Cache updated at: 14:00:33, 2-09-14

Arto Melleri - runokukkona tämän maailman tunkioilla

Arto Melleri sai Finlandia-palkinnon vuonna 1991.

Arto Melleri (1956–2005) eli monta elämää ja puolikkaan vielä perään. Silti hänellä oli läpi matkan elämälleen vain yksi tarkoitus: tulla hyvä kirjailijaksi, olla hyvä, ylivertainenkin kirjailija ja pysyä hyvänä kirjailijana ihmisten mielissä niin pitkälle kuin horisonttia riittää.

Mellerillä ei päälle päin ollut itsestään turhia luuloja, vaan täysi tietämys omasta lahjakkuudestaan. Eikä hän kätkenyt sitä sisälleen.

Teoksen sävykin muuttuu, kun päähenkilön piirteistä hälvenee nuoruuden viattomuus ja ihmelapsen sädekehä.

Martti Anhavan kirjoittama elämäkerta, joka merkityksellisiltä osin perustuu Arto Mellerin omiin niin sanottuihin työpäiväkirjoihin, kertoo kuitenkin kirjailijasta, joka kävi päättymätöntä painia oman riittämättömyytensä kanssa. Hän ei tuntenut riittävänsä itselleen kirjailijana eikä läheisilleen puolisona, isänä, ystävänä.

Anhavalla on ollut erittäin tiivis kontakti kohteeseensa, olihan hän Mellerin kustannustoimittaja Otavalla 1980-luvun alkupuolelta hamaan loppuun saakka. Suhde ei jäänyt pelkästään ammatilliseksi vaan kasvoi ystävyydeksi, jota myöhemmissä myrskyissä myös koeteltiin.

Ensimmäinen elämä

Arto Melleri eli ensimmäisen, varmaankin sen onnellisimman elämänsä Etelä-Pohjanmaan järviseudulla Lappajärvellä. Pienen miehen elo "tulivuorijärven" rantamilla näyttää Anhavan kirjan kuvaamana sujuneen niin kuin uteliaan, tiedonhaluisen ja ilmeisen varhaiskypsän pojanklopin elämien maalaiskylissä 1960-luvulla vain voi kuvitella menevän: se oli täynnä vilkkaan mielikuvituksen ja ahkeran lukuharrastuksen ruokkimaa puuhailua.

Lapsuus oli auvoinen siitäkin huolimatta, että Arto jäi jo varhain tavallaan orvoksi. Hänen isänsä kuoli, kun hän oli nelivuotias, eikä mielenterveysongelmista kärsinyt ja varsin iäkkäänä vielä raskaana tuolloin ollut äiti Helena jaksanut enää yksin kantaa kohta kahdeksanpäisen lapsikatraan huoltajuutta. Arto muutti kahden tekstiilikauppaa pitäneen tätinsä, Esterin ja Elman hoteisiin.

Lapsuuden ajan muistumia, ystävyyssuhteita ja Mellerin suvun kuvioita kirjailija on kuvannut erityisesti ensimmäisessä runokokoelmassaan Schlaageriseppele ja novellikokoelmassaan Rubiinisilmäinen pääkallosormus, jotka on hyvä pitää ulottuvilla (ja mikseipä koko muukin tuotanto) elämäkertaa lukiessa.

Kirjailijan kutsumus alkoi viedä mukanaan jo varhaisessa vaiheessa. Niinpä kun Arto astui koulutielle, hän evästi tätiään: "Anna tähän puseron taskuun kynä ja lehtiö, että jos mulle tuloo pusku, niin rupean kirjoittamaan."

Noita "puskuja" Arto oli saanut heti opittuaan kirjoittamaan joskus viiden vanhana, ja tapa kirjata niitä muistikirjoihin säilyi sittemmin läpi elämän.

Ensimmäisen julkisuuteen päässeen tekstinsä hän kirjoitti alta 13 vanhana. Sen nimi oli Seita, jonka hän kirjoitti kuunnelmaksi ja Yleisradio on arkistotietojen mukaan sen kerran esittänyt, heinäkuussa 1969. Saman vuoden syksyllä Arto lähestyi Vaasa-lehteä nuortenkirja-arvostelullaan ja pääsikin lehden avustajakuntaan.

Varsinaisen läpimurron voi katsoa tapahtuneen seuraavana vuonna, kun Kauppiaitten Kustannus järjesti kirjoituskilpailun tähtäimessään nuorten kirjoittajien nuorille tekemien kirjojen julkaiseminen. 13–14-vuotiaiden sarjan kakkoseksi sijoittuneen nimimerkin "Robinson tällä saarella" takaa paljastui muuan lappajärveläispoika, jonka kertomus Meno-paluu julkaistiin kohta tuossa Kontakti-kirjasarjassa.

Toinen elämä

Vuonna 1975 Arto Melleri kirjoitti ylioppilaaksi Vimpelin lukiosta, ja jatkoi aikuistumisriittiä jättäen saman tien Pohjanmaan taakseen. Helsingissä alkoi Mellerin elämä numero 2, jossa tapahtui muutaman vuoden pituisessa rysäyksessä valtavasti merkitseviä asioita. Pääsy opiskelemaan Teatterikorkeakouluun, esikoisrunokoelman ilmestyminen 1978 (ja samaan putkeen vuoden välein kaksi seuraavaa), mukanaolo maan teatterielämää myllertäneen Pete Q:n kirjoittajatriossa (myös -78), ensimmäinen tosirakkaus ja muutto yksiin "körttiprinsessa" Kaija Kankaan kanssa, ensimmäinen lapsi – siinä on mullistuksia jo yhden elämän tarpeiksi, mutta nuoren kirjailijapolven kellokkaaksi nostettu Mellerihän oli vasta tiensä alussa.

