelee esitystä hyvin. Suuri haaleanharmaa tila muuntuu Ellin pieneksi vuokra-asunnoksi, Samin tyylikkääksi kämpäksi, sairaalaksi ja sekaisin olevan hamstraajan sotkuiseksi luukuksi. Näyttämö on myös elämän tila, ihmisten maailma, jota ympäröivä meri lähestyy kastellen nurmikentän, hitaasti mutta varmasti.

 

Teatteriarvio: Teatteri Jurkan Boris Godunov -mukaelma on omalakinen kritiikki mieshegemoniasta

Tästä kuvasta löytyy koko Teatteri Jurkan Boris Godunov -revittelyn esuiintyjäkolmikko eli Ville Sandqvist, Sanna Hietala ja Iiro Ollila.

Aleksandr Puškinin (1799-1837) näytelmästä innoituksensa saanut karnevalistinen teos naurattaa, mutta myös hämmentää.

Teatteri Jurkan kevään esityskauden avasi sanalla sanoen omaperäinen näyttämöteos, Boris Godunov – mies kuin unelma. Esitys pohjautuu Puškinin Venäjän tsaarin Boris Godunovin (1552-1605) vallan vuosista kirjoittamaan näytelmään (Boris Godunov, 1831) ja se on nähty Suomessa vain kerran aikaisemmin, kun Kalle Holmberg ohjasi näyttämöversion Helsingin Kaupunginteatteriin vuonna 1985.

TEATTERI
Teatteri Jurkka
Boris Godunov – mies kuin unelma
Konsepti ja esitysdramaturgia Sanna Hietala, Nuutti Koskinen, Heini Maaranen, Iiro Ollila, Noora Salmi, Ville Sandqvist, Aleksandr Puškin – Sävellys ja äänisuunnittelu Iiro Ollila – Videot Nuutti Koskinen – Lavastus ja nuket Heini Maaranen – Pukusuunnittelu Noora Salmi – Valosuunnittelu Saku Kaukiainen – Koreografia Jorma Uotinen – Näyttämöllä Sanna Hietala, Iiro Ollila ja Ville Sandqvist

Nyt Jurkassa alkuperäisteos on palasteltu turhia kursailematta täysin uudenlaisiin asentoihin. Esitys on samalla Jurkan perustaneiden Vappu Jurkan ja Emmi Jurkan pojan ja tyttärenpojan, näyttelijä-ohjaaja Ville Sandqvistin ikimuistoisen räävitön paluu kotinäyttämölleen.

Boris Godunov – mies kuin unelma on omalakinen ja määreitä itsepintaisesti pakeneva esityskokonaisuus, jota on melko haastavakin vangita kirjalliseen muotoon. Se on satiiri ja rouhea sekoitus musiikkia, nukketeatteria, terävää tekstiä, tanssia ja monologia sekä kohotettua näyttelijäntyötä. Kaiken ytimessä on mieshegemonian, toksisen maskuliinisuuden ja kuningasnäytelmien kritiikki.

ITSE ESITYKSESSÄ Sandqvistin, Iiro Ollilan ja Sanna Hietalan muodostama esiintyjätyöryhmä työstää mukaelmaa Puškinin näytelmästä. Tunnelma on alusta loppuun tietoisella tavalla nyrjähtänyt.

Roolihahmojen nimetkin vaihtelevat Ollilan Ruhtinas Peniksestä Sandqvistin Isä Prostataan ja Étu Rauhaseen. Hietala esittää Karhua, jonkinlaista näkökulmahenkilöä, jolle on onnistuttu opettamaan muutama sana kuningasnäytelmien suurmiehen William Shakespearen tuotannosta. Karhu parka ei kuitenkaan tunnu olevan varma esityksen suunnasta ja yrittää epätoivoisesti ymmärtää mistä kaikessa on oikein kyse sekä löytää suurmiesten kirjoittamista teksteistä merkitystä ja samastumispintaa.

Huoneteatterin näyttämölle nousee niin tsaarin ajan vallan kammiot alamaisineen kuin miehen kehon onkalot, joihin kolmikko matkustaa maagisella kultaisella vessanpöntöllä. Esitys kiitää pytyn vanavedessä oman universuminsa läpi sellaisella intensiteetillä, että perässä on välillä vaikea pysyä. En saa kiinni onko katsojan ”kärryillä pitäminen” tarkalleen edes työryhmän tarkoitus. Huomaan kysyväni onko katsojana aina edes tarpeen ymmärtää kaikkea?

