Kirjavisa: Mafia Honeyn koiranelämää tähden kainalossa

Tällä visakierroksella on ainakin kaksi ilonaihetta. Ensinnäkin se, että vastausmäärä on vihdoin taas kaksinumeroinen, niukasti tosin mutta kuitenkin. Toiseksi ja erityisesti se, että joukossa on kaksi visadebytanttia.

Toinen heistä on vaasalainen Piia Yli-Heikkuri:

”Kerrankin taisi löytyä ote teoksesta, jonka tiedän. Aika pitkään olen lehteä tilannut ja paljon kirjoja lukenut, mutta ei ole vain natsannut. Sitaatti on Andrew O’Haganin kirjasta Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe.”

Näin on, ja onnittelut saman tien viikon palkinnosta.

Toinen ensikertalainen kirjantunnistaja, Tia Taivalmäki, tulee Lahdesta. Hän lähtee kierroksen spesiaalina kannustuspalkinto.

VISAN VETERAANIOSASTOA sen sijaan edustaa Unto Vesa, joka edelliskerralla sai lastenkirjatietämyksensä johdosta kehut virkeydestä. Sen Vesa kuittaa näin:

”Täytyy yrittää pysyä mainesanan veroisena. Siis: kyseessä on skottikirjailija Andrew O’Haganin teos Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe; suomentanut Heikki Karjalainen ja julkaistu Keltaisessa kirjastossa. Eli täytyy olla laaturomaani – myös siitä päätellen, että toi kirjoittajalleen merkittävän palkinnon: The Glenfiddich Spirit of Scotland Award.

Hieno on palkinnolla nimi!

Jaana Pikkarainen-Haapasaari saakoon avata sen sitaattivihjeen maininnan Sinatra-yhteydestä.

“Kirjassa seurataan Maf-koiran (Mafia Honey) kautta Marilynin elämän viimeisiä kahta vuotta: Sinatran ja Kennedyn kautta viimeisen elokuvan tekoon, ja Mafin ja Marilynin hetkiin kahdestaan. Koiran oli Frank Sinatra antanut Marilynille 1960. Kirja on hauska ja helppo luettava, vaikka lukijan tieto Marilynin elämästä ja tulevasta kuolemasta tuo siihen surullisen vivahteen.”

Veikko Huuska puolestaan selittää vihjeen kirjan pitkästä nimestä:

“Juuri Baltian kierrokselta palattuani oletan, että viikon visakirja on alkuperäisnimeltään ‘The Life and Opinions of Maf the Dog and of His Friend Marilyn Monroe’. Se on nimestään alkaen siinä määrin omaperäinen ja vaikuttava, että siitä tuskin voi erehtyä?”

Jari-Pekka Vuorela kertoo Mafista/Marilynistä näin:

”Andrew O’Haganin kirja Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe kertoo Marilynin viimeisistä vuosista. Frank Sinatra lahjoitti koiran näyttelijälle Kennedyn presidenttikampanjan aikana.

Marilynin henkilönä hyvin tuntenut ohjaaja ja elokuvahistorioitsija Peter Bogdanovich on ollut sitä mieltä, että kertojakoira onnistuu Marilynin kuhvauksessa mainiosti. Alkuteos on vuodelta 2010, suomennos vuodelta 2011.

Glasgow’ssa syntynyt O’Hagan rupesi brexit-äänestyksen jälkeen kannattamaan Skotlannin itsenäistymistä, mutta on viime vuosina opettanut työkseen Lontoon King’s Collegessa. Ilmeisesti häneltä on tullut tai tulossa ”Caledonian Road” -niminen teos, jota en ole vielä nähnyt.”

OLIKO KIRJAILIJALLA puhtaat motiivit pussissa Marilynin aiheekseen ottaesaan? Sitä pohtii Sirpa Taskinen .

“Kyllä sillä tyttöraukalla on rahastettu! En tietysti tiedä, onko Andrew O’Hagan (s. 1968) ajatellut kyynisesti dollareita kirjoittaessaan, mutta takuuvarmasti painoksia ja käännöksiä on tiedossa, kun otsikossa on MM.

Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe (2010, suom. 2011) on sentään päässyt Keltaiseen kirjastoon, joten ei sitä aivan kepeäksi ole käännettäessä noteerattu. Liepeessä on kuitenkin katsottu aiheelliseksi selittää, että romaanissa ‘korkea- ja populäärikulttuuri kietoutuvat saumattomasti toisiinsa.’

