Urheilu on kaikki
Tohmajärveläinen 22-vuotias keihäänheiton Suomen mestari Oona Sormunen tuntuu määrätietoiselta jo haastattelua sovittaessa. Hän tietää, mitä tahtoo. Hän haluaa saavuttaa mahdollisimman paljon nimenomaan keihäänheittäjänä. Oona Sormuselle urheilu on kaikki. Se menee aina kaiken muun edelle.
- Olen urheillut koko pienen ikäni. Äitini on sanonut, että minä juoksin jo ennen kuin kävelin. Voi sanoa, että olen naimisissa keihään ja harjoittelun kanssa. Kaikki syöntiä myöten rakentuu urheilun ympärille. Ei voi edes laskea tunteja, joita käytän urheiluun. Se on elämäntapa, Sormunen naurahtaa.
Urheilu on vienyt nuoren naisen niin täysin, että aikaa sukulaisille ja kavereille jää hyvin vähän. Aika moni parhaimmista kavereista urheilee itsekin, joten he ymmärtävät, jos ei ennätä joka paikkaan. Tilanne on samanlainen kaikille.
- Urheilun ulkopuolisia ystäviä ei ennätä nähdä, eikä heitä enää ole paljon. Myös ystävien pitää sisäistää tämä maailma, jotta he ymmärtävät. Itse asiassa en kaipaa mitään muuta. Tämä on kaikki, mitä tarvitsen. Olen keihäänheittäjä.
Ensimmäinen keihäs ostettiin Hannosen Mariannelta, joka silloin asui Tohmajärvellä. Isä hieroi kauppoja, ja me Mariannen kanssa heittelimme keihästä pellolla. Silloin lamppu syttyi pään päällä: tämä on minun juttuni. Päätin, että minusta tulee keihäänheittäjä.
Lamppu syttyi, päätös syntyi
Oona Sormunen on harrastanut erilaisia lajeja, joissa hän on myös kilpaillut. Hän on pelannut pesäpalloa, hiihtänyt, heittänyt moukaria. Pesäpallo ei sovi hänelle, sillä hän ei ole joukkueurheilija. Harjoituksissa Sormunen haluaa keskittyä itseensä. Yksilöurheilussa syypään huonoon tulokseen tai epäonnistumiseen näkee peiliin katsoessaan. Samoin onnistujan näkee peilistä.
- Marja-Leena Kirvesniemi on yksi suosikkejani. Minusta pitikin tulla uusi Kirvesniemi. Hiihdin 15-vuotiaaksi asti, mutta en sovellu kestävyyslajeihin. Luontaista minulle on räjähtävyys, mikä sopii keihäänheittoon. Muutos tapahtuikin minun ollessa kymmenvuotias.
- Ensimmäinen keihäs ostettiin Hannosen Mariannelta, joka silloin asui Tohmajärvellä. Isä hieroi kauppoja, ja me Mariannen kanssa heittelimme keihästä pellolla. Silloin lamppu syttyi pään päällä: tämä on minun juttuni. Päätin, että minusta tulee keihäänheittäjä, Oona Sormunen kertoilee.
Päätöksestä huolimatta hän antoi itselleen aikaa 16-vuotiaaksi saakka harkita asiaa. Hän ajatteli, että jospa jokin laji menee edelle. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Vaativa ja monipuolinen laji
Keihäänheitossa Sormusta vetää puoleensa lajin vaativuus. Siinä ei pärjää yhdellä taidolla. Pitää osata juosta, hypätä ja heittää. Urheilijan tulee myös olla nopea, tekniikan on oltava hyvä ja voimaa pitää löytyä. Laji houkuttelee, koska hyvän ja huonon heiton ero on äärimmäisen pieni. Kaikki on pienestä kiinni.
Sormusen pääharjoittelu vie kaksi tuntia päivässä. Lisäksi siihen tulee kolme, neljä tuntia kaikkea, mikä liittyy harjoitteluun. Talvisin Sormusen ohjelmassa on loikkia, vetoja, puntteja, hyppyjä. Harjoittelun pitää olla monipuolista.
- Kauden ulkopuolella unohdan keihäänheiton, sillä keho tarvitsee lepoa. Kaksi viikkoa on kokonaan täyslepoa, jonka jälkeen lenkkeilen ja nostelen vähän puntteja, jotta kroppa saisi pientä ärsykettä. Marraskuusta alkaa ohjelma, jonka myötä talven aikana kaikki osa-alueet hiotaan kuntoon kesää varten. Kesällä on lepoa ja kisoja.