Hetkissä, joissa esitys tuntuu vilistävän liian korkealla taajuudella, voi pysähtyä ihastelemaan täyteläisen rikasta skenografiaa. Heini Maarasen lavastuksen värikylläistä näyttämökuvaa hallitsee kullalla valeltu lattia ja seiniä peittävät muhkeat kankaat. Maarasen veikeät nuket tuovat oman osansa keitokseen, varsinkin ohutääninen Puškin-nukke naurattaa. Nuutti Koskisen videosuunnittelussa Helsingin kadut yhdistyvät tekoälyn luomaan todellisuuteen. Noora Salmen pukusuunnittelu on mielikuvituksekas ja toisintaa materiaaleilla ja muodoilla osuvasti esityksen hullunkurisen kerroksellista maailmaa.

MIEHEN HEGEMONIAN ja vääristyneiden valtarakenteiden käsittelyssä esitys keskittyy yllättävänkin hanakasti kehon ja sukuelimien ympärille sekä binääriseen sukupuoliasetelmaan. Tätä kuitenkin ryyditetään tiheällä viitteiden kudelmalla.

Runsaudensarvesta voi Puškinin ja Shakespearen lisäksi löytää ainakin Venäjän, Putinin ja Pussy Riotin, sodan ja uskonnollisuuden sekä Kalle Holmbergin ja Vesa-Matti Loirin…ja niin edelleen. On näyttämöllä myös valkoinen muna ja lattiasta kohoava myyttinen anaalioraakkeli-hahmo. Pahimmillaan toksisen miehuuden terävin kritiikki hukkuu materiatulvan alle, parhaimmillaan absurdi meininki asettuu kommentiksi mieshegemonian järjettömyydestä.

Satiiri kohdistuu myös teatteriin ja sen tekemiseen. Näyttelijät tiputtavat välistä roolihahmonsa ja ovat näyttämöllä läsnä esiintyjäpersoonina. Yleisöä puhutellaan suoraan. Pintaan nousevat erityisesti esityksen surkuhupaisa harjoituskausi sekä teatterin historiallisen itsevaltaiset ohjaajat mutta myös ongelmia aiheuttava loputtoman demokraattinen työskentelytapa. Hauskasti esityksen konseptista ja dramaturgiasta on merkitty vastaamaan demokraattisessa hengessä koko työryhmä.

Teatteriarvio: Rakkaus yli rautaesiripun ja kätketyt muistot satuttavat vielä seuraavaakin sukupolvea

Lapsuuteni DDR. Viljan (Satu Tuuli Karhu, edessä keskellä) muistikuvat varhaisvuosistaan ovat hatarat, ja siksi hän lähtee aikuisena tutkimusmatkalle niiden ja perheensä salaisuuksien jäljille.

Sinun, Margot -romaanin näyttämösovitus on tämän vuosikymmenen laadukkaimpia kotimaisia kantaesityksiä.

Kun aloitin kirjoitushommat tässä lehdessä 1980-luvun lopussa, toimituksen naapuritalon kivijalassa sijaitsi puulaaki, jota piti yllä ”Kansojen ystävyyden liitto”. Se kuitenkin häipyi sijoiltaan syksyllä 1990, sattuneesta syystä.

Tuossa tuolloin liki päivittäin ohittamassani toimitilassa piti majaansa DDR-Kulturzentrum, joka nimensä mukaisesti pyrki vaalimaan Saksan demokraattisen tasavallan ja Suomen kulttuurisuhteita. Teki se varmasti sitäkin, ja konttorin ikkunoissa olleiden ohjelmajulisteiden perusteella aktiivisestikin, mutta keskuksella puhuttiin olevan muitakin tehtäviä. Niihin huhupuheisiin liittyi vahvasti lyhennenimi Stasi.