Kirjassa Mafia Honey, tuttavien kesken Maf-koira kertoo ajastaan Marilyn Monroen sylikoirana. Varmaan kustantaja on moneen kertaan varmistanut, että kirjassa parjatut filmimaailman tähdet ja muut julkkikset ovat varmasti kuolleita ja kunnianloukkaussyytteiden tavoittamattomissa. Jäin kuitenkin ihmettelemään, mistä skottilainen 1960-luvulla syntynyt kirjailija on ‘tietonsa’ saanut. En lainkaan epäile, etteivät he olisi kritiikkiä ansainneet, mutta miksi? No, onhan kirjassa lystikin puolensa.”

Tarmo Tikka pohtii koirien ajattelua.

“O’ Hagan on saanut aikaan varsin mielenkiintoisen tarinan koirien ajatuksista. Ne tarkastelevat ihmisiä suvaitsevaisen kriittisesti, heidän heikkouksiaan ymmärtäen ja ihmetellen. Kuitenkin ne kiintyvät ihmisiin, jopa ihailevat meitä, kuten Maf Marilyniin. Kukahan tulkitsisi kansalliskoiramme, Suomen pystykorvan, tuumailuja? Onhan sen sukujuuret viimeisimpien tutkimusten mukaan jopa 4000 vuoden takaa. Olisiko niiden rotumuistissa rippeitä tuon aikaisesta elämästä?

Romaanin tarinasta jää tunne, että se on liian pitkä, koska koirien aatoksiin tulee toistelun tuntua. Siksipä aivan alkupuolelta jäi mieleen pari mietettä. ‘Koirat inhoavat kissoja koska ne pitävät runoista, eivät proosasta.’ Olen tästä jyrkästi eri mieltä, sillä kissat ovat tosikkoja ja tosikot ovat harvoin runoilijoita! Runot sopivat koirille! ‘Eivät ihmiset tyhmiä ole, he vain käyttäytyvät niin.’ Tämä väite pitänee paikkansa!”

Juhani Niemi kokoaa vielä kirjan tarinaa.

“Romaani sijoittuu 1960-luvulle ja sen miljöönä on varsinkin elokuvamaailman seurapiirit, joiden jaloissa Maf-koira kirjaimellisesti käyskentelee. Maf poimii katkelmia kuuluisien tähtien, poliitikoiden ja kulttuurieliitin edustajien keskusteluista ja tuo niihin oman, koiramaisen yksinkertaistavan näkökulmansa. Tarinassa vilahtelee aikansa ikonismpia hahmoja, kuten Natalie Wood, John F. Kennedy, Arthur Miller ja – Marilyn Monroe. Kirjallisia ja kulttuurisia viittauksia ja ajankuvia sekoittuu Maf-koiran seikkailuihin, jotka kulkevat omistajalta toiselle, kodista toiseen, ympäristöstä toiseen.

Kaiken kaikkiaan, ihan luettava kirja, jossa eri eläinlajit ovat saaneet oman tyylinsä ilmaista itseään, kuten koirat, jotka puhuvat proosallisesti, kun taas kissat ilmaisevat itseään runomuodossa ja niin edelleen. Sanoisin, että teos on enemmänkin kertakäyttötavaraa kuin monta kertaa luettavaksi tarkoitettu.”

Se kymmenes vastaaja, Helena Nurmio, ilahtui nimenomaan O’Haganin romaanin 1960-luvun ajankuvasta.

Visasitaatti 5/2024
Vuodenajat ovat runoilijoille rakas teema, suomalaislyyrikoille kesä varmaan ykkönen ja kevät kakkonen. Vaan tässä tulevat ne kaikki.

Tämä runoniekka oli myös säveltäjä, jonka tuotannosta on suomalaisiin laulukirjoihin jäänyt monta ”hittiä”. Hänen mukaansa on nimetty katu kahdessa kaupungissa, joista itäisemmässä on myös nimikkosali ja muistomerkki. Hänen syntymästään tulee vuoden lopussa kuluneeksi tasavuosia ja kuolemastaan syksyllä vielä tasaisempia.

Siis kuka on hän, ja mitä tiedätte kertoa hänen runoudestaan tai lauluistaan? Vastaukset sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään tiistaina 2.4. klo 9. 00. Yhdelle palkinto.

”Sanos mitä Pohjolaan
kevät tuopi tullessaan?
Kukkia, kukkia,
paljon kukkia!

Syys kun sitten saapuvi,
mitäs hän tuo lahjaksi?
Uutista, uutista,
pellon uutista!

Mitäs ompi suvella
hyvää meille tarjota?
Marjoja, marjoja,
punamarjoja!

Talvi, vanhus valkea,
mitä hän on antava?
Lunta vain, lunta vain,
valkolunta vain.”

