Jarkko Pajunen ja Elsa Saisio Hnerik Ibsenin Vllisorsassa.
Elämänvalhe elää leveästi nykyaikaisessa perheessä
Elämänvalhe yhdistää rikasta ja köyhää perhettä Henrik Ibsenin (1828-1906) Villisorsassa (1884). Taustalla on yhteinen talousrikos ja eräänlainen aviorikos. Kummankaan perheen komerossa ei kuitenkaan ole luurankoa, mutta köyhä perhe on ottanut ullakolleen elätiksi lintujahdissa haavoittuneen sorsan. Perheiden välille ja sisälle virittyy tragedia.
Pitkä pöytä hallitsee näyttämöä Mikko Roihan sovituksessa. Takana on samanmuotoinen videoruutu. Näyttelijät voivat olla saman pöydän ääressä niin, että osa heistä on läsnä ja osa ikään kuin poissa. Siinä syntyy outoja jännitteitä. Näyttelijä voi muuttua poissaolevaksi myös siirtymällä katsomoon tai pöydän alle. Sorsaa ei pidetä vintillä vaan kellarissa. Mestarillinen näyttämöllepano virittää katsojat seuraamaan herpaantumatta Ibsenin keskittynyttä mutta samalla monihaaraista ajattelua.
Henrik Ibsen: Villisorsa
Tampereen Työväen Teatteri, Vanha päänäyttämö
Ohjaus, sovitus ja lavastus: Mikko Roiha – Pukusuunnittelu: Tellervo Helminen (TTT) – Valot: Juha Haapasalo (TTT) – Ääni: Kai Poutanen (Lahden kt)– Videosuunnittelu: Ilari Kellokoski (TTT).
Rooleissa Elsa Saisio, Ritva Sorvali Jarkko Pajunen, Jyrki Mänttäri, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Soili Markkanen ja Harri Rantanen
Itsepetoksen sukupuoli
"Elämänvalhe" on sana, joka houkuttelee tunnustamaan tekopyhästi, että me kaikki olemme siihen samalla tavalla osallisia. Ibsen ei lähde tälle linjalle. Me kaikki kyllä tunnemme elämänvalheen, mutta olemme osallisia siihen eri tavoilla. Villisorsassa vallitsee selvä työnjako.
Miehet ovat työn sankareita, jotka ponnistelevat lujasti luodakseen petosta ja itsepetosta. Naiset ovat elämän sankareita, jotka yrittävät varjella miehiä heidän itsepetostensa seurauksilta.
Ibsen ei hurraa naistensakaan teoille. Itsepetokseen kokonaan upottautuneen valokuvaaja Hjalmar Ekdalin vaimo Gina tekee sen, mitä hän voi tehdä elämän jatkamiseksi, mutta 14-vuotias tytär Hedvig uhraa itsensä. Elämä ei jatkukaan.
Sukupuoli näkyy myös uhrautumisessa. Myös miehet ovat antavinaan itsensä toisten edestä. Se on naurettavaa. Hedvigin uhri sen sijaan on maailmankirjallisuuden vakavinta tragiikkaa.
Roiha tarttuu uhrin järkevyyteen, järjettömyyteen, arvokkuuteen, naurettavuuteen, välttämättömyyteen tai satunnaisuuteen lavastamalla ja järjestämällä koko näytelmän ikään kuin pitkäksi pyhäksi ehtoolliseksi. Oivaltava ratkaisu toimii loistavasti.
Pöydän ja ympäristön kohtaukset tapahtuvat mahtavina sommitelmina. Näyttelijät toimivat tarkasti valituissa paikoissa, jotka antavat pontta voimakkaille tunteille. En ole aina aikaisemmin pitänyt Roihan tekemästä tarkkojen asemien ja suurien, reflektoimattomien tunteiden modernismista, mutta nyt se toimii energisoivasti.
Juha Haapasalon valot luovat julmia varjoja silloin, kun kohtauksen ajatus sitä vaatii ja rauhoittavat, kun on tarpeen. Ilari Kellokosken videot osallistuvat Ibsenin juoneen ja Roihan asetelmaan oivaltavasti. Aluksi näemme ja kuulemma välähdyksen sorsajahdista ja ihmisen lohduttomuudesta. Välillä hiljalleen liikkuvat kalat rauhoittavat ja kummastuttavat. Traagisen lopun lähestyessä suuri silmä tuijottaa tarkkaavasti näyttelijöiden työtä.
