Tytär Maiju Saarinen, tutkijaäiti Sinikka Sokka ja kirjastonhoitaja Hanna Liinoja. -Kuva Jari Kuskelin
Teatteriarvio: Vahvat, herkät variaatiot
33 Variaatiota. Ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin isolla näyttämöllä 28.1.2012. Käsirkirjoitus Moisés Kaufman.
Jyväskylän kaupunginteatterin 33 Variaatiota ensi-illassa pianisti Katariina Liimatainen (vier.) kumarsi raikuvimmat bravoot esityksen jälkeen. Eivät näyttelijätkään yleisöä kylmäksi jättäneet. Monen nähtiin pyyhkivän silmäkulmiaan vielä aplodien jälkeenkin.
Timo Rissasen (vier.) suomalaisena kantaesityksenä Jyväskylään ohjaamaa ja kääntämää näytelmää ei ole turhaan suitsutettu maailmalla. Teksti sukkuloi vaivattomasti parin sadan vuoden aika-akselillaan Beethovenin ajasta nykyisen länsimaisen ihmisen ongelmiin.
Näytelmän teemoja huomasi miettivänsä vielä pitkään. On kunnianhimoisesti tutkimustyönsä suhtautuva äiti ja hänen tyttärensä "josta ei koskaan tule mitään". On kauneutta intohimoisesti tavoitteleva säveltäjä ja 33 variaation mysteeri, joka tutkijan on selvitettävä - vaikka sitten viimeisillä voimillaan.
Kahdella eri aikakaudella elävien kahden intohimoisen hahmon lähellä olevat "tavikset" joutuvat miettimään omaa asemaansa, olemistaan. Tässä näytelmässä kaikki ovat pääosassa, koska kaikki muuttuvat. Elämän kosketukselta ei välty kukaan.
Ludwig van Beethovenin pianoteoksen variaatiot ja niiden aihiot soivat läpi näytelmän sen elimellisenä osana. Tätä näytelmää ei olisi ilman musiikka.
Epämusikaalisenkin on tunnustettava, että pianoteos syventää tarinan tunnekylläistä sisäistä väriä – vierailevan lavastajan Karmo Menden lähestulkoon graafisen näyttämömiljöön vastapainona.
Intohimo, luopuminen
Tutkija Kathrine Brandtin (loistava vierailija Sinikka Sokka) intohimo ja sinnikkyys vakuuttaa harmaan saksalaisen arkistotohtorin (Hanna Liinoja).
Tytär (hienon roolin tekevä Maiju Saarinen) kipuilee nähdyksi tulemattomuuttaan, sairaanhoitaja (Hiski Grönstrand) tajuaa äidin ja tyttären suhteen vaikeudet.
Viimeseen asti luovan säveltäjämestarin (Jouni Innilä parhaimmillaan) ympärillä pysyvät sekä musiikin kustantaja (Jorma Böök) että ystävä/sihteeri (Markus Virtanen).
Kun näyttelijä näyttelee näyttelemistä, se ärsyttää. Tässä käy toisin: alun "esittäminen" on tarpeen, kun henkilöillä on vielä roolinsa, naamionsa. Loppua kohti tyylilaji muuttuu yhä pienemmäksi, paljaammaksi, kirkkaammaksi.
Piano pianissimo. Kiitos!
Paula Siltari