Arvio: Onko poliitikoista tullut pinnallisuuden vankeja? – Uusi kirja ruotii armoa tuntematta poliitikkojen somen käyttöä

Mitään ei enää jätetä sanomatta. Samalla kuitenkin huudetaan, että ”mitään ei saa enää sanoa”, kirjoittavat toimittaja Matti Mörttinen sekä poliittisen viestinnän ja populismin tutkija Yannick Lahti.

Viime vuonna Mörttinen ja Lahti avasivat kirjassaan Populismin anatomia (Into), mistä on kyse poliittisessa populismissa. Uudessa kirjassaan Politiikan pinnan vangit (Into, 2024) parivaljakko kyselee, mitä pinnallisuus ja tunteiden valtakausi ovat tehneet politiikalle.

Mörttinen ja Lahti tiivistävät vihapuheen, valeuutisten ja uhriutumisen olevan aikakautemme avainsanoja, mutta muistuttavat, että yhtä lailla kuvaan kuuluu myös ihastuminen ja muut positiiviset tunteet ilosta hyväntahtoisuuteen.

Tunteilla on toki aina ollut motivoiva rooli politiikassa. Tästä muistuttaa uutuuskirjaa varten haastattelun antanut filosofian tohtori Lasse Lehtinen. Karrikoiden Lehtinen antaa ymmärtää, että politiikassa on kyse kannattajajoukkojen motivoimisesta, mikä on melkein samaa kuin sotajoukkojen motivoiminen taisteluun.

“Siitä lähtien, kun ihminen nousi kahdelle jalalle ja alkoi tappaa lajitovereitaan, on porukan motivoiminen ollut pääosin pinnallista. Ei siinä filosofiaa puhuta vaan sanotaan, että mennäänpä tappamaan nuo toiset ennen kuin ne tappavat meidät. Samalla tavalla politiikassa kannustetaan joukot työhön”, Lehtinen kuvaa politiikan ikiaikaista raadollisuutta.

ISOSSA roolissa kirjassa on sosiaalinen media, jonka kirjoittajat muistuttavat viimeistään nostaneen tunteiden merkityksen kärkeen ihmisten kanssakäymisessä.

Suositut poliitikot herättävät usein niin negatiivisia kuin positiivisia emootioita, sekä että.

“Jopa historiallista suosiota nauttinut Sauli Niinistö on inspiroinut sanomisillaan ja tekemisillään sen verran arvostelua, että fanijoukoilla on ollut riittävästi innoitetta pitää ihailua yllä erilaisilla foorumeilla”, Lahti ja Mörttinen tulkitsevat.

KIRJAT
Yannick Lahti & Matti Mörttinen:
Politiikan pinnan vangit
Into 2024, 248 s.

Heidän mielestään Niinistöäkin tehokkaammin ja taitavammin kahdensuuntaisten tunteiden herättämisen taidon on omaksunut entinen pääministeri Sanna Marin (sd.).

“Marinia ei pysty rinnastamaan oikeastaan kehenkään toiseen poliitikkoon sen enempää meillä kuin muualla. Hänen modernia julkisuutta hyödyntävästä brändinrakennuksestaan tulevat mieleen enemmänkin pop- ja bisnes-julkkikset tai aikamme kansanparantajat, joiden ei tarvitse ostaa mediasta mainostilaa.”

Yksi kirjan piirtämä kuva politiikan pinnallistumisesta on se, miksi kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo halusi presidenttiehdokkaaksi nimenomaan Alexander Stubbin. Kirjoittajat toteavat, että tärkeimmäksi kriteeriksi päätökselle hän kertoi sen, että tällä olisi parhaat mahdollisuudet tulla valituksi. Luonnollisesti poliitiikassa on kautta aikain kalkyloitu myös sitä, kellä on parhaat mahdollisuudet päästä valtaan.

“Puoluetoimistossa oli selvästikin analysoitu, että tärkeintä on nimetä ehdokas, joka pystyy kukistamaan vihreiden Pekka Haaviston. Oleellisinta ei siis ollut sisältö tai henkilön kokemus ja osaaminen, vaikka sellainenkin termi kuin ansioluettelo oli listalla. Ratkaiseva oli ominaisuus, josta englannin kielessä käytetään sanaa electability, huonosti suomennettuna valittavuus. Juuri electability on aiheuttanut esimerkiksi Yhdysvalloissa sen, että kansalaiset joutuvat vaaleissa valitsemaan kahden vastenmielisen vaihtoehdon välillä: vastakkain ovat Joe Biden ja Donald Trump“, Lahti ja Mörttinen kirjoittavat väittämättä kirjassa sinänsä, että Stubb olisi ollut vaihtoehtona vastenmielinen.

