105 vuotta
Olipa lähellä, että en tunteenpurkauksessani kirjoittanut tuohon otsikkoon, että 105 kunnian vuotta. Eihän siinä olisi ollut mitään väärää, mutta kun Talvisodan yhteydessä käytettiin ilmaisua " sata kunnian päivää", niin olisihan tuossa ollut ollut yliampumisen ja liiallisen yleistämisen vaara. Vaikka toki yhtymäkohtiakin löytyy. Ainakin jos antaa mielikuvituksen ja monitasoisen kuvittelun temmeltää.
Joka tapauksessa tämä lehti täytti eilen 105 vuotta. Se on huikea luku niin suomalaisen sanomalehdistön, mutta erityisen sos.dem.lehdistön historiassa. Erityisesti nyt, kun vallitsee tunnelma, jonka mukaan puolueisiin sitoutuneet lehdet häviävät pikku hiljaa kartalta. Se on vahinko niin lehdille itselleen kuin taustalla oleville puolueillekin.
Sosialidemokraattinen lehdistö hävisi taistelunsa tiedottamisen vallasta jo vuosikymmeniä sitten. Syitä on monia. Ehkä suurin syy oli välinpitämättömyys yhteiskunnallisen käyttäytymisen muutoksiin.
Etenkin kun siihen liittyy tiedottamisen vallan keskittyminen erityisesti maakuntatasolla. Itse asiallisessa tiedonvälityksessä ns. uutiset ovat siirtyneet sähköisiin välineisiin. Sen lisäksi bisnesmiehet ovat kehitelleet kaiken maailman twittereita, muttereita, facebookkeja ja mitä heitä lieneekään. Ne ovat mukavia leikkikaluja erityisesti lapsenmielisille. Mukana mylleryksessä ovat myös ällöttävät tai huvittavat juorulehdet.
Aika kuitenkin näyttää, mikä noiden kaikkien todellinen merkitys on, kunhan suurin kohkaaminen on ohitse. Itseäni vanhana kyynikkona riemastutti Helsingin Sanomien uuden, 44-vuotiaan naispuolisen päätoimittajan hänen omasa lehdessään julkaistu töihintulohaastattelu. Siinä varsin keskeinen sanoma oli: "Printti ei kuole koskaan".
Totta kai ajat, tavat ja välineet muuttuvat. Jos aikoo säilyä hengissä, niin on muututtava muuttujien mukana. Tuleen ei sovi jäädä makaamaan. Sosialidemokraattinen lehdistö hävisi taistelunsa tiedottamisen vallasta jo vuosikymmeniä sitten. Syitä on monia. Ehkä suurin syy oli välinpitämättömyys yhteiskunnallisen käyttäytymisen muutoksiin.
Suora, ylhäältä alas julistettu propaganda ei enää purrut. Ei purrut, vaikka yhteiskunnassa oli ja on edelleen epäkohtia. Varsinkin köyhempään ja vähäväkisempään kansanosaan kohdistuvia. Porvarit osasivat tuolloin kätkeä aatteensa juttujen ja uutisten sisään. Ne vaikuttivat kuitenkin ihmisten ajatusmaailmaan. Tiedottamisen valta muuntui ratkaisevasti.
Kun näitä pohdiskelin aikanaan, niin silloinen SDP:n
tiedotuspäällikkö Lauri Sivonen antoi vapaa kädet toteamalla, että tee lehteä kuten parhaaksi näet. Me kyllä sitten ilmoitamme, kun aikasi on tullut. Toinen elämän ja todellisuuden makuinen ohje tuli Pertti Paasiolta. Hän totesi kertaalleen, että älä aliarvioi ihmisten ajattelukykyä äläkä yliarvioi heidän kiinnostustaan politiikkaan.
Me emme ole Rajavahdin jälkeläisessä eli Viikko Pohjois-Karjalassa kaihtaneet perimäämme ja lehden viitekehystä. Kun Sortavalan Paussunvuorelle 1906 lausuttiin lehden syntysanat, todettiin samalla, että oma lehti se tulee olla, vaikka kämmenen kokoinen. Tällä hetkellä Viikko Pohjois-Karjala on toinen maakuntalehdistämme.
Sähköisten välineiden kaupan yltyessä lähes taivaallisiin sfääreihin ja sormitietokoneisiin, painetun sanan on ollut löydettävä oma tiensä. Meille se on ollut pitkään erilaisten tarinoiden ja taustojen kertominen. Ihmiset ovat aina kertoneet ja kuunnelleet tarinoita. Niistä voi löytää myös poliittisen taustan ja pyrkimykset. Uudella tavalla ja aatteen siitä kärsimättä
Rajavahdin perustajiin kuulunut toimittaja August Lindgren kirjoitti pakinoitaan otsikolla "Saisinko miekin sanoa". Se oli ja on elintärkeä osa suomalaista demokratiaa. Sanomisen oikeus ja ennen kaikkea sanoman levittämisen oikeus on juuri tätä länsimaista demokratiaa, jonka ei soisi rapautuvan nykyhetken huumassa. Monet sosialidemokraattiset sukupolvet ovat pitäneet huolta omasta lehdestään. Perinteet eivät ole taakka, vaan nykyaikaan sovellettuina voima ja rikkaus.