Tuo Paasipuiston nurkalla toiminut zentrum, ja sen muinoin synnyttämä lievä ahdistus, palautui vahvasti mieleeni katsoessani Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä Meri Valkaman palkitusta esikoisromaanista dramatisoitua näytelmää Sinun, Margot. DDR:n ja Suomen 1980-lukuiset kulttuuri- ja mediasuhteet ovat näytelmässä vahva alateema, vaikka ensisijaisesti se on tunteita isosti liikauttava draama erään perheen kätketyistä kipeistä muistoista, niiden esiin kaivamisesta ja nuoren naisen identiteetin uudelleenjärjestäytymisestä.

SINUN, MARGOT sijoittuu kahteen aikakauteen ja kahteen maahan. Ollaan vuoron perään sekä 1980-luvun loppupuoliskolla että 2010-luvulla, sekä Helsingissä että Itä-Berliinissä. Näytelmän takaumajaksojen miespäähenkilölle Markus Siltaselle tuo DDR-Kulturzentrumkin on varmasti tuttu organisaatio, kun hän ryhtyy kirjeenvaihtajahommiin Berliinissä. Ulkomaisten toimittajien mediakeskuksessa hän luo läheisiä suhteita niin kotimaisiin kollegoihinsa kuin itäsaksalaisiin kulttuuri- ja mediapersooniin. Dogmaattisena sosialistina Markus kunnioittaa asemamaansa järjestelmää kyseenalaistamatta sen kyynistä perusluonnetta ja yksilönvapautta rajoittavia kieroutumia.

Itä-Saksan salainen poliisi, virallisemmin ”valtion turvallisuusministeriö” Stasi, hengittää koko ajan toimittajien niskaan, olivat he kotoisin mistä maasta hyvänsä.

Perheensä mukaan Berliiniin ottanut Markus tutustuu toimittajatöidensä sivutuotteena eräissä juhlissa itäberliiniläiseen Louise Seideliin, joka toimii lastentarhanopettajana siinä edistyksellisessä päiväkodissa, jossa Markuksen ja hänen vaimonsa Rosan lapset ovat.

TEATTERI
Helsingin kaupunginteatteri, suuri näyttämö
Meri Valkama: Sinun, Margot

Dramatisointi Tuomas Timonen – Ohjaus ja esitysdramaturgia Riikka Oksanen – Lavastus Antti Mattila – Puvustus Tiina Kaukanen – Valot Toni Haaranen – Äänisuunnittelu Eradj Nazimov – Naamiointi Milja Mensonen – Rooleissa Satu Tuuli Karhu, Sara Soulié, Sanna-June Hyde, Martin Bahne, Samuli Pajunen, Vuokko Hovatta, Sanna Majuri, Risto Kaskilahti, Raili Raitala, Emma Pälsynaho, Tuukka Leppänen, Helena Haaranen, Lasse Lipponen

Kun puolet Markuksen perheestä joutuu pojan terveysongelmien tähden muuttamaan jo kohta takaisin Suomeen, jää Markukselle aikaa ja tilaa syventää suhdettaan Louiseen, rakastua ihan vakavasti. Berliiniin isän kanssa jäänyt Tytär Vilja on vielä niin pieni, ettei hän ymmärrä tämän kakkos-”muttin” kiinteää roolia isänsä elämässä.

Eikä tule ymmärtämään ennen kuin neljännesvuosisadan päästä löytää kuolleen isänsä jäämistöä penkoessaan nipun kaipaavia kirjeitä, joissa kaikissa on signeeraus ”Sinun, Margot”. (Markus ja Louise ovat kirjeenvaihdossaan kätkeytyneet hirtehisesti Itä-Saksan ykkösparin, Erich ja Margot Honeckerin etunimien suojaan.)

Sinun, Margot on periaatteessa kolmiodraama osapuolinaan Markus, hänen koko perheensä ja Louise. Tavallaan se kuitenkin tihentyy kahden toisistaan varsin etäällä elävän henkilön väliseksi draamaksi, joka saa vähän trillerimäisiäkin sävyjä Viljan alkaessa penkoa uutterasti, ja oman äitinsä topuutteluista piittaamatta, isänsä menneisyyttä ja Louisen henkilöyttä.. Salaisuuksien kammion raskas ovi raottuu vaaksa vaaksalta.

