Marja Hepo-aho puhaltaa ja tuleva lasiesine saa muodon.
Puhaltamalla uniikkia
Kuva: Marja Hepo-aho
Riihimäestä tulee väistämättä mieleen lasi. Monelta suomalaiseltakin on mennyt ohi tai unohtunut tieto siitä, että Riihimäen Lasitehdas on lopetettu. Silti vanhan tehtaan tiloissa syntyy uutta lasia koko ajan uusissa lasistudioissa eli lasihyteissä. Suomessa uusien lasihyttien syntyminen on oleellista ammattitaidon säilymisen ja kehittymisen kannalta.
Kilpisenkadulla, Suomen Käsityön Museon Näytönpaikka-ikkunanäyttelyssä nähdään Uusi aika – Suupuhallettua lasia ja lasihelmiä -näyttely. Nähtävillä on puhaltajamestari Kari Alakosken ja lasintekijä Marja Hepo-ahon esineitä.
Esineitä kannattaa katsella tarkkaan, sillä jo yhdessä helmessä on ihastelemista.
Hepo-aho on aikaisemmin tehnyt keramiikkaa, mutta totesi lasin mielenkiintoisemmaksi materiaaliksi.– Lasilla oli yksi ulottuvuus lisää, sillä sitä voi muotoilla myös sisäpinnoilta näkyvästi.
Hepo-aho on aikaisemmin tehnyt keramiikkaa, mutta totesi lasin mielenkiintoisemmaksi materiaaliksi.
– Lasilla oli yksi ulottuvuus lisää, sillä sitä voi muotoilla myös sisäpinnoilta näkyvästi. Tarkkuus riippuu tekniikasta. Vapaasti puhallettu, eli vapaalla kädellä tehdyistä esineistä ei saa kahta samanlaista, kertoo Hepo-aho uniikin esineen syntymisestä.
Suupuhaltamalla saa esineeseen "hengen". Iiittalan lasitehtaassa oppinsa saanut puhaltajamestari Kari Alakoski puhaltaa useille muotoilijoille oman tuotantonsa ohella.
– Muotoilijathan eivät itse puhalla, vaan haluavat ammattipuhaltajan, hymähtää Alakoski.
Taiteilijapariskunta työskentelee kahden muun taiteilijan kanssa Verstakko-osuuskunnassa.
– Ihan käytännön syistä on hyvä olla useita tässä mukana, sillä lasiuunin on oltava tehokkaassa käytössä. Meillä on aina joku työpajassa töissä, kertoo Hepo-aho.
Hytit rakennettiin tehtaan tyhjiin halleihin. Lasitehtaan toiminnan loppuessa vanhat uunit purettiin, joten taiteilijat ovat investoinneet paljon uusiin uuneihin, myymälään ja työtiloihin.
Punaväri on hankala
Kari Alakoski on lapsena asunut Iittalan lasitehtaan läheisyydessä ja hänen vanhempansa olivat tehtaalla töissä. Hän meni 14-vuotiaana jo tutuksi tulleeseen tehtaaseen kesätöihin ja siitä kiinnostus lasiin taisi alkaa tosissaan. Välillä hän oli opiskelemassa ja vähän muuallakin töissä, mutta vapaa-ajat ja viikonloput hän vietti Iittalan tehtaalla.
– Maljakot ja vastaavat isommat tuotteet valmistetaan teollisuudessakin pääosin muotteihin suupuhaltamalla. Työ on siellä hyvin tehokasta ja nopeaa sarjatyötä. Me taas puhallamme valtaosin ilman muotteja, jolloin tuotteet ovat uniikkeja ja myös hyvin hitaita valmistaa. Minulla saattaa kulua yhden esineen valmistamiseen sama aika kuin Iittalassa valmistetaan kymmeniä tai jopa satoja Aalto-vaaseja, kertoo Alakoski.
Hän toimi opettajana Nuutajärven lasikoulussa ennen oman toiminimen perustamista. Kari Alakosken vahva kokemus lasinpuhalluksen teknisestä puolesta sanelee paljon hänen tuotannossaan. Jokaisessa inspiraatiossa on tekninen lähtökohta. Joitakin asioita ei vaan voi teknisesti toteuttaa onnistuneesti. Muun muassa punaisen värin saaminen lasiesineeseen on hankalaa.
– Nykyisin ei saa enää ympäristösyistä käyttää tiettyjä aineita, joita punaisen lasin tekemiseen käytettiin. Jos halutaan tehdä tietyn punainen esine, väri ei tule heti esiin, vaan esine täytyy liekittää uudelleen muotoilun jälkeen. Liian vähän kuumennetusta tulee kellertävä ja liian pitkään kuumennetusta ruskea. Kauniin punaisen värin saaminen on hankalaa. Punainen väri on haastava teollisuudessakin, jossa kuitenkin valmistusprosessi on koko ajan samankaltainen ja siten melko hyvin kontrollissa, kertoo Alakoski.
Iltavaloon lasia ihastelemaan
Uusi aika -näyttelyssä lasitaiteilijat ovat käyttäneet lasintyöstömenetelmiä, kuten höyrypuhallusmenetelmää, jota Sarpaneva ja Wirkkala käyttivät 1950-luvulla. Hepo-oja ja Alakoski ovat edelleen kehittäneet menetelmää, uudenlaisten tuotteiden valmistamisesksi. Alakosken kookkaat näyttelyesineet on tehty erikoisella värilasin kerrostusmenetelmällä. Hänen teoksiaan on ollut esillä useissa yksityis- ja yhteisnäyttelyissä.
– Minulle ykkösjuttu on puhaltaminen, mutta käytän taidelasissa hiekkapuhallusta, kaiverrusta, maalausta, kultausta ja koristehiontaa. Suomessa ei voi opiskella maalaamista tai kultausta, sanoo Hepo-aho.
Hän käyttää näitä Suomessa harvinaisia jälkikäsittelymenetelmiä, joihin hän on saanut koulutusta mm. Ruotsissa ja Tsekissä, joissa voi valmistua esim. kultaajaksi. Lasihelmet hän tehnyt lampputyömenetelmällä, mikä on myös melko uutta Suomessa.
Ikkunanäyttelyn esineet käsittelevät tulevaa ja myös mennyttä aikaa. Lasitaidetta ja käyttöesineitä voi käydä ihastelemassa Kilpisenkadun ikkunoissa vielä helmikuun 5. päivä. Iltavalaistuksessa esineet pääsevät esille parhaiten.
LEILA SÄRKKÄ
