Pirjo Määttä (Helena) ja Kristo Salminen (Pauli) tekevät ihailtavan tarkkaa työtä.
Tutuiksi mutta ei ystäviksi, Paavo Westerberg: He eivät asu enää täällä
He eivät asu enää täällä. Pitää paikkansa, Paavo Westerbergin uudella näytelmällä on osuva nimi. Eivätkä he asu oikein tuollakaan. Eivätkä siellä. He eivät ole kotonaan oikein missään, he ovat paossa. He eivät osaa eivätkä halua kohdata julmaa totuutta, suurta menetystä.
He ovat Erik ja Anna sekä Pauli ja Helena. Kaksi keskiluokkaista ja keski-ikäistä pariskuntaa, jotka näytelmän alkutilanteessa kokoontuvat viettämään muistopäivää. Se ei ole mikään traditio vaan pikemminkin sattuma. Päivä on 11.9.2004 eikä nelikko ole muistelemassa Yhdysvaltoja kohdanneiden terrori-iskujen uhreja, vaan paljon läheisempää tragediaa.
Paavo Westerberg: He eivät asu enää täällä
Suomen Kansallisteatteri, pieni näyttämö
Ohjaus: Paavo Westerberg – Lavastus: Katri Rentto –Puvut: Tiina Kaukanen – Valot: Aslak Sandström –Ääni: Veli-Pekka Lahtela – Rooleissa: Eero Aho, Katariina Kaitue, Pirjo Määttä, Kristo Salminen
Molemmilta pariskunnilta on kuollut ainoa lapsi onnettomuudessa, ja vielä samassa. Erikin ja Annan poika Onni sekä Paulin ja Helenan tytär Aamu seurustelivat, ja he ovat menehtyneet yhteisellä autoreissulla Virossa samana päivänä, kun maailmanjärjestystä pantiin WTC:ssä ja Pentagonissa uuteen malliin.
Lähtöasetelmassa kohtalon leikki on ollut tosi julmaa ja epäoikeudenmukaista, mutta kaikesta sattumanvaraisuudestaan huolimatta tragedia ei tarjoa näytelmälle epäuskottavia aineksia. Westerberg kuorii ihan taiten kerros kerrokselta esiin tapahtumaa kaiikkine vaikutuksineen. Fokus on koko ajan lähiomaisten surussa ja kyvyssään käsitellä sitä.
Juuri siinä Westerbergin teksti käy ongelmallisemmaksi. Näytelmän todellisuuskerroin pienenee, kun eteemme lyödään neljä yksilöä, jotka ovat kukin omalla erikoislaatuisella tavalla pysyvästi hukassa itsensä, menetettyjen lastensa ja keskinäisten suhteidensa kanssa. Kukaan ei vain yksinkertaisesti masennu, käperry kuoreensa, korvaa sijaistoiminnoilla menetystä, vaan kaikista tulee jotenkin vinksahtaneita.
Niin heistä tulee katsojalle vaikeasti lähestyttäviä ja osin sellaisina pysyvätkin pitkin näytelmän ajallista (2004-2011) matkaa. Heidän kohtaloaan ei pääse myötäelämään eikä kenenkään puolelle halua asettua.
Tämän vuoksi:
Erikin masennus ilmenee paitsi ailahtelevuutena, myös kusipäisyytenä. Hän tekee surutyötä ylimielisyyden ja itsekeskeisyyden kautta.
Anna kovettuu vaikeasti lähestyttäväksi, sulkeutuu jotenkin piittaamattomalla tavalla avoimien keskusteluyhteyksien ulkopuolelle.
Pauli taas taantuu lapsenomaiseksi, keskittymiskyvyttömäksi pojaksi, jota voi lähestyä vain lepertelemällä tai torumalla.
Puolisonsa Helena on tuuliviiri, jonka hoivavietillä hoidellaan se lepertely ja nuhtelu. Hyviin draaman lakeihin kuuluu toisaalta se, että hänen kohtalonsa lienee lopulta se kurjin.
Tarkkoja piirtoja
Roolihahmojen koskettamattomuus on sikälikin sääli, että nelikko Eero Aho (Erik), Katariina Kaitue (Anna), Pirjo Määttä (Helena) ja Kristo Salminen (Pauli) tekee ihailtavan tarkkaa ja uskottavaa näyttelijäntyötä. Luonteet piirtyvät tarkoiksi pieniä merkitseviä eleitä ja silmäyksiä myöten. Henkilöt ovat tunnistettavia, mutta oikeasti heihin ei haluaisi tutustua.
Myös Westerbergin oman tekstinsä ohjaus on kaikessa viipyilevyydessään jäntevää ja valppaana pitävää. Tapahtumien käänteet eivät ole mullistavia, mutta seuraavat toisiaan herkeämättömänä jatkumona, joten on saatava olla mukana selvittämässä, mihin tämä kaikki johtaa.
Parsivatko nämä ihmiset itsensä edes jotenkin ehjäksi omin avuin tai ammattiauttajien tuella? Pääsevätkö he kiinni arkeen, eroavatko he vai päättävätkö jatkaa yhdessä? Kulkevatko vaikeuksien kautta voittoon vai jämähtävätkö surutyönsä lähtötilanteeseen? Kaikkia noita tapahtuu kullekin tahoillaan.
Lopussa Westerberg antaa toivon pilkahdella risukasaan, tai ehkä pikemminkin sotkeutuneiden irtojohtojen kaoottiseen kimppuun. Samaan, jota Erik raastaa näytelmän avauskohtauksessa.
Hyvä alkukuva, koskettava loppukuva. Vielä kun siinä välilläkin olisi voinut ihastua näihin koeteltuihin ihmisiin. Tulla ystäväksi, ei vain tutuksi.