MÖRTTISEN ja Lahden kirjan rakenne tekee siitä vaivattoman, viihdyttävänkin lukea. Johdanto on napakka mutta vie nopeasti syvälle teemaan.

Tämän jälkeen vaihtelevat teemakokonaisuudet ja niihin liittyvät tiettyjen suomalaisten kärkipoliitikkojen somen käytön arviot. Jälkimmäisessä tosin on kyse enemmän kirjan tekijöiden omasta kevyestä yleisvaikutelmasta kuin someananalytiikkaan perustuvasta syvällisestä analyysista.

Arvion somen käytöstään saavat kunnian saada Mikko Kärnä, Joonas Könttä, Sanna Marin, Matti Vanhanen, Mika Aaltola, Hjallis Harkimo, Sauli Niinistö, Alexander Stubb, Elina Valtonen, Sebastian Tynkkynen, Sofia Virta, Minja Koskela, Li Andersson, Riikka Purra, Päivi Räsänen sekä Anna-Maja Henriksson.

Esimerkiksi Tynkkystä kirjoittajat kuvaavat “tunnetäyteisen pinnallisen sisällön luomisen mestariksi”.

Vasemmistoliiton varteenotettavan seuraavan puheenjohtajanimen Minja Koskelan suuri salaisuus on Lahden ja Mörttisen mukaan vielä tähän mennessä jäänyt paljastumatta kansallisella tasolla.

“Nimittäin se, että hän on hillityn provokatiivisella ja älykkäällä tyylillään vasemmistoliiton vastaus perussuomalaisten Jussi Halla-aholle.”

Erillisissä kokonaisuuksissa tietokirjailijat pyrkivät hahmottelemaan politiikan pinnallistumisen historiaa aina urheilutähtien pääsystä kansanedustajiksi unohtamatta erilaisten tv:n viihdeohjelmien merkitystä.

Yhdessä kirjan kiinnostavimmista luvuista pohditaan myös vaalijärjestelmää pinnallisuuden edistäjänä. Tähän liittyy myös selkeä ratkaisuehdotus. Yksinkertaisin ratkaisu henkilöitymisen hillitsemiseksi olisi siirtyminen listavaalijärjestelmään. Se myös tiivistäisi puoluekuria, kun sooloilevalla kansanedustajalla ei ehkä olisi asiaa seuraavien vaalien listalle.

Läpi käydään myös presidentin valta monarkiavertailuineen, nykypäivän propagandaa, politiikan kielenkäyttöä, sanavalintoja ja onelinereita sekä median ja somen yhteenkietoutunutta roolia ja asemaa politiikan pinnallistumisessa.

Kirjaa voi kuvata oppaaksi, joka antaa lukijalleen politiikan ja siihen liittyvää media- ja somelukutaitoa. Tässä tehtävässä se onnistuu mainiosti.

OMAN kappaleen kirjassa on vähemmän yllättäen ansainnut Sanna Marin mutta myös presidenttiehdokkaana pistäytynyt ja nyttemmin europarlamenttiin pyrkivä Mika Aaltola.

Marinin ei kerrota olevan kirjoittajien kiinnostuksen kohde puhtaasti poliittisen roolinsa vuoksi vaan myös “sen ohella tapahtuneiden ja määrätietoisesti toteutettujen imagonrakennuselementtien” takia.

Kirjoittajat juurivat, mikä teki Marinista poliittisen supertähden.

Pääministerikaudella kansainvälinen media nosti Marinia esille erityisesti hänen suorasukaisten ja lakonisten toteamustensa vuoksi.

”Tie ulos konfliktista on, että Venäjä lähtee ulos Ukrainasta. Se on tie ulos konfliktista. Kiitos.” Näin Marin sanoi toimittajalle Prahassa 2022. Kirjoittajat avaavat lausahduksen taustat ja herättelevät samalla spekulaatiota, miten tilanteen julkinen tulkinta olisi voinut kehittyä myös negatiiviseen suuntaan sisältäen diplomaattisen riskin. Ehkä sattumallakin voi olla osuutensa, miten kukin viesti lähtee elämään median ja somen syövereissä.

Mörttinen ja Lahti näkevät, että Marinin suosio on rakentunut hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan ja roolistaan poliitikkona, mutta suosion kasvua ovat auttaneet myös hänen kykynsä lukea median logiikkaa, sosiaalista mediaa ja niiden kytkeytymistä viihteeseen.

(Arvostelu jatkuu kuvan jälkeen.)

