Sylvi Kekkonen (Eeva-Liisa Haimelin) ja Anita Hallama (Heidi Herala) tutkailevat lehdestä UKK:n kuuluja palmukuvia Helsingin Kaupunginteatterin todenmakuisessa lähihistoriamme kolmiodraamassa.
Kekkosten ja Hallaman kolmiodraama kahdelle monologille
Kuva: Charlotte Estman-Wennström
Onhan siinä oma jännitteensä, että teatterin pienellä näyttämöllä esitetään Panu Rajalan kirjoittamaa aikalaisnäytelmää presidentti-instituutiomme sisäpiiristä, ja samaan aikaan suurella puolella menee "aikalaismusikaali" Katri Helenasta, jonka ex-mies, Panu Rajala, näytetään siinä hyvin vinossa valossa. Moniarvoisuutta, synergiaa?
Oli "professori" musikaalissa sitten kuinka kelju kojootti tahansa, hänen todellinen minänsä hallitsee draamantekemisen, vaikka Sylvi ja Anita -näytelmänsä alkupuoliskollaan uuvahtaa paperinmakuiseksi ja tasapaksuksi. Syy voi olla se, että todellinen keskushenkilö ei fyysisesti esiinny näytelmässä juuri lainkaan, tai korkeintaan pienissä viittauksissa puhelinkeskustelun kuulumattomana osapuolena ja taustalla häilähtävänä hahmona. Sylvi Kekkosen, Anita Hallaman ja Urho Kekkosen kolmiodraama ilman UKK:ta on aika erikoinen, mutta myös rohkea viritys.
Panu Rajala: Sylvi ja Anita
Helsingin Kaupunginteatteri, pieni näyttämö
Ohjaus: Kari Rentola – Dramatisointi: Merja Turunen – Lavastus ja puvut: Katariina Kirjavainen – Valot: Risto Heikkerö – Projisoinnit: Katariina Kirjavainen ja Matias Ojanen – Rooleissa: Eeva-Liisa Haimelin, Heidi Herala, Ville Sormunen
Maan etu tunteiden edelle
Näytelmän aikajana kulkee vuodesta 1963 vuoteen 1974, eli Sylvi Kekkosen kuolemaan asti. Presidentin Jugoslavian vierailulle 1963 rouva Kekkosen seuralaiseksi hälytetty Anita Hallama huomaa pian olevansa mahtimiehen otteessa, vaan ei poliittisessa mielessä, niin kuin muu kansakunta. Toisin sanoen viriili Urkki on suin päin rakastunut uranousussa olevan ulkoministeriön virkamiehen puolisoon.
Tilanne on tietysti kaikella tapaa äärimmäisen epäkorrekti. Ei vain petettyjä puolisoita vaan jopa koko kansakuntaa kohtaan. Puolisoilta asia ei jää huomaamatta, kansalta se pimitetään täysin. Silloisessa suomalaisessa mediaympäristössä se olikin vielä mahdollista. Yksi Hymy ei kesää tee, eivätkä jotenkin asiasta vihille päässeet journalistit lähteneet tuolloin tekemään ammatillista itsemurhaa lemmenafääristä vihjailemalla.
Urho Kekkosen rinnalla Sylvi Kekkonenkin ajattelee maan etua, ja lakaisee problemaattiseen suhteen maton alle. Hän tuntee miehensä tavat jo entuudestaan, ovathan he olleet naimisissa nelisenkymmentä vuotta. Hän ei rähise, ei kiristä, ei heittäydy ylidramaattiseksi, vaan kestää kaiken fasadin säröilemättä.
Enemmän sätkynä onkin Anita Hallama, joka ymmärtää kyllä, miksi hänen miehensä saa pitkän komennuksen Suomen ulkopolitiikan ykkösedustustehtävään Moskovan suurlähettilääksi. Jaakko Hallama potee vaikeaa sairautta, mutta pesti sen kun jatkuu. Ei siinä auta sitten Anitan muu kuin tilata Helsingin Stockalta lisää laatuvarustusta edustustoonsa. Omistusliite ei tuossa yhteydessä ole lapsus, Rajalan näytelmä antaa varsin selvästi ymmärtää, kuka Moskovan lähetystöä 60-luvun lopulla pyöritti.
Tekstitykitys saa ilmaa ohjauksesta
Rajala on kirjoittanut Sylvi ja Anita -näytelmänsä täysin nimihenkilöiden varaan. Urho Kekkonen on siis tapahtumien moottori, mutta poissa silmistä ja korvista. Draama etenee hyvin paljon Sylvin ja Anitan rinnakkaisten ja limittäisten monologien varassa, mikä tuottaa sekä ongelmaa että kiinnostavuutta. Hankaluuksia tulee siitä, että näytelmästä puuttuvat kohtaukset sanan varsinaisessa merkityksessä. Sylvin ja Anitan todellisia jännitteitä synnyttäviä kohtaamisia on vähän, enimmäkseen he käyvät tilannettaan läpi tahoillaan. Ja vielä näyttämöllä erillään, ikään kuin Helsinki-Moskova-etäisyyttä korostaen.
Yhteenosumisissa onkin sitten eniten sähköä. Alun Jugoslavian vierailu ja loppupuolen Sylvin johdolla tehtävä ratkaiseva tilanneanalyysi ovat näytelmän rikkainta antia.
Rajalalla on myös ollut jonkin verran vaikeuksia päättää, viekö näytelmää kolmiodraama vai poliittinen historia. Ymmärrettävää, sillä molemmat ovat liian herkullisia teemoja hukattavaksi, nyt ne vaan tuppaavat syömään tilaa ja tehoja toisiltaan.
Rajalan tekstivetoisuus raikastuu Kari Rentolan ohjauksessa. Raskaansorttisen monologirakenteen vastapainoksi ohjaaja heittää näyttämölle omanlaisiaan keventäviä vinjettejä, jotka eivät tunnu päälle liimatuilta vaan uivat isompaan kertomukseen luontevasti. Mainiolla tavalla poikkeuksellista on myös näyttämön käyttö vertikaalisuunnassa. UKK, herramme, lähestyy yläilmoista milloin rakkauskirjein, milloin Kontio-kumisaappain.
Katariina Kirjavaisen niukka mutta tyylikäs lavastus ja yhdessä Matias Ojasen kanssa luodut videoajot antavat myös avaruutta tekstille ja toimivat näkymillään osin triangelidraaman kolmantena kärkenä.
Tanssija Ville Sormunen on Kekkos-tehtävissä hyvin vähän, mutta hoitelee äänettä, vähäeleisesti mutta harkitusti monta merkittävää viitehahmoa, Maja Plitseshkaja ilahduttaa erityisesti.
Eeva-Liisa Haimelin ja Heidi Herala kantavat suuren taakan puheliaassa näytelmässä, ja ensi-illassa olikin vielä pientä takkuilua, minkä aika korjaa. Hahmot ovat kaikin puolin tarkkaan tutkitut (myös Kirjavaisen puvustuksen osalta) ja erityisesti Sylvin hauraan pinnan alle kätkeytyvä päättäväisyys tekee vaikutuksen. Haimelinilla lienee tässä sukulaisuusetua, olihan Sylvi Kekkonen hänen tätinsä. Heidi Herala pääsee väläyttelemään luontaisia komediennen kykyjään, mikä on nyt luultavasti enemmän lähtöjään häneltä ja Rentolalta kuin Anita Hallaman persoonasta.
