Valmentaja (Antti Luusuanniemi, vasemmalla) piiskaa harjoituksissa Ismoa (Juha Varis) yhä rajumpaan vääntöön, ja vanha hiihtojohtaja Aho (Jukka Puotila) tarkkailee touhua taustalta muistojensa hämärästä.
Kansanhiihto 2012: Havuja, perkele, ei siimoja!
Kuva: Harri Lång
Kansallisteatterin suurella näyttämöllä tänään: Hiihtoiltamat, juontaa Esko Aho, 92. Tähtiesiintyjänä neljän MM-mitalin hiihtäjäsankari Ismo.
Tähän tyyliin voisi presentoida Kansallisteatterin kevään kantaesityksen Kansanhiihto 2012, jonka ideassa on jotain iltamaperinteestä muistuttavaa kansanomaisuutta ja fragmentaarisuutta. Se tietenkin sopii näytelmän luonteeseen ja ihan suoraan nimeenkin, ollaanhan nyt liikunnallisen kansanliikkeen äärellä. Tosin 1980-luvulla ja sen jälkeen syntyneet jäävät paitsi siitä samastumisen riemusta, jonka joskus muinoin koulun voikkatunnilla ansaittu kansanhiihtomerkki anorakin hihassa vähän vanhempia yhä ylevöittää.
Mika Myllyaho-Taina West-Paula Korva: Kansanhiihto 2012
Suomen Kansallisteatteri, suuri näyttämö
Ohjaus: Mika Myllyaho – Lavastus: Kati Lukka – Puvut: Tarja Simonen – Video: Paula Korva, Pietu Pietiäinen, Olavi Pietiäinen, Petri Tarkiainen – Valot: Pietu Pietiäinen – Ääni: Raine Ahonen – Rooleissa: Juha Varis, Antti Luusuanniemi, Jukka Puotila, Maria Kuusiluoma, Jarkko Kytömaa, Pirjo Luoma-aho, Petri Manninen, Katja Salminen; Vimpelin Veto -yhtye
Ja totuushan on molemmissa ääripäissä tarua ihmeellisempi, kuten tiedämme.
Myös hiihtoteemaisen potpurin isännästä löytää linkin iltamiin. Taitavana imitaattorinakin tunnettu Jukka Puotila luotsaa iltaa ikääntyneen Esko Ahon hahmossa, ja tällainen silmänmuljauttelija olisi varmaan istunut oivallisesti Severin, Eemelin, Repen ja kumppaneiden joukkoon sotavuosien jälkeisinä viihdytysvimmaisina vuosina.
Luistot ja lipsunnat
Esityksen Esko Aho ei kaikista huvittavista piirteistään huolimatta ole mikään pelle. Pikemmin traagisellakin tavalla kaihoisa vanha mies, joka suo meille omien muistojensa ikkunoiden kautta kurkistusmahdollisuuden erääseen suomalaisuuden erityispiirteeseen: urheilusankaruuteen, siihen kohdistuvaan palvontaan ja sankareiden tiputtamiseen. Näkymä urheiluelämään kaikkine toimijoineen ja siipeilijöineen on hirtehinen, julmakin. Kun vauhti on kohdallaan ja menestystä tulee, oikeata tukea ja selkään taputusta riittää. Havuja lentää perkele-komennolla oitis ladulle, kun suksenpohjat paakkuuntuvat.
Kun alennustila koittaa, sankari saa nyppiä puukkoja sekä selästään että rinnastaan. Silloin ladun yli on viritetty siima.
Ahon muistoikkunoista avautuvan maiseman läpi hiihtää Ismo, jonka voi nähdä eräänlaisena synteesinä suomalaisesta hiihtosankarista Jalkasesta Mäntyrantaan, Mietaasta Myllylään.
Sankarpakkauksessa on valtava määrä harjoitusrääkkiin ja kilpailemiseen tarvittavaa nöyryyttä ja särmää. Urheiluun liittyvät vastukset voitetaan ja takaiskut kestetään, mutta kun kaiken maailman lajin liepeillä heiluvat pelurit – media, sponsorit, omaa etua tavoittelevat "toppatakit" eli urheilujohtajat – sekoittavat pakkaa, rytmi hajoaa. Siviilielämän puolella etenkin.
Kun Ismo huomaa suorituskykynsä rajan tulevan vastaan juuri suurimpaan menestykseen kurkottaessaan, hän turvautuu kiellettyihin keinoihin. Kukaan ei suoranaisesti käske kokeilemaan d:tä, mutta eipä kukaan sano jämerää eitäkään.
Seuraukset ovat tutut. Olemme kaikki lukeneet ja kuulleet niistä viimeisen vajaan 15 vuoden aikana ihan riittävästi. STT-vetoinen doping-mylläkkä 1998 ja Lahden häpeäkisat 2001 ovat matkaoppaina Kansanhiihto 2012 -näytelmänkin seurannassa. Halusimme tai emme.