 

VAIKKA kirjoittajat nostavat tiettyjä poliitikkoja esiin, he summaavat jo kirjansa alkupuolella, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta suomalaiset poliitikot ovat tylsiä. Poliitikot somessa näyttävät toinen toistaan mielikuvituksettomammilta kopioilta toisistaan.

“Valtaa havitteleva ja pinnalla pyrkimään pysyvä poliitikko tekee kaikkensa vaikuttaakseen ennen kaikkea hyvältä tyypiltä sen sijaan, että vaikuttaisi hyvältä poliitikolta.”

“Tylsyyttä voisi toki puolustaa toteamalla, että ‘politiikka nyt on välillä tylsää, tärkeiden yhteisten asioiden hoitamista’. Sellainen perustelu olisi kuitenkin pätevä vain, jos poliitikot viestittäisivät päätöksenteon asiasisällöistä. Mutta valtaosin poliitikot eivät keskity somessa lainsäädäntötyöhön, valiokuntiinsa tai muihin edustamiensa kansalaisten asioihin. He eivät yleensä avaa jonkin tietyn poliittisen debatin peruslähtökohtia tai eri osapuolten tulokulmia. Nämä luovat heille vain tietyt raamit ja oikeutuksen aktiiviseen esillä oloon omissa sosiaalisen median kanavissa – eräänlaiseen politiikan popularisoimiseen. Näin he onnistuvat olemaan tylsiä ja samalla pinnallisia.”

Mörttinen ja Lahti tiivistävät, että julkisuuskuvan seurannasta on tullut poliittinen pakkomielle.

“Hybridi mediajärjestelmä viestintätoimistoineen kiihdyttää ajautumistamme pinnan vangeiksi. Aplodien, haukkujen ja tuhansien digitaalisten tykkäysten ja uudelleenjakojen keinoin seuraamme politiikan pinnallistumista aina perinteisestä mediasta takaisin älypuhelintemme luokse ja sieltä taas somen kautta kiertoon ja poliitikkojenkin nähtäväksi”, kunnes kierros alkaa alusta.

Käsitellessään Päivi Räsäsen ja Anna-Maja Henrikssonin someilua kirjailijat toteavat, että heidän olevan malliesimerkkejä siitä, että poliitikot, joita todennäköisesti äänestetään harvoin heidän somepresenssinsä perusteella, joutuvat kuitenkin olemaan osana leikkiä ja päivittämään tekemisistään, politiikasta ja aivan muusta melko aktiivisesti.

“Kaksikko on eräänlainen malliesimerkki politiikan pinnan vankeudesta.”

KIRJAN päätösluvuissa Lahti ja Mörttinen syventävät viestiään muun muassa ranskalaisen poliittisen teoreetikon Pierre Rosanvallonin ajatuksilla.

“Rosanvallon toteaa, että nykyajan päättäjät pyrkivät pikemmin välttämään kyseenalaisten toimiensa aiheuttamaa mahdollista arvostelua kuin saamaan lisää suosiota mittavilla yhteiskunnallisilla uudistuksilla, jotka olisivat tarpeen. Olemme tilanteessa, jossa sekä poliitikot että yleisö eli kansalaiset ovat virittäytyneet äärimmäisen reaktioherkiksi.”

Tässä yhteydessä nostetaan osuvasti esiin Juha Sipilänkin sitatoima EU:n komission entisen puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin lausahdus “Tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, miten tulisimme uudelleenvalituiksi, jos teemme sen”.

“Politiikan todellisuuden realiteetit ahdistavat johtajiamme niin paljon, että he hakeutuvat teknologisten härpäkkeiden avulla ironisesti piiloon, jotta he erottautuisivat kansalaisille ja potentiaalisille äänestäjille. Tämä muuttuu vastuun pakoiluksi, joka ei kuitenkaan näyttäydy pakoiluna, sillä koko ajan poliitikon digitaalinen minä on esillä ja suorastaan tyrkyllä kansalaisille, mediataloille ja sosiaalisen median käyttäjille”, Lahti ja Mörttinen kirjoittavat.

LOPULTA kirjoittajat puhuvat kasvavasta poliittisesta eliitistä, joka on kovaa vauhtia muuttumassa täysin pakkomielteiseksi omasta julkisuuskuvastaan.

“Hybridissä mediasysteemissä – konsultti- ja viestintätoimistojen avustuksella – poliitikot muuttuvat yksityisen ja julkisen vallan välissä yhä enemmän politiikan pinnan vangeiksi, samalla kun kansalaiset seuraavat vierestä ja myös laittavat omalta osaltaan lisää pökköä pesään. Tämä monen muun tekijän ohella aiheuttaa ilmiön, jossa itse poliittisen sanoman ytimestä tulee kaiken epäoleellisen sisällön ohella muutakin kuin pelkkää pinnallista viestimistä. Siitä tulee täysin merkityksetöntä. Elämme tätä todellisuutta jo nyt.”

