Sivuaskel-festivaalin vaikuttavinta antia oli hollantilaisen Nicole Beutlerin tanssiteos 2: Dialogue wit Lucinda.
Sivuaskel-festivaali Kaapelitehtaalla - Päätelmiä nykytanssin suunnasta ja tyylistä
Olen ehkä vanhanaikainen, kun (tanssi)esitystä katsoessani etsin ja haluan saada vastauksen kysymykseen, miksi teos on tehty. Minulle esityksen syyksi ei riitä vain se, että tekijät haluavat ylipäätään tulla nähdyiksi, tutkia ideoitaan yleisön edessä.
Koska esiintyjien lisäksi myös minä katsojana käytän aikaani kyseiseen esitykseen, haluan että se antaa minulle jotain, koskettaa tavalla tai toisella, herättää ajatuksia tai tunteita. Pelkkä ajan kuluttaminen ei riitä, sellaiseen on runsaasti muitakin vaihtoehtoja. En halua katsojana olla puolivalmiiden konseptien koelaboratorio.
Sivuaskel-festivaali
Kaapelitehdas, Helsinki
2: Dialogue with Lucinda
Koreografia ja konsepti: (Lucinda Childsin alkuperäiskoreografioista) : Nicole Beutler,
Montage for Three ja Not About Everything: Koreografia: Daniel Linehan
Dance for Nothing
Konsepti ja tanssi: Eszter Salamon
Pongo Land
Koreografia ja esitys: Hermann Heisig ja Nuno Lucas
Allege
Konsepti ja esitys: Clément Layes
Tällaisia ajatuksia risteili mielessäni katsoessani viime viikolla Sivuaskel-tanssifestivaalin kansainvälisiä esityksiä Kaapelitehtaalla. Neljän esityksen seitsemässä teoksessa oli mukana molempia: sekä niitä, jotka eri syistä ihastuttivat ja riemastuttivat, että niitä, joiden katsomista pidin ajan hukkaamisena.
Jos näistä viimeisten neljän vuoden aikana tehdyistä teoksista voi päätellä jotakin yhteistä nykytanssin suunnasta ja tyylistä, niin yksi merkittävä tekijä näyttää olevan musiikin puuttuminen. Esitykset toteutetaan joko täydessä hiljaisuudessa tai äänenä käytetään jotain muuta kuin musiikkia. Usein se joku muu on esiintyjien puhetta.
Toinen piirre on se, että koreografia ei usein enää tarkoita tanssillisen liikekielen käyttämistä, vaan mitä tahansa liikkeitä, asentoja ja eleitä missä tahansa järjestyksessä. Esityksissä on kyllä dramaturgia, mutta ei koreografista kielioppia.
Siksi onkin mielenkiintoista, että festivaalin vaikuttavimmaksi esitykseksi nousi amsterdamilaisen Nicole Beutlerin teos 2: Dialogue with Lucinda. Se nimittäin muodostui Beutlerin tekemistä uusversioista amerikkalaisen tanssipioneerin Lucinda Childsin kahdesta 1970-luvun teoksesta Radial Courses ja Interior Drama.
Nämä minimalistiset, muutamista askelkuvioista koostuvat, mutta alati muuntuvat, taukoamattomat koreografiat olivat lähes hypnoottisia. Jatkuva toisto ja liikkeiden pysyminen mekanistisen samanlaisina vaativat tanssijoilta paljon sekä fyysisesti että henkisesti. Neljän ja viiden hengen tanssijaryhmistä muodostui kuin kauniita liikkuvia koneita, jotka olisivat voineet jatkaa rytmistä liikettään loputtomiin.
Asentoja, liikettä ja puhetta
Yllätyin positiivisesti nuoren amerikkalaisen Daniel Linehanin teoksista Montage for Three ja Not About Everything. Näistä ensimmäinen oli kahdelle tanssijalle tehty esitys, jossa he toistivat eri henkilöiden valokuvissa ottamia asentoja. Oli jännittävää nähdä, kuinka täysin erilaisia merkityksiä asennot saivat, kun ne riisuttiin iästä, sukupuolesta, vaatteista, ympäristöstä tai historiallisesta yhteydestä. Asentoja nopeassa tahdissa toistettaessa ne myös alkoivat elää aivan uudenlaista elämää. Esitys oli erittäin mielenkiintoinen "oppitunti" näkemisen ja havaintojen sidonnaisuudesta.
Toinen esitys oli Linehanin soolo, joka perustui jatkuvalle, tempoltaan muuntuvalle dervissimäiselle pyörimiselle. Tähän Linehan yhdisti yleisölle suunnatun puheen sekä muita toimintoja. Vaativa ja rankka esitys, joka kuitenkin loppujen lopuksi jäi vain hienoksi erikoisuudeksi.
Puheen ja liikkeen yhdisti myös unkarilaissyntyinen Eszter Salamon, joka soolossaan Dance for Nothing liikkui säveltäjä John Cagen vuonna 1949 tekemän luentoteoksen Lecture on Nothing tekstiin. Hän ei mitenkään pyrkinyt kuvittamaan Cagen monipolvista ja välillä hyvinkin filosofista tekstiä, vaan puhe ja liike kulkivat kumpikin omia polkujaan. Kaikki kunnia Salamonin erittäin selkeälle ja jäsennellylle puheelle sekä monipuoliselle liikkumiselle, mutta silti jäin miettimään, mistä muusta syystä esitys oli tehty kuin kokeiluna siitä, pystyykö tanssija siihen.
Vielä enemmän syytä miettiä, miksi ihmeessä esitys oli tehty, aiheutti saksalaisen Hermann Heisigin ja portugalilaisen Nuno Lucasin yhteisteos Pongo Land. Kun miesten pituuseron vitsikkyys oli käyty läpi, paljon muuta ei ollut jäljellä. Onhan se ihan hauskaa, että isot miehet rymistelevät ja leikkivät, mutta ei siitä esitykseksi ole.
Samassa illassa nähty ranskalaisen Clément Layesin sooloesitys Allege oli absurdin hauska, arkisten esineiden odottamattomalla yhdistelyllä kuvattu maailmanselitys, jossa olennainen osa oli pään päällä tasapainotellulla vesilasilla.
