Alkuaan Enso-Gutzeitin perustama Uimaharjun teollisuuskeskus tunnetaan nykyisin Enocell Oyj: n nimellä. Kuva: Enocell Oyj:n kuva-arkisto, Uimaharju
Uimaharjun sahan ja sellutehtaan historiaa
Kuva: Enocell Oyj:n kuva-arkisto
Enso-Gutzeit Oy: n voimakas tulo Pohjois-Karjalan teollisuuteen liittyy kiinteästi saksalaisen Waldhof-yhtymän vaiheisiin. Saksan tärkeimpiin paperinvalmistajiin kuuluva Waldhof rakensi 1900-luvun alussa Etelä-Viroon, Pärnuun selluloosatehtaan.
Euroopan suurimpiin ja teknologialtaan tehokkaimpiin lukeutuneen Pärnun tehtaan tuotantokapasiteetti oli suurempi kuin koko Suomen silloisen selluloosateollisuuden. Pärnun tehdas hankki puunsa Laatokan Karjalan ja Pohjois-Venäjän metsistä.
Siten Waldhof-yhtiö laajensi liiketoimiaan alueelle, jonka suomalaiset olivat mielessään vallanneet juuri itselleen. Tsaarin armeija tuhosi Pärnun tehtaan v. 1915, mutta Waldhof-yhtymä palasi Karjalan metsiin jo 1920-luvulla, sillä Waldhof-yhtymän Käkisalmen tehdas aloitti selluloosan keiton vuoden 1928 kuluessa.
Talvisodan jälkeen Käkisalmen tehdas jäi Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle, ja lisäksi Suomen valtion oli korvattava tehdas saksalaisille. Jatkosodan päätyttyä kaikki saksalaisomaisuus Suomessa siirrettiin sotakorvausten muodossa Neuvostoliiton haltuun. Myöskin Waldhof Oy: n Suomen valtiolta tulevat korvaukset joutuivat Neuvostoliitolle.
Rajan takaa ei tuolloin puuta kuitenkaan saatu, joten Uimaharjun sahan oli hankittava puunsa Pohjois-Karjalasta.
Uimaharjun saha Enso-Gutzeitille
Waldhofin Suomen valtiolta saatavien maksujen korvauksena rakennettiin Haukivuoren Puutavara Oy: n nimiin saha Enon kunnassa sijaitsevaan Uimaharjuun. Tässä sahalaitoksessa oli tarkoitus sahata Neuvosto-Karjalan puolelta hakattua puuta ja viedä sahatavara takaisin Neuvostoliittoon. Rajan takaa ei tuolloin puuta kuitenkaan saatu, joten Uimaharjun sahan oli hankittava puunsa Pohjois-Karjalasta.
Uuden ostajan tulo sahatavaramarkkinoille sekoitti alueen vanhojen sahojen, Ukkolan, Kevätniemen ja Penttilän sahalaitosten silloista puunhankintaa. Uimaharjun saha joutui Enso-Gutzeit-yhtiön haltuun Äetsän klooritehtaan oston yhteydessä. Enso-Gutzeit menetti näet sotien seurauksena Ensossa sijaitsevan klooritehtaansa, ja joutui ostamaan tarvitsemansa kloorin ulkopuolisilta.
Suomen puolelle sen sijaan jäivät saman yhtiön Kuusankosken ja Äetsän klooritehtaat. Äetsän tehtaat omisti Finnish Chemicals Oy ja sen osakepääoma jakaantui englantilaisen, belgialaisen ja saksalaisen omistajan kesken.
V. 1946 annetun lain mukaan kaikki Suomessa oleva saksalaisomaisuus kuului Neuvostoliitolle. Tämä oli valmis myymään osuutensa klooritehtaasta, mikäli Enso-Gutzeit ostaisi samalla muut Neuvostoliitolle kuuluvat entiset saksalaisomistukset.
Uimaharjun sahan toiminta järjestettiin siten, että se siirrettiin Enso-Gutzeitin omistaman vanhan toiminimen, Aunuksen Puuliike Osakeyhtiön nimiin. Aunuksen Puuliike Osakeyhtiö oli säilytetty hengissä, sillä sen tuottamalla sahatavaralla oli vanhastaan hyvä maine. Hyvälaatuinen Karjalan puu tunnettiin siten "Aunus"- ja "Carel"-laivausmerkeistään. Niinpä tällä puulla olikin kysyntää Keski-Euroopassa.
Enso-Gutzeit Oy ryhtyi käyttämään mainittuja laivausmerkkejä myös Uimaharjusta saaduissa tuotteissaan. Aunuksen Puuliike Oy muutettiin ensin Enso-Aunus Oy:ksi, ja se sulautettiin v. 1962 suoraan Enso-Gutzeit Osakeyhtiöön. Uimaharjun sahalla sahattiin Enso-Gutzeitin omien metsien puuta, mutta kapasiteettia lisättiin Neuvosto-Karjalassa hakatun puun varassa.
Uimaharjun selluloosatehdas
Uimaharjun sellutehtaan perustaminen Enon kuntaan oli presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) noudattaman kehitysaluepolitiikan voimannäyte. Kun Kemijärvi Oy perusti selluloosatehtaan Kemijärvelle, Savoon perustettiin Savon Sellu Oy ja Pohjois-Karjalaan pyrittiin saamaan oma selluloosatehdas.