Kuten huomataan, kovin valoisaa kuvaa nykypolitiikasta kirjoittajat eivät luo. Mieleen tulevat monen eduskunnan jättäneen konkaripoliitikon vuodatukset siitä, miten poliittinen keskustelukulttuuri on mennyt pilalle – omien parhaiden vuosien vierittyä jo ohi. Tässä on varmasti vinha perä, mutta harvemmin muistetaan kertoa, mitä tilalle, kun paluuta vanhaan ei kuitenkaan ole. Ehkä kyllästymisen toistamisessa voi olla muutoksen siemen.

Mörttinen ja Lahtikin katsovat hekin ikään kuin menneisyyden kautta tulevaan. Tulevaisuutta on vaikea hahmottaa, sillä esimerkiksi tekoälyn kehitys saattaa jälleen muuttaa politiikkaa.

“Jos jokainen poliittinen trendi on aalto, joka aina laskee huippunsa koettuaan, voiko olla, että palaamme vielä politiikan pinnan vankeuden jälkeiseen aikaan, jossa poliitikko, joka ei päivitä hysteerisesti someen, voi nousta pinnalle ja arvostettuun asemaan? Senhän ei tarvitse tarkoittaa, ettei poliitikon digitaalista identiteettiä olisi olemassa. Se olisi vain monta astetta vähemmän aktiivinen ja näkyvä, päivittäisi enemmän sisällöstä ja vähemmän pinnasta”, he haaveilevat.

Kirja-arvio: Hannu Himanen tarjoaa puhututtavia näkökulmia ja versioita Suomen turvallisuuspolitiikan käänteestä

Hannu Himanen kirjansa julkistustilaisuudessa huhtikuun alussa.

Suomen entisen Moskovan suurlähettilään Hannu Himasen tämän kuun alussa ilmestynyt kirja Missä enkelitkin pelkäävät on painokas puheenvuoro, miten maailma ja Suomen turvallisuuspolitiikka muuttui kahdessa vuodessa Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Helmikuu 2022 oli Himasen mielestä “Zeitenwende”, kahden historiallisen aikakauden murros.

Pandemian pitäessä maailmaa otteessaan keväällä 2021 sotaa ennakoivat tuulet alkoivat Euroopassa voimistua. Vuoden lopulla Vladimir Putin esitti jo etupiirivaatimuksia. Suomen tuli luopua Nato-optiosta ja kaikkien kylmän sodan päättymisen jälkeen liittyneiden maiden tuli luopua jäsenyydestään. Ukrainaa Putin ei pitänyt itsenäisenä valtiona.

Suomen ulkopoliittisessa johdossa havahduttiin Putinin retoriikan muuttuneen. Presidentti Sauli Niinistö teki uudenvuoden puheessaan 2022 selväksi, että Suomi päättäisi itse liittoutumisestaan, eikä Venäjällä ollut päätökseen veto-oikeutta.

KIRJAT
Hannu Himanen:
Missä enkelitkin pelkäävät – Hyökkäävä Venäjä ja Suomen turvallisuus
Docendo 2024, 328 s.

Hannu Himasen päiväkirjamerkinnät seuraavat Suomen turvallisuuspoliittista keskustelua keväästä 2020 syksyyn 2023. Hän arvostelee voimakkaasti presidentti Niinistöä siitä, että Suomen Venäjä-politiikka perustui toiveajatteluun niin kauan, kun eurooppalainen sota pakotti menneisyyteen kiinnittyneen maan muuttumaan.

Missä enkelitkin pelkäävät -kirja on reilun kolmensadan sivun mielipidekirjoitus, miten asiat olisi pitänyt Hannu Himasen mielestä hoitaa. Koska kommentoija on hyvin perehtynyt turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, pohdinnat on ajatuksia herättävää luettavaa.

Suomalaisen ulkopoliittisen keskusteluun mahtuu kriittisiä puheenvuoroja. Niitä on pitkään kuultu liian vähän. Kriittisen puheenvuoron tehtävä on herättää keskustelua. Sen Himanen kyllä tekee, niinkin, että monista hänen argumenteistaan voi olla eri mieltä.

HIMASEN ANALYYSIEN ongelma on teoreettisuus. Ulkopolitiikan päätöksiä tehdään ajassa ja paikassa parhaan mahdollisen tiedon valossa. Tässä Suomessa on onnistuttu mielestäni hyvin.