MUSIKAALEILLE, FARSSEILLE ja muulle kepeämmän sorttiselle suuren yleisön teatterille enimmäkseen pyhitetyllä kaupunginteatterin suurella näyttämöllä nähdään harvoin kotimaista kantaesitysdraamaa, joka ottaisi tilan haltuun näin kevein rakentein. Ohjaaja Riikka Oksanen on uskaltanut luottaa Meri Valkaman/Tuomas Timosen tekstin voimaan eikä ole lähtenyt täyttämään ”lentokenttänäyttämöä” millään tingeltangelilla tai toisaalta spektaakkelilla. Toni Haarasen vaikuttavat valoratkaisut luovat niukasti (itäsaksalaisessa hengessä?) lavastetulle näyttämölle isoimmat visuaaliset tehot.

Myös lomakohtaukseen Itämeren hiekkarannalla on uskallettu jättää ”lentokenttänäyttämöllä” avaruutta.

Tässä näytelmässä jopa Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus seurauksineen ja Berliinin muurin murtuminen kuvataan pelkistetysti. Mutta sivujuonteitahan ne tarinassa ovatkin, kun tärkein asia on on hyvin minäkeskeinen: Vilja haluaa tietää, miten hänen perheensä elämä on oikein mennyt, ja siinä ohessa, miten hänestä on tullut hän.

Oksasen näyttämökerronta on lumoavan intensiivistä, vaikka lavalla voi ihmisten välissä olla fyysisesti paljonkin tyhjää, ja dramaturgia rohkenee käyttää myös hiljaisuutta osana vuoropuhelua. Kohtausjatkumo limittää ongelmitta, vaikkakin rohkeasti ja vaativasti kahta aikaa ja kaupunkia. Niinpä esitys on katsojan vinkkelistä kuin eräänkin puolueen taannoinen vaalislogan: se haluaa pitää kaikki mukana. Ja pitää, ensisisääntuloista äärimmäisen kauniiseen loppuhetkeen, jossa viimeinen repliikki kuuluu: ”Sinun, Vilja.” Katsomossa nenäliinoja jo kaivettiin esiin, eikä pyyhitty tippoja nokasta.

Hienosta kokonaisuudesta voi tuon lopun ohella poimia pari muutakin eri tavoin kyynelöittävää kohtausta. Kun Vilja tapaa tutkimusmatkallaan Berliinissä isänsä vanhan ystävän Sebastianin, hänelle aukeaa näkymä isänsä ystäväpiiriin 1980-luvulla. Nuo ystävät tulevat avaralle näyttämölle tanssipareiksi kukin tiukasti rajaavien spottivalojen alle. Huh, mitkä tehot!

Siltasten perheen joulunviettokohtaus ystäviensä seurassa taas on villiydessään verraton. Jouluidylli on kaukana, kiihkeän odotuksen päättyminen itkupotkuraivariin todellisuutta. Riikka Oksasella muuten tuntuu olevan erityiskyky ohjata aikuisia lapsirooleissa niin, että hahmot ovat täysin uskottavia ilman infantiileja keekoiluja – tämä sama nähtiin näet Ryhmäteatterin Valeäideissä jo pari vuotta sitten.

Aiemmin mainittu Tshernobyl-kohtaus on kokonaisuudessa aika päälleliimattu, kun Vilja hankkiutuu etsimään tietoja kadonneesta Louisesta aina tuhoalueesta turistinähtävyydeksi muuttuneen voimalakaupungin raunioille asti, mutta hyvin puhuttelevasti sekin on toteutettu.

Se, mitä jäin Tuomas Timosen ansiokkaasta dramatisoinnista kaipaamaan, oli poliittisen opportunismin teemojen terävöitetympi käsittely. Nyt lappusilmäinen myötäjuokseminen näyttäytyy enemmän koomisena kuin traagisena, jota deedeeärräläisen valtiokoneen manipulaatio on kuitenkin perimmiltään ollut. Samoin Stasin läsnäolo olisi voinut olla kouriintuntuvampaa kuin vain sarjakuvamaisen ilmiantajavärväri Topazin hahmossa.