Valheen komiikka
Näytelmässä on kaksi sokeutuvaa henkilöä: tehtaanomistaja Werle ja nuori Hedvig. Werle on Hedvigin biologinen isä ja sokeus on perinnöllistä laatua. Ibsen ei hyödynnä yleisössä piileviä sokeuden pelkoja. Hän jättää sokeuden isyystestin asemaan tai valheeseen viittaavaksi symboliseksi seikaksi. Kauhusta piittaamaton ratkaisu kiristää näytelmän traagisuutta.
Suuret silmät tuijottavat Roihan sovituksessa, mutta silti hän tarttuu mieluummin Ibsenin antamiin koomisiin kuin traagisiin mahdollisuuksiin. Roihan tulkinnassa on outoja banaaleja piirteitä ja mahdottomia liioitteluja. Ne luovat lavalle pieniä, kummallisella tavalla koomisia henkäyksiä.
Ibsenin Villisorsa on vakavista vakavin näytelmä. Itsepetoksessa elävä aikamies tekee jopa lapsen rakkaudesta naurettavan rehentelyn välineen. Mutta tarkoista tarkin ja julmista julmin teksti sisältää myös eräänlaista pakkokomiikkaa. Valhe ei ole valhe, jos valehtelijalla ei ole mahdollisuutta lopettaa valehtelemista. Näytelmän katsoja näkee, että Ekdal tietää pettävänänsä itseään ja että hän voi milloin tahansa lopettaa petoksensa, jos haluaa. Katsoja näkee jo etukäteen myös sen, että Ekdal ei lopeta. Hänen päätöksensä on karmealla tavalla koominen arvoitus Ekdalille itselleen ja meille muille.
Elämänvalheen historiallisuus
Roiha on antanut Ibsenin henkilöille suomalaiset nimet. Jarkko Pajusen esittämä valokuvaaja Hjalmar Ekdal on Jarkko Alho. Ritva Sorvalin esittämä vaimonsa on Ritva Alho. Elsa Saision esittämä tytär on Elsa Alho. Jyrki Mänttärin esittämä rikas poika Gregers on nyt Jyrki Verla.
On vaikea sanoa, ovatko suomennokset tarpeen. Näytelmän ajan- ja paikankohtaisuudesta ei ole muutenkaan epäilystä. Elämänvalhe ei ole universaalia itsekkyyttä, vaan tiettyihin instituutioihin kuuluva elämäntapa. Ibsenin instituutiona on usein perhe, jonka perustana toimii talouselämä.
Villisorsan elämänvalheessa ei ole kyse suorasta itsekkyydestä, vaan sellaisesta toisten katseen alla elämisestä, joka oli tyypillistä Ibsenin aikoina murrosta kokeneelle perheelle ja muille demokratisoituville instituutioille. Sittemmin mielistelyä ja itsekkyyttä ruokkivat instituutiot ovat vahvistuneet. Kysymys kuuluu, miten elämänvalheen kanssa olisi parasta elää nykyään.
Roiha ajankohtaistaa Ibseniä henkilöohjauksella, jossa eri tyylit luovat dynaamisesti tasapainoisen kokonaisuuden. Pajusessa on häivähdys suomalaista kansankomediaa. Mänttäri tuo mieleen venäläisten klassikoiden hienoimpia tulkintoja. Saisiossa on jotakin sellaista, jota en ole nähnyt kenessäkään muussa kuin Saisiossa. Sille on vaikea keksiä nimeä. Se on iloisen suvereenia vastakohtien ykseyttä: karnevalismia, klassista charmia ja perusmodernismia.
Pajunen liioittelee ja alleviivaa nykykansanomaisuutta. Niin hänen pitääkin tehdä. Liioittelu tuo havainnollisesti esiin liikuttavan ibseniläisen vapauden tragiikan, jossa ihminen jatkaa valheessa elämistä, vaikka voisi lopettaakin.
Loppukohtauksessa Mänttäri ja Saisio jäävät pöydän ääreen kahden. Mänttäri on näyttänyt rikkaan perheen pojan hyvät tarkoitukset kokovartalotyöllään. Tahallinen, paljon puhuva jäykkyys oli nyt tavanomaisen reippauden tilalla. Saisio sai lisää vartalotyön mahdollisuuksia, kun Roiha teki Ibsenin Hedvigistä mykän. Eleiden ja silmien ilo teki roolista järkyttävän. Hän pysyi esityksen ajan pikkutyttönä ja rakkauden torjuttuna antajana. Loppukohtauksessa hän otti hetkeksi sorsan muodon. Pöydältä alas loppupokkauksiin hypähtäessään pieni Elsa Alho muuttui aikuiseksi naiseksi, näyttelijä Elsa Saisioksi.
Näytelmän Lahden ensi-ilta oli Lahden kaupunginteatterissa 16.11.2011. Helsingin ensi-ilta 3.10.2012 Aleksanterin teatterissa.