Hymyt hyydyttävä monologi
Ismon tarina jää näytelmän pirstaleisen rakenteen vuoksi turhan ohueksi. Saamme kyllä tutustua varsin perusteellisesti hiihtäjäsankariin, mutta emme juuri aitoon ihmiseen. Me näemme, mikä Ismo on, mutta emme kuka.
Sivuhenkilönä näyttämön hetkeksi haltuunsa ottava Marja-Liisa avautuu monologissaan siihen malliin, että hänestä saadaan ihmisenä tietää enemmän kuin moni ehkä haluaisikaan.
Sankarikuva naarmuuntuu. Ollaan sellaisen tositeatterin (Taina Westin kirjoittama monologi perustuu Marja-Liisa Kirvesniemen haastatteluun ja on mukana näytelmässä tämän luvalla) äärellä, että oksat pois. Pirjo Luoma-ahon käynnistellessä tarinaa, moni vielä naureskelee. Mutta kun alkaa käydä selväksi, ettei tämä olekaan mikään murteelle hihittävä Pulttibois-sketsi, naamat oikenevat. Kohtaus on näytelmän vaikuttavinta tavaraa.
Muutama muukin tilittävä monologi näytelmässä kuullaan, mutta ne ovat sen verran kesyjä sepitteitä, etteivät yllä lähellekään Marja-Liisan koskettavuutta.
Mika Myllyahon ohjauksessa on jotain, joka muistuttaa Reko Lundánin viimeiseksi Kansallisteatterin työksi jääneestä Ihmisiä hyvinvointivaltiossa -esityksestä. Siis näytetään karnevalistisella otteella asioita, joita me kaikki olemme lähimenneisyydessä saaneet seurata. Yhdistetään dokumentointia draamaan niin, että lopputuloksena on todenmakuinen sepite.
Avarilla hangilla
Esitys Kansallisteatterin avaraksi jätetyllä ja laajoilla videopinnoilla "tapiseeratulla" suurella näyttämöllä näyttää pitkään todella komealta, mutta efektiivisyys vähän hiipuu loppua kohden, kun videotehokeinot tulevat paljon toistettuna tutuiksi. Silti suuri näyttämö ei liene koskaan näyttänyt niin suurelta ja vaikuttavalta kuin tässä näytelmässä.
Kahdeksan hengen näyttelijäjoukolla ei ole vaikeuksia pitää Kati Lukan lavastama avara lääni otteessaan häviämättä siihen, sillä sporttiteemaisessa esityksessä on riittävästi liikettä ja energiaa. Etenkin Juha Variksen videoituja treenipätkiä tapittaessaan katsojakin hengästyy. Varis panee Ismona itsensä likoon toki ihan livenäkin, roolityö on kaikin puolin dynaaminen, vaikka käsikirjoitus ei suokaan mahdollisuuksia urheilusankarin kaikkein inhimillisimpien ominaisuuksien esille tuomiseen.
Jukka Puotila on jopa liian hyvä ikämies Esko Ahona. Hänen kokonaisvaltainen imitaationsa sisältää niin vakuuttavasti roolihahmon kehon kielen ja ilmerekisterin, että sillä varastetaan kohtauksia pelkästään laahustamalla Aho-ryhtisenä ääneti näyttämön takaosan poikki.
Pirjo Luoma-ahon veretseisauttavan kymmenminuuttisen (vai menikö enemmän – aika pysähtyi) Marja-Liisan monologin lisäksi näyttelijäkollektiivista jää vielä painokkaana mieleen Maria Kuusiluoman esittämä sponsorihahmo, jossa on rutosti ulkoista vetävyyttä ja sisäistä rumuutta.
Myllyaho avasi vuosi sitten pääjohtajakautensa Täällä Pohjantähden alla 2011 -esityksen toisena tekijänä. Kansanhiihdon perässä oleva vuosiluku markkeeraa kaiketi jatkumoa tuolle esitykselle. Kansallisen identiteettimme ytimiä tässäkin näytelmässä pengotaan. Ei niin syvästi ja mietityttävästi, mutta näkyviin nousee taas koko ryväs tunnistettavuuksia.
Kansanhiihto 2012 tasapainoilee vakavan ja kepeän välillä hieman horjahdellen, mutta ei notkahda liian syvään kumpaankaan alhoon. Siitä ei tule sen enempää väärin kohdelluille sankareille järjestettyä kollektiivista surusaattoa kuin hiihtoniilojen kaikenkarvaisten toljailujen parodiaakaan. Ja totuushan on molemmissa ääripäissä tarua ihmeellisempi, kuten tiedämme.
Työryhmä omisti ensi-illassa esityksensä Mika Myllylän muistolle.