VILJAN ROOLISSA, joka venyy siis ikähaitarilla välille 2-n. 25, nähdään Satu Tuuli Karhu. Näin hänet ensimmäisen kerran näyttämöllä vuonna 2016 Kansallisteatterin Romeossa ja Juliassa, johon hänet oli näyttelijävaihdoksen tähden hälyytetty pika pikaa suurin piirtein teatterikorkean koulupenkistä tekemään Julian rooli, ja siitä lähtien hänen lämpöä säteilevä ominaislaatunsa näyttelijänä on tehnyt vaikutuksen. Oli hän sitten Lisa Pimpson tai Mielensäpahoittajan lapsenlapsi. Vilja on siinä lämpömittarissa roolina ihan hellelukematasoa, hänen matkalleen päin omaa menneisyyttään lähtee ehdoitta mukaan.

Rakkautta yli muurien – ”Margot” ja ”Erich” (Sara Soulié ja Martin Bahne).

Sara Soulié oli minulle entuudestaan tuttu vain vaikuttavista elokuva- ja tv-rooleistaan. Niiden pohjalta saatoin aavistaa, että jotain erityistä voisi olla livenäkin tarjolla. Ja oli: Souliéssa on jotain mystistä sisään rakennettua karismaa, joka löi läpi heti, kun hän (melko pitkän odotuksen jälkeen) näyttämölle käveli. Kävellä voi tässä yhteydessä olla vähättelevä ilmaus hänen liikekielestään, sillä tanssijataustaisena hänen kehonkielensä on yhtä monipuolista kuin hänen faktinen, suurin piirtein koko Itämeren alueen valtiot kattava ḱielitaitonsa.

Sanna June Hyde on vaikuttava raskaassa valheessa kauan eläneenä Rosa Siltasena, Martin Bahnen esittämä Markus taas on arkisempi, mutta roolityönä osuva. Pienemmistä rooleista jää muistiin esimerkiksi Viljan isoveljeä Matiasta pieteetillä esittävä Samuli Pajunen.

Sinun, Margot on keskeisiltä teemoiltaan – salatut muistot, perheensisäisestä menneisyydestä kasvava iso kipupiste, entisten kommunististen maiden harjoittama ihmisarvon riisto – jotain sukua eräälle toiselle niin teatterissa kuin romaanina menestyneelle teokselle. Sofi Oksasen Puhdistuksesta tuli merkkiteos ensin Kansallisteatterissa ja vasta sen jälkeen romaanina. Meri Valkaman teoksen kohdalla marssijärjestys on toinen, mutta laatukategorialtaan tahti on ilmeisen sama, sillä Sinun, Margot on toistaiseksi paras kotimainen kantaesitys Tokoinrannan teatteritalossa tällä vuosikymmenellä.

 

Teatteriarvio: Maailma hautaansa nilkuttaa, mutta laulu jää pystyyn

Salaliitto iskee. Miiko Toiviainen (Vasemmalla) on Petteri, Tiina Peltonen zombioituva Äiti ja Anna-Sofia Tuominen taiteen palon riivaama Sonja.

Ristiriitaisempaa yhdistelmää kuin ydintuho ja Disney-musikaali on vaikea kuvitella.

Tuollainen kombinaatio tuntui Juho Mantereesta ilmeisesti niin absurdilta, että hän päätti kirjoittaa dystopiamusikaalin Uusi Eden. Näin hän tiivistää lähtökohtansa käsiohjelman esittelyssä: ”Post-apokalyptisen fiktion perinteisiin kuuluu puutteen ja kärsimyksen vieminen jopa koomisiin mittasuhteisiin. Tällaisen lohduttoman maailman törmäyttäminen musikaaleille tyypilliseen keveyteen, iloon ja ihanuuteen tuntuu hedelmälliseltä.”

Tuo ohjaaja-käsikirjoittajan kokema hedelmällisyyden tuntu ylsi Studio Pasilan katsomoon asti. Rähjäinen, monitasoinen näyttämökuva, yhtä rähjäinen, mutta silti vinksahtaneella tavalla glamoröösi roolivaatetus (suunnittelija Riina Leea Niemisellä on ollut kierrätysmateriaalien käytössä villi meno päällä), ja yläilmoista näyttämön päältä kajahteleva vahvapoljentoinen musiikki loivat heti kättelyssä valtoihinsa ottavan audiovisuaalisen kombinaation. Matkan varrella tämä ensihaltioituminen laantui, mutta siitä huolimatta Uusi Eden on nimenomaan katseltavaa ja kuunneltavaa musiikkiteatteria. Syvempää ajattelemisen aihetta, kuten maailmanpelastusehdotuksia, se ei juuri tarjoa, mutta harva musikaali niin tekee.