Sen sijaan, että presidentti Niinistöä arvostellaan siitä, että hän muutti Nato-kantaa vasta kautensa lopulla, kun maailma muuttui, voisi todeta, että Nato-optio toimi juuri niin kuten se oli ajateltu.

Kritiikissä tuntuu unohtuvan, että myös Washingtonissa ja Berliinissä uskottiin pitkään taloudellisen keskinäisriippuvuuden estävän Venäjää tekemästä sen, minkä se Ukrainassa teki helmikuussa 2022 . Toki voi pohtia loputtomasti, mitä olisi tapahtunut, jos Nato-ovi ei olisikaan ollut auki, vaan olisimme jääneet kaksin Venäjän painostuksen kanssa.

Tätä kirjoitettaessa jossitellaan, mitä tapahtuu Natolle, jos Donald Trump valitaan syksyllä uudelleen USA:n presidentiksi. Emme tiedä valitaanko, mutta varmasti erilaisiin skenaarioihin jo varaudutaan politiikan suunnittelu pöydissä ja taustakeskusteluissa.

ENITEN KESKUSTELUA Himasen kirja on herättänyt ehdotuksellaan muuttaa Suomen presidentin virka seremonialliseksi. Samoin kuin siinä, että Natoon mentiin väärään aikaan väärällä tavalla, Himasen argumentointi muutosvaatimuksen tueksi on yksipuolista.

Mikä nykyjärjestelmässä on toiminut niin huonosti, että se pitäisi romuttaa? Jos presidentinvaalissa vain kolmekymmentä prosenttia kansasta vaivautuisi uurnille, silloin Himasen ehdotuksia olisi tarpeen pohtia vakavasti.

Presidentin vallan vähentämistä vaativissa argumenteissa Himaselta unohtuu, ettei meillä välttämättä ole vahvoja hallituksia ja pääministereitä, joiden aika ja energia riittävät niin riitaisen kotimaan politiikan kuin entistä vaikeammaksi tulevan kansainvälisen politiikan vääntöihin. Presidentti-instituutio on aikanaan luotu päivänpolitiikan yläpuolella olevaksi voimaksi, ja sellaista tarvitaan tänä aikana enemmän kuin vuosikymmeniin.

Se, että onko hallituksen ja presidentin välistä työnjakoa ulkopolitiikassa tarpeen lainsäädännöllä täsmentää on sitten toinen asia. Vaikeaksi tämän tekee se, että tähän vuoteen räätälöity malli ei välttämättä toimi kahden vuoden päästä. Niin nopea on nyt muutoksen vauhti.

Nämä kuusi teosta kamppailevat Vuoden työväentutkimus 2024 -palkinnosta

Vuoden työväentutkimus -palkintoa tavoittelee kuusi teosta. Palkinto jaetaan vuosittain erityisen ansiokkaalle Suomessa julkaistulle teokselle, joka käsittelee työväestöä, sen elämää, kulttuuria, historiaa, järjestöelämää tai muuta toimintaa.

Palkinto annetaan vuorovuosina akateemisen tutkimuksen kriteerit täyttävälle teokselle ja vuorovuosina sellaiselle teokselle, jonka ei tarvitse täyttää tällaisia kriteerejä. Tänä vuonna palkinto jaetaan akateemisen tutkimuksen kriteerit täyttävälle teokselle, joka on ilmestynyt vuonna 2022 tai 2023.

Finalisteiksi palkintoraati valitsi kuusi teosta noin kolmenkymmenen teoksen joukosta. Voittaja julkistetaan 16.5.2024.

Palkinnon myöntää Työväenperinne ry, ja palkintoa tukevat Työväen Sivistysliitto TSL sekä ajatuspajat Kalevi Sorsa -säätiö ja Vasemmistofoorumi.

Valinnan suorittaa vuosittain koottava palkintoraati, jonka puheenjohtajana toimii professori emeritus Kari Teräs.

Ehdokkaat:

  • Leena Enbom. The Working Poor: Labour Strategies of Welfare Recipients in Helsinki, 1890-1970 ( Väitöskirja: Helsingin yliopisto, 2023).
  • Kalle Kallio. Ratajätkät: Rautatienrakentajien kokemukset 1857-1939 (SKS Kirjat, 2022).
  • Emma Lamberg. Becoming Workers: How Young Women Negotiate Their Imagined Futures in the Finnish Work Society (Väitöskirja: Turun yliopisto, 2023).
  • Sari Näre & Lena Näre. Työttömyys sattuu: Arjen kamppailuja työllistämistoimien rattaissa (Gaudeamus, 2022).
  • Ville Okkonen & Tiina Lintunen. Valpon valvomat: Eduskuntaryhmä kuutosten tapaus (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2023).
  • Anna Salmivaara. The Right to Create Rights: Labour Struggles in Cambodia’s Garment Industry (Väitöskirja: Helsingin yliopisto, 2022).
AVAINSANAT

Runoilija, suomentaja Pentti Saaritsa on kuollut

Runoilija ja suomentaja Pentti Saaritsa on kuollut, uutisoivat muun muassa Yle ja Helsingin Sanomat perjantaina.