Unelma olympiavoitosta
Oona Sormunen lienee yksi niistä, jotka ovat syntyneet urheilijoiksi. Edes pienenä lapsena hän ei leikkinyt leluilla, vaan mieluummin urheili. Sisko yritti opettaa häntä leikkimään barbeilla, mutta hän ei ymmärtänyt, mitä kivaa siinä on. Kaikki leikit, joita hän veti itselleen, olivat kisoja.
- Oli paljon mukavampi hypätä mäkeä tai juosta. Olympiavoitto on ollut unelma kaksivuotiaasta asti. Leikkini ovat aina päättyneet siihen, että nousen korkeimmalle korokkeelle Olympialaisissa. Vieläkin se voitto on kaukainen unelma. Ajattelen, että unelma muuttuu tavoitteeksi, jota ruvetaan toteuttamaan, Sormunen punnitsee.
Äärimmäisen realistinen, mutta samalla erittäin tarmokkaasti eteenpäin pyrkivä urheilija mainitsee, että ensi vuoden Olympialaiset Lontoossa ovat olleet yhtenä päätähtäimenä jo neljä vuotta. Oona Sormunen toteaa kuitenkin, että ne kisat saattavat tulla liian aikaisin.
- Lontoon jälkeiset vuodet ovat sellaisia, että minun pitäisi ruveta nousemaan huipulle. En lähde tinkimään unelmasta. Tiedän, että kaiken on osuttava napakymppiin, jotta pääsen sille korkeimmalle korokkeelle Olympialaisissa.
Vanhemmat aina tukemassa
Kun Oona Sormunen oli nuorempi, vanhemmat Kirsi ja Juhani Sormunen kuljettivat häntä harjoituksiin ja kilpailuihin. Samoin he tukivat Oonan siskoa Monaa, kun tämä vielä hyppäsi korkeutta. Oona oli jo 21-vuotias, kun vanhemmat ensimmäistä kertaa eivät tulleet kisapaikalle.
- Äidille ja isälle pitää nostaa hattua, miten paljon he ovat tehneet hyväkseni. He ovat olleet lehtereillä, jopa ulkomaankisoissakin. En edes uskalla miettiä, minkä verran he ovat uhranneet aikaa ja rahaa. Vanhemmillani itsellään ei ole urheilutaustaa, mutta muuten he ovat liikunnallisia ja ovat kiinnostuneita urheilusta, Sormunen kiittelee.
- Ennen nykyistä valmentajaani Seppo Rätyä isä oli leireillä mukana. Iskä oli myös harjoituksissa. Tuntuu, että en ole riittävästi antanut hänelle kiitosta. Sille pohjalle, joka isän kanssa rakennettiin, on ollut helppoa lähteä rakentamaan minusta keihäänheittäjää, Oona Sormunen tähdentää.
Maailmanmestari valmentajaksi
Seppo Räty on yksi Sormusen idoleista. Sormunen on kasvanut Rädyn heittoja katsellessa. Ollessaan 13 - 14 -vuotias Oona näki kentällä Rädyn, joka oli seuraamassa poikansa moukarin heittoa. Aiemmin Oonalla ja tämän isällä oli ollut puhetta, että ei olisi parempaa, jos maailmanmestari alkaisi valmentaa.
- Jos asiat olisivat menneet normaalikaavan mukaan, isä olisi kysynyt Seppoa. Päätimme kuitenkin, että minä menen tämän luokse. Nykäisin Seppo hihasta ja sanoin, rupeaako maailmanmestari valmentamaan tulevaa olympiamestaria. Minua jännitti ja ääni värisi. En muista, mitä Seppo siihen sanoi heti. Oli varmaan vähän ällikällä lyöty, kun pikkupentu tulee kysymään, Oona Sormunen nauraa.
Seppo Rädyn myötä harjoitukset muuttuivat. Aiemmin Sormunen oli tehnyt suuren määrän toistoja. Kuntopalloa hän saattoi heittää iltaisin 1500 kertaa, mutta uuden valmentajan myötä määrä putosi kahteensataan. Sormuselle se oli sokki. Hän kun oli luullut, että määrät nousevat.
- Homma muuttui radikaalisti, sillä Seppo keihäänheittäjänä tietää, mitä ja miten pitää harjoitella. Harjoituksia karsittiin kovin keinoin. Tehdään kaikkein tärkeimmät, jotta levollekin jää aikaa. Nyt tämä käy järkeen.
Teksti ja kuvat: Tarja Partanen