MANTEREEN LUOMASSA tarinassa ydinräjähdys on tuhonnut siviilisaatiomme. Tai ainakin Suomen. Tai ainakin Helsingin. Muutamia ihmisiä on kuitenkin selvinnyt hengissä, ja he ovat liittyneet heimoksi, joka on ottanut reviirikseen Itä-Pasilan ja pesäkseen sen ytimessä sijaitsevan osin raunioituneenakin tutunoloisen teatterin.

Heimon hierarkia on tiukka. Sitä johtaa Äiti, jolla on yksinvaltiaan oikeudet ja liki toimintamallitkin, vaikka yhteisön mantramaisena mottona hoetaan sanaparia ”rakkautta ja harmoniaa”. Tämä sakki löytää rauniokasoista elossa olevan nuoren miehen, joka esittäytyy pizzalähetti Petteriksi, ja hänet hyväksytään pienen kyräilyvaiheen jälkeen heimon täysivaltaiseksi jäseneksi.

Uusi, nuori tulokas on mannaa porukan kapinallisimmalle jäsenelle Sonjalle, joka on tuhoa edeltävässä elämässään ollut näyttelijä. Hän haaveilee sen ammatin parissa jatkamista, vaikka nykytilanne pakottaa käytännössä kaikki eloonjääneet ryhtymään taas metsästäjä-keräilijöiksi. Äiti pitää riikkapurramaisesti kulttuuria nykytilanteessa turhanaikaisena ja tuottamattomana touhuna.

Sonja saa viekoiteltua Petterin kanssaan salaliittoon, jonka suunnittelemisessa ja huipennuksessa piisaa antiikin draamojen tai shakespearelaisten kuningasnäytelmien vallanhimoa, kieroilua ja hurmeisuutta…

TEATTERI
Helsingin kaupunginteatteri, Studio Pasila
Juho Mantere: Uusi Eden

Ohjaus ja laulujen sanat Juho Mantere – Sävellys Henri Lyysaari – Lavastus ja valosuunnittelu William Iles – Äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta – Naamiointi Aino Hyttinen – Koreografia Johanna Elovaara ja työryhmä – Puvustus Riina Leea Nieminen – Rooleissa Anna-Sofia Tuominen, Miiko Toiviainen, Niko Rautén, Tiina Peltonen, Unto Nuora, Ushma Olava, Leenamari Unho, Mikko Vihma

Monikerroksellinen teksti tai tiheänä kulkeva juoni eivät siis ole Mad Max -henkisen Uuden Edenin ensisijaisia valtteja, mutta simppeli stoori tarjoaa sopivat raamit leikkiä totaalituhon sekä ilolla ja ihanuuksilla kyllästetyn musikaaligenren törmäyttämisellä. Tuo päinajo toteutuu hersyvimmin Anna-Sofia Tuomisen esittämässä Sonjassa. Hänenä näyttelijä saa luvan kanssa vetää tulkintaa ääntä ja gestiikkaa myöten surutta yli. Tuominen pääsee taas vaihteeksi käyttämään myös isoja laulun lahjojaan.

Kivasti musikaalitarinoiden kliseillä ladattuja hahmoja ovat myös pahattaren piirteitä saava Äiti (Tiina Peltonen) sekä satumusikaalien pakkopulla ”Kylän vanhin” (Unto Nuora).

Äidin lapsi, muunsukupuolisena näyttäytyvä ja aina vasikoimaan valmis Tuisku (Niki Rautén) on enempi tämän päivän luomus, jollaiselle on vaikeampi löytää esikuvia Disney-vetoisesta musiikkiteatterista – ehkä joku Viidakkokirjan kavala python Kaa tai Pienen merenneidon liukas ankerias Kiero/Liero ovat ainakin mieleltään samaa sukua.

