Vanki purkaa ahdistustaan sekoittamalla päänsä kemikaaleilla. Leo (Veeti Kallio) ei kestä tyttärenä kohtaamista.
Kakola Hard Rock Cafe
Kuva: Robert Seger
"Hurjan pojan koti se on rakennettu vuorelle niin komialle..." Kakolan vankila ei juuri esittelyjä kaipaa, sinne päätyivät aiemmin pahimmat rikoksenuusijat, mutta nyt harmaa kivilinna nököttää autiona omalla mäellään Aurajoen rannalla. Turun kaupunginteatterin viime vuosien kotiseutuaiheisista teoksista Satu Rasilan käsikirjoittama ja Mikko Koukin ohjaama Kakola-musikaali on eittämättä tyrmäävästi tehokkain.
Kakola on syntynyt kaupunginteatterin ja Linnateatterin yhteistyönä. Jälkimmäisen kohta Ouluun siirtyvä Mikko Kouki on ensimmäisessä musikaaliohjauksessaan saanut kyllä kohtalaiset avut onnistumiseen. Musiikki on valittu huolella turkulaisesta tuotannosta, mukana on niin Ressu Redfordin, The Crashin kuin Mike Monroen toimivaksi testattua tavaraa. Päärooleihin on pestattu hyvät laulajat vai voiko kiistää Veeti Kallion karismaa tai Husky Rescuen solistina vaikuttaneen Reeta Vestmanin kykyjä?
Satu Rasila: Kakola
Turun kaupunginteatteri ja Linnateatteri
Ohjaus: Mikko Kouki – Musiikin sovitus ja johto: Jussi Vahvaselkä – Koreografi: Reija Väre – Lavastus: Jani Uljas – Valot: Esa Näykki – Puvut: Tuomas Lampinen – Ääni: Jari Tengström – Rooleissa mm: Reeta Vestman, Veeti Kallio, Riitta Salminen, Stefan Karlsson, Petja Lähde, Miska Kaukonen, Severi Saarinen, Mika Kujala ja Kirsi Tarvainen
Kakola antaa katsojalle mahdollisuuden niin kyyneliin kuin remakkaan nauruun.
"Vaik on hurja luontoni, niin suru tahtoo sentään saada sijaa rintaan..."
Itse tarina on lyhykäisesti moneen kertaan kerrottu isän etsimisjuttu. Linnanruunaksi ajautunut Leo on hylännyt syntymättömän tyttärensä, joka aikuisiässä kipuilee isänkaipuussaan ja etsii tämän käsiinsä. Ja sitten happy end. Mutta paljon ehtii tapahtua siinä välissä. Lennokas kosinta, ero, venkulointia, raiskaus ja pahoinpitely, pako.
Tapahtumattomuudesta tätä musikaalia ei voi syyttää. Linnateatterista tutulla tyylillä Kouki on luonut lyhyitä välähdyksiä ja varsinkin vankikolmikko Petja Lähde-Severi Saarinen-Miska Kaukonen laittaa vibaa puntteihin. Sellin neljäs lusija eli Mika Kujalan luoma raiskaaja saa tuta vankilaelämän nurjan puolen. Kujalan ja Reeta Vestmanin kohtaaminen on Kakolan rajuinta osaa. Raiskaus herättää inhon tunteita, samassa näyttämökuvassa sellissä lojuva isä Leo sekoittaa päänsä huumeilla.
Kakola antaa katsojalle mahdollisuuden niin kyyneliin kuin remakkaan nauruun. Herkät takaumakohtaukset rytmittyvät hulvattomiin hekotuksiin ja musikaaleista poiketen tämä juttu jopa koskettaa.
"Ikkunasta katselen kun purjelaiva seilaa Aurajoen siliätä pintaa..."
Kakolan vankila on tuotu näyttämölle aitojen esineiden ja projisointien kautta. Jani Uljaksen lavastus onkin tehokas ja toimiva. Näyttämötekniikkaa hyödynnetään sujuvasti eikä edes pyörivän näyttämön käyttö vaikuta kikkailulta. Päinvastoin – kaunis lumisade kohtaus on kuin elokuvasta. Tatuoinneilla koristellut näyttelijät vaikuttavat harvinaisen tehokkailta, ja vankilamaailma huokuu väistämättä katsomoon.
Veeti Kallio Leon roolissa on käheä-äänisenä linnakundina enemmän kuin uskottava. Kallio tulkitsee niin rajuimmat rokit kuin balladitkin sellaisella antaumuksella, että katsomossa voi vain vaikuttua. Reeta Vestmanin laulunlahjat häkellyttävät myös pitkin matkaa. Kenraalin perusteella äänimies olisi voinut laskea volyymeita paikka paikoin, jotta muutkin lavallaolijat olisivat saaneet tilaa.
Kakolalle voi hyvin ennustaa menestystä. Uusi kotimainen musikaali, hyvä miehitys ja toimiva musiikki – siinä keitos, josta riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa.