Monipuolisen ja vuosikymmeniä kestäneen kirjallisen uran tehnyt Saaritsa, 82, kuoli Helsingin Sanomien tietojen mukaan tiistaina Helsingissä.

Saaritsan elämäntyöhön sisältyy 25 runokokoelmaa ja lähes sata käännöskirjaa muiden muassa espanjasta, portugalista, ranskasta ja venäjästä. Laulutekstejä ja -käännöksiä hän teki yli 700. Hän ehti olla myös toimittajana muun muassa Suomen Sosialidemokraatissa vuosina 1965-67.

Saaritsan uran alkuosaan osui runouden murros ja poliittinen sitoutuminen. Saaritsa innoittui ennen muuta chileläisen Pablo Nerudan “epäpuhtaasta runoudesta”. Neruda oli runoilija, diplomaatti ja kommunistipuolueen poliitikko.

Varsin pian Saaritsa kuitenkin otti etäisyyttä jyrkimpiin poliittisiin kantoihin. Korjattavia ylilyöntejä hän ei uransa alkuvaiheenkaan teksteistään jälkikäteen löytänyt.

SAARITSAN ensimmäinen runokokoelma Pakenevat merkit ilmestyi vuonna 1965. Hän arvioi STT:lle 80-vuotishaastattelussa vuonna 2021, että hänen ilmaisunsa oli kiteytynyt vuosikymmenten varrella.

-  Pyrin tiiviyteen yhä enemmän. En kuitenkaan ihan japanilaiseen tankaan tai haikuun. Muutamalla rivillä voi sanoa paljon, jos kehittää lyhyen ilmaisun.

Saaritsan hyvin lukuisiin suomennoksiin sisältyi muiden muassa William Shakespearen, Jorge Luis Borgesin, Gabriel Garcia Marquezin, Bertolt Brechtin ja Christer Kihlmanin teoksia.

Saaritsa pysyi ahkerana ja kirjallisen työn parissa vielä viimeisinä vuosinaan: “eläkkeellä olo kiikkustuolissa” ei kiehtonut.

AVAINSANAT

Kalevala sai Euroopan kulttuuriperintötunnuksen

Kuvassa Elias Lönnrotin muistomerkki Helsingissä.

Suomen kansalliseepos Kalevala on saanut Euroopan kulttuuriperintötunnuksen, Euroopan komission Suomen-edustusto tiedotti torstaina.

Komissio myönsi nyt kulttuuriperintötunnuksen seitsemälle kohteelle, joista Kalevala on yksi.

Euroopan kulttuuriperintötunnuksia on myönnetty vuodesta 2013 lähtien. Tunnus voidaan myöntää muistomerkeille, luonnon- tai kaupunkikohteille sekä kulttuuriesineille, tavaroille ja aineettomalle perinnölle.

-  Kalevala on osa yhteistä eurooppalaista perintöämme, joka kertoo kulttuurin voimasta ja uudistumiskyvystä. Taiteilijat ovat luoneet monien sukupolvien ajan sen pohjalta uutta musiikkia, visuaalista taidetta ja kirjallisuutta, tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala (kok.) arvioi tunnustusta opetus- ja kulttuuriministeriön tiedotteessa.

Kalevalan avulla on hänen mukaansa mahdollista avata keskustelua myös elävän kulttuuriperinnön merkityksestä ja kulttuurisesta moninaisuudesta yhteiskunnassamme.

Suomen ensimmäinen Euroopan kulttuuriperintötunnus myönnettiin vuonna 2022 Jyväskylän Seminaarinmäelle ja tasa-arvoiselle koulutukselle.

Kalevala on Elias Lönnrotin koostama ja toimittama runoelma, joka perustuu hänen kokoamiinsa suomalais-karjalaisiin kansanrunoihin. Kalevala julkaistiin alun perin vuonna 1835, mutta laajennettu vuonna 1849 ilmestynyt Kalevala on se, jota suomalaiset ovat tottuneet kansalliseepoksenaan lukemaan.

Kalevala on käännetty yli 60 kielelle.