Kahden houkutuksen eli Äidin selviytymisstrategian ja Sonjan taiteen palon välillä keikkuva opportunistinen Petteri (Miiko Toiviainen) jää myös hahmona väliinputoajaksi, vaikka Toiviaisen särmikkäät laulunumerot säväyttävät.

Vähän enemmänkin Disney-kliseillä pelaamista uskalsin ennalta toivoa, mutta Uuden Edenin makoisimmat parodiapalat tulevat nyt Shakespeare-osastolta. Vallasta juopumista ja sokaistumista kuvaava tragedia Julius Caesar toimii Sonjalle paitsi käsikirjana salahankkeseensa myös mahtipontisen näyttelemisen mallina. Harvoin on salamurhatragedia näyttänyt yhtä hauskalta.

Uuden Eedenin puolustajat Roudari, Tuisku ja Puvustaja (Mikko Vihma, Niki Rautén ja Leenamari Unho).

TÄMÄN ARVION otsikosta, joka on lainaa kahdesta eri kulttuurituotteesta, suon kiitokseni paitsi Juice Leskiselle kappaleesta Myrkytyksen oireet, myös ja erityisesti sille tuntemattomaksi jääneelle kielivirtuoosille, joka käänsi vuonna 1976 ensi-iltansa saaneen Led Zeppelin -konserttielokuvan nimen The Song Remains The Same tuohon tahattoman klassiseen ”jää pystyyn” -muotoon. Eipä tiennyt hän, kuinka osuvasti läpi vuosikymmenen vinoa hymyilyä nostattanut muotoilunsa vielä jonain päivänä natsaisi kotimaisen maailmanloppumusikaalin kanssa. Eli vaikka tässä näyttämöteoksessa maailman sivilisaatiot ovat raunioituneet ja suurin osa pallon väestöstä kuollut, musiikki raikaa kuin Titanicin salongissa konsananaan. Ja paljolti valoisana, eteenpäin katsoen. Tämä on Uusi Eden, Rakkautta, harmoniaa, Minun vuoroni loistaa, Amor iskee – kun biiseillä on tuollaisia nimiä, ei silloin ole jääty kieriskelemään ydintuhkassa, vaan luodaan ihmislajille uutta tulevaisuutta.

Henri Lyysaaren musiikki ei itsessään kovin paljon pelleile musikaalikliseillä, vaikka modulaatioita löytyy ja ensemble pääsee välillä paisuttelemaan sydämensä kyllyydestä. Silti moni biiseistä kuulostaa ihan oikeasti hyvältä. Tutunomaiselta toki, mutta jäljittelyhän on tässä kontekstissa vähintää sallittua ellei peräti perusedellytys. Laululistassa ei ehkä ole ihan Frozenin Let It Gon tai Leijonakuninkaan Circle of Lifen kaltaisia mahtivetoja, mutta kyllä esityksen musiikista kelpo soundtrackin voisi julkaista.

Juho Mantere räjäytti tasan vuosi sitten pankin ohjaamalla tuolloin juuri komentoonsa ottamaansa Q-teatteriin yhdessä Anna Brotkinin kanssa kirjoittamansa laman lasten riemuisan selviytymistarinan Uuteen nousuun (Henri Lyysaaren musiikit siinäkin). Helsingin kaupunginteatterin ja Q-teatterin yhteistuotantona syntyneestä Uudesta Eedenistä ei sen veroiseksi teatteritapaukseksi ole – varsin harva kotimainen uutuus tällä vuosikymmennellä sille pärjäisikään – mutta viihdyttävää musiikkiteatteria Studio Pasilassa kyllä on katsottavana.

Uuteen nousuun, Uusi Eden… mitähän uutta Juho Mantere seuraavaksi keksii?

Teatteriarvio: Lapis Lazuli vierailee alitajunnassa

Espoon teatterin kevään ensimmäinen vierailuesitys vertaa itseään siniseen puolijalokiveen. Kreikkalaisohjaaja sekoittaa genrejä, huumoria ja kauhua.