Anhavan elämäkertateos muuttuu päähenkilönsä näissä elämänvaiheissa henkilökohtaisemmaksi, kun kirjoittajan ja kohteen elämänpolut risteävät 1970-luvun lopussa. Teoksen sävykin muuttuu, kun päähenkilön piirteistä hälvenee nuoruuden viattomuus ja ihmelapsen sädekehä. Muutoksen kuvaajana hän on itse sen lahjomattomimpia aukikirjoittajia, mutta saa kirjan sivuilla hyvää komppia lähipiirissä eri aikakausina eläneiltä ihmisiltä. Anhava on laajemmin haastatellut heistä liki neljääkymmentä. Haastattelut tuovat kirjaan avartavaa moniäänisyyttä.

Noina 1970–80-luvun taitteen vuosina Melleri alkoi tuntea myös kiellettyjen hedelmien houkutuksen, ja niiden ahmijanahan hänet on monesti jälkeenpäin yksipuolisesti kuvattu, suorastaan ikonisoitu. Boheeminarkomaani on mediaseksikkäämpänä statuksena käynyt kirjailijuuden edelle.

Anhava ei mitenkään silottele Mellerin addiktioita, mutta ei tarpeettomasti paisuttelekaan. Viina ja huumeet tuottivat toki ongelmia, erityisesti ihmissuhteissa, mutta jatkuvien luomiskipuilujen ja kirjoittamista lukinneiden epävarmuuksien syyt olivat muualla. Maailman tunkioilla häpeilemättömästi sulkiaan pörhistellyt runokukko oli omien ylöskirjaamiensa ajatusten äärellä nöyrä ja katuvainen, jälkimmäistä joskus aika itsepetoksellisesti, kuten meille avautuvista päiväkirjamerkkauksista nyt tulee läpinäkyväksi.

Työpäiväkirjojen tunnemyrskyjen vyörytys on pidemmän päälle Anhavan teokselle pieni ongelma. Ne alkavat yksinkertaisesti puuduttaa. Vaikutusteho laskee, kun kirjailija kieriskelee kuukausi toisensa jälkeen saman ongelman äärellä: miten ja mistä kirjoittaa sellainen proosateos, että maailma lankeaisi hänen jalkojensa juureen.

Kolmas ja puolikas elämä

Mellerin kolmas elämä kietoutui hänen loppuelämänsä muusan, Nadja Pyykön kanssa vietetyn myrskyisän yhteiselon ympärille. Näiden vaiheiden alkuun osui myös Mellerin uran kirkkain julkinen kruunaus, Finlandia-palkinto, vuonna 1991. Se tuli runokokoelmasta Elävien kirjoissa, mutta sekään ei saanut Melleriä kokonaan asettumaan kiltisti runoilijan fakkiin. Pyristelyä ruokki varmaan sekin, että Finlandia-palkinto nostatti kirjallisuuspiireissä varsin kyynistä kommentointia – yleisasenteella "väärin palkittu" .

Vaikka kirjoittamisen työläyteen liittyvät päiväkirjasitaatit vähenevätkin kurvattaessa elämäkerran loppua kohti, kirja alkaa silti käydä yhä kipeämmäksi luettavaksi. Melleri & Pyykkö -duon holtiton rytyytys jättää savuavia raunioita (Pyykön kohdalla myös traagisen konkreettisesti) vähän sinne ja tänne, ja siinä palavat karrelle myös ko. taiteilijoiden omat sielut, sydämet ja muut sisuskalut.

Kolmas elämä päättyi 22.6.1998 Helsingin Teollisuuskadulla, kun Arto Melleri jäi auton alle. Hän sai vakavan aivovamman, josta toipui kohtalaisesti, mutta ei kyennyt enää täysipainoiseen kirjoittamiseen, vaikka julkaisikin vielä yhden lastuiksi nimetyn juttukokoelman ja yhden runokokoelman.

Lukijan mieli kiinnittyy tässä vaiheessa kirjailija Mellerin sijasta ihminen Melleriin, joka olisi tarvinnut omaishoitajakseen jonkun muun kuin Nadja Pyykön. Sitä mieltä on myös hyvin moni kirjan loppusivuilla haastatelluista ihmisistä. Varmaan joku muu olisi pitänyt huolta, ettei jo kertaalleen aivovamman saanut ihminen juo itseään viiden promillen känniin ja kaadu taas päälleen. Niin kuitenkin kävi keväällä 2004, ja Arto Melleri miltei muuttui sairaalaan sidotuksi "kasviksi". Hänen viimeinen vaiheensa, elämänpuolikas, sai lopullisen päätepisteen perjantaina 13.5.2005.

Niin surullista ja suututtavaa kuin kirjan viimeisiä sivuja onkin lukea, se on kokonaisuutena komea, tunteella ja pieteetillä kokoon pantu opus kirjailijaelämästä, josta ei puuttunut nousuja ja laskuja, sankaruutta ja pohjamutien koluamista. Siis suurta draamaa kuten dramaturgikoulutetulle kirjallisuuden rokkitähdelle sopii. Romua jäi tosiaan tien varteen. Mutta paljon myös nähtävyyksille opastavia tienviittoja.

FAKTA

Kirja

Martti Anhava:
Romua rakkauden valtatiellä
Arto Mellerin elämä
Otava 2011, 687 s.

Tulosta sivu
TEKSTI:
Rolf Bamberg
Tilaa Demokraatti

Keskustelua aiheesta

Kommentoi