Enso-Gutzeitin omien selvitysten
mukaan maakunnassamme ei ollut riittävästi sahapuuta, eikä myöskään paperipuuta lisähakkuisiin. Yhtiö laski, että pelkästään aallotuskartonkia valmistava sellutehdas ei olisi kannattava, vaan tehtaassa pitäisi valmistaa myös valkaistua selluloosaa. Niinpä yhtiön johto tahtoi sijoittaa tehtaan Pankakoskelle, koska selluloosatehtaan tuotteet voitaisiin käyttää kartonkitehtaassa ja samalla Pankakosken tuotantorakenne tulisi uudistetuksi.
Vahvan poliittisen painostuksen edessä Enso-Gutzeit-yhtiön johto teki v. 1962 päätöksen sulfaattiselluloosatehtaan rakentamisesta Uimaharjun sahan yhteyteen. Enso-Gutzeitin Uimaharjun tehdas käynnistyi v. 1967, eikä sellutehtaan laajennus ja Enocellin tuotantolaitosten perustaminen olisi sujunut ilman Venäjän Karjalan tuontipuuta. Siten Uimaharjun tehdas jatkoi vanhaa perinnettä, sillä Pohjois-Karjalan oman puun varaan ei suuria tehtaita tänne ole rakennettu.
Sen sijaan Pohjois-Karjala on pitkään toiminut Venäjän Karjalasta tulevien puiden etappina, Venäjän Karjalasta alkavan uittoreitistön päätepisteenä. Niinpä Penttilän suursaha aikoinaan on pyörinyt suureksi osaksi juuri Venäjältä uitetun puun varassa, kuten on nykyisen Enocellin tuotantolaitoksen kohdallakin tapahtunut.
Karjalan ikimetsien raaka-ainevarat
Enso-Gutzeit Oy, sittemmin Stora-Enso Oyj, on hallinnut rajantakaista puukauppaa sodanjälkeisinä vuosikymmeninä. Se on tuonut puuta jatkuvasti, aina 1950-luvun puolivälistä alkaen, joko uittamalla Tuuli- ja Lieksajokea pitkin tai autokuljetuksina.
Karjalan puun uitto alkoi Tuulijoella v. 1955. Inarin ylikulkupaikka avattiin autokuljetuksia varten v. 1956. Kokkojärven rajanylityspaikka avattiin v. 1980. Lisäksi puuta tuotiin Kuhmon Roukkulasta vv. 1976-1981 ja sen jälkeen Repolan Kolvasjärveltä vv. 1982-1991. Sittemmin on puuta tuotu mm. Niiralan rajanylityspaikan, Kiteen sekä Tuupovaaran kautta. Karjalasta tuotiin tukki- ja kuitupuuta uittamalla ja autokuljetuksina vv. 1955-1993 noin 15 miljoonaa kiintokuutiometriä.
Sellutehtaan lähihistoriaa
Uimaharjun sellutehdas silloisessa Enon kunnassa aloitti v. 1967, ja sen omistajana tuolloin oli Enso-Gutzeit Osakeyhtiö. Keskustelu sellutehtaan saamisesta Pohjois-Karjalaan oli alkanut jo 1950-luvulla.
Aloite tehtaan rakentamisesta tuli Pohjois-Karjalan maakuntaliitolta. Tehtaan peruskiven muuraustilaisuudessa joulukuussa 1964 vieraili Suomen tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Valmistuessaan tehtaan sanottiin olevan maailman pisimmälle automatisoitu sellutehdas. Alussa sen tuotantokapasiteetti oli noin 100 000 tonnia selluloosaa vuodessa.
Viime vuosina tehtaan kapasiteetti on ollut noin 655 000 tonnia vuodessa. Sellutehtaan vaiheisiin on kuulunut niin nousuja kuin laskuja. 1980-luvulla heikkokuntoinen tehdas oli jopa lakkautusuhan alaisena. Pelastus tehtaalle koitti kuitenkin v. 1989, kun Enso-Gutzeitin johto allekirjoitti sopimuksen suomalais-neuvostoliittolaisesta yhteisyrityksestä, Enocell Oy: stä.
Neuvostoliittolaisten ja myöhemmin venäläisten omistus on silti jäänyt Uimaharjussa varsin kapeaksi. Joka tapauksessa suomalais-neuvostoliittolainen hanke mahdollisti uuden sellutehtaan rakentamisen vuosina 1990-1992. Sen myötä Enocell Oy on kasvanut maailmanluokan sellutehtaaksi, joka on käyttänyt raaka-aineenaan venäläistä koivua.
Seuraavassa vaiheessa v. 1999 teki Enso fuusiosopimuksen ruotsalaisen metsäyhtiö Storan kanssa. Tässä fuusiossa syntyi Stora Enso Oyj, ja sen tytäryhtiö on ollut juuri Enocell Oy. Uimaharjun sellutehtaan kanssa samalla tehdasalueella toimivat mm. Stora Enso Timberin Uimaharjun saha ja Enocell Oy: n omistama tuhkarakeistamo.
Aivan viime vuosina metsäteollisuuden murrosvaihe on herättänyt vakavaa keskustelua mainitun sellutehtaan tulevasta kohtalosta. Sen vaiherikas kehitys on ennen kaikkea ahkerien maakunnan miesten ja naisten työtä ja ankaraa ponnistelua oman maakuntamme huomisen puolesta.
Unto Martikainen
Tekstin lähteet:
Björn Ismo, kirjoitus "Kohti koillista - Enso-Gutzeit ja Karjalan puu", Pohjois-Karjalan Historiallisen yhdistyksen vuosikirja 4 / 1995.