“Harvoin olen ollut yhtä onnellisena näin pihalla”, toteaa kanssakatsoja poistuessamme & Espoon teatterin Lapis Lazuli -esityksestä. Aiemmin Viirus-teatteria menestyksekkäästi johtaneen ja viime syksystä & Espoon teatterin taiteellisena johtajana toimineen Jussi Sorjasen valitseman ohjelmiston aloitus lupaa ilakoivaa ravistelua. Kreikkalaisryhmä pyörittää anarkistista showta viiden näyttelijän ja fyysisen teatterin voimalla sekä slapstickin vauhdilla.

TEATTERI
Espoon teatteri
Lapis Lazuli

Idea ja ohjaus Euripides Laskaridis – Sävellys ja äänisuunnittelu Giorgos Poulios – Lavastus Sotiris Melanos – Valot Stefanos Droussiotis – Näyttämöllä Angelos Alafogiannis, Maria Bregianni/Eftychia Stefanou, Euripides Laskaridis, Dimitris Matsoukas ja Spuyros Ntogas

Jonkinlaisena Punahilkka-sadun surrealistisena karnevaaliversiona alkava Euripides Laskaridisin ideoima ja ohjaama Lapis Lazuli muuntaa muotoaan ja juonenkulkuaan loppua kohden tavalla, joka saa katsojan haromaan punaista lankaa. Monia vaiheita läpikäynyt ja ilmeikäs ihmissusi ylistää kukitettuna oopperadiivana shownsa kauneutta ja elämän vaikeutta. Haikeaa loppua on edeltänyt muun muassa pehmoporsaan, -lampaan ja -kanan hurja uhraaminen sekä liikuttavan hellä tanssi kuoleman, tässä tapauksessa luurangon, kanssa.

Unenomainen esitys on kuin vierailu alitajunnassa. Se kuvittaa kauhua, pelkoja ja traumoja. Tosin juuri nyt pelot ja traumat taitavat olla kaikilla tiukasti päivätajunnassa: uutisaineiston absurdius lyö tällä hetkellä laudalta fiktiiviset serkkunsa.

LAPIS LAZULI (tai Lapislatsuli) on läpinäkymätön, sininen puolijalokivi, joka sisältää valkoisia ja kullanvärisiä sulkeumia. Valon osuessa siihen se “väreilee” ja muuttaa väriään. Näin tekee omalla tavallaan myös Euripides Laskaridiksen ohjaus. Saamme nähdä lavalla myös valtavankokoisen lapiskiven transformaation.

Laskaridis sekoittaa genrejä sekä huumoria ja kauhukuvastoa. Tutut satu- ja taruhahmot touhuavat sulassa sovussa modernimpien perustyyppien kanssa. Kauhuissaan kiljahtelevaa neitoa jahtaa narsistinen ihmissusi, joka päätyy aseen kanssa riehuvan terapeutin vastaanotolle. Kovin väkivaltaisen terapiasession jälkeen molemmat kuitenkin jatkavat entistä ehompina kuin sarjakuvissa.

Lähes sanatonta esitystä katsoessa on välillä onnellisen pihalla, välillä ymmärtää vaivatta – tunnistaa surrealismin ja metateatterin, shown värähtelyn ja kimaltelun. Välillä taas turhauttaa: katsonko keisarin uusia vaatteita. Joka tapauksessa esitys jättää visuaalisen jäljen takaraivoon.

Lapis Lazuli sai ensi-iltansa Ateenassa viime vuonna. Se on kansainvälinen yhteistuotanto, jossa & Espoon teatteri on mukana muun muassa kreikkalaisen Onassis Stegin sekä ranskalaisen Théâtre de la Villen kanssa.

Aloittaessaan kautensa Espoossa Sorjanen korosti kansainvälisyyden merkitystä suomalaiselle teatterille. Sitä pitää hänen mielestään entisestään vahvistaa, jotta emme joudu henkiseen umpioon. Espoon teatteri tuo tänä keväänä ohjelmistoonsa neljä kansainvälistä esitystä. Niiden esityskaudet ovat lyhyitä, 2 – 7 esitystä. Lapis Lazulilla esityksiä on kolme. Seuraava kansainvälinen vieras Espoossa on tanskalainen Dark Noon, joka nähdään huhtikuussa.

Korjattu 10.2. klo 11.02, Espoon teatterin kevään ohjelmiston kansainvälisten esitysten määrä sekä Dark Noonin alkuperämaa.

AVAINSANAT